Takana puhumisen taito / Anna-Leena Härkönen

Takana puhumisen taito / Anna-Leena Härkönen

Kirjakauppaliitto, 2014. 156 sivua

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kirjastolaina

Anna-Leena Härkönen kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja olen lukenut häneltä lähes kaikki ilmestyneet kirjat. Viime vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirjana toiminut Takana puhumisen taito oli jäänyt tuoreeltaan lukematta, joten kun törmäsin tähän kirjastossa nappasin tietysti mukaani.

Kun kaipailen luettavaksi pikaisia herkkupaloja esimerkiksi arjen kiireeseen, luen usein Härkösen novelleja tai kolumneja. Tämäkin kirja oli kokoelma lyhyitä tekstejä arkisista asioista, mieleeni jäi erityisesti sosiaalisesta mediasta kertova teksti, sekä jonottamisen kauheudesta kertova teksti. Välillä kuitenkin mietin, että nuristaanko näissä teksteissä nyt turhasta. Tai siis, yritän olla perusposiitiivinen, ja nähdä asioissa aina ne hyvät puolet. Siksi en välttämättä ymmärrä, miksi kaikesta pitää valittaa ja jos katsoo kokonaiskuvaa ja maailmaa laajemmin, onko esimerkiksi jonottaminen lopulta niin kamalaa? Toisaalta ehkä näitä tekstejä ei pitäisi lukea niin tiukkapipoisena, mutta silti huomasin miettiväni, että onko nyt kärpäsestä tehty härkänen? Jos olet niin onnekas, että pääset lomamatkalle etelään, kannattaako reissu tuhlata siihen, että ärsyynnyt aurinkotuolien varaajista ja miettimällä parasta sotasuunnitelmaa, millä itse saat varattua aurinkotuolin koko päiväksi...

Aika monen tekstin kohdalla huomasin hieman ärsyyntyväni tekstin aiheesta ja siitä, että ne olivat minun näkökulmastani pikkujuttuja, joista minä en jaksaisi tehdä suurtakaan numeroa. Härkönen kirjoittaa toki hyvin ja muutamassa kohdassa sai ihan nauraakin, mutta kokonaisuutena olin hieman pettynyt tähän kirjaan. Kyllä minä osasin samaistua ja nauraa useammallekin tekstille, mutta kuitenkin jäi vähän sellainen plääh-tunne. Eikö oikeasti olisi ollut tärkeämpiä aiheita mistä kirjoittaa?

Takana puhumisen taito ei missään tapauksessa ole Härkösen parhaita kirjoja tai tekstikokoelmia. Nopeana välipalakirjana tämä toimi ihan ok, vaikka osa teksteistä jopa ärsyttikin. Pidän kuitenkin useimmiten Härkösen huumorista ja hänen nasevasta kirjoitustyylistään, ja kyllä joukkoon tosiaan mahtui niitä osuviakin tekstejä. Kirjan kansi on myös houkuttelevan näköinen, josta ehdottomasti plussaa. Nyt ei ehkä kuitenkaan harmita ihan niin paljon, etten tätä aikanaan omaan hyllyyni haalinut.

★★★

Armolahja / Toni Morrison

Armolahja / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Alkuteos: A Mercy, 2008

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Ensimmäinen lukemani Toni Morrisonin kirja oli Minun kansani minun rakkaani, joka oli lopulta pettymys vaikeudessaan ja tahmeudessaan. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan Morrisonin romaani Armolahja, kun selailin Keltaisen kirjaston hyllyä. Itse asiassa luulin, että tämä oli tuore suomennos, mutta kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo 2009 :D.

Tarina sijoittuu joka tapauksessa 1680-luvun Amerikkaan. Orjakauppa on alussa ja mantereen herruudesta käytiin tiukkoja kamppailuja eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Armolahjan pääjuoni on äidissä, joka hylkää pienen tyttärensä, jotta tytär pelastuisi. Pian kuitenkin selviää, että tytär ei pysty arvostamaan ja hyötymään äidin tarjoamasta armolahjasta.

Armolahja on hurja ja rankka kuvaus orjuudesta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan uskottavasti kuvailtu. Jokin näissä Morrisonin kirjoissa tekee niistä minulle kuitenkin vaikeita. En tiedä onko se kieli, joka on jollakin tavalla vaikealukuista, vai onko tarina vähän sekava ja vaikeasti lähestyttävä. Joku näissä kuitenkin aiheuttaa sen, että luen Morrisonin kirjoja aina todella hitaasti ja kauan. Tämä Armolahja parani kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että puolivälissä pääsin tarinaankin vähän paremmin kiinni erittäin sekavan alun jälkeen.

Tunnelma kirjassa on onnistunut, mutta henkilöt eivät ehkä tulleet ihan niin läheisiksi kuin odotin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan hieman liikaa, en aina pysynyt kärryillä siitä, kuka kukin oli. Mutta kirjan aiheet, orjuus pääasiassa, oli kuvattu tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla. Ympäristö oli myös kiinnostava, ja ajankuvaus mielenkiintoinen. Ilman kansiliepeen tekstiä ja mainintaa siitä, että tapahtumat asettuvat 1680-luvulle, en olisi ehkä arvannut, että kirjassa kuvailtu aika on niin kaukana historiassa.

En nyt vieläkään ole täysin myyty Morrisonin kirjoitustavalle. Hänen aiheensa ovat tärkeitä ja puhuttelevia, mutta jostain syystä hänen romaaninsa ovat minulle vaikeita ja vaivalloisia. Mutta aion lukea Morrisonia jatkossakin, omasta hyllystäkin löytyy ainakin Rakkaus ja Sinisimmät silmät.

★★★

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Gummerus, 2014. 490 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Heidi Jaatisen tänä vuonna ilmestynyt Kaksi viatonta päivää kertoo Sistinjasta ja tämän tyttärestä Hertasta. Sistinja on kasvanut lähes ilman äitiä. Kun hän nuorena tapaa komean Rennen hän päättää tehdä lapsen. Rennestä ei ikinä tule lapsen isää kunnolla, vaan isän roolin ottaa Ake. Hertta syntyy rikkinäiseen perheeseen, jossa kenelläkään ei ole oikeasti hyvä olla. Sistinja kyllä rakastaa kaunista tytärtään, hän kaipaa tyttöään ja kokee äidinrakkautta, mutta useimmiten elämästä löytyy kuitenkin muita, tärkeämpiä asioita. Arvaamaton ja hankala Ake saa aivan liian suuren roolin naisen elämässä, ja eniten kaikesta joutuu kärsimään pieni Hertta, joka vain kaipaa omenankukantuoksuista äitiä, äitiä joka välittää ja antaa turvaa. 

Jaatisen romaanin keskiössä on Sistinja ja Hertta, äiti ja tytär. Heidän suhteensa on hankala. Ei ole luottamusta, ei tarpeeksi läheisyyttä. Tärkein tapahtuma kirjassa ja äidin ja tyttären suhteessa on kaksi päivää eräällä mökillä. Kahden päivän ajan kaikki vaikuttaa hyvältä. Koko perhe viettää mökkiviikonloppua yhdessä, onnellisina. Pullojen korkit pysyvät kiinni; Sistinja ei juo, Ake ei juo. Tarkoitus on kalastaa ja viettää kivaa aikaa yhdessä. Kaksi onnellista, viatonta päivää. Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mökkiviikonlopun jälkeiset kolme päivää ovat viimeiset, jotka Sistinja ja Hertta saavat viettää yhdessä. Heidät erotetaan ja Hertan tulevaisuus muuttuu täysin.

Kaksi viatonta päivää on tunnelmaltaan varsin synkkä. Sistinjan valinnat ärsyttävät, tekisi mieli ravistaa naista. Katso nyt mitä teet lapsellesi! Hertan kohtalo saa surulliseksi, hänen kamppailuaan ja kasvuaan itsenäiseksi nuoreksi on samalla kiinnostavaa seurata. Kyllä kaikenlaisesta voi selvitä ja säilyä järjissään matkan varrella. Onneksi Hertta saa lopulta elämäänsä ihmisiä, jotka auttavat, ovat läsnä, antavat itkeä, huutaa ja raivota, kuuntelevat, kysyvät ja puhuvat silloin kun sen aika on.

