Joululahjakirjoja lapsille ja nuorille

Kuulun siihen porukkaan, joka tykkää antaa ja saada lahjaksi kirjoja. Yleensä jopa ostan itse itselleni lahjakirjan, jotta aattona kuusen alla on varmasti yksi kirjapaketti minulle. Lapsemmekin usein saavat kirjalahjan, ja esikoinen on tottunut pyytämään pukilta uusinta Neropatin päiväkirjaa joululahjaksi. Koska kirjalahjat ovat mielestäni parhaita, vinkkaan taas tänäkin vuonna muutaman kivan kirjan, jotka sopivat lahjaksi lapsille ja nuorille. Näiden lisäksi voin toki lämpimästi suositella muitakin blogissani aiemmin vinkkaamiani kirjoja, eli kannattaa tietysti selata aiemmatkin postaukseni, mikäli et tästä löydä lahjan saajalle sopivaa kirjaa.

Ala- ja yläkouluikäisille (sekä joitakin vanhemmillekin) sopivia romaaneja voit selata tämän linkin kautta: http://luetaankotama.blogspot.com/search/label/romaani

Kuvakirjoja leikki-ikäisille, eskarilaisille ja pienille alakoululaisille:

Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama Raja  (suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) on kaikessa yksinkertaisuudessaan verraton kuvakirja siitä, miltä aikuisten laatimat rajat voivat lapsesta tuntua eli kuinka ne voivatkin houkuttaa ja pelkällä olemassaolollaan kutsua testaamaan kieltojen järkevyyttä.

Tarinassa Nannan kotipihalle on ilmestynyt punainen raja, jota vanhemmat ehdottomasti kieltävät ylittämästä. Nanna ei voi unohtaa rajaa, vaikka kukaan pihan muista lapsista ei välitä siitä. Hän kyseenalaistaa rajan merkityksen ja pohtii, mitä vaarallista sen ylittämisestä oikeastaan voisi seurata. 

"Aikuisten säännöt ovat joskus outoja. Mitä kielletty oikeastaan tarkoittaa? Onko se sama asia kuin vaarallinen, Nanna miettii. Ja mikä tässä sitten on niin vaarallista?"

Kuten arvata saattaa, Nanna päättää ylittää rajan ja lähtee vaeltamaan kohti lähimetsää. Siellä hän löytää kauniita kiviä, joita haluaa palata esittelemään kotipihaan jääneille kavereilleen. Nanna kuitenkin tajuaa olevansa eksyksissä ja paniikki iskee. Onneksi koti löytyy, eikä seikkailukaan tunnu enää niin pelottavalta. Ehkäpä Nanna oppii kantapään kautta jotain rajan merkityksestä. Hän myös luo oman rajansa: kukaan pihan lapsista ei saa tietää, mistä kaunis kivi on hänen taskuunsa ilmestynyt!

***

Kerttu Rahikan kirjoittama ja Nadja Sarellin isoin ja iloisin värikuvin kuvittama Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) esittelee leikin ja tarinan kautta puhelimien historiaa, käyttötarkoituksia ja fiksua sekä turvallista käyttöä. 

Elsa ja Lauri ovat menneet mummolaan, jossa lasten serkku esittelee heille uutta puhelintaan, jota lapset testaavat tietysti riemuissaan. Pappa alkaa muistella menneitä aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä ja viestit piti kirjoittaa kirjeisiin. Sattumalta mummolan vintille on talletettu liuta vanhoja puhelimia, ja lapset saavat nerokkaan idean tehdä elokuva vanhoista puhelimista ja siitä, miten niitä käytettiin. Elokuva kuvataan tietysti kännykkäkameralla. Lopuksi lapset järjestävät oikean elokuvaillan, jossa "Kuka soittaa?" -elokuva katsotaan mummolan telkkarista.

Kirjan lopussa on kattava, mutta kuitenkin sopivan lapsentasoisesti kirjoitettu tietopaketti lankapuhelimista, älypuhelimista sekä puhelimen fiksusta ja turvallisesta käytöstä. Minusta oli hienoa, että kännyköistä ei tehdä tässä kirjassa mörköä, vaan niiden hyödyt tuodaan myös esiin.

***

Satujen ystäväville suosittelen lämpimästi näitä kolmea uutta satukirjaa: 

Riikka Jäntin Pikku hiiren satulipas (Tammi 2022), Hannele Lampelan ja Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut (Otava 2022) ja Saara Kekäläisen sekä Netta Lehtolan Prinsessa joka lähti kälppimään.

Jäntin kirja muistuttaa pitkänomaista ulkoasuaan myöten esikuvaansa Hanhiemon satulipasta. Kirjassa äiti-hiiri lukee Hiirulle satdut Punahilkasta, Kolmesta karhusta, Hannusta ja Kertusta, Kolemesta toivomuksesta, Taikakattilasta sekä Jaakosta ja Pavunvarresta. Sadut ovat tiivistelmiä alkuperäisistä kansansaduista, ja tietysti niiden päähenkilöitä ovat hiiret. Tämä kirja sopii klassisten satujen ystäville, Pikku hiiren faneille ja heille, jotka kaipaavat perinteisistä saduista vain hieman freesattuja ja lyhennettyjä versioita. 

