Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1978. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1978. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kulkeva varjo / Bo Carpelan


Kulkeva varjo / Bo Carpelan

Otava, 1978. 221 sivua.
Alkuteos: Vandrande skugga, 1977
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Mistä minulle? kirppariostos

Bo Carpelanin tavaramerkki, kaunis, runollinen kieli ja hidas, viipyilevä ja hieman arvoituksellinen kerronta on läsnä myös tässä kirjassa. Kulkeva varjo valikoitui kuukauden lukupiirikirjaksemme siitä syystä, että moni tytöistä halusi tutustua Carpelanin kirjoihin, ja minä Carpelan-fanina luin mielelläni herran kirjallisuutta. Valitettavasti Kulkeva varjo vain ei yltänyt ihan sinne Carpelanin muiden kirjojen tasolle, vaan oli kyllä pettymys. Lukupiiritytöistä Katrin ensitutustuminen Carpelaniin ei ollut erityisen onnistunut, kun taas Anni tykästyi. Erilaisia milipiteitä siis, joten sillä tavalla kiva valinta lukupiirikirjaksi.

Kulkeva varjo on ainakin takakantensa mukaan dekkari, ja dekkarina minä lähdin sitä lukemaan. Nopeasti huomasin kuitenkin, ettei tätä voi lukea dekkarina. Mutta kun olen johonkin ryhtynyt, on siitä vaikea irrottautua. Niinpä ajattelin kirjaa loppuun saakka dekkarina, ja sillä tavalla se ei kyllä toiminut ollenkaan. Carpelanin kirjoissa rakastan hänen käyttämäänsä kieltä. Upeita lauseita jotka rakentavat mahtavan, tunnelmallisen kokonaisuuden ja jonka jokaisesta sivusta voi nauttia. Viipyilevä teksti käskee rauhoittumaan ja nauttimaan. Mutta kun luen kirjaa dekkarina kaipaan vauhtia, nopeita käänteitä, yllätyksiä ja jonkunlaista rajuutta. Sitä Kulkevassa varjossa ei ollut.

Henkilöitäkin oli hieman päälle 200 sivuisessa kirjassa aivan liikaa. En tiedä kuka oli kukin, millä tavalla he liittyivät toisiinsa, kuka oli murhatun Annan isä, kuka hänen miehensä, kuka muuten vaan hänen tuttavansa. Lopulta minulla jäi jopa murhaaja epäselväksi, joten jouduin vielä lukemaan osia kirjasta uudelleen.

Tuntui, etten oikein saaut otetta tarinasta tai juonesta missään kohtaa. Ja eipä olisi tarvinnutkaan, mikäli olisin lukenut perinteistä Carpelania. Mutta kun luin dekkaria, kaipasin kyllä selkeämpää juonta, jotain mistä tarttua ja jotain, mikä veisi tarinaa eteenpäin.

Pidän edelleen Carpelanista, vaikka tämä kirja ei uponnutkaan. Suurimmaksi osaksi luulen sen johtuvan siitä, että lähdin lukemaa tätä dekkarina vaikka kirjan ensimmäisen sivun kuvaus "Kertomus pikkukaupungista" olisi ollut paljon sopivampi. Mutta jostain syystä takakannen teksti murhamysteeristä juurtui pääkoppaani, ja taisi tavallaan myös pilata tämän lukukokemuksen minulta. Sillä olihan tässä hyvääkin. Taattua, kaunista kieltä. Hieman salaperäinen ja mystinen tunnelma joka sopii dekkariinkin. Kiinnostavat henkilöt, vaikkakin heitä oli liikaa. Tavallaan siis kiehtova ja erilainen tarina, mutta ei missään tapauksessa muiden lukemieni Carpelanin kirjojen tasoinen.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Vuosisadan rakkaustarina / Märta Tikkanen


Vuosisadan rakkaustarina / Märta Tikkanen

Tammi, 2010. 173 sivua.
Alkuteos: Århundradets kärlekssaga, 1978
Suomentaja: Eila Pennanen
Kannen piirrokset: Henrik Tikkanen
Mistä minulle? Akateemisen kirja-alesta

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on ensimmäinen runokokoelma jonka minä saan luetuksi. Kaiken lisäksi pidin tästä todella paljon, joten ehkä runot eivät jääkään minun osaltani tähän. Tikkanen kirjoitti Vuosisadan rakkaustarinan vastineena kirjailijapuolisonsa Henrikin romaanille Mariankatu 26. Vuosisadan rakkaustarina on rehellinen ja koskettava runoelma miehen alkoholiongelmista jotka vaikeuttavat koko perheen elämää.

