Emännöitsijä / Enni Mustonen

Emännöitsijä / Enni Mustonen

Otava, 2015. 445 sivua

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan kolmas osa Emännöitsijä oli minulle kevään odotetuimpia uutuuksia. Olen, kuten jo aiemmin on tullut selväksi, ihastunut suuresti Mustosen kirjoihin viime vuosina, ja tämä sarja on ehdoton lempparini. 

Emännöitsijässä Ida Eriksson, joka aloitti nuorena tyttönä Topeliuksen paimentyttönä ja jatkoi Sibeliusten lapsenpiikana, on varttunut parikymppiseksi nuoreksi naiseksi ja päätyy Albert Edelfeltin ateljeehen taloudenhoitajaksi. Ateljeen lisäksi Ida auttaa välillä myös Haikon kartanossa, jossa Edelfeltit viettävät kesiään. Ida passaa Edelfeltin kuuluisia taiteilijaystäviä, mutta myös miehen monia naisvieraita. Pian Ida huomaa itsekin työnantajansa hurmaavuuden, vaikka on luvannut pysyä miehestä kaukana.

Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Kahden kirjan jälkeen Idan tuntee jo, ja hänen elämäänsä kurkistaminen nyt kolmannen kerran on kuin juttelisi tutun ystävän kanssa. Ja yhä edelleen kirjoissa sympaattisen Idan elämänvaiheiden seuraamisen lisäksi parasta on suomalaisten taiteilijoiden ujuttaminen tarinaan sulavasti ja uskottavalla tavalla. Huisin  mielenkiintoista, enkä malta odottaa että saan itseni hilattua Tuusulan rantatielle tutkimaan "tuttuja rakennuksia" - Ainolaa etunenässä. 1900-luvun alun Helsinki on tapahtumaympäristönä myös mitä tunnelmallisin, ja Mustonen kuvaa sitä uskottavasti.

Tässä kirjassa suuressa roolissa oli Idan ja hänen työnantajansa, Albert Edelfeltin välinen suhde ja sen kehittyminen. Mustonen maalaa Edelfeltistä kuvan naistenmiehenä, jolla on ollut naisia ympäri maailmaa. En tiedä kuinka paljon hänen naisseikkailuistaan tiedetään, mutta pienen googlailun jälkeen selvisi kuitenkin, että Edelfeltin ja tämän Ellan-rouvan avioliitto ei tainnut olla erityisen onnellinen (juuri näin se on irjassa myös kuvattu). Uskon, että Mustonen on selvittänyt hurjan määrän asioita taiteilijoistamme, jotta saa yksityiskohdat ja tiedot mahdollisimman uskottaviksi kirjoihinsa. Ja sitä nämä Idasta kertovat kirjat minusta ovat - rehellisiä ja uskottavia, vaikka tietysti fiktiota ovatkin. Ja jollain tavalla nämä kyllä herättävät ainakin minun mielenkiintoni ja palan halusta ottaa selvää taiteilijoista, joita kirjoissa pyörii. Edelfelt vaikuttaa erityisen kiinnostavalta, mutta ei kyllä vedä vertoja Jean Sibeliukselle, jota olen googlaillut ahkerasti luettuani Lapsenpiian.

Edelleenkin siis hehkutan Mustosen kirjoja. Nautin suuresti Emännöitsijän lukemisesta ja nämä kirjat ovat mitä mainiointa kesälukemista. Vetävä tarina, vähän viihteellinenkin, mutta silti näissä on se syvällisempikin puoli. Kiinnostava ja koukuttava kokonaisuus! Ja meinasi muuten uusi kirja pudota käsistäni kun tutkailin sen kansilievettä. Kirjailijaesittelyn alapuolella on nimittäin katkelma minun blogiarviostani Lapsenpiika-kirjasta! Tällainen pieni kirjabloggaaja oli aika ymmällään ;).

★★★★★

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Ennen kuin kaikki muuttuu / Taina Latvala

Ennen kuin kaikki muuttuu / Taina Latvala

Otava, 2015. 191 sivua.

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu on kevään uutuuskirjoja. En ole aiemmin lukenut Latvalan kirjoja, mutta tämän perusteella tuo virhe tulee korjautumaan jatkossa. En tunnetusti ole novellien suurin ystävä, mutta näiden tarinoiden parissa viihdyin loistavasti ja tästä tuli minulle tärkeä kirja.

Pidin hurjasti siitä, miten Latvala on sitonut erilaiset tarinansa yhteen. Vaikka lyhyet kertomukset toimivat itsenäisenäkin, on hienointa kuitenkin kirja kokonaisuutena. Henkilöhahmot ovat tarinoissa samoja, mutta kaikki saavat kertoa oman näkökulmansa. Tapahtumia ja elämää pääsee lukijana seuraamaan monen hahmon silmin. Kirjan kieli on kaunista ja pysähdyin monen hienon lauseen kohdalle. 

Nuoret aikuiset kamppailevat elämän käännekohdissa. Aikuiseksi kasvaminen, lapsuuden taakse jättäminen ja kipeidenkin muistojen merkitys aikuisen elämään saavat kaikki paikkansa Latvalan novelleissa. Kirjan jokainen tarina on tärkeä ja merkityksellinen ja minusta keskenään tasaisen hyviä ja mieleenpainuvia. Eniten pidin ehkä viimeisestä, isän ja tyttären sidettä ja suhdetta upeasti, koskettavasti ja rakastavasti kuvaavasta Keskeneräinen-nimisestä novellista. Sitä lukiessa todellakin tuntee.

Olen palannut muutamaan novelliin uudemman kerran, erityisesti juuri tuohon Keskeneräiseen joka kaikessa surullisuudessaan on todella kaunis. Novellit kestävät uudenkin lukukerran ja niistä löytää aina jonkin uuden ulottuvuuden. Tarinoiden parissa saa itkeä ja nauraa. Ennen kuin kaikki muuttuu on ehdottomasti yksi parhaita kotimaisia novellikokoelmia joita minä olen lukenut. Merkityksellisiä, mieleenpainuvia ja tärkeitä tarinoita. Tunnistin itseni monesta ajatuksesta ja osasin samaistua hahmojen mietintöihin aikuisuuden kynnyksellä.

★★★★★

Kartanon vuosi / Jessica Fellowes, eli ylistyslaulu Downton Abbeylle

Kartanon vuosi Downton Abbey / Jessica Fellowes

Readme.fi, 2014. 316 sivus.

Alkuteos: A Year in the Life of Downton Abbey, 2014

Suomentanut: Irma Rissanen

Valokuvat: Nick Briggs

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Olen tainnut ennenkin mainita, että olen suuri Downton Abbey-fani. Ihan oikeasti, kun DA tulee telkkarista se on minulle pyhää aikaa, ja sen tietää lähipiirinikin. En vastaa puhelimeen, enkä puhutteluun :D. Siispä olin todella iloinen, kun joulupukki yllätti täysin lahjomalla minua mahtavalla Kartanon vuosi - kirjalla, jonka on koonnut ja kirjoittanut Jessica Fellowes.

Kartanon vuosi on koottu siten, että jokainen luku on yksi kuukausi kartanon elämästä, ja jokainen kahdestatoista luvusta kertoo yhdestä teemasta. Helmikuu-luku kertoo DA:n lapsista, heinäkuussa tutustutaan Crawleyn perheen kesänviettoon ja marraskuussa päästään seuraamaan urheilukautta ja metsästystä. Jokaisen luvun lopussa on myös osio nimeltä "valokeilassa", jossa pääsee tutustumaan mahtavan tv-sarjan taustalla häärääviin ihmisiin, ja esimerkiksi siihen, mitä kaikkea puvustuksessa työskentelevien henkilöiden on mietittävä ja kuinka paljon rekvisiittaa sarjaa varten menee. 

Kartanon vuosi on mahtava kirja DA-fanille. Kirjan kautta saa suuren määrän ihanaa nippelitietoa sarjasta, ja juuri sellaista kiinnostavaa taustatietoa, mitä ei telkkarissa näe. Puvustus, rekvisiitta, kampaukset, studiot ja lavastus tulevat tutuiksi, ja sarjaa katsoo kirjan lukemisen jälkeen vielä hieman tarkemmalla silmällä (jos mahdollista). 