Tarinaltaan kirja on rankka ja ajatuksia herättävä. Rakenteeltaan en pitänyt tästä erityisen paljon. Se oli sekava, oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka nyt on keskiössä, onko tämä Sistinjan vai Hertan tarinaa. Nimiä ja henkilöitäkin oli paljon, kerronta oli "salaperäistä" ja usein tuntui, että liian monta asiaa jäi aukinaisiksi, jopa liikaa jäi lukijan arvailtavaksi. Mietin myös, olisiko kirja kärsinyt jos se olisi ollut hieman tiivistetty. Nyt sivuja oli lähes 500, ja tarina olisi paikoitellen voinut edetä nopeammin.

Kirjan rakenne ja tapa jolla Sistinjan ja Hertan tarina on kerrottu, teki tästä minulle hitaan ja aika vaikean kirjan. Luin tätä ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui - ja vasta jossain puolivälin jälkeen ymmärsin oikeasti mistä tässä oli kyse. Ne osat kirjasta jossa Hertta on keskiössä, jossa kerrotaan hänen tarinaansa, olivat minusta selkeämpiä ja parempia kuin Sistinjan vastaavat osat. Etenkin kirjan alussa, jossa kerrottiin ajasta ennen Herttaa, minun oli vaikea pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Kaksi viatonta päivää jätti mieleen ison kasan ajatuksia perhe-elämästä, siitä mikä vanhempien rooli on lasten elämässä, kuinka vanhempien ratkaisut vaikuttavat kaikkeen, lapsen rakkaudesta vanhempiinsa, äidin rakkaudesta lapseensa. Alkoholismista, perheväkivallasta, kaikesta kurjasta mitä pieni lapsi voi elämässään joutua kokemaan. Mutta onneksi myös muutamia positiivisia ajatuksia niistä ihmisistä, jotka työllään ja hyvällä sydämellään ehkä pystyvät auttamaan ja pelastamaan muutaman lapsen/nuoren jotka eivät voi asua kotona.

★ ★ ★ 

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Otavan kirjasto, 1989. 350 sivua

Alkuteos: Breathing Lessons, 1988

Suomentanut: Saara Villa

Mistä minulle? kirjastolaina

Anne Tylerin Pulitzer-palkittu romaani Hengitysharjoituksia oli lukupiirikirjanamme syyskuussa. Olen lukenut Tylerilta aiemmin kaksi kirjaa, Jää hyvästi sekä Nooan kompassi, ja kumpikin oli varsin keskinkertainen lukuelämys. Niin kävi myös tämän kirjan kanssa, varsin keskinkertainen, mutta silti ihan kelpo luettavaa muutamaksi illaksi.

Maggie ja Ira Moran ovat matkustamassa Maggien vanhan ystävän aviomiehen hautajaisiin. Kirja on yhden päivän romaani, kertoo juurikin tästä hautajaispäivästä. Pääosassa ei kuitenkaan ole itse hautajaiset, tai Maggien vanha ystävä Serena joka on jäänyt leskeksi. Toisaalta seurataan Maggien ja Iran päivän kehitystä, överihautajaisten kautta takaisin kohti kotia. Kotimatkalla mukaan tarttuu aikuisen Jesse-pojan ex-vaimo Fiona ja Jessen ja Fionan tytär Leroy. Toisaalta taas kirja koostuu monista takaumista, joiden avulla selvitetään Moranin perheen taustoja, sitä miten Jesse ja Fiona ovat ajautuneet eroon, miten Maggiesta on tullut kaikkien toisten elämään sekaantuva varsin ärsyttävä nainen.

Juurikin tuo henkilöiden ärsyttävyys sai minut heti alusta ärsyyntymään kirjaan. Maggie oli kirjan alusta loppuun asti raivostuttava nipottaja ja muiden asioihin sotkeutuva tyyppi, jota en kertakaikkiaan voinut sietää. Toisaalta Irakaan ei ollut erityisen täydellinen tai edes kiinnostava tyyppi, ja kirjasta puuttui kokonaan sympaattinen tai mielenkiintoinen henkilö johon olisin voinut edes osittain samaistua. Toisaalta taas Tyleria pitää kehua siitä, että hän on onnistunut kuvailemaan henkilöt uskottavasti ärsyttäviksi...

Kirjan rakenne on kiinnostava, ja tämä on minusta varsin onnistunut romaani yhdestä päivästä. Hautajaishöpinät olivat jollakin tavalla ehkä ylimääräisiä ja turhia, sillä mieluiten luin kuitenkin Moranin perheen tilanteesta, ja tapahtumista joita selvitettiin takaumien kautta. Välillä tuntui miltei rasittavalta, kun siirryttiin nykyhetkeen ja esimerkiksi pitkiin mutkiin kotimatkalla, jotka johtuivat Maggien lapsellisista huijaamisista.

Kieli oli uudempiin Tylerin kirjojen suomennoksiin verrattuna oikein sujuvaa eikä laisinkaan tönkköä kuten olen aiemmissa lukemissani Tylerin kirjoissa kokenut. Tarina eteni varsin jouhevasti, sillä minulla oli aika vähän aikaa tämän lukemiselle ja onnistuin kolmen illan aikana lukemaan tämän loppuun ennen lukupiiritapaamista tyttöjen kanssa. Paikoitellen pääsin tosi hyvinkin kirjan imuun ja luin montakymmentä sivua putkeen, tarinaan uppoutuen. Lukupiirissä saimme ihan hyvin keskustelua aikaan tästä, vaikka lopulta keskustelut menivätkin taas ihan sivuraiteille ;).

Tylerin kirjat eivät ole vielä ainakaan täysin vakuuttaneet minua. Ihan kivoja, keskinkertaisia tarinoita joita kyllä lukee, mutta joista ei jää sen enempää käteen jälkeenpäin. Aion toki jatkossakin lukea Tylerin kirjoja, minulta löytyy 3-4 hänen kirjaansa vielä omasta hyllystäkin. Ehkä se minun suosikki-Tylerini on vielä hyllyssä odottamassa!


★  ★  ★  

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.

★★★

Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Otava, 2014. 159 sivua.

Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Petri Vartiaisen (pienois?)romaani Isäasentoja tupsahti postiluukustani muutama viikko sitten, ja päätin ottaa tämän ohuen yllätyskirjan välipalalukemiseksi parin paksumman ja raskaamman kirjan väliin. Isäasentoja olikin nopealukuinen ja oikein sopiva välipalaluettava, vaikka minä en ehkä ihan kirjan kohderyhmää olekaan.

Kirjassa on lyhyitä lukuja jotka kertovat isänä olemisesta, isän ajatuksista ja mietteistä. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy Ariin ja hänen isäksi tulemiseen. Ari saa vaimonsa kanssa kolme lasta, ja isäksi tuleminen herättää monia ajatuksia. Kirjassa kuvaillaan miltä Arista tuntuu kun hän joutuu lähtemään synnytyslaitokselta yksin kotiin, kun perhehuonetta ei ollut saatavilla esikoisen synnyttyä, miltä isästä tuntuu valvotut yöt vauvan kanssa, miltä toisen lapsen syntymä tuntuu... Lapset ovat isän elämässä etusijalla, tärkeimpiä maailmassa, elämän valo. Isä venyy lastensa vuoksi mihin asentoon tahansa, ja näistä eri asennoista Vartiaisen kirja koostuu. Isän arkea kuvaillaan, isän paikkaa ja isän harjoittelua isänä olemisessa. Isän ja äidin eroa vertaillaan ja perinteisiä rooliodotuksia mietitään. 

