Ruttohauta / Ene Mihkelson

 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

WSOY Aikamme kertojia, 2011. 362 sivua

Alkuteos: Katkuhaud, 2007

Suomentanut: Kaisu Lahikainen

Kannen kuva: Lia G /Arcangel/Fennopress

Mistä minulle? oma ostos alelaarista...

Virolaisen Ene Mihkelsonin romaani Ruttohauta oli lukupiirimme valinta lokakuun kirjaksi. Mielenkiintoinen valinta kyllä, joka herätti totisesti keskustelua ja jänniä mielipiteitä... Minun osaltani kirja ei ollut menestys, voin sanoa suoraan että tämä meni niin yli hilseen. En tajunnut tästä paljon mitään.

Kirjan takakansi lupaa hyvää. Kertoja on toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, jäänyt tätinsä hoiviin hänen vanhempiensa paetessa Stalinin joukkoja. Lapsi uskoo vanhempiensa kuolleen, mutta sodan jälkeisessä Virossa itse kullakin on salaisuuksia ja vaiettuja tapahtumia menneisyydessä.

Kirjan aihe vaikutti kiinnostavalta. Jostain syystä Viron historia kiehtoo minua, ja kuten jo aiemmin olen maininnut, toinen maailmansota on jostain syystä aina kiinnostanut minua kirjallisuudessa. Valitettavasti vain tämä Mihkelsonin kirja oli koottu siten, että heti alusta asti olin aivan ymmälläni. Henkilöt menivät sekaisin, en saanut minkäänlaista otetta tapahtumista. Läpi koko kirjan punainen lanka oli kateissa, en tajunnut mikä se tarinan juoni oikeasti oli. Viron historiaa selvitettiin paljon, välillä tekstissä oli pitkiä otteita historiallisista teksteistä (tai kirjeistä?) ja ne sekoittivat lukemista vielä enemmän. En kertakaikkiaan saanut kaikesta tekstistä luotua minkäänlaista kokonaisuutta.

Päähenkilöstäkään ei saanut selville tarpeeksi, jotta hän olisi millään tavalla tullut tutuksi tai läheiseksi. Kirjan keskivaiheilla jäin jopa miettimään kertojan sukupuolta, vaikka alusta asti olin ajatellut häntä naisena. Kirjan kieli on varmaan ihan hienoa, mutta minulle varsin vaikeata ja tekstin sekavuuden (ja paikoittaisen tylsyyden) vuoksi luin tätä todella hitaasti. Kesken olisi jäänyt, ellei tämä olisi ollut lukupiirikirja. Jostain syystä ajattelin kuitenkin kirjan loppusivuille saakka, että saan tästä vielä jotain irti. Mutta ei, en vain saanut.

Minun lukukokemustani kuvailee parhaiten kirjasta löytyvät lukuisat kysymysmerkit, joita oli siroteltu tekstin joukkoon ihan outoihin paikkoihin, omille riveilleen. Kysymysmerkkinä olin minäkin kirjaa lukiessani, ja olen yhä edelleen kirjan lukemisen ja lukupiirikeskustelun jälkeenkin...

 ★  

The Wag's Diary

The Wag´s Diary / Alison Kervin. AVON, 2008. 267 sivua.

Noniin, reilireissun eka luettu kirja oli Alison Kervinin englanninkielinen The Wag's Diary. Sain pokkarikirjan joskus viime kesänä erään hömppälehden mukana ja ajattelin että tämä olisi sellainen sopivan helppo hömppä junassa luettavaksi. Kirja osoittautui lopulta ihan liian hömpäksi, tylsäksi ja tyhmäksi.