Mikäli lukija arvostaisi uudenlaista näkökulmaa vanhoihin satuihin, kannattaa hänelle sen sijaan hankkia joko Prinsessa Pikkiriin hiukkasen hurjat sadut (S&S 2022)tai Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S 2022). Ensin mainitussa Prinsessa Pikkiriikki haluaa kertoa muutaman tutun sadun astetta paremmin, eli niin, että kaikkein kurjimmillekin tulisi lopussa parempi mieli. Tämä satukirja on aikaisempien Pikkiriikki-kirjojen tavoin oivaltava ja vallattoman humoristinen. Pikkiriikin saduissa haltiatar, jota kukaan ei kutsu juhliin, saa lopulta kavereita, toisten kotiin tunkeutuva Käkkäräväkkärä oppii olemaan varastelematta, Tähkäpää kieltää ketään enää ikinä kipuamasta tukkaansa pitkin, muita määräilevä Prinssi Hernonokka jää yksin määräyksineen ja narraava, nakupelleksi heittäytyvä leikkipuiston kuningatar saa lopulta vanhemmiltaan tavoittelemaansa huomiota. Kaikkien näiden hulvattomien satujen taustalla on ajatus siitä, että jokainen saa olla sellainen kuin on, mutta toisia pitää kunnioittaa. Ja vaikka joskus tekeekin töllöilyjä tai tuhmoroi, voi aina saada anteeksi.

Prinsessa joka lähti kälppimään -kuvakirjassa  on usean sadun sijaan vain yksi tarina, jossa prinsessa pakenee hänelle suunniteltua kohtaloa. On näet päätetty, että prinsessa Leonan pitää mennä naimisiin prinssin kanssa, mikäli haluaa pelastaa valtakuntansa lohikäärmekiroukselta. Prinsessa päättää, ettei moinen kohtalo kiinnosta häntä. Pakomatkallaan hän rientää monen sadun läpi ja kohtaa niistä tuttuja hahmoja. Hän muun muassa onnistuu vakuuttamaan Rumalle ankanpoikaselle, että tämä on oikeasti joutsen, vaatettamaan nakun keisarin ja pakenee huonoja kohteliaisuuksia laukovaa prinssiä, joka kaiken huipuksi pussaa Leonaa ilman lupaa.

Kekäläinen rikkoo onnistuneesti perinteisten satujen kaavoja ja osoittaa niiden ongelmakohtia luoden samalla ihastuttavan, uuden sadun, jonka sankaritar on itsenäinen ja vahva hahmo, jonka mieluusti tarjoaisin roolimalliksi nykylapsille.

***

Lukuromaaneja ja tietokirjoja koululaisille:

Ympyräiset-tunnetaitokirjasarjasta on tänä syksynä ilmestynyt helppolukuinen, 1.-2.-luokkalaisille sopiva kirja Minä olen Pomppu Bansku ja innostun helposti (saatu kustantajalta, Kustannus-Mäkelä 2022, kuvitus Matias Teittinen). Tämän kirjan voisi antaa lahjaksi lapselle, joka on hiljattain oppinut lukemaan. Sen virkkeet ovat melko yksinkertaisia ja muutama pidempi sana on tavutettu. Päähenkilö on minä-kertoja Pomppu Bansku, joka innostuu valtavan helposti, eikä osaa rauhoittua. Nyt hän on niin innoissaan syntymäpäivistään, että käy lopulta aivan ylikierroksilla. Sen ystävät eivät siksi enää jaksa leikkiä sen kanssa, eikä se onnistu myöhemmin edes nukahtamaan. Onneksi rauhallinen Fiksu Fantti tietää, mikä auttaa ja vie Banskun Zen Flamingojen luo oppimaan rauhoittumiskeinoja. 

Tämä kirja voinee tarjota samastumispintaa ja auttaa jotakuta lasta myös käsittelemään innostuksen tunnetta, joka menee yli. Kirjassa on mukana runsaasti puhekuplia, joissa lukijaa haastetaan miettimään omia tunteitaan ja tapojaan toimia. Eräs tokaluokkalainen oppilas luki tätä kirjaa koulussa ja totesi, miten "tuo Pomppu Bansku on niin kuin mä".

Helena Meripaasin kirjoittama alakouluikäisten romaani Kaisla ja Isla - Pystykorvatalvi (otava 2022, saatu kustantajalta) kertoo kahdesta tytöstä, jotka kumpikin ovat kokeneet elämässään hijattain suuria mullistuksia ja joutuneet muuttamaan tutusta kodistaan uusiin ympyröihin. Kumpikin heistä on yksinäinen ja tukeutuu surussaan rakkaaseen koiraansa.

Kaislan äiti on kuollut ja hän on muuttanut isän uusioperheen luo. Tyttö on jatkuvasti törmäyskurssilla äitipuolensa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Kumpikaan uusista perheenjäsenistä ei oikein osaa olla koirien kanssa, ja Kaislan elämässä tärkeintä on hänen koiransa Kashmir. Isä on tytölle tärkeä, mutta tämän on selvästi vaikea tasapainoilla uuden vaimonsa ja Kaislan välillä.