Kirjan jälkimmäisessä osassa mietitään myös isänä olemista aiempien miespolvien aikana. Minä pidin kirjan ensimmäisestä osasta enemmän kuin jälkimmäisistä, ja olisin mielummin lukenut koko kirjan läpi isäasennoista nykypäivänä. Kirjan toinen osa oli hieman irrallinen ja latisti kokonaisuutta.

Isyydestä on yllättävän kiinnostavaa lukea. Yllättävää siis niistä luonnollisista syistä, että olen nainen ja vielä kaukana äitiydestä. Mutta miehen näkökulma on kiinnostava. Tämä kirja toi tietenkin mieleeni Eve Hietamiehen hienon Yösyötön, ja onkin kiva että miehen näkökulmasta vanhemmuuteen on alkanut ilmestyä enemmän kirjoja.

Vartiainen kirjoittaa hienosti, tekstiä on helppo lukea. Huumoria löytyy ja moneen asiaan näkökulma on rennon hauska. Isäasentoja ei ole tiukkapipoinen kirja isyyden vaikeudesta ja rankkuudesta, vaan perhe-elämän koukeroita Vartiainen kuvaa lämmöllä ja suurella sydämellä.

Isäasentoja oli siis varsin mukavaa luettavaa. Vaikka en ehkä ihan kirjan kohderyhmään kuulukaan pidin isän näkökulmasta kirjoitetusta kirjasta. Kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja ainakin minulle kiinnostavampi, jos kirjan jälkimmäinenkin osa olisi kertonut Arin isyydestä. Sitäpaitsi olisin halunnut tietää, pitikö päätös, jonka Ari teki ensimmäisen osan aikana... ;).

★★★

Plumeriaveranta / Mia Couto

Plumeriaveranta / Mia Couto

Like, 2006. 170 sivua.

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Kannen suunnittelu: Elisa Karmasalo

Mistä minulle? oma nettikirjakauppaostos

Mia Couto on mosambikilainen kirjailija jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä nuorena kirjailijana. Plumeriaveranta on hänen toinen suomennettu romaaninsa, ja ilmestynyt kirjahyllyyni nettikirjakaupan alennusmyyntien kautta. Eri maiden kulttuureista kertovat kirjat kiehtovat minua, ja niinpä päädyin tämänkin lukemaan.

Tarinan kertojana toimii Ermelindo Mucanga. Hänet on niin sanotusti haudattu väärään paikkaan, erään plumeriapuun juurelle vanhan linnoituksen verannan viereen. Linnoitus toimii nykyään vanhainkotina, joka tosin on asukkeineen unohtunut miinakenttien ja viidakkokasvillisuuden keskelle. Mucanga on siis kuollut, mutta muurahaiskäpy neuvoo vainajaa palaamaan elävien kirjoihin, jotta hän voisi kuolla uudelleen ja tulla kunnolla haudatuksi.

Mucanga palaa elämään asettuen poliisikomisario Izidine Naitaan, joka tutkii vanhainkodin johtajan murhaa. Poliisi kuulustelee vuoroin monia vanhainkodin asukkaita, ja poliisikomisarion kautta myös Mucanga pääsee kuulemaan vanhusten elämäntarinoita. Tarinoissa käydään läpi Mosambikin siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aikaa.

Plumeriaveranta on kiehtova kirja. Se raottaa Mosambikin historiaa ja kulttuuria vanhainkodin asukkaiden tarinoiden kautta. Kirja sisältää myös paljon mystisiä piireitä, joiden suurin ystävä minä en aina ole. Mutta tämä kirja oli jotenkin kokonaisuutena niin erilainen, että tähän tarinaan sopi ne oudotkin piirteet, esimerkiksi kuolleista takaisin elävien kirjoihin nouseminen.

Kirjan kieli on runollista ja kaunista, mutta varsin vaativaa. Vaikka kirjassa ei ole paljon sivuja kesti lukeminen kuitenkin aika kauan. Kirja vaatii lukijaltaan paljon ja tekstissä etenee varsin hitaasti. Romaani on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Pidin siitä, miten Mosambikin historia avautuu vanhusten tarinoiden kautta. Mosambikin historiasta ja mystisestä kulttuurista saa hyvän kuvan tarinoiden kautta, ja maa osoittautuu todella kiehtovaksi.

Plumeriaveranta oli siis aika vaativa romaani. Aiheet olivat kiinnostavia ja kokonaisuus toimi varsin hyvin. Ihan minun kirjani tämä ei kuitenkaan ollut, sillä suosin kuitenkin "tavallisempia" kirjoja. Ehkä mystisistä kuviosta johtuen kirja jäi hieman etäiseksi eikä kukaan henkilöistä oikein tullut iholle asti, kun kaikista sai niin suppean kuvan. Mutta mystisten kulttuurien ystäville, erilaista kirjaa hakeville voin tätä kyllä suositella!

★★★

Aavikon tyttäret / Nura Farah

Aavikon tyttäret / Nura Farah

Otava, 2014. 236 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret on ensimmäinen kirja, jonka somalialainen on kirjoittanut suomeksi. Farah muutti Suomeen 13-vuotiaana, ja romaani on ollut hänen pitkäaikainen haaveensa. Aavikon tyttäret kiinnosti minua aiheensa puolesta, joten tartuin tähän uutuuskirjaan suurella innolla.

Khadija on kirjan alussa nuori tyttö. Hänen äitinsä, Fatima, pitää tytölle kovaa kuria. Fatima ja Khadija ovat kaksin, perheen muut jäseneet ovat kuolleet. Khadija ei ole tavanomainen somalialainen tyttö. Hän innostuu runoista enemmän kui perinteisistä naisten töistä, ja hänellä on haaveilijan sielu. Äidin kielloista välittämättä Khadija osallistuu runonlaulukilpailuun ja hänen taidoistaan saavat tietää muutkin kylän ihmiset. Khadija joutuu kuitenkin kamelivarkaiden uhriksi ja muutaman mutkan kautta naimisiin vanhemman miehen kanssa. Khadijalla kestää kauan sopeutua uuteen elämäänsä uusissa maisemissa, mutta etenkin elämään miehen vaimona, naisena jonka kuuluisi hoitaa vaimon tehtävät.

Aavikon tyttäret on tunnelmaltaan vahva kirja. Maisemat ja kirjan tapahtumamiljöö on kuvailtu siten, että Somalian aavikot ja ihmisten asumukset näkee silmiensä edessä. Tunnelma on siis lämmin ja aurinkoinen, mutta ehkäpä itse tarina ja dialogi sitten kärsii tästä tunnelman vahvuudesta. Khadijan tarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta jotenkin tarinan esittämistapa oli hieman tönkkö. Asiasta toiseen hypättiin yllättäen, ja jokin käänne vain mainttiin ennen kuin hypättiin jo seuraavaan. Jonkinlainen sujuvuus tästä jäi siis puuttumaan.

Henkilöhahmot tässä kirjassa olivat aidon tuntuisia ja piristävän erilaisia keskenään. Päähenkilö Khadija tuli varsin läheiseksi, mutta erityismaininnan saa kyllä Khadijan miehen ensimmäinen vaimo Luul, joka on todella kiinnostava henkilönä. Hänen muuttumistaan ja suhtautumistaan toisiin ihmisiin tarinan edetessä (myös päinvastoin, toisten suhtautumista Luuliin) on kiinnostavaa seurata, vaikka tosin hänen ja Khadijan välien muuttuminen olikin joltain osin ennalta-arvattavaa.

Tekstin lomassa oli aina välillä Khadijan runolauluja, ja se toi tekstiin mukavaa vaihtelua. Runot olivat kauniita ja lisäsivät vielä osaltaan kirjan hienoa tunnelmaa. Teksti oli muuten välillä hieman tönkön tuntuista, mutta kirja oli kuitenkin varsin nopealukuinen.