Kirjassa on myös iso kasa kauniita kuvia, sarjasta jo tuttuja, mutta myös sellaisia, joita ei ole ennen näkynyt. Ihana yksityiskohta on myös ruokareseptit, jotka voisivat hyvinkin olla rouva Patmoren keittiöstä. Kokonaisuutena Kartanon vuosi on kiinnostava ja upea teos ainakin tällaiselle DA-fanille. Uskon, että kaikille sarjan faneille kirja antaa jotain uutta tietoa, sillä kirja on täynnä pieniä, mielenkiintoisia yksityiskohtia sarjan tekijöistä, sarjan tekemisestä ja näyttelijöistä. Äärimmäisen kiinnostava kirja siis! Olenko hehkuttanut sarjaa ja kirjaa tarpeeksi nyt? ;)

★ ★ ★ ★ ★ 

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Like, 2011. 489 sivua

Alkuteos: Min kamp 1, 2009

Suomentanut; Katriina Huttunen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma nettikauppaostos

Marraskuisella Kööpenhaminan matkalla minäkin ehdin vihdoin tutustua paljon kehutun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisiin muistelmiin, kun nappasin matkalukemiseksi Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Jostain syystä olen ajatellut, että vaikka melkein kaikki muut ovat kehunneet näitä kirjoja, minä en näistä pitäisi. Olen ihmetellyt, miten yhden tavallisen tallaajan elämä voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaisi lukea monen paksun kirjan verran tekstiä. Hyvin jaksoi!

Knausgård kertoo elämästään, siitä kuinka hän nuorena poikana joutui huolehtimaan isästään jolla oli alkoholiongelmia. Nuoresta pojasta, jonka nuoruusvuodet menivät hajonneesta perheestä huolehtimiseen vaikka kivempaakin tekemistä olisi ollut. Karl Ove olisi halunnut muusikoksi, hän soitti bändissä kavereidensa kanssa, mutta musahommat kariutuivat. Nuoren miehen mielen täyttikin juhliminen ja ihanat tytöt, mutta huoli perheenjäsenistä ja kotona odottavasta kaaoksesta vei usein kuitenkin ajatukset muualle. Myöhemmin kuvioihin tuli myös kirjoittaminen, josta Knausgård myös kertoo.

Knausgård kirjoittaa äärimmäisen hienolla ja vangitsevalla tavalla. Hänen tarinansa vie lukijan mukanaan, ja kyllä yhden "tavallisen tallaajan" elämä aivan selvästi voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaa loistavasti lukea melkein 500 sivua putkeen. Uppouduin täysin Knausgårdin tarinan vietäväksi, ja välillä oikein harmitti lähteä katsomaan Köpiksen nähtävyyksiä. Mikään lentomatkakaan ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä (okei, se on oikeastikin lyhyt. 1h 20 min...) kuin kotimatka Köpiksestä.

Kirja ei ainoastaan ihastuttanut minua, moni asia ärsytti ja vihastutti myös päähenkilössä. Mutta silti päällimmäinen tunne minussa viimeisen sivun jälkeen oli sympatia Karl Ovea ja hänen veljeään kohtaan. Heidän perheensä on -Karl Oven sanojen mukaan- joutunut selviämään kaikenlaisesta. Isän viimeisiä hetkiä kuvatessaan ja omaa ja veljensä paluuta isovanhempien talolle vuosien jälkeen Knausgård kuvaa tavattoman koskettavasti mutta ennen kaikkea rehellisesti. Viimeistään siinä kohtaa tulee tunne, että Knausgård on täysin rehellinen ja avoin tarinansa kanssa, hän ei kaunistele asioita ja kertoo esimerkiksi suoraan tunteistaan isäänsä kohtaan.

Kirja on rakennettu siten, että mielenkiinto pysyy yllä. Välillä Knausgård kertoo lapsuusvuosistaan, välillä ajasta jolloin hän kirjoitti kirjaansa. Kuusiosainen kirjasarja ei taida edetä kronologisesti, vaan on ennemminkin rakannettu aihepiirien mukaan. Tässä ensimmäisessä osassa oli perheen hajoamisen ja alkoholismin lisäksi suuressa roolissa myös kuolema ja vaikea isäsuhde. Vaikka aiheet ehkä ovat varsin "arkipäiväisiä" ne on kerrottu sillä tavalla, että ne kiinnostavat. Jostain syystä tiesin jo heti kirjan alussa, että tämä on hyvä kirja, vaikka idea ja tarina onkin ehkä varsin tavanomainen.

Vaikka Karl Ove ei ehkä ole suosikkihenkilöni ja vaikka hänen tarinansa ei olekaan ainutlaatuinen, oli tässä kirjassa silti jotain mikä teki tästä erityisen hienon lukukokemuksen. Onko se sitten se rohkeus, avoimuus ja rehellisyys, sitä en osaa varmuudella sanoa, mutta yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista Taisteluni silti oli.


★★★★★

Jäähyväisiä / Johan Bargum

Jäähyväisiä / Johan Bargum

Tammi, 2003. 147 sivua

Alkuteos: Avsked, 2003

Suomentanut: Rauno Ekholm

Kannen suunnittelu: Helena Kajander

MIstä minulle? kirppariostos

Olen jo aiemmin ihastunut Johan Bargumin kirjoihin, mutta viimeistään luettuani hänen upean novellikokoelmansa Jäähyväisiä olen myyty. Bargum on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, sillä niin hyvin minä, entinen novellivihaaja, viihdyin hänen novelliensa parissa.

Jäähyväisiä on tasapainoinen ja koskettava kokoelma novelleja. Erilaisissa tarinoissa sattuma tuo ihmiset yhteen ja erilleen. Jäähyväisiä on erilaisia, jäähyväiset rakkaalle ystävälle, jäähyväiset rakkaalle eläimelle. Jokainen tarina tulee iholle, jokaiset jäähyväiset koskettavat jollain tavalla.

Lisäksi tarinat on nidottu hienolla tavalla yhteen, ja vaikka jokainen novelli toimii hyvin itsenäisesti, on kirjan hienoimpia asioita se, että tarinat punoutuvat yhteen ja lyhyemmät tarinat luovat laajemman stoorin. Ensimmäisessä tarinassa on lapsi, seuraavassa kertomuksessa ketju jatkuu tutun henkilön kautta ja ketju säilyy läpi koko kirjan.

Bargumin kieli on hienoa, paikoitellen runollisen kaunista, ja suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta. Mieluiten luen silti Bargumin kirjallisuutta alkuperäiskielellä ruotsiksi, mutta kyllä tämä suomeksikin on hienoa. Tarinat myös veivät mukanaan, niin tunnelman kuin juonensakin puolesta. Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja todellakin nautin jokaisesta sivusta, jokaisesta tarinasta ja kaikista jäähyväisistä, vaikka ne eivät aina niin iloisia olleetkaan.

Hyllystäni löytyy vielä yksi lukematon Bargumin kirja, Isin tyttö, ja odotan jo innolla, että pääsen tutustumaan siihen. Jäähyväisiä oli upea ja mieleenpainuvan koskettava novellikokoelma, ja nostaa Bargumin ehdottomasti ihan suosikkikirjailijoideni joukkoon.

★★★★★


Ps! Lähden keskiviikkona muutaman päivän Kööpenhamina-reissulle ja matkalukeminen on vielä arvoitus. Sattuisiko kenelläkään olemaan vinkkejä tanskalaisista kirjailijoista, tai vinkkiä kirjasta, jonka tapahtumat asettuvat Kööpenhaminaan/Tanskaan?

Rent spel / Tove Jansson

Rent spel / Tove Jansson

Schildts, 1989. 115 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi olen yrittänyt lukea enemmän tämän rakastetun kirjailijan teoksia tänä vuonna. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan kaksi hänen kirjaansa, ensimmäiseksi niistä luin kirjan Rent spel alkuperäiskielellä ruotsiksi. Rent spel on pienoisromaani, joka kertoo kahdesta naisesta jotka jakavat elämänsä. Keskenään Jonna ja Mari ovat kovin erilaisia, mutta he jakavat työnsä, ilonaiheensa ja pelkonsa.

Naiset ovat jo kauan jakaneet kaiken, ja vaikka arjessa on erimielisyyksiä he kuitenkin onnistuvat kärsivällisyydellä ja rakkaudella selviämään kaikesta. Kun toinen tuskailee taiteensa kanssa, toinen yrittää piristää ja kehua. Yhdessä selvitään, vaikka läpi harmaan kiven.

Rent spel onkin kaunis ja koskettavakin tarina rakkaudesta ja läheisyydestä, tiiviistä siteestä kahden ihmisen välillä. Janssonilla on kyky kertoa arjen pienistä asioista kauniilla tavalla, ja hän huomio sellaiset pienetkin yksityiskohdat joita ei aina tule ajatelleeksi.