Isla puolestaan yrittää isänsä kanssa sopeutua elämään Helsingissä, kun heidän äitinsä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja ottanut perheen koirat mukaansa. Islalle ja isälle on jäänyt vain isän metsästyskoira Jokke, joka ei oikein tunnu sopeutuvan elämään kerrostalossa Helsingissä. Isla salaa isältää, että naapurivat valittavat, kun koira ulvoo päivisin yksin jäätyään, sillä tyttö ei halua millään erota koirastaan. 

Sattumalta tytöt tapaavat toisensa, ja siitä alkaa molemmille valoisampi aika ja sopeutuminen uuteen elämäänsä. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi alakouluikäisille lapsille. Koirafanit varmasti pitävät tästä, mutta nuorten elämän haasteet, ilot ja murheet koskettanevat muitakin lukijoita.

***

Maria Kuutti on kirjoittanut hienon kirjan, jota suosittelisin erityisesti noin 5.-7.-luokkalaisille pojille. Kirjan (Myllylahti 2022, saatu kustantajalta) nimi Lusikkatesti viittaa legendaan, jota kuudesluokkalaisen Maken serkku kertoo tälle: terveystarkastuksessa terveydenhoitaja testaa lusikalla, ovatko poikien kivekset laskeutuneet tarpeeksi. Kun Make ja kirjan päähenkilö Roope sitten näkevät ruokalassa, miten terveydenhoitaja laittaa lusikan ruokailun jälkeen laukkuunsa, ovat pojat - ja erityisesti Make - aivan kauhuissaan. Make päättää selvittää, onko legenda totta. Paha vain, että Makella on tapana joutua jatkuvasti ongelmiin, ja Roope joutuu mukaan tämän hölmöilyihin. Roopelle tämä on erityisen vaikeaa, sillä hän yrittää saada kerättyä koulussa vihreitä wilmamerkintöjä, jotta äiti antaisi ostaa mopon. Kaikesta kohelluksesta johtuen poikien välit kiristyvät, kun Roope joutuu kirjaimellisesti Maken temppujen maksumieheksi. Lisäksi Roope alkaa pelätä, että Make siirretään erityisluokalle, sillä on selvää, että Maken on hyvin vaikea keskittyä koulun käyntiin ja jonkinlaista tukea tämä tarvitsee.

Kirjassa on mukana Anne Muhosen mustavalkokuvituksia, joista näkee, että tämä on tehnyt myös sarjakuvia. Tarinaan tulee niiden kautta lisävivahteita. Pidin tästä kirjasta paljon, sillä Kuutti onnistuu mielestäni todella hyvin kirjoittamaan kuudesluokkalaisten poikien näkökulmasta. Tämä on pieni kirjahelmi, jonka toivon päätyvän kohderyhmänsä käsiin!

***

Tietokirjojen ystäville suosittelen kirjoja Nuoren antirasistin käsikirja (Otava 2022, saatu kustantajalta) ja Ameriikan lapset (Avain 2021).

Antirasistin käsikirjan on kirjoittanut Tinashe Williamson, kuvittanut Thea Jacobsen ja suomentanut Terhi Width. Kirjailija on 37-vuotias norjalainen, jonka sukujuuret ovat Zimbabwessa. Hän on kohdannut elämänsä aikana paljon rasismia ja kokenut siitä puhumisen vaikeaksi. Siksi hän kokee tärkeäksi tämän kirjan kirjoittamisen:Hän toivoo, että tämän kirjan avulla rasismista puhuminen on helpompaa niille, jotka ovat sitä kokeneet ja silmiä avaavaa kaikille muille. Kirjailija myös uskoo vuoropuhelun voimaan, ja kirjassa onkin mukana kahdeksan eritausta ja -näköistä nuorta, joiden tarinoiden ja kommenttien kautta lukija ymmärtää paremmin, mistä on kyse. Mielestäni Nuoren antirasistin käsikirja on erittäin monipuolinen, kiinostava ja tärkeä teos, joka sopii ihan kaikille nuorille (ja miksei vanhemmillekin lukijoille). Kirja opettaa tunnistamaan rasismin ja puuttumaan siihen. 

***

Karoliina Suoniemen lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset on erittäin mielenkiintoinen tietokirja, joka kertoo suomalaisten siirtolaisten matkoista ja elämästä Amerikassa. Kirjan aihe on ainakin itsestäni kiehtova ja käsittelee sellaista osaa historiassa, josta ei juurikaan koulussa puhuta - ei ainakaan näin monipuolisesti kuin Suoniemi tekee. Kirjassa siirtolaisten elämää käsitellään monipuolisesti aina matkaanlähdöstä asti. Suoniemi käy läpi ihmisten arkista työntekoa, juhlia, halua säilyttää osa kotimaastaan mutta myös menestyä ja sopeutua uudella mantereella. Lopussa hän myös esittelee joitakin tunnettuja amerikansuomalaisia. Tätä kirjaa hän ei ole kirjoittanut tarinamuotoon, mutta tietoteksti on helposti ymmärrettävää, ja sitä elävöittävät Emmi Kyytsösen tekemät kuvat ja jokuset tehtävät, joilla lukija voi testata omaa tietouttaan ja eläytyä amerikansuomalaisten elämään. Tämä kirja sopii kaikille historiasta kiinnostuneille nuorille viidennestä luokasta ylöspäin.