Aavikon tyttäret oli siis monella tapaa kiehtova ja kiinnostava romaani. Tarina sisälsi monipuolisesti tietoa Somalian kulttuurista ja elämäntavoista, henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja inhimillisiä. Kirjan läpi kantava tunnelma oli aidon tuntuinen. Kokonaisuus oli kuitenkin tarinan ja paikoin kielenkin osalta hieman hyppivä ja tönkkö, josta auttamatta tulee vähän miinusta. Mutta luin tätä mielelläni, ja tutustuin tämän kautta jälleen uudella tavalla yhden maan historiaan ja elämäntapoihin. Naisen asemaan eri kulttuureissa on aina mielenkiintoista kurkistaa, hyvine ja huonoine puolineen!

★★★

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

WSOY, 2014. 282 sivua.

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree, 2013.

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Odotin ennakkoon innolla Sahar Delijanin esikoisromaania Jakarandapuun lapset. Pidän kovasti Lähi-itään asettuvista, rankoistakin tarinoista. Minusta niissä on jotain kiehtovaa, ja jostain syystä, niin hullulta kuin se kuulostaakin, näistä rankoista sota-alueista, murheesta ja tragediasta on kiinnostavaa lukea. Olisiko syy sitten se, että tämäntapaiset kirjat ja tarinat herättävät niin paljon tunteita.

Delijanin romaanissa tutustutaan suureen määrään henkilöitä. Ensimmäisessä luvussa keskitytään Azariin, joka synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen. Myöhemmin toisessa vankilassa Amir näpertää taatelinkivistä rannerenkaan, jonka hän piilottaa pienen tyttärensä vaatteisiin. Vankilassa istuvat äidit saavat käsiinsä valokuvan, jossa istuu kolme hymyilevää lasta jakarandapuiden alla. Lapset eivät muista äitiensä kasvoja, mutta valokuva on äideille tärkeä. Valokuva saa äidit heräämään joka aamu, selviytymään vankilan harmaudesta ja pysymään elossa vuodesta toiseen.

Iranin vallankumous on erottanut monta äitiä ja isää lapsistaan. Elämä kuljettaa kuitenkin näitä lapsia eteenpäin, ja he ovat onneksi löytäneet ympärilleen rakastavia ihmisiä vaikka vanhemmat usein muualla ovatkin. Lapset saavat tulevaisuuden, joskus toisessa maassa, kaukana kotimaan kurjuuksista. Mutta he saapuvat kuitenkin takaisi Iraniin, sekä onnellisiin jälleennäkemisiin että surullisiin jäähyväisiin.

Jakarandapuun lapset on idealtaan hieno. Pidän siitä, että lasten tarinat kietoutuvat yhteen vielä kirjan lopussa. Mutta joku tässä toteutuksessa valitettavasti kuitenkin tökki. Henkilöitä oli hieman liikaa, ja kaikki jäivät siten pinnallisiksi. Kehenkään henkilöön ei oikein kunnolla ehtinyt tutustua, ennen kuin tarinassa esiteltiin jo seuraava lapsi tai vanhempi-lapsi -tarina. Tämän vuoksi kaikki jäivät hieman etäisiksi. Sukulaissuhteita ja siteitä oli myös vaikea muistaa, koska henkilöitä oli niin paljon ja useimmat olivat vielä jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa.

Myös kirjan kieli tökki jossain määrin. Ensinnäkin huomasin tässä hieman liian monta painovirhettä (aika selkeästi huolimattomia tuplakirjaimia, puuttuvia kirjaimia jne) mutta lisäksi kirjan kieli oli minusta välillä hieman liiankin runollista. Minulle tuli tunne, että kirjailija on yrittänyt kirjoittaa erityisen hienoa ja vähän erikoista kieltä, mutta lopulta monet kielikuvat olivat hieman outoja.

Pidin kirjassa kuitenkin paljosta. Tämä on rehellinen ja rankka kuvaus elämästä vallankumouksen aikaisessa Iranissa. Tarinat ja kohtalot ovat surullisia ja traagisia, ja kirjassa esitelläänkin monipuolisesti erilaisia elämänkaaria. Kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin hieman pettynyt fiilis. Rehellinen ja rankka, tunteita herättävä tarina, mutta kun henkilöt jäivät sekalaiseksi, etäiseksi kasaksi niin ei tämä lempikirjojeni joukkoon valitettavasti nouse.

★★★

Taivaanvartijat / Hannu Väisänen

Taivaanvartijat / Hannu Väisänen

Otava, 2013.284 sivua.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Hannu Väisänen on ollut minulle aika tuntematon kirjailija, ennen kuin törmäsin kirjastoreissulla hänen uutuusteokseensa Taivaanvartijat. Otin kirjan kotiin luettavaksi, koska muistinlukeneeni muutaman kehuvan blogiarvion tästä. Ei Väisänen ehkä ihan suosikkikirjailijakseni tällä noussut, mutta hieno kotimainen uusi tuttavauus kuitenkin!

Kirjan päähenkilö on Antero, joka on juuri valmistunut Kuvataideakatemiasta. Hän saa työtehtäväkseen maalata kotikaupunkinsa uuteen kirkkoon kuuden metrin mittaisen alttaritaulun, ja kiiruhtaa iso kasa luonnoksia mukanaan ensimmäiseen kokoukseen kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan ja asessorin, taivaanvartijoiden, kanssa. He huokailevat ja ihmettelevät nykytaidetta ja sen outouksia, eivätkä ole alttaritaulusuunnitelmasta aivan yhtä innostuneita kuin Antero. Alttaritaulutyön jatkuessa Antero huomaa kamppailevansa nuoren taiteilijan kunnianhimon ja pienen pohjoissuomalaisen seurakunnan vanhanaikaisten ja ahtaiden normien kanssa.

Taivaanvartijat on kielellisesti kaunis kirja. Teksti on paikoin aivan runollista, sitä halusi pysähtyä ihailemaan ja maistelemaan. Mutta toisaalta taas juurikin tekstin osittainen vaikeus teki koko kirjasta minulle haastavan. Luin tätä kauan, mutta toki myönnän että stressaava syksyni ei ehkä ollut kirjalle ihan otollisinta lukuaikaa. Nyt kaipaisin helpompia, mukaansatempaavia kirjoja. Nyt minulle tuli tunne että olin tälle kirjalle liian tyhmä. Putosin monta kertaa kärryiltä, en tiennyt mentiinkö nykyajassa vai Anteron muistelmissa ja välillä minun oli vaikea tietää, mistä puhuttiin.

Suosikkikohtiani kirjassa oli ehdottomasti ne, kun Antero nuorukaisena oli Ruotsissa taidenäyttelyssä ja vietti aikaa näyttelyssä tapaamansa vanhan Greta-rouvan kanssa. Greta oli hahmona hurmaava ja kiinnostava,  Tukholman pikkukadut ja tunnelma tuli lähelle, kuten myös kahden taiteilijasielun mielenkiintoinen suhde. Koko kirjan tunnelma on jollakin tavalla harras, hidas, kaunis ja jotenkin kirkkomainen (?).

Vaikka en täysin Taivaanvartijoihin rakastunut, pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Kieli on kaunista, jopa upeaa, mutta tämä kirja ei osunut minun kohdalleni parhaimpana hetkenä. En pystynyt oikein rauhoittumaan tämän kirjan kanssa niin kuin se olisi vaatinut, ja siksi lukukokemus ei ollut aivan niin hieno kuin olin odottanut. Aion jatkossa kuitenkin tutustua Väisäsen muihinkin kirjoihin!

★★★

Takiainen / Daniel Glattauer

Takiainen / Daniel Glattauer

Atena, 2013. 268 sivua.

Alkuteos: Ewig Dein, 2012.