Kirja on tunnelmaltaan hidas, mutta äärettömän kaunis. Marin ja Jonnan elämästä kerrotaan pieniä tarinoita, yhdessäelosta ja myös eron hetkistä.Siitä, miltä tuntuu kun toinen haluaa omaa tilaa, kun heidän työhuoneitaan erottaa käytävä, mutta kuitenkin lähes jokainen päivä on halu nähdä toinen kasvotusten. Vaihtaa kuulumisia, istua katsellen toista tämän kertoessa taiteestaan, vaikeuksista ja ilonaiheistakin.

Vaikka naisten välinen side onkin vahva ja rakkaus läsnä jatkuvasti, samalla voi aistia heidän halunsa pitää oman identiteettinsä, halunsa olla kaksi erillistä persoonaa eikä hukkua toiseen ihmiseen. Talossa meren rannalla he tekevät töitä, puhuvat ja elävät. Eniten yhdessä, mutta toisaalta myös erillisinä yksilöinä. Kirja on hieno, niin tunnelmaltaan kuin tarinaltaankin ja herättää eittämättä ajatuksia siitä, onko Jansson kirjoittanut itsestään ja Tuulikki Pietilästä. On tai ei, upea, mieleepainuva ja kaikin tavoin erittäin nautittava kirja.

★★★★★

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

SSKK, 1999. 478 sivua.

Alkuteos: Captain Corelli's Mandolin, 1994

Suomentanut: Kersti Juva

Kannen suunnittelu: Jeff Fisher

Mistä minulle? kirppariostos

Aloitin Louis de Berniéresin romaanin Kapteeni Corellin mandoliini lukemisen varmaan joskus viime vuoden puolella. Taistelin noin sivulle 150, mutta en tajunnut tarinasta mitään ja kirja vaan ei lähtenyt liikkeelle. Kesälomani alussa kyllästyin siihen, että kirja lojui yöpöydällä, joten päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ennen kuin siirtäisin sen kirpparipinoon. Yllättäen kirja lähtikin toisella yrittämällä heti lentoon, ja tarina koukutti minut täysin! Niin hassua, olin todellakin jo luovuttanut tämän suhteen. Lopulta tästä tulikin aivan mahtava lukukokemus, ja muistelen kirjaa usein vielä nytkin.

Toinen maailmansota on käynnissä, ja sota tuo myös italialaisen armeijan kapteenin Antonio Corellin Kreikan tarunhohtoiselle saarelle Kefalloniáan. Corelli majoittuu saaren lääkärin, tohtori Ianniksen, ja tämän tyttären Pelagían luokse. Musiikkia rakastava, ja sen kautta elävä Antonio rakastuu Pelagíaan joka on jo kihloissa kotisaarelta tutun miehen kanssa, joka taistelee sodassa vastarintaliikkeessä. Pelagía huomaa kuitenkin vastaavansa hurmaavan mandoliininsoittajan tunteisiin ja siitä saa alkunsa heidän rakkaustarinansa.

Kapteeni Corellin mandoliini on upea, koskettava ja unohtumaton rakkaustarina. Se on rakkaustarina Pelagían ja Antonion kohdalla, mutta myös tarina rakkaudesta kotiinsa ja upea kunnianosoitus Kreikan hulppeille maisemille. Kirja aiheutti minussa mahdottoman matkakuumeen Kreikkaan, olisi mahtavaa päästä jossain vaiheessa näihin tarunhohtoisiin maisemiin. Kirjassa saaren maisemat, luonto ja Kreikan kauneus on todella vahvasti läsnä, ja tekee kirjasta entistä upeamman.

Corellin ja Pelagían rakkaustarina on varsin perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta samalla kuitenkin kaunis ja koskettava. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja luulen, että se mikä minulla kirjan alussa tökki, olikin juuri vaikeat kreikkalaiset nimet ja tohtori Iannisin monet ystävät ja tuttavat, jotka alussa sekoittuivat mielessäni. Henkilöt olivat kuitenkin kiinnostavia, ja huolella kuvailtuja. Etenkin tohtori Iannis oli melkoinen persoona, ja kapteeni Corelli varsin hurmaavalta vaikuttava herrasmies. Myös sivuhenkilöiden joukosta löytyi kiinnostavia tapauksia, kuten jättiläismäinen, mutta lempeä ja avulias Velisários.

Saaren elämä ei ole kaikesta kauneudesta huolimatta onnellista ja turvallistakaan. Saarta koettelee niin sisällissota kuin maanjäristyskin. Miehittäjät vaihtuvat ja kaiken karmeuden jälkeen saari täyttyy uteliaista turisteista. Saaren asukkaiden elämä ja erilaiset kohtalot tekevät tarinasta mielenkiintoisen ja monipuolisen, ja kokonaisuuden josta huokuu lämmin huumori mutta ennen kaikkea elämä. Myös toinen maailmansota on ajanjaksona kiinnostava, jälleen kerran.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kun jatkoin kirjan lukemista nyt kesällä, uppouduin tarinan vietäväksi heti, enkä olisi tahtonut laskea kirjaa käsistäni. Hassua että se ensimmäinen lukemisyritys oli niin takkuinen, kun toisella yrittämällä hullaannuin täysin. Kapteeni Corellin mandoliini on kokonaisuutena upea ja mieleenpainuva, yksi kesän ehdottomista suosikkikirjoistani. Ehkä jopa kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon mahtuva romaani! Henkilöt, tarina, miljöö, tapahtumapaikka ja historialliset tapahtumat tekivät tästä mahtavan lukuelämyksen.

★ ★ ★ ★ ★

En man som heter Ove / Fredrik Backman

En man som heter Ove / Fredrik Backman

Forum, 2012. 348 sivua.

Kannen suunnittelu: Nils Olsson

Mistä minulle? kirjastolaina

Noniin! Pitkästä aikaa vähän positiivisempaa kirja-arviota kehiin tässäkin osoitteessa ;). Ruotsalaisen Fredrik Backmanin esikoisromaani En man som heter Ove on noussut kotimaassaan suureen suosioon, ja on siitä taidettu tykätä täällä Suomessakin vaikka en olekaan kovin moneen arvioon törmännyt. Kirja osui eteeni edellisellä kirjastoreissulla, ja päätyi kotiin asti luettavaksi. Onneksi päätyi!

Ove on 59 vuotias. Hän ajaa Saabia ja on varsin myrtsi kärttyinen ukko, jonka mielestä naapurit tekevät kaiken väärin. Pian selviää syykin Oven käytökselle. Hän on vain vähän aikaa sitten menettänyt rakkaan vaimonsa, mutta on toki aina ollut varsin äreä ja erikoinen. Kun juuri naapuriin muuttaneet asukkaat peruuttavat peräkärryllä Oven postilaatikkoon, alkaa hänen elämänsä muuttua. Onnettomuudesta lähtee käyntiin tapahtumavyyhti, hieno, sydämeenkäypä, hauska ja koskettava tarina joka sisältää kissoja, odottamattomia ystävyyssuhteita ja paljon autokeskusteluja.

Kirjan alussa Ove on varsin ärsyttävä päähenkilö. Kaikki on päin peetä, kaikki muut tekevät jotain väärin ja mikään ei ole hyvin. Mies on masentunut ja haluaisi oikeastaan vain kuolla. Mutta jatkuvasti häntä tarvitaan jossain ja nopeasti hän muuttuu kiinnostavaksi, ja ehkä yhdeksi kirjalliseksi suosikkihenkilökseni ikinä! Niin inhimillinen, sympaattinen ja sisimmiltään ihanan lämmin ja sydämellinen mies. Mies, jonka elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä, jonka matkaan on sattunut monta mutkaa, mutta joka taistellen ja välittäen on selvinnyt pitkälle.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa joissakin luvuissa eletään ihan tätä päivää, toisissa taas tutustutaan Oven elämään sen aikasempina vuosina. Oven nuoruuteen, opiskeluaikoihin, aikaan jolloin hän tutustui vaimoonsa ja heidän yhteisiin vuosiinsa. Luvut olivat lisäksi varsin lyhyitä, ja siitä minä pidän. Aina pystyi lukemaan vielä yhden lyhyen luvun ennen kuin piti laittaa kirja sivuun...

Tätä kirjaa lukiessani kävin läpi koko skaalan tunteita, ääripäästä toiseen. Nauroin, ärsyynnyin, kauhistuin. Viimeiset parikymmentä sivua itkin. Vahvat tunnereaktiot ovat minulle usein hyvän kirjan merkki, ja siitä oli ehdottomasti kyse tässäkin. Oven tarina on jotenkin niin uskottavasti kirjoitettu, se on inhimillinen ja realistinen, ja se käy suoraan lukijan sydämeen.