***

Varhaiskasvattajalle tai opelle

Ainakin oman lapseni päiväkodissa tunne- ja kaveritaitoja on jo vuosien ajan harjoiteltu muun muassa Piki-materiaalin avulla. Katri Kirkkopellon luomat Molli ja Piki ovat hahmoina aivan ihastuttavia, ja niistä kertovat kirjat kauniita ja tunteellisia. Nyt Kirkkopelto on tehnyt yhdessä Tiina Haapsalon kanssa Mollin superkortit - Tunnetaitoja ja toimintaa (Lasten Keskus 2022, saatu kustantajalta), joiden avulla lapsirymien tai miksei ihan yksittäistenkin lasten kanssa voi harjoitella itsetuntoa sekä tunne-, rauhoittumis- ja vuorovaikutustaitoja. Pakassa on 28 korttia, joiden toisella puolella on Kirkkopellon kauniita Molli-kuvia ja toisella puolella tehtäviä, jotka kannustavat lapsia kertomaan kuvasta ja oppimaan tunteista sekä toiminnalisin että sanallisin menetelmin. Lisäksi korteissa on myös Mollin mukavat-osio, joissa on rauhoittumis- ja rentoutumisharjoituksia. Nämä kortit olisivat varmasti mieluinen lahja ammattikasvattajalle.

Pssst... Kannattaa pysyä kuulolla, sillä joulukuussa on tulossa esittelyyn kirja Mollin joulusta....

Pysäyttävä sarjakuvakirja: Tšernobylin koirat

Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat (WSOY 2022, saatu kustantajalta) on kyllä surullista ja hyvin ajatuksia herättävää luettavaa. Kirjassa esittellään Tšernobylin suljetun vyöhykkeen nykyistä tilannetta, käydään läpi ydinonnettomuuden syntymissyitä, alueen evakuoimista ja tilanteen "korjausyrityksiä". Aulén tarkastelee kirjassaan erityisesti Tšernobyliin jääneiden koirien selviytymistä, tai oikeastaan tarina etenee ajoittain niiden kautta.

Tarinan kertoja on ukrainalainen Volodymyr Olijynyk, joka on aikanaan toiminut onnettomuuden jälkeen raivaajana ja työskentelee nykyään suljetulla vyöhykkeellä retkioppaana. Hänen mukanaan on joukko ihmisiä, jotka tahtovat tutustua alueeseen ja kuulla sen historiasta. Olijynik kertoo, miten räjähdyksen tapahduttua ihmisille ei ensin kerrottu siitä mitään, miten ihmisiä ei aluksi evakuoitu lainkaan ja kuinka työntekijöitä lähetettiin myöhemmin siivoamaan ja puhdistamaan aluetta terveytensä ja henkensä uhalla. Järjetön valehtelu ja salailu leimaavat tuota karmivaa ja alunperinkin leväperäisyydestä, huolimattomuudesta ja Neuvostoliiton harhaisesta kaikkivoipaisuuden käsityksestä johtunutta onnettomuutta sekä sen jälkiselvittelyä. 

Aivan tarinan alussa kuvataan räjähdys ja sen jälkeen näytetään, miten elämä jatkuu läheisessä Prypjatin kaupungissa aivan normaalisti. Erään Olgan kaksi palomieshuonetoveria saavat yöllä puhelinsoiton, ja lähtevät "sammuttamaan voimalassa syttynyttä tulipaloa". Olga ojentaa tovereitaan: "Toverit nyt arvaan! Tulipalo ei johdu meistä, vaan varmaan CIA tai kapitalistit kävivät sytyttämässä sen ihan vaan meitä härnätäkseen." (s. 22)

Seuraavana päivänä Olga lähtee koiransa Bobikin kanssa kävelylle ja kohtaa kummalliseen suojavarustukseen puhkeutuneen ystävänsä, joka yrittää selittää Neuvostoliittolaista järjestelmää järkähtämättömästi kannattavalle, puolueen johtajiin sokeasti uskovalle Olgalle, että nyt on todella vakavasta onnettomuudesta kyse. Olga ei suostu millään uskomaan ystäväänsä, vaan toistelee hänelle jo vauvasta asti syötettyä neuvostopropagandaa siitä, miten onnettomuutta ei vaan voi sattua ja voimalaitoksen johtaja kyllä pitäisi heidän puoliaan. Itseäni oikein ahdisti lukiessani, sillä en voinut olla vertaamatta tätä nyky-Venäjän tilanteeseen, jossa länsimaista tehdään roistoja ja Putinin sana on laki ja totuus. Ja toki niin kovin surulliselta tuntuu ajatella, että ydinonnettomuudesta selvinnyt Ukraina joutuu nykyään taistelemaan olemassaolostaan Venäjää vastaan.

Aivan yhtä surullista oli lukea ihmisten evakuoinnista ja siitä, kuinka heille uskoteltiin, että pääsevät palaamaan parin päivän kuluttua. Rakkaat lemmikit piti jättää suljetulle vyöhykkeelle, ja niin myös Bobik jäi eroon emännästään. Bobikin tosin käy lopulta hyvin, sillä se tapaa yhden alueelle jääneistä babuškan, joka ottaa sen hoiviinsa. Osan jäljelle jääneiden koirien kohtaloksi koituvat "siivouspartiot", mutta osa jatkaa elämäänsä lisääntyen villisti keskenään. Olijynyk selittää, miten luonnonvalinnan myötä tietyntyyppiset koirat ovat selvinneet suljetulla alueella paremmin, kuinka ne saavat nykyään ruokaa ja sen, miten niitä nykyään tutkitaan. 