Suomentanut: Raija Nylander

Kannen suunnittelu: Ville Lähteenmäki

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Heippa pitkästä aikaa! Tämä syksy on viimeinen opiskelusyksyni, ja siksi erittäin kiireinen. Olen kyllä ehtinyt lukemaan muutamia kaunokirjoja, mutta niistä kirjoittaminen tänne blogiin asti ei ole mahtunut aikatauluuni. Tänään otin kuitenkin vapaaillan opiskelutöistä ja päätin aktivoitua taas täälläkin. Alkuun muutama sananen Daniel Glattauerin tänä syksynä suomennetusta romaanista Takiainen. Luin tämän jo pari viikkoa sitten, mutta päällimmäiset fiilikset kirjasta jäivät silti mieleeni.

Judith on neljääkymmentä lähestyvä lamppukauppias jonka elämä saa täysin uuden suunnan hänen törmätessä ruokakaupassa Hannekseen. Hannes ostaa ison kasan banaaneja ja astuu kaupassa Judithin kantapäille. Tästä tapaamisesta alkaa heidän suhteensa, joka alussa on ihanan ällöromanttinen. Hannes ja Judith ovat erottamattomat ja etenkin Hannes ei halua olla sekuntiakaan naisestaan erossa. Pian Judith alkaa kuitenkin huomaamaan, että hänen ja Hanneksen suhde ei ehkä olekaan ihan sitä mitä hän oli toivonut ja halunnut. Judithin elämä muuttuu painajaiseksi kun Hannes tarkertuu häneen takiaisen tavoin. Mutta onko Judith itsekin riippuvainen Hanneksesta. Kuka lopulta takertuu ja kehen?

Takiainen lähtee kevyesti liikkeelle, ja kirja imaisee varsin hyvin mukaansa. Henkilökuvaus on varsin tarkkaa ja psykologisesti kiinnostavaa, mutta aika nopeasti huomasin henkilöiden alkavan ärsyttää minua. Päähenkilö Judithissa oli paljon ärsyttäviä piirteitä, ja aloin epäillä hänen mielenterveyttään jo paljon aikaisemmin kuin hän itse ;). Hannes oli myös luku sinänsä, heti alussa hänen överi takertumisensa Judithiin ärsytti ja sai aika nopeasti jo pelottaviakin piirteitä.

Takiainen herätti siis tunteita, valitettavasti vaan suurimmilta osin negatiivisia. Henkilöiden lisäksi tarinan varsin hidas eteneminen ärsytti. Loppua kohden tuli kuitenkin yksi kiinnostava juonenkäänne, josta annan paljon plussaa! Se teki kirjasta kokonaisuutena paljon kiinnostavamman. Koin myös erilaiset (mielenterveys)ongelmat varsin todentuntuisesti ja kiinnostavasti kuvailluiksi ja Hanneksen tekojen kautta kirja sai välillä jopa trillerimäisiä piirteitä. Loppuratkaisu palauttikin tarinan sitten takaisin enemmän sinne viihdetasolle, mutta se ei ollut millään tavalla huono asia, viihdyttävänä välipalanahan minä tätä aloinkin lukemaan.

Kokonaisuutena Takiainen oli ihan kiva välipalakirja, ja se piti otteessaan varsin hyvin. Ärsyynnyin moneen asiaan kirjaa lukiessani, mutta se ei kuitenkaan aina ole huono merkki. Kirja ja sen henkilöt ja tapahtumat herättivät tunteita, ja siksikin tämä kirja on jäänyt aika hyvin mieleen vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

★★★

Yritän palailla blogin pariin vielä toisen kirja kanssa huomenna tai viimeistään maanantaina, ennen kuin uusi, kiireinen opiskeluviikko taas alkaa. Viimeistään joulukuussa blogikin palaa taas normaaliin aikatauluun ja päivitystahtiin! :)

Kuukauden klassikko: Järki ja tunteet / Jane Austen

Järki ja tunteet / Jane Austen

WSOY, 1999. 240 sivua.

Alkuteos: Sense and Sensibility, 1811.

Suomentanut: Aune Brotherus

Kannen suunnittelu: M.Hankama

Mistä minulle? kirjamessuostos

Uusi kuukausittainen juttusarja alkaa blogissani nyt! Yritän lyhentää Klassikkohaastelistaani lukemalla vähintään yhden klassikon kuukaudessa. Elokuun klassikkona on kovasti aikaani vienyt Jane Austenin Järki ja tunteet. Rakastuin aikoinaan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, eikä tämä ihan yhtä korkealle suosikkilistallani kyllä nouse.

Elinor (järki) ja Marianne (tunteet) ovat kiinnostava sisaruspari. Kirja kuvailee heidän kiemuraisia rakkaustarinoitaan. Taustalla vaikuttaa niin sisarten äiti kuin pikkuporvarillisen seurapiirin mielipiteetkin. Äiti toivoisi tyttärilleen hyviä ja kannattavia avioliittoja hänen miehensä juuri kuoltua. Raha-asiat eivät ole aivan mallillaan, ja onnistunut avioliitto takaisi tyttärille hyvän tulevaisuuden. Valitettavasti sisaret eivät kuitenkaan rakastu niihin helpoimpiin tai vapaimpiin miehiin, mutta kuten Austenin kirjoissa yleensä, kaikki päättyy kuitenkin onnellisiin häihin.

Kirjassa kiinnostavinta oli minusta ehdottomasti Elinorin ja Mariannen erilaisten persoonien kuvailu. Muutenkin koen Austenin vahvuudeksi juuri henkilökuvauksen. Hänen luomansa hahmot ovat tavattoman tarkasti ja uskottavasti kuvailtuja, ja yleensä hänen kirjoissaan on suuri määrä erilaisia persoonia - kuten tässäkin. Elinor on niin selkeästi kirjan järki, kun taas Marianne on välillä tuskastuttavankin tunteellinen. Pidin kuitenkin sisarten välisistä eroista, vaikka Elinor olikin paljon enemmän minun makuuni. Myös muita kiinnostavia henkilöhahmoja tästä kirjasta löytyi, oman analyysinsä voisi tehdä vaikkapa kirjan miehistä eversti Brandonista, kiinnostavasta Willoughbysta sekä ystävällisestä Edwardista.

Tapahtumien ja juonen kannalta pidin paljon enemmän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jos nyt taas ryhdytään vertailemaan. Minusta Järki ja tunteet oli tarinaltaan tylsempi ja pitkäveteisempi, eikä se onnistunut herättämään minussa sitä laajaa tunneskaalaa, johon Y&E aikoinaan pystyi. Austenin maalaamat brittimaaseudun maisemat, kiinnostavat ihmissuhdekiemurat pienessä seurapiirissä ja tarkasti kuvaillut, erilaiset persoonat loivat ihan kivan kokonaisuuden, mutta ei sen enempää. Luin tätä kirjaa tuskastuttavan kauan. Tarina ei jotenkin tuntunut etenevän ollenkaan, eikä Austenin kielikään ole minulle ihan sitä helpointa luettavaa. Kokonaisuutena silti ihan kiva lukukokemus, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle yhä se kaikista rakkain Austen.

★★★

Seitsemän päivää ilman / Monika Peetz

Seitsemän päivää ilman / Monika Peetz

Minerva, 2013. 312 sivua.

Alkuteos: Sieben Tage ohne, 2012.

Suomentanut: Maikki Soro

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Monika Peetzin romaani Seitsemän päivää ilman kertoo viiden naisen ystäväporukasta, Tiistaisiskoista. Kirja on itsenäinen jatko-osa Peetzin edelliselle romaanille Tiistaisiskot. Minä en ole Tiistaisiskoja lukenut, ja ihan hyvin pysyin kärryillä tässä, joten kyseessä on kyllä itseäinen jatko-osa, kuten luvattukin. 