Backman kirjoittaa aika lyhyitä lauseita ja kieli on ytimekästä ja tempoltaan varsin nopeaa. Hän kiittää loppusanoissaan kustantajaansa siitä, että tämä on ystävällisesti huomauttanut kaikista kielivirheistä joita tekstistä löytyy, mutta samalla antanut pänkin kirjailijan pitää virheensä tekstissään. Kirjan kieli ei ehkä ole jatkuvasti kaikkien sääntöjen ja oppien mukaista, mutta Oven tarinaan ja tähän kokonaisuuteen kieli on minusta täydellistä.

En man som heter Ove oli nopea- ja helppolukuinen. Oven tarina kosketti ja imaisi mukaansa, ja kirja on täynnä täydellisen ihania, arkisia oivalluksia ja ensitutustumisen jälkeen myrtsi Ovekin on aivan ihastuttava mies. Hieno kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan!

★★★★★

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

WSOY, 2014. 334 sivua.

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? pyytämätön arvostelukpl kustantajalta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on varmasti yksi alkuvuoden puhutuimmista kirjoista. En itse aikonut lukea tätä, koska se oli jostain syystä mennyt minulta ihan ohi kevään uutuuskatalogeja selatessani. WSOY yllätti minut kuitenkin lähettämällä arvostelukappaleen, ja kehuvien arvioiden jälkeen päätinkin lukea tämän. Onneksi luin! Kaikki kehut ja hehkutukset ovat kyllä täysin ansaitut. Kinnusen romaani on upea!

Kirjassa suunvuoron saa kolme henkilöä. Alussa kertojana toimii Maria, nuori pitäjänkätilö joka herättää ympäristössään epäilystä. Hän hoitaa kuitenkin vaikeatkin synnytykset kunnialla, ja saa lopulta toivomaansa arvostusta muilta. Mutta Maria kaipaa itse kuitenkin jotakin, ja hän jää ikään kuin kaipuunsa vangiksi. Marian Lahja-tytär vuorostaan tahtoo elämäänsä kaiken sen, minkä Maria-äiti hylkäsi. Myöhemmin oman tarinansa saa kertoa myös Lahjan Onni-mies, joka kokee sodan mutta selviää. Mutta hänkään ei ole täysin onnellinen, vaan etsii lyhyitä, kiihkeitä onnenhetkiä kaupungista. Vuosikymmenten jälkeen Kaarina sisustaa kotiaan, Onni-appensa rakentamaa taloa. Anoppi ei ole samoilla aaltopituuksilla Kaarinan kanssa, ja menneisyyden salaisuudet raottuvat vanhan talon uumenissa.

Niin... Neljäntienristeys on niin hieno kirja, että siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Aloitin lukemisen varovasti. Miten tämä voi olla niin erikoinen? Mutta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien kirja kirja vei minut mukanaan. Kieli oli tavattoman kaunista ja sujuvaa. Lukeminen vain vei mennessään, eteni kuin itsestään.

Henkilöt olivat kiinnostavia, heidän tarinoihinsa halusi tutustua. Henkilöt olivat myös niin huolella kuvaillut, että kaikki tulivat läheisiksi ja inhimillisiksi. Ihan kuin olisin tuntenut Marian, Lahjan ja Kaarinan, vahvan naiskolmikon sekä myös melankolisen ja hieman salaperäisen Onnin - joka oli yksi romaanin kiinnostavimpia henkilöitä.

Sota-aiheiset kirjat kiinnostavat minua, ja tässäkin kirjassa sota-aika oli läsnä. Ajankuvaus on hienoa ja realistisen tuntuista, vaikka en itse todellakaan ole mikään historian asiantuntija. Mutta kaikki yksityiskohdat tuntuivat uskottavilta, ja siltä, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Myös entisajan Suomen realistinen kuvaus loi kirjaan hienon tunnelman. Eri henkilöiden kokemukset ja tarinat täydensivät toisiaan, ja tekivät kokonaisuudesta ehjän ja upean, kirjan kansiliepeitä myöden. Minulla ei ole tästä kirjasta mitään huonoa sanottavaa. Täydellinen kirja luettavaksi, kun kärsii lukujumista, tai on muuten vain upeaa lukukokemusta vailla.

Neljäntienristeys on yksi upeimpia kirjoja, joita olen pitkään aikaan lukenut. Ehkä tämä on yksi kokonaisuudeltaan hienoimpia, kotimaisia esikoisromaaneja joita olen ikinä lukenut! Viimeksi muistan ihastuneeni tällä tavalla Aki Ollikaisen Nälkävuoteen, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaanakin. Ihmettelen, ellei Kinnusen romaanista tule vähintään yhtä hehkutettua ja palkittua tänä syksynä eri palkintojenjaoissa.

★★★★★

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 292 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Jonas Gardellin hienon Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian päätösosa Döden oli vähintään yhtä hieno ja mieleenpainuva kuin edeltäjänsä Kärleken ja Sjukdomen. Jos mahdollista tämä päätösosa kosketti edeltäjiään vielä enemmän, kun nimensä mukaisesti kuolema on läsnä jatkuvasti ja tukholmalainen ystäväpiiri pienenee viikko toisensa jälkeen.

Paul ja Bengt, Seppo ja Lars-Åke, Rasmus ja Benjamin. He ovat kaikki eläneet omaa elämäänsä, erikseen ja yhdessä. Sama sairaus kuitenkin koskettaa heistä jokaista. Osan se vie hautaan, toiset jäävät suremaan ystäviään, jotka kuolivat nuorina. Tämä kirja kuvailee ystävysten viimeisiä hetkiä yhdessä. Aikaa, jolloin hautajaiset olivat arkipäivää. Niin tavallisia, että mustaa pukua kannatti säilyttää työpaikalla, jotta sen sai nopeasti ylleen kun taas piti osallistua yhden ystävän viimeiselle matkalle. Kirja on täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä, mutta onneksi myös kaunista rakkautta, joka voittaa kaiken muun.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas. Gardell kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Sanat ovat juuri oikeassa järjestyksessä, teksti etenee kauniin soljuvasti ja viisaita oivalluksia ja lauseita haluaa lukea uudelleen ja uudelleen.

Koko trilogia on koskettava, tunteita herättävä. Tämä päätösosa on ehkä kaikista surullisin ja koskettavin. Vaikka tässäkin tunsi ärtymystä ja vihaa monen "ulkopuolisen" käytöstä kohtaan, on aiemmat kirjat kuitenkin aiheuttaneet tuota enemmän. Tässä päätösosassa kirjan henkilöt olivat jotenkin niin tottuneita ja, kamala sanoa, jo tyytyneitä osaansa. Kaikki tiesivät ainakin jollain tasolla kuinka heidän elämässään käy, vihaa ei enää näytetty samalla tavalla, vaan keskityttiin siihen tärkeimpään. Huolenpitoon, rakkauteen, yhdessäolemiseen kuoleman lähestyessä.

Tässä on myös sydäntäsärkeviä viimeisiä yhteisiä hetkiä. Viimeinen yhteinen ja perinteinen joulu kommuunissa, jolloin moni on jo haudassa, ja muutamista jäljellä olevistakin puolet sairaita ja huonossa kunnossa. Mutta jouluruokaa, alkoholia, perinteiset laulut ja tarinat on saatava. Vaikka mikään ei ole kuten aiempina jouluina.

Asia, joka ärsytti ja kiukutti yhä eniten on Rasmuksen ja Benjaminin vanhemmat. Rasmuksen vanhemmat tuottivat niin suuren pettymyksen tässä kirjassa, että oikein inhottaa. Olen nähnyt trilogiaan perustuvan tv-sarjan, mutta jotenkin Rasmuksen vanhempien käyttäytyminen sairaala-aikana meni silloin minulta ohi. Miten voi suhtautua ja kayttäytyä tuolla tavalla oman lapsensa rakkaimpaa kohtaan, omaa lastaan kohtaan?

Kuolema ja sen lopullisuus on kuvailtu kauniisti. Vaikka näiden miesten tarina on ollut täynnä epäoikeudenmukaisuutta, rumaa kohtelua, rankkoja oireita, kamalaa sairautta, on rakkaus ja ystävyys vienyt heidät pitkälle. Rakkaimpansa menettäneenäkin rakkaus ystäviin säilyy, ja se pelastaa monet.

Gardellin trilogia on ollut upeaa luettavaa, ja nämä kirjat jäävät mieleeni ikuisesti. Toivon, että useat lukisivat nämä kirjat. Olen varma, että ne antavat kaikille jotain. Jos ei kirjallisella tasolla, niin ainakin sisällöllisesti. Gardell antaa kasvot kuolleille, hän kertoo totuuden siitä, mitä oikasti on tapahtunut, minkälaista heidän elämänsä on ollut. Nämä kirjat ovat kunnioitus hänen kuolleille ystävilleen, ja jo sen vuoksi koskettavia.