Muisteluosuuksien kuvitus on väritykseltään ruskea-harmahtavaa, mikä erottaa menneisyyden tapahtumat tarinan nykyhetkestä. Siten lukijan on helppo seurata tapahtumien kulkua. Erityisesti ydinonnettomuutta kuvaavat tapahtumat ovat aika monimutkaisia, ja koska en tiedä ydinreaktoreiden toiminnasta valmiiksi mitään, tuntui hieman hankalalta pysyä niin sanotusti kärryillä siinä kohtaa tarinaa. Kirjan lopussa on laaja  viiteluettelo, jossa kirjailija kertoo kunkin kuvan taustoista ja faktoista. Jäin muun muassa pohtimaan alueelle jääneiden eläinten ja ihmisten kohtaloa sekä sitä, miten kauneutta löytyy paikoista, joista ei uskoisikaan ja kuinka luonto on sinnikästä. Kaiken kaikkiaan opin tästä sarjakuvakirjasta valtavasti, mutta monta asiaa jäi vielä mietityttämään. Se siis onnistuu herättämään lukijan tiedonhalun, mikä on loistava asia. Tämä kirja sopii sekä aikuislukijoille että nuorille. Uskon, että historiasta kiinnostuneet nuoret kuudesluokkalaisista ylöspäin voisivat hyvinkin lukea tämän. Toki on hyvä tuntea lapsi hyvin, ennen kun tarjoaa tätä luettavaksi. Aihe on hurja ja osa kuvista melko raakoja. Lisäksi Ukrainan nykyinen tilanne tulee varmasti monelle mieleen tätä lukiessa.

"Piikkilanka-aitojen sisällä on vanha reaktori, mutta älkää luulko, ettei Tšernobyl voisi olla leivissänne asti. On aika nähdä maailma sellaisena kuin se on. Postikorttimme ovat sekoittuneet yhteen ja ovat lopulta samoja." (s.93)

Kolmasluokkalaisen 3+1 kirjasuositusta

Oma esikoiseni on nyt kolmannella luokalla ja selvästi löytänyt lukemisen ilon. Ihan itsestään se ei kuitenkaan ole syttynyt, vaan kyllä meilläkin on käytetty (peliajalla) lahjontaa ja jopa eräänlaista kiristystä, eli sovittu, että jos haluaa ollenkaan pelata, pitää treenata myös lukemista. Luokanopettajana olen huomannut, että jos tekninen lukutaito on lapselle vaikeaa, ei lukeminen useinkaan huvita, mutta säännöllinen treenaaminen kasvattaa lukukuntoa ja siten myös mahdollistaa luetun ymmärtämisen kehittymisen. Se taas on avain kirjallisuudesta nauttimiseen. Siksi opettajana toteutan ateljee-opetusmallia, jossa kirjojen lukeminen aloitetaan jo ekalla, lapsen lukutaitoa vastaavien kirjojen kanssa, ja alkuun tavoite on jaksaa lukea noin 2 - 3 minuuttia. Toki tarinoihin voi jokainen upota, vaikka ei itse lukisikaan, ja siksi on tärkeää, että me aikuiset luemme lapsille ääneen. Jokainen kolmesta lapsestamme onkin nauttinut siitä, että me aikuiset luemme ääneen, joten tarinan ovat kiehtoneet heitä aina.

Nyt eksyin hieman aiheesta, ja palaankin siihen, millaisia kirjoja kolmasluokkalaiseni nykyään itse valitsee. Hän on kyllä lukenut jo aikaisemminkin kohtalaisen paljon, mutta nyt huomaan, että hän enenevässä määrin tarttuu kirjoihin, vaikka emme erikseen siihen häntä patista. Eniten hän lukee Jeff Kinneyn tekemiä Neropatin päiväkirja -sarjakuvaromaaneja, joita Suomessa kustantaa WSOY. Opetan itse tällä hetkellä nelosluokkalaisia ja vastaan myös koulumme kirjastonhoidosta ja olenkin huomannut, että nämä Neropatit eivät kauaa palautushyllyyn tultuaan siinä vanhene, vaan oppilaat lainaavat ja lukevat niitä valtavan paljon. Koitan itse kannustaa lapsia lukemaan muitakin kirjoja, ja siksi olen innoissani, kun huomasin, että oma esikoiseni on nyt tykännyt parista muustakin kirjasarjasta, jotka esittelen nyt tässä.

Thomas Teylorin Aaveranta-sarjan ensimmäisen osan, Malamanterin (WSOY 2020), luin esikoiselle ääneen, ja sen jälkeen hän on lukenut itse sarjan toisen osan Gargantiksen (2020) ja aivan juuri luki loppuun myös kolmannen osan eli Kammovarjon (2021). Tämän kirjasarjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kyseessä on fantasiasarja, jossa seikkaillaan nykyajassa, kuvitteellisessa Aaveranta-kaupungissa. 