Tiistaisiskoista itse kukin kaipaa irtiottoa arjesta, ja he päättävät lähteä syrjäiseen linnahotelliin seitsemän päivän paastokuurille. Lomaviikko on todellakin irtiotto arjesta, viikko ilman häiriötekijöitä, ilman miehiä, ilman lapsia, ilman puhelinta, tietokonetta ja stressiä. Ja ilman ruokaa. Viikko sujuu toisilta paremmin kuin toisilta, ja ystäväporukasta Evalla on viikon aikana myös tehtävä suoritettavanaan. Hän haluaa löytää biologisen isänsä, ja hän tietää äitinsä olleen samaisessa linnassa noin yhdeksän kuukautta ennen Evan syntymää. 

Seitsemän päiää ilman oli jo lähtökohtaisesti aiheeltaan ja tyyliltään aika viihdemäinen. Kaipasin kuitenkin kesälomapäivilleni jotain kevyempää luettavaa, ja siihen kirja sopi varsin hyvin. Ei kaikista syvällisin kirja jonka olen lukenut, mutta viihdenälkään tämä sopi varsin kivasti olematta kuitenkaan liian hömppämäinen. 

Viiden naisen ystäväporukka koostui kiinnostavista henkilöistä, ja naisilla oli myös erilaiset tarinansa, erilaiset elämänsä, joka toi kirjaan mielenkiintoa. Pidin kovasti myös maisemista ja tunnelmasta, johon suurin osa kirjan tapahtumista asettui. Saksalainen syrjäinen linnahotelli toi jotenkin muuten varsin pinnalliseen tarinaan ja pinnallisiin tapahtumiin mukavaa maanläheistä tunnelmaa.

Kirjan kieli on helppoa, mutkatonta ja sujuvaa. Suomennos on onnistunut, en ainakaan huomannut virheitä tai outouksia kielessä. Tarina vei myös mukanaan varsin hyvin, ja kirja oli todella nopealukuinen. Henkilöitä oli ehkä kuitenkin hieman liikaa, ja etenkin linnahotellin ja sitä ympäröivän kylän asukkaat ja ihmiset Evan äidin menneisyydestä menivät minulla lopulta sekaisin.

Kokonaisuutena Seitsemän päivää ilman oli ihan mukava, kevyt ja paikoitellen hauskakin välipalakirja. Erityisen syvällistä tai mieleenpainuvaa lukuelämystä en tämän kirjan kanssa kokenut, mutta nyt olen taas valmis lukemaan niitä rankempia tarinoita. Kesäisenä välipalana tämä oli kuitenkin varsin mainio!

★★★

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Minerva, 2010. 227 sivua.

Alkuteos: Dis Ek, Anna, 2004.

Englannin kielestä suomentanut: Leena Mäntylä

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Elbie Lötterin kirja Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, kirjailijan omiin kokemuksiin kotimaassaan Etelä-Afrikassa. Elbie Lötter on keksitty nimi, kirjailija ei ole halunnut omalla nimellään tai kasvoillaan julkisuuteen.

Vaiennettu Anna on rankka tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Annan vanhemmat eroavat hänen ollessa kuusivuotias. Äidin uusi mies, Annan isäpuoli Danie tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin. Hän tuntui alussa mukavalta ja huomaavaiselta mieheltä. Hän vaikutti välittävän Annasta, osti tytölle uusia tavaroita ja vaatteita. Mutta pian miehen käytös Annaa kohtaan kuitenkin muuttui. Anna alkoi pelkäämään kauppareissuja isäpuolen kanssa kahdestaan. Isäpuolen käsi vaelteli Annan pikkuhousujen sisään, ja pian myös isäpuolen öisistä vierailuista Annan huoneessa tuli arkipäivää. Anna ei voinut käsittää tai ymmärtää tapahtumia, ja hänen äitinsä vaikutti olevan tietämätön tai ainakin sokea tapahtumille.

Annan biologinen isä oli nuoren tytön pelastus. Viikonloput isän kanssa olivat tytön onnellisimpia hetkiä, siellä kaikki oli hyvin eikä isäpuolen öisiä raiskauksia tarvinnut pelätä. Anna ei kuitenkaan saa nauttia isänsä seurasta kovinkaan kauan, ja hän menettää myös rakkaan koiransa. Anna on yksin, hän on vaiennettu Anna, koska hän ei voi kertoa kenellekään mitä hänen isäpuolensa hänelle tekee.

Vaiennettu Anna kertoo karmean tarinan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja sen seurauksista. Kirjassa tuli hyvin esille se pelko ja kärsimys, jota tällaiset kauheat tapahtumat herättävät viattomassa, nuoressa lapsessa, joka ei voi ymmärtää tapahtumia. Kirja on rehellisen tuntuinen ja se herätti minussa lukijana (ja tulevana psykologina) hurjasti ajatuksia ja tunteita. En ymmärrä, miten joku pystyy tekemään tällaisia kauheuksia kenellekään, mutta etenkään viattomalle lapselle. Inhosin paitsi Annan isäpuolta myös Annan äitiä, joka aivan selvästi tiesi jotain tapahtumista, mutta kielsi ne itseltään ja tyttäreltään, ja lopulta päätti aivan selkeästi ottaa miehensä puolen.

Vaikka Vaiennettu Anna on mieleenpainuva ja koskettava tarinaltaan, en kirjana kuitenkaan ihastunut tähän ihan varauksetta. Kieli oli paikoin tönkköä, ja paikoitellen olisin myös kaivannut enemmän tunteiden esiin tuomista, Annan ajatuksia ja tunteita ennemmin kuin tarinan kronologisesti eteenpäin viemistä. Kirja oli mukaansatempaava sillä tavalla, että joudin lukemaan sen yhdeltä istumalta loppuun, koska halusin selvittää miten kauhutarina päättyy, miten Annan käy, saako isäpuoli rangaistuksensa ja miten Annan äiti suhtautuu koko asiaan. Kirjassa ei ole kovinkaan onnellista loppua, mutta kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo että osan kirjan tapahtumista hän on keksinyt itse. Kirjan loppu on siis hieman peukaloitu. En ehkä ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Minusta Lötterin tarina olisi ollut aivan tarpeeksi kauhea, traumaattinen ja hirveä ilman tuota keksittyä loppuratkaisuakin...

Kokonaisuutena Vaiennettu Anna oli ajatuksia ja tunteita herättävä, tarinaltaan kamala kirja jota lukiessa minulla oli välillä ihan fyysisesti paha olo. Kirja jää mieleen, mutta enemmän tarinan kuin kirjallisten ansioidensa vuoksi.

Maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

★★★   

Frida ja Frida / Emma Juslin

Frida ja Frida / Emma Juslin

Teos & Söderströms, 2008. 260 sivua.

Suomentanut: Jaana Nikula

Alkuteos: Frida och Frida, 2007

Kannen suunnittelu: Helena Kajander

Kannen maalaus: Beni Juslin

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Emma Juslinin kehuttu kirja Frida ja Frida on jälleen kirja, joka on majaillut sekä lukulistallani, että omassa kirjahyllyssäni kauan. Nyt päätin tarttua tähän ihan ex-tempore, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia.

Kirjan kertojana toimii 13-vuotias Selma, joka on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Selman vanhempi sisar Irina on lähtenyt maaseudulta Pariisiin maalaamaan ja opiskelemaan, ja Selma kaipaa sisartaan. Mutkikas perhe-elämä ei tee Selman arjesta yhtään helpompaa, ja Irinalta saapuvat kirjeet piristävät tytön arkea.

Irinan maalauskoulussa on eräs ihana tyttö, tukholmalainen Frida, jota Irina ihailee yhtä paljon kuin suurta idoliansa Frida Kahloa. Frida ja Irina ajautuvat rakkaussuhteeseen, mutta heidän saapuessaan Suomeen juhannuksenviettoon käy ilmi että heidän rakkautensa ei ole kaikille helppo pala nieltäväksi. Juhannuksen aikana selviää myös asioita menneisyydestä, kipeitä muistoja ja salaisuuksia.