★★★★★

Lumilapsi / Eowyn Ivey

Lumilapsi / Eowyn Ivey

Bazar, 2013. 415 sivua.

Alkuteos: The Snow Child, 2012.

Suomentanut: Marja Helanen

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl

Eowyn Iveyn esikoisromaani, Pulitzer-finalistinakin ollut Lumilapsi, oli minulle yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Kirja vaikutti todella kiehtovalta kun luin siitä syksyn uutuuskatalogista.

Jack ja Mabel ovat muuttaneet surullista elämäänsä pakoon Alaskaan. 1920-luvun Alaska on kuitenkin julma ja yksinäinenkin paikka rakentaa uutta elämää. Lapsettomuuttaan sureva keski-ikäistynyt pariskunta täyttääkin päivänsä kotitilan askareilla, pihatöitä, maanviljelyä, eläintenhoitoa ja leipomista ja ruuanlaittoa hupenevista elintarvikkeista. Etenkin talvet ovat pitkiä, kylmiä ja köyhiä ja Jack raataa elannon eteen pitkiä päiviä tehden. Mabel vuorostaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan pienempiä kotitöitä tehden.

Eräänä kylmänä, lumisena talvi-iltana Jack ja Mabel kuitenkin tavoittavat ilon, he rakentavat yhdessä lumesta lapsen ja pukevat lumilapselle Mabelin siskon lähettämät tähtikuvioiset käsineet ja kaulaliinan. Aamulla lumilapsi on poissa ja pian pihapiirissä alkaa liikkua tyttö, Faina nimeltään. Fainalla on samanlaiset käsineet ja kaulahuivi kuin lumilapsellakin. Faina asuu keskellä metsää, metsästää rinnallaan punaturkkinen kettu ja elää villinä ja vapaana. Kuka tuo tyttö oikein on, mistä hän tulee ja mitä ihmettä lumilapselle tapahtui?

Lumilapsi on kaunis, kiehtova ja mukaansatempaava. Tarina on täynnä talven taikaa, lunta ja kylmyyttä. Mutta myös onnea ja elämäniloa, kaiken surun ja julmuuden keskellä. Läheiset, tärkeät ihmiset ovat suuressa roolissa, ja tämän tarinan kautta huomaa, kuinka tärkeää on edes yksi hyvä ystävä jonka kanssa jutella ja jakaa asioita. Ystävä joka uskoo ja luottaa, kuten Mabelin ystävätär Esther.

Lumilapsi oli tarinaltaan sopivan salaperäinen ja arvoituksellinen, jotta mielenkiinto pysyi yllä koko lukemisen ajan. Pidin myös siitä, että kaikkea salaperäisyyttä ei lopussakaan avattu, vaan Fainan tarina ja lumilapsen kohtalo jäi lukijalle itselleen tulkittavaksi. Tai näin minä sen ainakin koin...

Kieli on kaunista ja suomennos sujuva ja soljuva. Kirjan luvut olivat suurimmilta osin lyhyitä, ja aina halusin lukea vielä yhden ja vielä yhden ylimääräisen luvun. Mukaansatempaava ja otteessaanpitävä kirja siis! Alaska on minulle entuudestaan varsin tuntematon alue, ja pidinkin todella paljon siitä, että juuri Alaska oli tämän romaanin päänäyttämönä. Se toi kirjaan paljon mielenkiintoa ja tunnelmaa, ja pystyin todella hyvin kuvittelemaan mielessäni Jackin ja Mabelin kotipihaa ympäröivät kauniin lumiset maisemat.

Lumilapsi on kokonaisuutena hieno romaani, joka jää tarinaltaan ja tunnelmaltaan hyvin mieleen. Salaperäisyys, tietty surumielisyys ja taianomainen tunnelma tekee kirjasta upean kokonaisuuden, ja epätavallinen tarina jää mieleeni varmasti pitkäksi aikaa. Yksi vuoden hienoimpia lukukokemuksia, uskaltaisin tässä vaiheessa luvata ;).

★★★★★

Hägring 38 / Kjell Westö

Hägring 38 / Kjell Westö

Albert Bonniers förlag, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Sara R. Acedo

Mistä minulle? synttärilahjaksi saatu

Kjell Westö on, tunnetusti, yksi lempikirjailijoitani. Olen rakastanut miehen aiempia kirjoja kovasti, erityisesti Helsinki-trilogiaa. Niinpä Westön uutuusromaani, Hägring 38 (Kangastus 38) oli minulle ehdottomasti yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Sain kirjan synttärilahjaksi äidiltäni, ja odotin muutaman päivän sopivaa lukuhetkeä. Luin tätä hitaasti ja rauhassa, nautiskellen joka sivusta ja Westön tarinankertojan taidoista.

Eletään vuotta 1938. Hitlerin politiikka herättää sekä ärtymystä, että ihailua, myös niin kutsutussa Keskiviikkokerhossa joka kokoontuu tasaisin väliajoin. Kerhoon kuuluu asianajaja Claes Thunen lisäksi tämän vanhoja ystäviä, lääkäri Lindemark, taiteilija Jogi Jary, lääkäri Arelius sekä bisnessmies Grönroos. Tavatessaan he keskutelevat kaikesta; politiikasta, urheilusta, elämästä. Juovat yleensä muutaman drinkin liikaa, syövät hyvin. Joskus he eroavat yhteisymmärryksessä, toisinaan erimielisyyksissä. Etenkin Lindemarkin ja Thunen suhde on mielenkiintoinen Thunen ex-vaimon Gabin vuoksi.

Samassa ajassa oman elämänsä kanssa tuskailee Thunen sihteeri Matilda Wiik. Hän ei pääse eroon kipeistä muistoista, jotka juontavat juurensa sisällissodasta Matildan ollessa 16 vuotias. Hän joutui kokemaan asioita, joiden kipeät muistot piinaavat yhä edelleen. Muistot tulevat taas pintaan kun hän Keskiviikkokerhon kokoontuessa kuulee tutun äänen, jonka mieluiten unohtaisi ikuisiksi ajoiksi. Ääni kuuluu Kapteenille, mutta kuka Kapteeni oikein on?

Hägring 38 on monella tapaa taattua Westötä. Tarina etenee pikkuhiljaa, keskitytään tunnelmaan, henkilöiden tekemisiin, ajatuksiin ja muistoihin. Lukija tietää, että jotain suurempaa on tulossa ja se odottava tunnelma vie mukanaan. Myös tämä kirja on täynnä kiinnostavia hahmoja. Päähenkilöistä toinen, Claes Thune, oli juuri sopivan ärsyttävä. Toisaalta hänellä oli herttainen, pehmeäkin puolensa joka usein näyttäytyi Matilda Wiikin seurassa. Vastenmielisyydessä ja ärsyttävyydessä Thunen jäi kuitenkin kakkoseksi Lindemarkiin verrattuna. Lääkärimiehessä oli jotakin luotaansatyöntävää, enkä oikein ymmärtänyt miten Thune pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen olemaan yhä hänen ystävänsä. Matilda Wiik antoi traagisen menneisyytensä vuoksi itsestään sympaattisen kuvan. Hänen elämänsä ja hänen ratkaisunsa osoittaa kuitenkin samalla kuinka vahva hän on, kuinka hän päättää ottaa voiton kipeästä menneisyydestään.

Kuten Arjakin huomautti, kirjan hekilöistä muutamat muistuttivat Westön aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Mielenterveysongelmista kärsivä haavoittuvainen taiteilijasielu Jogi Jary muistutti minusta Missä kuljimme kerran - kirjasta tuttua Eccua ja Thunen ex-vaimo Gabissa oli kieltämättä jotain samaa kuin Lucie Lilliehjelmissä.

Vaikka en ole mikään suuri Helsinki-fani, Ihailen aina Westön tapaa kuvailla Helsinkiä. Se on tässäkin kirjassa hienoa. Luin kirjan alkuperäiskielellä ruotsiksi, ja olen iloinen että tein sen. Olen lukenut jonkin Westön kirjan myös suomeksi, mutta kyllä tämä ruotsiksi lukeminen tuo kirjaan vielä sen viimeisen silauksen. Westö käyttää kieltä hienosti, se on sujuvaa mutta kaunista ja harkittua.

Hägring 38 on hieno kirja, upea kirja. Tarina vie mennessään, kieli on kaunista ja sujuvaa. Kiinnostavia henkilöitä on iso liuta, ja kirjan tunnelma on kauniin surumielinen ja kaihoisa. Kirjassa on sopiva määrä historiaa, politiikkaa, urheilua ja ihmissuhteita. Tarina on loppuun saakka vahva, se kantaa eikä jätä lukemisen jälkeenkään tyhjäksi, vaan herättää ajatuksia ja tunteita. Tämän kirjan pariin tulen varmasti palaamaan vielä uudelleen!