Syksyisen Kammoyön juhlan aikaan kaupunkiin saapuu kummalliset esiintyjät, jotka kantavat mukaan ihmeellistä lyhtyä. Liittyvätkö esiintyjät jotenkin legendaariseen Kammovarjoon, hahmoon, joka kaappaa toisten varjoja? Ja kaiken huipuksi kaupungista alkaakin katoilla ihmisiä ja heidän varjojaan. Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki alkavat selvittää tapausta, johon tuntuu liittyvän myös Herbertin kuolleen äidin sisar... Kuulemma tämä uusin osa on kaikkein jännittävin, vaikka sen loppu oli lapselle ilmeisesti pieni pettymys. Nämä kirjat ovat melko paksuja, ja esimerkiksi lapset, jotka Harry Potterin jälkeen kaipaavat uutta luettavaa, voisivat tykästyä näihin.

Kannen kuva: George Ermos

Uusin sarja, josta kolmasluokkalaiseni innostui, on Kristina Ohlssonin kirjoittama jännityskirjasarja, jonka ensimmäisen osan Lasilapset (WSOY 2018, suom. Pekka Marjamäki) hän luki juuri loppuun. Vinkkasin tätä kirjaa lapselleni saatesanoilla: "Saattaa kyllä olla liian jännä. Jätä sitten kesken, jos siltä tuntuu." Lapseni vastasi minulle viisaasti: "Mä olen äiti kato jo lukenut niin paljon, että ymmärrän kyllä, mikä on totta ja mikä ei." 

Tarinan päähenkilö Billie muuttaa äitinsä kanssa vanhaan taloon, joka on ollut ennen lastenkoti. Muutenkin talolla on hurja historia, ja vaikuttaa siltä, että jokainen talossa asunut perhe on kohdannut kauheita. Myös Billien ja hänen äitinsä asuessa siellä alkaa tapahtua merkillisiä ja karmivia asioita, jotka vaikuttavat vihamielisten aaveiden tai itse talon tekosilta. Billie ja hänen ystävänsä tutkivat talon historiaa, koska haluavat tietää, mikä tai kuka talossa tekee kiusaa. Kirja ei kuulemma ollut lapselleni liian jännittävä, vaikka tarinan loppukin jättää hieman aavemaisen tunnelman. Sen verran koukuttava kirja oli, että sen kohtalaisesta paksuudesta (203 sivua) huolimatta, luki hän sen muutamassa päivässä loppuun ja pyysi minua hakemaan kirjastosta seuraavat osa (joita on kaksi) sekä kirjailijan seuraavan sarjan. Sanoisin, että tämä kirjasarja sopii kolmasluokkalaisista ylöspäin, mutta vaatii jo hyvää lukutaitoa, eikä lukija saa myöskään olla taipuvainen pelkäämään.

Melko paljon kahta edellistä kirjaa helppolukuisempi on runsaasti kuvitettu Etsiväkaksikko sarjan uusin osa Operaatio sirkus (Otava 2022, suom. Sanna Manninen, saatu kustantajalta). Kirjan on kuvittanut Hans Jørgen Sandnes ja kirjoittanut Jørn Lier Horst. Tässä kirjasarjassa on suurehko, väljästi rivitetty fontti, ja sarja muistuttaa Martin Widmarkin ja Helena Willisin LasseMaijan etsivätoimisto -kirjasarjaa (Tammi). Molemmissa lapsikaksikko ratkoo pieniä, kotikaupunkiaa kohdanneita rikoksia. 

Virtakylään saapuu sirkus, ja samaan aikaan Oliverin vaarin taloon muratudutaan ja häneltä varastetaan pikkukarhu. Sirkus kiertää esiintymässä eri kaupungeissa, ja kummallisesti aina vieraulun aikaan katoaa karhuja. Päähenkilöt tietysti päättävät ratkaista, kuka karhuja varastelee. Nämä kirjat sopivat lapsen lukutaidosta riippuen noin 1.-4.-luokkalaisille. Oma lapseni luki tämän alle tunnissa.

Bonusvinkkinä vinkkaan kirjasta, jota lapseni ei itseasiassa lukenut itse vaan jonka minä luin hänelle sekä ekaluokkalaisellemme. Kirja on Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittama Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjoitin kirjasta aiemmin täällä. Se on kerrassaan hurmaava fantasiasarjan ensimmäinen osa, jonka lukemisesta minäkin nautin. Kirja sai hiljattain Arvid Lydecken -palkinnon, joka myönnetään vuosittain korkeatasoiselle lastenkirjalle. Niemelä nivoo fantasiatarinaansa ajankohatisia teemoja luontokadosta eläinten oikeuksiin, mutta kirjoittaa ilman saarnaamista. Ihmisten toiminnasta kärsivät kirjassa fantasiaolennot, joiden elintilan kaventuu koko ajan niin, että useat lajit ovat sukupuuton partaalla ja joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, jota ylläpitävät Saimi sekä hänen eläinlääkäri-isänsä.