Tikkanen kuvailee omaa elämää miehensä rinnalla. Perhe-elämää pienten lasten kanssa, elämää jota isän juomiskaudet johtavat. Tikkanen kuvailee niitä tunteita, joita miehen juominen hänessä herättää, avuttomuutta, vihaa, katkeruutta, kapinaa, mutta myös rakkautta joka pitää kaiken kasassa. Kokoelman ensimmäisessä runossa Tikkanen kysyy "Miksi et lähde?". Kysymys on vaikea, kuten lähteminenkin.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kuvailee alkoholismia, toinen perhettä ja rakkautta ja kolmas naisen omia ajatuksia, naisen omaa asemaa. Kaikkein rakinta luettavaa oli Tikkasen kuvaukset pienten lasten asemasta, heidän kysymyksistään ja äitiinsä turvautumisesta kun isä oli pelistä poissa. Tikkanen kuvailee todella hyvin myös kahden taiteilijan yhteiselon vaikeuksia, sitä kuinka miestaiteilijan työt aina menevät naistaiteilijan työn edelle.

Pidä ruususi
raivaa sen sijaan
ruokapöytä

pidä ruususi
valehtele sen sijaan
hiukan vähemmän

pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!

Runokokoelma on kokonaisuutena hurjan ahdistava, mutta vaikuttava. Aihe on rankka, ja jokainen pieni tarina, jokainen runo, kertoo aiheesta jotakin tärkeää. Runot koskettavat, ärsyttävät, vihastuttavat. Kokoelman nimi on ironisuudessaan todella sopiva, ja kertoo lukijalle paljon. Vuosisadan rakkaustarina on tietysti kokonaan Märta Tikkasen näkökulmasta kirjoitettu, rehellinen kuvaus alkoholismista, joten minä lukisin nyt mielelläni myös asioiden toisesta puolesta.

Runoista en tiedä mitään, mutta Tikkasen kirjoittamista runoista pidin. Minä ymmärsin mistä tässä puhuttiin, ja runot olivat kuin pieniä, lyhyitä tarinoita. Kohtauksia elämästä. Tämä kirja jää ehdottomasti kirjahyllyyni, ja palaan tähän varmasti uudelleen vielä monta kertaa.


★★★★+

tiistai 7. syyskuuta 2010

Ruoho laulaa

Ruoho laulaa (The Grass is Singing 1950) / Doris Lessing. suom. 1978. 234 sivua

 Sain juuri luettua Doris Lessingin esikoisromaanin Ruoho laulaa. Kirja kertoo Mary ja Dick Turnerin kaikkea muuta kuin onnellisesta avioliitosta eteläisessä Afrikassa. Mary on onnellinen nuori nainen kunnes ymmärtää, että hänen pitää mennä naimisiin jotta hän saisi lähipiirinsä hyväksynnän. Niinpä Mary päättää hankkia itselleen aviomiehen ja kun maalta kaupunkiin käymään tullut Dick Turner ihastuu Maryyn ja kosii tätä, Mary päättää suostua. mary muutta Dickin mukana maalle jossa Dickillä on tila. Maryn maailma ja elämä muuttuu totaalisesti -mikään maalla ei ole samalla tavalla kuin kaupungissa johon Mary on tottunut. Dick on köyhä, talo ränsistynyt, pieni hökkeli ja kaiken lisäksi Dick tekee hulluna töitä yrittäen pelastaa tilansa ja saada edes vähän rahaa jotta hän pystyisi elättämään vaimonsa ja itsensä. Kun Dick on päivät töissä Mary jää yksin kotiin. Hän ei tule lainkaan toimeen Dickin palkkaamien palvelijoiden kanssa -palvelijana toimii aina alkuasukas, musta mies joita Mary pelkää ja inhoaa. Marylla ei ole mitään tekemistä, lähimmät naapurit asuvat kaukana ja ovat kaiken lisäksi epämiellyttäviä. Pikkuhiljaa Mary sairastuu psyykkisesti, hän ei ole tehty maalaiselämään. Turnereiden avioliitto saa traagisen lopun eräänä helteisenä kesäyönä kun parin silloinen palvelija Moses tekee päätöksensä joka vaikuttaa kaikkien elämään.

Ruoho laulaa ei millään yltänyt yhtä hyväksi kirjaksi kuin ensimmäinen lukemani Lessing, Viides lapsi. Ei tämäkään huono ollut. tarina muuttui loppua kohden mielenkiintoiseksi ja imaisi mukaansa. Jotenkin kirjaa latisti mielestäni se, että jo ensimmäisessä luvussa tavallaan kerrottiin miten Turnereiden käy. Olisin mielelläni yllättynyt sitten kirjan lopussa. Kirjan takakannen luettuani odotin enemmän mustien ja valkoisten välisistä rotueroista, loppujen lopuksi sitä ilmaantui oikeastaan vain Maryn käytöksessä alkuasukaspalvelijaa kohtaan. Ihan luettava romaani, ei parasta lukemaani Lessingiä (hahh, olen lukenut tämän lisäksi vain Viides lapsi-kirjan) mutta etenkin loppua kohden mukaansatempaava tarina.

**+