★★★★★

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Otava, 2013. 268 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten on selvää että odotin hänen uutuusromaaniaan Tähtikirkas, lumivalkea syksyn uutuuskirjoista melkeinpä eniten, Westön uutukaisen ohella. Haahtelan uusin on miehen aiempiin pienoisromaaneihin verrattuna hieman erilainen, tarinaltaan runsaampi ja sivumäärältään pidempi. Kaikki haahtelamaiset elementit joista pidän, olivat kuitenkin tässäkin kirjassa läsnä.

Mies kirjoittaa elämänsä muistiin 1880-luvun Pariisissa. Hänen muistikirjansa sisältävät koko maailman, sen ilot ja surut. Suomalainen mies on kokenut kovia kotimaassaan, ja lähtenyt Pariisiin töihin. Hän etenee urallaan kirjeenvaihtajaksi aina Berliiniin saakka, ja vie muistikirjojensa avulla lukijan samoihin maisemiin. Vuonna 2012 miehen jälkeläinen saa muistikirjat luettavakseen, ja hän huomaa, että kaikista meistä jää maailmaan jokin jälki, menneistä voi saada lohtua ja selityksiä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Haahtela kirjoittaa, jälleen kerran, aivan mahtavasti. Kieli on niin runollisen kaunista, sujuvaa ja soljuvaa että kirjasta haluaisi alleviivata lähes jokaisen lauseen. Tarinaltaan ja juoneltaan uskaltaisin sanoa että Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kiinnostavimpia. Rakastin sitä, että eri ajassa kulkevat muistot lopussa nitoutuivat yhteen, ja että muistikirjan kirjoittajan ja lopussa muistikirjoja lukevan miehen tiet risteytyivät ja että heidän yhteytensä selvisi.

Haahtela on taitava tunnelmanluoja, ja tässäkin kirjassa hienoimpia asioita oli juuri se ainutlaatuinen, mieleenjäävä tunnelma. Tuntui kuin olisi katsonut vanhaa, kaunista elokuvaa seepianvärisenä. 1880-luvun lopun Pariisi oli jotenkin niin käsinkosketeltavan tunnelmallinen tällaiselle Pariisirakastajalle, mutta täytyy sanoa että hieman salaperäinen, kiehtova Berliinikin ihastutti kovasti, puhumattakaan päähenkilön ikimuistoisesta laivamatkasta Aasiaan.

Haahtelaa aiemmin lukeneet ovat tottuneet hienoiseen salaperäisyyteen . Se on yksi asia, josta pidin tässäkin. Se, että kaikkea ei heti kerrota ja paljasteta lukijalle tuo kirjaan lisää kiinnostavuutta ja mukaansatempaavuutta. Tässä kirjassa esimerkiksi muistikirjan kirjoittajan traagisia kokemuksia kotimaastaan ei täräytetä lukijan kasvoille heti, vaan ne selviää pikkuhiljaa, muistot aukeaa solmu kerrallaan. Toinen haahtelamainen tuntomerkki on perhoset - niitäkin oli tässä kirjassa puolivälin jälkeen varsin runsaasti. Ihana yksityiskohta sekin!

Kokonaisuutena Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis, joskin hieman melankolinen, haikeatunnelmainen romaani. Se piti otteessaan ja sai lukiessa helposti vaipumaan sellaiseen erityisen nautinnolliseen tunteeseen. Kirja on rakenteeltaan kiinnostava ja miljööt eri kaupunkineen tunnelmallisia. Ajankuvaus on realistisen tuntuinen, ja päähenkilön kokemukset, hänen elämäntarinansa ja hänen muistonsa ovat surullisenkauniita, koskettavia. Muistikirjaan kirjoitetut lauseet vievät lukijan uskottavasti miehen pään sisään, hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Sairaus, suru ja kaipaus huokuu miehen kirjoittamista sanoista.

Hieno, mieleenpainuva kirja!

★★★★★

Torka aldrig tårar utan handskar: 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Jonas Gardellin romaanitrilogian ensimmäinen osa, Kärleken, oli minulle kauheudessaan täydellinen lukuelämys. Odotin tämän toisen osan lukemista hurjasti, ja kun vihdoin ehdin hankkimaan ja lukemaan tämän, odotukseni palkittiin hienolla tavalla. Tämä Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian toinen osa, Sjukdomen, on vähintään yhtä hieno, mieleenpainuva ja traaginen kuin sarjan ensimmäinenkin osa.

Benjaminin ja Rasmuksen suhde on syventynyt. He elävät onnellisia kesäpäiviä, käyvät ystäviensä kanssa naku-uinnilla, seuraavat toisen ystävän teatterinäytöstä ja käyvät juhlimassa. Suhteessa on kuitenkin myös kiemuransa. Miesten väliset erot tulevat välillä liiankin hyvin esille, ja he riitelevät rajusti. Ystäväporukassa toinen toisensa jälkeen alkaa myös saamaan positiivisia HIV-tuloksia, ja maailmalla homotaudiksi kohuttu sairaus aiheuttaa ystäväpiirissä hautajaisia toisensa jälkeen. Heillä on maailma edessään, he rakastavat toisiaan ja elämää, tuleevaisuus kuuluu heille. Sitten tauti tulee ja vie nuoret miehet liian aikaisin hautaan. Toinen toisensa jälkeen he kuolevat.

Tämäkin kirja, kuten edeltäjänsä, koskettaa, herättää tunteita laidasta laitaan ja jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Henkilöhahmot ovat samoja kuin aiemmassakin kirjassa ja he ovat kiinnostavia, uskottavia ja tulevat lukijalle tutuiksi. Heidän kohtalonsa askarruttaa, ja tieto siitä että tämä tarina on tosi, että se on yhden eloonjääneen kertoma, että tämä tarina on oikeasti ollut arkipäivää ystäväporukalle, tekee tästä kaikesta vielä kauheampaa ja koskettavampaa. Henkilöiden elämä jää ajatuksiin lukemisen jälkeenkin.

Gardell kirjoittaa tavattoman kauniisti. Ihailen hänen kielenkäyttöään. Lyhyitä, ytimekkäitä lauseita jotka ovat täynnä tunnetta. Hänen tekstinsä vilisee viisaita kielikuvia ja ajatuksia elämästä, joita ei kaikkien kynästä (tai päästä) synny. Jotenkin tarinasta ja sen kerrontatavasta aisti sen, että tämä ei ole keksittyä.

En osaa sanoa tästä trilogian toisesta osasta mitään, mitä en ole jo ensimmäisestä osasta sanonut. Paitsi sen, että tämä on ensimmäistä osaa ehkä vielä koskettavampi, rankempi ja surullisempi. Benjaminin ja Rasmuksen välinen rakkaus on niin kaunista, ja sitten sen vastakohtana on jotakin kauheaa. Ruma sairaus joka vie ihmisen mennessään, mutta toisaalta myös iso joukko ihmisiä, jotka ovat olleet sitä mieltä, että näin kaunis rakkaus on väärää. Että Benjaminissa, Rasmuksessa ja heidän ystävissään on jotain vikaa, vaikka he ovat vain rakastaneet. Ihan kuten me muutkin.

Odotan pääseväni trilogian viimeisen osan pariin sekavin tuntein. Odotan innolla että ehdin lukemaan sen, mutta toisaalta "nauttisin" mielelläni Gardellin tarinasta vielä muutaman kirjan ajan. Toisaalta trilogian kolmas kirja taitaa olla se rankin ja surullisin, joten valitsen huolella sen hetken, kun siihen tartun.

★★★★★

Tummanhopeinen meri / Susan Fletcher

Tummanhopeinen meri / Susan Fletcher

Like, 2012. 443 sivua.

Alkuteos: The Silver Dark Sea, 2012.

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Susan Fletcherista on pikavauhtia tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Siksi odotinkin innolla, että ehdin lukemaan hänen uuden suomennetun romaaninsa Tummanhopeinen meri. Fletcherin kaunis kieli, meren läsnäolo ja yhden saaren kiinnostavat asukkaat ja monimutkaiset ihmissuhteet kuulostivat hyvältä jo kevään uutuuskatalogissa, ja olin jo ennen kirjan lukemista aika varma, että pidän tästä.