Kenties tapan sinut vielä

J.S. Meresmaan kirjoittama nuortenromaani Kenties tapaan sinut vielä (Karisto 2022, saatu kustantajalta) yllätti minut positiivisesti, ja vaikka en oikeastaan ole kirjan kohderyhmää, enkä innostunut vampyyreista, tämä kirja piti otteessaan koko 135 sivunsa verran. On muuten mainiota, että nuorille kirjoitettu kirja on näin kompakti, sillä olen itse työssäni todistanut, kuinka liian paksu kirja karkottaa osan potentiaalisista lukijoista. Tämä kirja ei ainakaan jää lukematta siksi, että on liian paksu. 

Aluksi muuten pelkäsin, että kirja muistuttaisi liikaa Twilightia, mutta se osoittautui turhaksi ennakkoluuloksi. Juonessa on mielenkiintoisia käänteitä, ja tarinan sisällä jopa viitataan teinivampyyrileffoihin, joista päähenkilökin on ilmeisesti osan tiedoistaan - tai luuloistaan - vampyyrista saanut. Meresmaa on kirjoittanut vampyyrit omanlaisikseen, mutta tuo vanhat uskomukset onnistuneella tavalla osaksi omaa tarinaansa.

Kannen kuva: Saana Nyqvist

Kirjan päähenkilö on tavallinen ammattikoululainen Aleksi, jonka suurin haave on tulla ammattilaiseksi e-urheilijaksi. Yhdessä kaverinsa Roopen kanssa pojat pelaavat ja treenaavat sekä käyvät snooker-klubilla, sillä Roope on hurahtanut kyseiseen lajiin. Tarinan alussa Aleksi menee purkamaan epäonnistuneen pettymyksen aiheuttamaa ketutusta jäätelöbaariin, jossa nuori goottityttö lähestyy häntä ja käskee lähteä mukaansa.

Aleksi tottelee, ja huomaa kauhukseen, ettei vieraan matkaan tässä tapauksessa olisi kannattanut lähteä. Nora nimittäin on ehta vampyyri, joka kuljettaa Aleksin joutomaalle vanhaan bunkkeriin. Jostain syystä Nora päättää säästää Aleksin puremalta ja päättääkin, että tahtoo Aleksin opettavan hänelle pelaamista. Niin alkaa Noran ja Aleksin erikoinen ystävyys, joka hiljalleen kasvaa myös joksikin muuksikin. Ystävyys Noran kanssa tuo Aleksin elämään myös vaaroja, jotka lopulta kärjistyvät dramaattisessa loppuratkaisussa odottamattomalla tavalla. Vaikka Nora on vampyyri, joka selvästi kaipaa pysyvyyttä, ystävyyttä ja ihmisyyttä, eivät kaikki vampyyrit ole sellaisia. 

Kenties tapaan sinut vielä on kirja, jota mielelläni suosittelen 6.-9.-luokkalaisille nuorille ja haluaisin kovasti kuulla, mitä he itse ovat mieltä tästä kirjasta.

Joulukalenteritarina nuorille

Eva Frantzin kirjoittama, 24 lukuun jakautuva Ruukin salaisuus -romaani (Kustantamo S&S, saatu kustantajalta, suom. Anu Koivunen)  sopii hyvin 5. - 6.-luokkalaisten ja yläkouluikäisten nuorten joulukalenterikirjaksi. Tarina on salaperäinen ja hieman romanttinenkin. Joillekin  yläkouluikäisille lukijoille saattaa tosin tuntua ongelmalliselta, että kirjan päähenkilö Flora on vasta 12-vuotias, sillä usein nuoret lukevat mielellään kirjoja, joiden päähenkilö on itsensä ikäinen tai hiukan vanhempi. Uskoisin kuitenkin, että mielenkiintoinen tarina kyllä saa lukijan pauloihinsa iästä riippumatta.

Flora ja hänen äitinsä matkustavat joulunaluskuukaudeksi hiljaiseen Helmerinkylään, jossa he saavat vuokrata vanhaa portinvartijan taloa. Talo kuuluu kartanon maihin, ja Flora kiinnostuu tuosta upeasta, vanhasta kartanosta kovasti. Vanha Fridolf, jolta äiti on portinvartijan talon vuokrannut, antaa tytölle luvan seikkailla kartanon tiluksilla ja hoitaa sen puutarhaa, jonka kukkapenkistä puskee esiin kummallisia vihreitä kasveja talven keskelle. Floran äiti kirjoittaa päivät kirjaansa, ja niinpä tyttö saa tutkia kartanon maita mielin määrin. Yrityksistään huolimatta Flora ei pääse itse kartanoon sisään. 

Mielenkiintoista on, että vaikka Flora pystyy kuljeksimaan kartanon alueella helposti, eivät muut kyläläiset ole siihen pystyneet vuosikausiin. Kerrotaan, että kartanoa ympyröivä muuri kasvaa korkeutta, jos sen yli yrittää kiivetä, eikä muurin portti aukea. Moni kuitenkin yrittää päästä portista sisään, ja Floran kauhuksi eräs heistä haluaa jopa purkaa kartanon ja rakentaa sen paikalle hotellikompleksin. Flora on alkanut lomasa aikana pitää kartanoa lähes omanaan ja kuvittelee välillä olevansa kartanon neiti. Koska hänelle ei ole ystäviä edes kotikaupungissaan, on hän tottunut puuhailemaan yksinään. Flora kuitenkin ilahtuu, kun salaperäinen Egon-poika alkaa ilmestyä sinne, missä hänkin on.