Juslin kirjoittaa sujuvasti ja helposti, vaikka hieman haikailinkin alkukielisen kirjan perään. Frida ja Frida on kuitenkin tarkka ja taitava kuvaus oikeastaan kahden nuoren naisen näkökulmasta elämään. Pidin toisaalta Selman taistelusta, mutta vielä enemmän ehkä Irinan osuuksista, joissa hän kertoi elämästään Ranskassa, mietti identiteettiään, seksuaalisuuttaan ja parisuhdettaan.

Frida ja Frida sisältää riipaisevan hienoja yksityiskohtia arjesta ja elämästä yleensä. Kirja kuvailee myös todentuntuisesti ja uskottavasti sekä 13-vuotiaan kasvukipuja, että parikymppisen Irinan ajatuksia. Tuntuu uskomattomalta, että tämä on jo Juslinin toinen romaani ja että hän on kirjoittanut tämän ollessaan minun ikäiseni!

Tärkeistä aiheista kertova kirja on mielenkiintoinen, nopealukuinen ja varsin mukaansatempaava. Jokin syvyys tästä jäi kuitenkin puuttumaan, eikä kirja koskettanut minua ihan niin paljon kuin olin toivonut. Kiinnostava tuttavuus kuitenkin, ja voin taas ruksata yhden kirjan omasta hyllystäni (ja TBR-100 -listaltani) luetuksi.

★★★

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Bazar, 2011 (2009). 216 sivua.

Alkuteos: The School of Essential Ingredients, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Erica Bauermeisterin kauniskantinen kirja Elämän lempeät maut on majaillut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan. Kaipasin jotain kevyttä ja nopeaa luettavaa vaikeampien kirjojen keskelle, joten nostin kirjan lukupinooni. Tämän lukikin parissa illassa, joten tämä oli ihan onnistunut valinta välipalakirjaksi.

Ravintolanomistaja Lillian vetää lempeiden makujen kokkikoulua ravintolallaan kerran kuukaudessa. Hänen kurssilleen kokoontuu kahdeksan oppilasta, joilla kaikilla on oma tarinansa kerrottavana, omat syynsä kokkikouluun tulolle. Kokkailuiltojen aikana Lillian opastaa kurssilaisiaan ruoanlaiton saloihin, lempeästi ja asiantuntevasti. Antoisinta taitaa kuitenkin olla yhteiset syöntihetket, joiden aikana kurssilaiset oppivat paljon itsestään ja kurssikavereistaan. Mukana on eläkeläispariskunta Carl ja Helen, teini-ikäinen Chloe joka haluaa oppia kokkailemaan, vaimonsa menettänyt Tom joka täyttää vaimonsa viimeisen toiveen sekä Ian, joka löytää kurssilta jotain, mitä ei ikinä uskaltanut edes toivoa. Kahden pienen lapsen äiti Claire saa kurssilta rentouttavan irtioton arjestaan, Antonia oppii ruoanlaiton saloja mukavassa ympäristössä ja vanha Isabelle löytää tärkeitä ihmisiä ympärilleen.

Elämän lempeät maut on suloinen ja lempeä tarina ruoasta, ihmiskohtaloista ja ystävyydestä. Kirjassa oli monta kiinnostavaa henkilöä, mutta kirjan lyhyyden vuoksi lähes kaikki jäivät minulle valitettavan etäisiksi. Olisin toivonut, että kirjassa olisi sukellettu syvemmälle henkilöihin, kerrottu heistä vielä enemmän. Nyt minusta tuntuu, että sain pintaraapaisun, tutustuin heihin vähän, mutta oppiakseni oikein tuntemaan heidät, päästäkseni heidän ajatuksiinsa ja elämiinsä, olisin kaivannut kirjalle jatko-osaa.

Ruoka on kiinnostava aihe, ja sitähän tässä kirjassa todellakin piisasi. Huumaavia tuoksuja, mielenkiintoisia reseptejä ja sekoituksia, erilaisia aineksia ja niiden kautta herääviä muistoja. Pidin tästä kaikesta, mutta ruoan lisäksi olisin kaivannut enemmän tunnetta myös ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Kirjan kieli on helppoa ja sujuvaa. Kuten jo alussa mainitsin, tämä oli nopealukuinen kirja ja oikein sopiva välipalakirjana. Jotta tästä olisi muodostunut minulle mieleenpainuvampi, syvällisempi ja vielä palkitsevampi lukukokemus olisin kuitenkin kaivannut enemmän keskittymistä henkilöihin, ehkä pidempää kirjaa. Nyt jokainen kurssilaisista sai yhden luvun verran aikaa kertoa elämästään, ja se oli auttamatta liian vähän.

Elämän lempeät maut on ihan kiva välipalakirja, ja sen ruoantuoksu ja sympaattiset ihmiskohtalot tekevät jälkimausta positiivisen, suloisen ja lempeän.

★★★

Lokki Joonatan / Richard Bach

Lokki Joonatan / Richard Bach

Gummerus, 2010. 101 sivua.

Suomentanut: Kaija Kauppi

Alkuteos: Jonathan Livingston Seagull, 1970.

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

Mistä minulle? alennusmyyntilöytö Adlibrikselta

Olen jo kauan suunnitellut lukevani Richard Bachin klassikkosadun Lokki Joonatan. Nyt bongasin tämän suloisen pienen kirjan alennusmyynneistä ja klikkasin kirjan kotiin.

Lokki Joonatan kertoo Joonatan Livingstonista, lokista joka otti oman elämänsä langat käsiinsä, koki lentämällä elämän riemun. Vapauden, itsensä toteuttamisen, onnen. Joonatan päätti oppia lentämään ihan uudella tavalla. Niinpä hän erkani muista lokeista ja ryhtyi harjoittelemaan. Hän harjoitteli lentämistä kalastusalusten yläpuolella, aurikoisella, kirkkaalla taivaalla itsekseen, lentämisestä nauttien, vapaudesta riemuiten. Joonatanin oudot harjoitukset eivät ihastuttaneet muuta lokkilaumaa, vaan muut lokit karkottivat Joonatanin ryhmästään, ja häpesivät Joonatanin outoja harjoituksia.

Joonatan lähti laumastaan ja löysi pian taivaan, jossa vanhempi lokki opetti hänelle uusia lentotaitoja. Pian Joonatan sai opettaa nuorempia lokkeja lentämään, mutta samalla lähestyi myös hetki, jolloin Joonatanin oli tarkoitus palata maahan oman laumansa luokse...

Lokki Joonatan on ihastuttava pieni tarina omapäisestä lokista. Minä pidän kovasti kirjan sanomasta, sen pienistä elämänviisauksista. Elämässä tärkeintä on oivaltaa, että oma onnesi on omissa käsissäsi. Minulla kesti kuitenkin aika kauan, ennen kuin sain kirjasta otetta. Luin tätä alussa satuna, mutta ymmärsin pian, että tässä on kyse muustakin kuin lentämisestä. Tuon oivalluksen jälkeen kirja olikin ajatuksia herättävä ja luin tätä mielelläni. Odotin ehkä samanlaista upeaa ja viisasta tarinaa kuin Pikku Prinssi, mutta siihen Lokki Joonatan ei aivan yltänyt.

Lokki Joonatanin tarina elämisen riemusta, itsensä toteuttamisesta on tärkeä ja ajatuksia herättävä, mutta jostain syystä en ihan saanut tästä otetta, eikä tämä aivan onnistunut sulattamaan sydäntäni. Voi olla, että palaan tähän kirjaan joskus, ja tarina antaa varmaan toisella lukukerralla vielä enemmän. Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin ja plussaa kirjan mustavalkovalokuvista (joskin ihmettelin kyllä onko tarpeellista laittaa tällaiseen pieneen kirjaan kymmeniä valokuvia lokeista eri tilanteissa).