Pienen Parlan saaren rantaan huuhtoutuu mies. Hän on suurikokoinen, kaikille tuntematon. Saaren asukkaat ihmettelevät miestä. Kuinka joku voi huuhtoutua saaren rantaan hengissä? Mies on menettänyt muistinsa, eikä saaren asukkaille selviä hänen henkilöllisyytensä. Kaikkien toiveissa on, että mies olisi Tom, monelle saaren asukkaalle rakas henkilö. Asukkaat muistavat myös tarinan Kalamiehestä, joka yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuo toivoa heille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Toivoa kaipaa monikin Parlan asukkaista, mutta onko rantaan huuhtoutunut mies todellakin Kalamies, vai muukalainen joka juonii jotakin?

Pidin Tummanhopeisesta merestä vielä enemmän kuin osasin odottaa. Uppouduin täysin Fletcherin tuttuun, kauniin runolliseen kielenkäyttöön. Myös suomennos oli ilmeisen hieno, sillä nautin kielestä täysin siemauksin. Olen ennenkin maininnut, että rakastan Fletcherin luomaa tunnelmaa hänen kirjoissaan. Tässäkin oli tiivis, mukaansatempaava tunnelma. Tarina eteni varsin hitaasti, monia asioita kuvailtiin perusteellisesti ja kirjan tempo oli hidas. Lukeminen vei kauan, en halunnut kiirehtiä vaan nauttia jokaisesta sanasta, tapahtumasta, kirjan sivusta. Joskus voin ärsyyntyä hitaasta temposta, mutta tässä kirjassa se ei haitannut.

Kirjassa on paljon henkilöitä, ja etenkin tarinan alussa oli todella vaikeaa muistaa kuka oli kuka, ja minkälaiset suhteet henkilöillä oli toisiinsa. Oli serkkuja, sisaruksia ja naapureita. Onneksi heti kirjan alussa on selkeä ja kattava henkilökartta, josta oli helppo tarkistaa kuka kukakin oli. Ja aika nopeasti kyllä keskeisimmät henkilöt muistuivat mieleeni. Minä pidin kirjan laajasta henkilögalleriasta. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä, ja monipuolisuus on aina minun silmissäni plussaa (kunhan ei mene överiksi). Pidin myös kiemuraisista ihmissuhteista, menneisyyden haamuista jotka kummittelivat sisaruksille sekä saarelaisten erilaisista selviytymisstrategioista menneisyyden kokemuksista.

Fletcherin kirjoitustyyli, hänen romaaniensa vahva tunnelma, monipuolinen henkilögalleria ja hänen kirjojensa painavat teemat muodostavat kokonaisuuksia, joihin minä ihastun palavasti kirjan kirjan jälkeen Tummanhopeinen meri taitaa nousta suosikikseni Fletcherin kirjoista, vaikka olen ennen tätä pitänyt todella paljon Irlantilaisesta tytöstä ja rakastanut Meriharakoita. Tummanhopeinen meri on minulle täydellinen paketti. Kirjassa on kohdallaan kaikki; henkilöt, salaperäinen tunnelma, meren läheisyys kaikissa tapahtumissa ja kaunis kieli. Minä huomaan vieläkin palaavani ajatuksissani Parlan saarelle ja saaren asukkaisiin silloin tällöin, vaikka luin kirjan loppuun jo viikko sitten. Se on hyvän, mieleenpainuvan kirjan merkki, jos jokin.

★★★★★

Garpin maailma / John Irving

Garpin maailma / John Irving

Loisto-pokkari (Tammi), 2008. 560 sivua.

Alkuteos: The World According to Garp, 1976.

1. suom.kiel.painos: 1980

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kolmen euron kirppislöytö

Alkuviikko vierähtikin loppuviikoksi, ennen kuin ehdin ajan kanssa istahtaa koneelle ja kirjoittaa muutamia rivejä lomareissullani luetusta, aivan mahtavasta romaanista. John Irvingin Garpin maailma on ollut lukulistallani ties kuinka kauan, ja nyt päätin ottaa sen pokkariversiona mukaan lomalukemiseksi. Eurooppalaisissa junissa, saksalaisilla puistonpenkeillä, pienen kylän Gästehausin epämukavassa sängyssä ja KLM:n lentokoneissa nautiskelin Garpin maailmasta, ja Irvingin taidokkaasta kynänjäljestä.

T.S Garpin äiti on sairaanhoitaja Jenny Fields, ja isä tuntematon, erityisen erikoinen sotilas, jota Jenny aikanaan hoiti. Jennysta tulee myöhemmin radikaali feministijohtaja, ja Garpista kasvaa painimestari, perheenisä ja menestynyt kirjailija. Garpin maailma kertoo heidän elämästään, heidän vuosistaan Wienissä ja myöhemmässä vaiheessa Garpin oman perheen perustamisesta, perhettä kohtaavista traagisista onnettomuuksista, mutta myös laajasta ja kirjavasta tuttavapiiristä, joka Jennyn ja Garpin elämään kuuluu.

Pidin Garpin maailmassa oikeastaan kaikesta. Minusta jokainen kirjan henkilö oli omalla tavallaan todella kiinnostava, ja toi tarinaan oman lisänsä. Jenny Fields oli yhtenä päähenkilönä ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, kuten myös sympaattinen ja herttainen Garp itse. Irving kirjoittaa hienosti ja suomennos oli sujuva muutamia painovirheitä lukuun ottamatta. Vaikka Garpin maailma on paksu kirja, en missään vaiheessa tylsistynyt vaan jäin useasti kirjaan niin koukkuun, että jouduin lukemaan pimeässä hotellihuoneessa vielä muutaman sivun reissukaverin jo nukkuessa.

Tarinaan oli ujutettu taitavasti juuri sopiva määrä kiinnostavia ja yllättäviä tapahtumia ja käänteitä. Kirja herätti tunteita laidasta laitaan, iloa, surua, onnea ja naurua. Tarina ja ihmiskohtalot koskettivat, monet asiat yllättivät ja kauhistuttivat. Kirjassa oli aika paljon politiikkaa ja yhteiskunnallisia kiemuroita, mutta monesta muusta kirjasta poiketen koin ne tässä kiinnostaviksi ja luonnolliseksi osaksi tarinaa. Parasta oli kuitenkin, ettei millään aihealueella (kirjallisuus, seksuaalisuus, politiikka, paini, feminismi...) mässäilty tässä kirjassa, vaan kaikki aiheet tekivät Garpin maailmasta ehjän kokonaisuuden, kiinnostavan ja mukanaanvievän romaanin jota luin joka sekunti suurella mielenkiinnolla.

Lukuajankohta tälle kirjalle oli minulla myös täydellinen, ja lukukokemuksena Garpin maailma yltää listallani todella korkealle. Tämä oli koskettava, kiinnostava, liikuttava, hauska ja runsas tarina, josta nautin suunnattomasti. Uskoisin, että tästä tulee minulle tärkeä kirja johon palaan vielä jonain päivänä, mutta erityisesti kirja, jonka lukemista muistelen tulevaisuudessa lämmöllä!

★★★★★

Kuudes mies / John Boyne

Kuudes mies / John Boyne

Bazar, 2013. 334 sivua.

Alkuteos: The Absolutist, 2011.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

John Boyne on vasta yhden luetun kirjan perusteella minulle tärkeä kirjailija. Rakastuin koskettavaan Poika raidallisesa pyjamassa-romaaniin, ja olen sen jälkeen keräillyt hyllyyni Boynen muita suomennoksia. Ainuttakaan en ole kuitenkaan ehtinyt vielä lukea, kunnes sain mahdollisuuden lukea tuoreen Kuudes mies -suomennoksen heti sen ilmestyessä.

Kirjan minäkertojana toimii Tristan Sadler, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniaa palvellut nuori mies. Hän tutustui sodassa Williin, ja on nyt sodan loputtua lähtenyt Willin kotiseudulle Norwichiin tapaamaan Willin Marian-sisarta. Tristan ja Will taistelivat sodassa rinnakkain, nukkuivat viereisissä sängyissä ja ystävystyivät. Will teki lopulta kuitenkin oman päätöksensä, ja julistautui aseistakieltäytyjäksi. Oman ratkaisunsa teki lopulta myös Tristan, joka nyt sodan loputtua haluaa paitsi palauttaa kasan kirjeitä Willin siskolle, myös itse kohdata menneisyyden tapahtumat, omat epätoivon ja tuskan täyttämät ajanjaksot ja syyt siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Kuudes mies on koskettava, ravisuttava tarina. Se on tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, seksuaalisesta identiteetistä, ratkaisuista ja niiden seurauksista. Minä rakastin kertojaääntä, ihastuin Tristaniin henkilönä, hyvine ja huonoine puolineen. Pidin myös todella paljon Tristanin ja Willin suhteen kuvailusta, se oli todentuntuinen ja rosoisuudessaan koskettava. Romaanin tarina etenee sopivaan tahtiin, ja lukijalle annetaan matkan varrella mukavasti vinkkejä tulevasta, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan liian aikaisin.