Tracie Martin on naimisissa Luton Townin huippujalkapalloilija Deanin kanssa. Tracey on kaupungin jalkapallovaimojen ja -tyttöystävien (=WAGSien) porukan johtotähtiä ja hänelle tärkeitä asioita elämässä on oranssinruskea iho, tekokynnet, kauneusleikkaukset, hiuspidennykset ja kalliit kengät ja laukut. Mitä pienemmät vaatteet, mitä lyhyempi hame ja mitä enemmän pikkuhousut hameen alta näkyvät -sen parempi.

Lasten saavutuksilla, harrastuksilla, kalliilla kouluilla ja vaatteilla kilpaillaan ja heitä kehutaan toisille. Lisäksi lapset nimetään mitä prameimmilla (ja tyhmimmillä) nimillä. Traceyta ketuttaa kun hänen ja Deanin tytär Paskia Rose (mainitsinko jo niistä tyhmistä nimistä...) onkin kiinnostuneempi jalkapallosta kuin vaatteista, vaaleanpunaisesta kynsilakasta ja pumpulipilvistä. Traceyn huoli kasvaa myös kun hänen miehensä, joka on kerran jopa päässyt maajoukkueen jalkapalloleiritykselle, ei enää mahdukaan Lutonin pelaavaan kokoonpanoon hänen tehtyä liikaa maaleja oman maalivahdin taakse. Tracey-paran elämä on siis yhtäkkiä yhtä hullunmyllyä ja ongelmia täynnä, eikä asiaa paranna ainakaan se, että hänen uudet hiuspidennyksensä jää taksin oven väliin, ihon oranssi sävy muuttuu vaaleammaksi ja henkilökohtainen kauneudenhoitaja irtisanoutuu.

The Wag´s Diary oli ihan täyttä huttua. En ymmärrä miten olen nuorempana jaksanut lukea vain tällaisia hölynpöly-kirjoja. Hömppää luen siis joskus vieläkin, esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat ovat mielestäni kivaa kesälukemista. Tämän tsemppasin kuitenkin loppuun vain sen vuoksi, ettei reilireissun lukeminen loppuisi kesken kun jaksoin raahata mukaan vain kaksi kirjaa. Tracey Martin oli inhottava itsekeskeinen, ärsyttävä ja aivan liian pinnallinen henkilö jotta olisin voinut edes vähän tykästyä häneen. Kirjaa sai lukea myötähäpeän puna poskilla ja en oikeasti ymmärrä, miten joku voisi ajatella asioista ja elämästä noin pinnallisesti. Mutta onhan meillä Victoria Beckham ja muut jalkapallovaimot jotka ehkä ihan oikeasti ajattelevat edes vähän Traceyn tapaan. Kammottavaa edes ajatella sitä.

Tähtiä blogihistorian huonoimmalle kirjalle kokonaiset *

Huomenna jatketaan toisella reilikirjalla joka olikin ihan eri maata tämän kanssa:)
 

Ketunmorsian

Ketunmorsian / Matti Larjavaara. Gummerus, 2010. 411 sivua.

Sain kuin sainkin luettua loppuun Matti Larjavaaran esikoisromaanin Ketunmorsian. Alku vaikutti lupaavalta mutta huomasin aika nopeasti miksi kirja ei ole saanut erityisen positiivisia kommentteja muissa kirjablogeissa. Halusin kuitenkin tietää, paraneeko kirja loppua kohden joten luin sen loppuun saakka. Tuntuu pahalta "haukkua" kirjaa, varsinkin suomalaisen kirjailijan kirjaa, mutta koska olen kirjoittanut blogissani kaikista lukemistani kirjoista kohta vuoden ajalta, pitäydyn linjassani ja sanon oman mielipiteeni tästäkin.  Varoitan jo alussa, että tämä sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Kimmo Yövaara on viisikymppinen kirjallisuuden professori, naisia rakastava mies joka on toista kertaa naimisissa. Hänen vaimonsa Tuija työskentelee myös yliopistolla kuten myös Kimmon ex-vaimo Leena johon sekä Tuijalla että Kimmolla on hyvät välit. Kimmo on helposti rakastuvaa sorttia ja rakastuu kirjallisuuden opiskelijaan, nuoreen Annaan joka tekee graduaan Aino Kallaksesta. Kimmo on gradun tarkastaja ja tapaa Annaa useasti yliopistolla. Alussa Anna ei lämpene Kimmon lähestymisyrityksille mutta hän suostuu kuitenkin kirjoittamaan kirjan yhdessä Kimmon kanssa. Kirjan rakkaudesta, tottakai. Aluksi Kimmo ja Anna siis "leikkivät" rakkautta, lähtevät yhdessä jopa Ruotsiin. Mitään sen kummempaa kuin kädestä pitämistä ja Annan strippaushetkeä Kimmolle (;D) ei kuitenkaan tapahdu.