★★★

Ihmisen osa / Kari Hotakainen

Ihmisen osa / Kari Hotakainen

Siltala, 2010. 276 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? ostos Forssan kirjaoutletista

Tämän kuukauden lukupiirikirjaksi valitsimme Kari Hotakaisen Ihmisen osan, joka löytyi monen piiriläisen omasta kirjahyllystä. Olen aiemmin lukenut Hotakaiselta Juoksuhaudantien, johon en aivan ihastunut, vaikka Hotakaisen taidokkaan kielenkäytön tunnistinkin. Ihmisen osaa lähdin lukemaan ilman sen suurempia ennakko-odotuksia tai -ajatuksia.

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla vieraillessaan kirjailijan, jolle hän lupaa maksusta kertoa elämäntarinansa. Kirjailijan tarvitsee kirjoittaa kirja, hänen edellisestään on jo aikaa eikä uusi ideoita ole syntynyt. Niinpä Salme ryhtyy kertomaan omasta elämästään kirjailijalle. Kirjailija kuuntelee ja nauhoittaa Salmen kanssa käytyjä keskusteluja. Salme kertoo lapsistaan, ja ylipäänsä perheessä tapahtuneista asioista, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Salme kertoo myös mihin kirjailijan lupaamia rahoja käyttäisi, hän muistelee ja haaveilee, kertoo perheen asioista avoimesti ja rehellisesti.

Minä pidin kirjassa erityisesti Salmen osuuksista. Minulle tuli Salmesta mieleen, kuten Liisallekin, naispuolinen Mielensäpahoittaja. Salme oli siis ehdottomasti mielestäni kirjan mielenkiintoisin henkilö, ja luin kirjaa innolla niin kauan kuin pysyttiin Salmen kertomissa osissa. Kirjan alku oli mielestäni kirjan loppua parempi. Kun näkökulmaa alettiin vaihdella tiuhaan tahtiin, kun kertojina vuorotteli Pekka, Helena tai Maija, putosin hieman kärryiltä ja tylsistyin. Toki Pekka oli kekseliäs ja kiinnostava, kuten myös Maija sekä hänen miehensä Biko, mutta minusta alle 300 sivuun oli kuitenkin tungettu vähän liikaa kaikkea. Tästä syystä tunsin, että kaikki henkilöt jäivät hieman etäisiksi.

Ihmisen osa on kekseliäs kirja. Jäin miettimään esimerkiksi kirjan nimen tarkoitusta, ja löysinkin kirjasta monta sopivaa selitystä. Pidän kirjan nimestä, kuten myös sen hienosta ja sopivasta kannesta. Sitä oli mukava tutkiskella. Pidin myös siitä, kuinka Hotakainen lempeän ironisesti kirjoittaa kirjailijoista, ehkä suoraan myös itsestään, mutta myös kirjailijoista yleensä.

Huomaan taas, että minun on vaikea sanoa tästä kirjasta kovinkaan paljon. Ehkä se kuvaileekin kirjan jättämiä fiiliksiä kaikkein parhaiten. Ihan kiva, mutta ei minulle mikään maatamullistava tai edes kovin mieleenpainuva lukukokemus.

★★★

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Tammi, 2012. 324 sivua.

Alkuteos: When God was a Rabbit, 2011.

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle kustantajalta saatu arvostelukpl

Säästelin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjaa joululomalukemiseksi, sillä odotin hienoa lukukokemusta lukuisten blogikehujen jälkeen. En tiedä missä meni mönkään, eikö tämä vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani, vai eikö mikään kirja tuntunut miltään Kjell Westön upean Gå inte ensam ut i natten -kirjan jälkeen. Laimeaksi tämä lukukokemus kuitenkin minulla jäi, vaikka odotin, että ihastuisin tähänkin.

Kirjan alussa Elly on nuori lapsi, ikäisekseen fiksu ja elämän suurempia voimia miettivä tyttö. Hän elää varsin onnellisen oloista lapsuutta veljensä Joen kanssa. Vanhemmat yrittävät vastata lastensa suuriin kysymyksiin, ovat arjessa läsnä, välittävät ja rakastavat. Ellyn elämässä on läsnä myös naapurissa asuva vanha mies Golan, sekä Ellyn ja Joen isän Nancy-sisko. Elly tutustuu lapsena myös Jenny-Pennyyn, erikoiseen tyttöön josta tulee nopeasti Ellyn paras ystävä. Tärkeä rooli Ellyn lapsuudessa on myös kanilla jonka nimeksi annetaan jumala (pienellä alkukirjaimella, kyllä).

Ellyn elämää seurataan lapsuusvuosista lähtien. Kirjan toisessa osassa Elly on jo aikuinen nainen ja maailma on ehtinyt 2000-luvulle saakka. Ellyn elämä on monilta osin muuttunut, mutta samat tärkeät ihmiset ovat yhä hänen elämässään. Kaikki paitsi Jenny-Penny. Mitä Jennylle on vuosien aikana tapahtunut, miksi Joe-veli viettää aikaa kaukana New Yorkissa mieluummin kuin kotona majatalossa? Mitä tarinoita majatalon naapurissa asustava Arthur kertoilee Ellylle heidän poimiessaan sieniä ja viettäessään aikaa yhdessä? Entä minne katsoi Charlie, Ellyn ja Joen tärkeä ystävä lapsuudesta?

Minusta tuntui, että tähän kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea. Liikaa erilaisia ja varsin erikoisia ihmiskohtaloita, liikaa erikoisia persoonia. Henkilöt olivat toki kiinnostavia ja erikoisia, mutta kun koko kirjasta ei tuntunut löytyvän oikein ainuttakaan ihan tavallista tallaajaa, jolla olisi ollut "tavallinen" tausta, minulle tuli tunne, että samaan kirjaan oli nyt yritetty ihan turhaan saada mukaan kaikki mahdollinen. En myöskään oikein missään vaiheessa saanut otetta tarinasta. Minä odotin ensinnäkin, että kirjalle nimen antaneella kanilla olisi tarinassa paljon isompi rooli. Kani ilmestyi Ellyn perheeseen, ja sitten se yhtäkkiä oli jo kuollut. Toki kaniteema toistui kirjassa vielä myöhemminkin, mutta jäin kuitenkin ihmettelemään kanin varsin pientä osaa kirjan tapahtumissa.

Ellyn kasvua ihmisenä oli kiva seurata, mutta samalla tunsin, että lukijalle paljastettiin todella vähän siitä, mitä lapsuusvuosien ja aikuisiän välillä oli tapahtunut. Kirjan kahden osan väliset tapahtumat jäivät hämärän peittoon, enkä myöskään kunnolla saanut selville mikä oli esimerkiksi Ellyn lapsuuden naapurin Golanin rooli kaikissa tapahtumissa.

Kirjan toisen osan tapahtumat ja Ellyn Joe-veljen kohtalo oli kiinnostavaa ja kirjan mukaansatempaavin juonenkäänne. Minun oli kuitenkin hieman vaikea koota yhteen kirjan kahden eri osan tapahtumat, ja minusta ne jäivät toisistaan hieman irrallisiksi.

Kaiken jankutuksen jälkeen haluan toki mainita, että ihastuin kirjan helppoon kieleen ja kirjan tunnelma oli aivan erityinen. Minulla tuli tästä kirjasta hieman mieleen vähän aikaa sitten lukemani ja minua ihastuttanut Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Tunnelmassa oli hieman jotain samaa, vaikka minä ihastuinkin Fletcherin kirjaan paljon enemmän. Winman kertoo surullisistia ja vaikeista asioista lämpimästi, ja vaikka Ellyn perheelle sattuu ja tapahtuu, elämänmyönteisyys loistaa läpi.

Kani nimeltä jumala ei siis ollut aivan minun kirjani, mutta kaunistunnelmainen, haikeakin tarina lapsuudesta, ystävyydestä, perheestä ja tragedioista sopi ihan hyvin välipalalukemiseksi. Odotin upeaa lukukokemusta, mutta jouduin hieman pettymään. Onneksi monet, monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta enemmän kuin minä. Kirjan kansi lukeutuu kuitenkin upeudessaan omiin suosikkeihini :).

★★★