Boyne kirjoittaa sujuvasti ja suomentaja on tehnyt tarkkaa työtä. Välillä koin että Tristanin ja Marianin välillä käydyt dialogit olivat hieman epätodellisen tuntuisia ja tönkköjä, mutta muuten tarina on äärimmäisen kauniisti kirjoitettu. Vaikka jo varsin aikaisesta vaiheesta on selvää, että tämä ei ole onnellinen tai hilpeä tarina, kirjaa lukee silti mielellään. Minä en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan uppouduin tarinan vietäväksi täysin.

Jostain syystä tykästyn usein sota-aiheisiin kirjoihin, rankoista tapahtumista ja kohtaloista huolimatta. Niin myös tähän. Kuudes mies on mieleenpainuva, kauniinhaikea, traaginen tarina. Minä palaan usein vieläkin Tristanin kokemuksiin, vaikka olen jo lukenut muita kirjoja tämän jälkeen. Minulle tähän hetkeen ravisuttava, ajatuksia herättävä ja koskettava lukukokemus. Suosittelen!

★★★★★

Kolme käskyä / Paula Havaste

Kolme käskyä / Paula Havaste

Gummerus, 2013. 374 sivua.

Kannen kuvat: Istockphoto

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Olen ihastunut kovastikin Paula Havasteen kahteen aiempaan kirjaan Kaksi rakkautta sekä Yhden toivon tie. Nämä kaksi ja nyt keväällä ilmestynyt Kolme käskyä muodostavat trilogian, joka kertoo Mäkisen perheen elämästä sotavuosien Suomessa. Kun aiemmissa kirjoissa päähenkilöinä on ollut perheenäiti ja vaimo Anna sekä tämän sisko Oili, uusimmassa osassa päähenkilönä on Raija, Annan ja hänen miehensä vanhin lapsi, ja sotavuodetkin ovat jo takanapäin. Kolme käskyä on edeltäjiensä tapaan mukaansatempaava ja hieno romaani.

Kotona on erinäisistä syistä painostava ilmapiiri, joten Raija on iloinen kun hän kuulee päässeensä koko kesäksi töihin Lappiin, perusteilla olevan kotiseutumuseon valmisteluhommiin. Pitkä junamatka, teltassa nukutut yöt ja alkeelliset olosuhteet ovat partiota harrastavalle Raijalle tuttua, joten hän nauttii kesästä ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Työkavereina hänellä on muutama miespuolinen opiskelukaveri, joiden kanssa Raija tulee useimmiten hyvin toimeen. Kesä muuttuu vielä mieleenpainuvammaksi ja kiinnostavammaksi, kun Raija tapaa Rainerin, salaperäisen lavatansseissa esiintyvän mustalaismiehen. Kaikki eivät Raijan ja Rainerin ystävyydestä kuitenkaan innostu, mutta Raija haluaa oppia tuntemaan miehen paremmin ja etenkin oppia tuntemaan tämän elämäntapaa.

Havaste on jälleen kerran onnistunut luomaan heti alusta saakka mukaansatempaavan tarinan. Minä uppouduin Raijan elämänkuvailuun heti kirjan ensisivuilta lähtien, ja halusin heti tietää kuinka Raijan kesä etenee. Luin Kolme käskyä parilta istumalta, ja muistan uppoutuneeni Havasteen trilogian kahteen aiempaan osaan ihan samalla tavalla. Mäkisen perheessä on jotain todella kiehtovaa, ja nämä kirjat on ihan kuin minulle tehtyjä. Raija oli päähenkilönä kiinnostava. Maanläheinen, sympaattinen ja rohkea nuori nainen, jolla oli kiinnostavia mielenkiinnonkohteita. Mystiikka, horoskoopit ja kansantiede on läsnä Raijan elämässä lähes päivittäin ja tuovat kiinnostavia yksityiskohtia kirjan etenemiseen.

Mäkisen perhe on kahdesta aiemmasta kirjasta entuudestaan minulle tuttu, ja pidinkin kovasti siitä, että heidän perhe-elämästään sai myös tässä kirjassa kuulla hieman enemmän. Havaste kirjoittaa jälleen helposti ymmärrettävää, sujuvaa ja kaunista kieltä. Pidin myös sivuhenkilöistä, joita oli sopiva määrä ja jotka olivat kiinnostavia persoonia. Lapin maisemat ja mustalaiskulttuuri toivat kirjaan vielä viimeisen silauksen, jotta minä viihdyin Kolmen käskyn parissa todella hyvin.

Kokonaisuutena Kolme käskyä oli juuri minun kirjani. Pidin tässä kaikesta ja vietin mukavia hetkiä Raijan elämää seuraten Lapin maisemissa. Harmi jos tämä jää viimeiseksi osaksi, olisin mielelläni lukenut Mäkisen naisten elämästä vielä muutaman kirjan verran!

★★★★★

Meriharakat / Susan Fletcher

Meriharakat / Susan Fletcher

Like, 2008. 383 sivua.

Alkuteos: Oystercatchers, 2007.

Suomentanut: Jonna Joskitt

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? nettikaupan alennusmyynneistä

Ihastuin viime vuoden puolella Susan Fletcherin esikoisromaaniin Irlantilainen tyttö ja etenkin kirjan ihanaan tunnelmaan. Meriharakat on ollut lukulistallani jo kauan, ja pääsi vihdoin luettavakseni myös osana oman kirjahyllyn lukuprojektia.

Nuori Amy makaa neljättä vuotta koomassa sairaalasängyssä. Sängyn äärellä istuu hänen isosiskonsa Moira, joka lähes päivittäin käy katsomassa sisartaan, kertomassa tälle elämästään tänään ja heidän elämästään ennen onnettomuutta. Moira avaa sisarelleen pikku hiljaa muistoja ja tapahtumia ennen Amyn onnettomuutta, omia syyllisyydentunteitaan, katkeraa tunnustustaan.

Moira muistelee lapsuuttaan meren rannalla Britannian maaseudulla, hän muistelee kouluvuosiaan yksinäisyydessä kaukana kotona, ja hetkeä, jolloin kuvioihin astui Ray, nuori taiteilija joka halusi Moiran omakseen. Kiusatun, erikoisen Moiran, joka oli vailla ystäviä, kaukana perheestään.

Moiran ja Amyn tarina on koskettavaa luettavaa. Meriharakat on kaunis kirja ja rakastuin taas Fletcherin tunnelmanluomistaitoon. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia, jotka lisäävät sen surullista kauneutta. Merellä lentävät linnut, meren tuoksu, Moiran pitkät paksut hiukset, Amyn lapsuudenilo, Moiran ja Rayn oma koti, Rayn kirjoittamat kirjeet reissuiltansa ja Amyn lemmikkihamsteri. Arkisia yksityiskohtia jotka jostain syystä lisäsivät mielessäni kirjan ihanuutta.

Kirja on myös täynnä kiinnostavia ja tärkeitä aiheita. Pääosaan nousee sisaruskateus, yksinäisyys, syyllisyydentunnot ja myös rakkaus. Fletcherin kielenkäyttö on runollisen kaunista, ja kirja on täynnä upeita, merkityksellisiä lauseita. Myös kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, ja henkilögalleria minusta juuri sopivan suuri. Päähenkilö Moira tuli lähelle ja sai paikan sydämestäni, jollain tavalla pystyin samaistumaan häneen helposti. Moiran Til-täti oli myös kiinnostava nainen, vaikka hän jäikin tarinassa hieman sivurooliin. Myöhemmässä vaiheessa kuvioihin astuva Ray on myös tapahtumien kannalta tärkeä ja kiinnostava tapaus.

Meriharakoissa on myös monta kiinnostavaa ihmissuhdetta. Moiran ja Amyn sisarsuhde on tietenkin pääosassa, mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa miettiä Moiran ja Rayn avioliittoa, Moiran ja Amyn vanhempien välistä suhdetta ja myös heidän suhdettaan tyttäriinsä. Myös Til-tädin ja Moiran välinen side oli ajauksia ja tunteita herättävä.

Susan Fletcher on selkeästi minun kirjailijani. Ihastuin jo Irlantilaiseen tyttöön, mutta Meriharakat saa aivan oman paikkansa suosikkikirjojeni joukossa. Tämä on upea kokonaisuus, tunnelmaltaan aivan erityinen, tarinana mieleenpainuva, koskettava, syvällinen ja sydämeenkäypä, ikimuistoinen kirja minulle. En voi kuvailla kuinka innoissani odotan Fletcherin uutuuskirjaa Tummanhopeinen meri!

★★★★★