Kotona Kimmoa odottaa Tuija ja heidän kaksi alle kouluikäistä poikaansa. Kimmo rakastaa Tuijaa mutta hän on myös rakastunut Annaan. Kimmo on aina ollut monen naisen mies, hän oli uskoton Leenalle ja nyt myös Tuijalle. Kimmo on niin vastenmielinen tyyppi, että jo se sai minut ärsyyntymään kirjasta. Anna ei halua rikkoa Kimmon ja Tuijan avioliittoa eikä aloittaa suhdetta Kimmon kanssa mutta, yllätys, yllätys, näin käy kuitenkin. Ensimmäisen seksikerran jälkeen Kimmon työhuoneessa, Anna alkaa odottaa kaksosia! Matkan varrelle mahtuu niin sukupuolitautia kuin sairaskohtauskin mutta loppu hyvin - kaikki hyvin. Ihailtavaa on myös Kimmon ex-vaimojen, Leenan ja Tuijan, upea tapa jolla he tukevat Annaa. Naisia yhdistää sama, sikamainen mies joka ei pysty olemaan uskollinen yhdelle naiselle, vaan hyppii sängystä toiseen ja siinä välissä säälii itseään.

Ketunmorsian on kökkö kirja. Kimmo Yövaara on ärsyttävä sovinistimies joka ärsyttää ja suututtaa todella paljon. Myös Annassa oli paljon ärsyttäviä piirteitä ja en alkuunkaan ymmärtänyt miten Tuija ja Leena ottivat Annan niin hyvin vastaan, ikään kuin perheensä jäseneksi. Kirjan kieli oli kökköä, ja Jennin loistavaa arvostelua lainatakseni, kirjan tapahtumat ja niiden kuvailu aiheutti minussakin myötähäpeää todella monta kertaa. Taava jakaisi Larjavaaralle palkinnon surkeimmasta seksikohtauksesta ja minä olen samoilla linjoilla. Parikymppinen Anna puhuu "silleen olemisesta" kuten myös Kimmo joka kertoo seuraavassa tekstinäytteessä ex-vaimolleen Leenalle mitä on tapahtunut, kun Leena yllättää Annan ja Kimmon omasta sängystään:

" (...) Edelleen Leenan äänessä on ivaa, mutta ei enää kylmää. - Ei kun tarvittiin paikka, jossa lopultakin voidaan olla oikeesti silleen. Ja mä luulin, että sä tuut vasta myöhään.(...)"

 Kielessä ärsytti moni muukin asia. Åbo Akademita ei kutsuta nimellä Åbo! Åbo on Turku, Åbo Akademi on Åbo Akademi tai ÅA, ei mikään Åbo!(anteeksi, mutta en ole ikinä kuullut että yliopistoani kustuttaisiin nimellä Åbo, onko tämä ihan tavallista?:D)
Dialogissa käytettiin myös paljon puhekieltä ja se sekoitettuna tekstinpätkiin Aino Kallaksen teoksista ei vaan sytyttänyt. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Minä en nauranut kertaakaan vaikka odotin kirjan olevan hauska. Häpesin vain.

Pisteitä *