Egon kertoo Floralle, että maasta pilkistävät kasvit ovat lumiruusuja.
Kirjan hienot kuvat on tehnyt Elin Sandström.

Flora kiinnittyy yhä vahvemmin kartanoon, eikä halua, että se puretaan ja päättää estää sen etsimällä kartanon viimeisen patruunan piilottaman aarteen. Patruuna on itse kuollut ikävässä onnettomuudessa, eikä hänen jälkeläisistään ole tietoa. Flora alkaa kuulla merkillisiä supattavia ääniä ja joulumusiikkia, ja välillä hänestä tuntuu, että itse kartano on elävä. Floran tarinan rinnalle kirjassa kerrotaan myös kauan sitten eläneen kartanon lapsenpiian tarinaa, joka tuntuu liittyvän sekä kartanon perilliseen, että Floraan itseensä.

Historialliset tapahtumat on painettu kellertävämmälle paperille. Sandström onnistuu kuvittamaan kauniisti 1920-lukua.

Aikuislukijalle tarinan ratkaisu on hyvin itsestään selvä ja ehkä hieman naiivikin, mutta toisaalta kirjan tunnelma on vangitseva. Kukapa ei haluaisi käyskennellä kauniin kartanon laajoissa puutarhoissa, hoitaa sen puutarhaa ja päästä vierailemaan kartanon kauniissa saleissa? Varsinainen linkki jouluun on aika löyhä, mutta Ruukin salaisuus sopii kyllä talvisine miljöineen joulunodotuksen lukemistoon.

Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin

Saimme hiljattain arvostelukappaleen Carlyn Beccian kirjoittamasta ja kuvittamasta tietokirjasta Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin (Karisto/ Otava 2021, alkuteos Carolrhoda Books 2021, suom. Sanna Niemi). Kirja on lapsille ja nuorille suunnattu tietokirja, joka esittelee lukuisia eri hirviöitä varsin mielenkiintoisella tavalla. Kirjan lähestymistapa on tieteellinen, ja hirviöitä tutkitaankin muun muassa siitä näkökulmasta, millaisia tosielämän tapauksia ja uskomuksia kunkin hirviön tarinan taustalla on. Kirjassa on myös eläinkirjoista tutulla tavalla esitelty esimerkiksi hirviöiden fysiologiaa ja anatomiaa sekä toimintaohjeita niiden kohtaamisen varalle.

Erittäin kiinnostavaa on myös, miten kirjailija fysiikanlakeihin nojaten pohtii, voisiko jokin tietty laji olla olemassa ja miten sen olisi maapallon elinoloissa käynyt. Kirja on hyvin monipuolinen ja tietoa on paljon - siispä myös tekstiä on varsin paljon, mutta se on ainakin minusta ja kolmasluokkalaisesta lapsestani mielenkiintoista. Itseasiassa lapseni innostui tästä kirjasta ensin, ja lueskeli sitä sohvalla koulun jälkeen: "Tää on hyvä. Paljon tietoa ja hyvät kuvat", kuului hänen arvionsa Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin -kirjasta. 

Lapseni innoittamana aloin itsekin selailla kirjaa, enkä aluksi käsittänyt sen konseptia. Onko kyseessä tietokirja myyttien historiasta vai kirja, joka ikäänkuin esittelee hirviöt olemassaolevina otuksina? Varsin pian jäin kuitenkin kiinni kiinnostaviin teksteihin ja pohdin, miten monesta kiinnostavasta näkökulmasta Beccian käsittelee hirviöitä. Samassa kirjassa hän esimerkiksi selittää kohta kohdalta, miten joku voi pyydystää krakenin, miten voi lukea ihmissuden kehon kieltä, millainen on isojalan evoluutio ja kuinka suuren määrän banaaneja King Kongin kokoinen apina söisi ja miksi sen olisi siis ollut mahdoton löytää tarpeeksi ruokaa saarellaan. Kirjassa siis fakta ja fiktio kulkevat rinta rinnan. Itse mietin, miten tätä kirjaa voisi hyvin hyödyntää opetuksessa esimerkiksi luetun ymmärtämisen tehtävissä, tietotekstien kirjoittamisen harjoituksissa, sanataidetehtävissä ja vaikka kuvataidetöiden innoittajana näin halloweenin aikaan.

Beccian oma kuvitus on lapseni sanoin hyvää, mutta minun mielestäni paikoin vähän hurjankin näköistä - hirviöistä, kun kerran kirjoitetaan. Tekstiosuudet eivät ole pelottavia, mutta hirviöitä kuvaavat kuvat voivat kenties kauhistuttaa herkimpiä lukijoita.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. järjestää tänäkin vuonna perinteisen Halloween-lukuhaasteen, johon osallistuvat blogit ja kirjagrammaajat voit käydä katsomassa tästä linkistä. Tämäkin kirja sopii haasteeseen vallan mainiosti!

Kaunis sarjakuvaromaani: Älä unohda minua

Anne Muhosen kaunis, mutta myös hieman surullinen sarjakuvaromaani Älä unohda minua (Avain 2021, saatu kustantajalta) kertoo fiktion avulla siitä, kuinka meillä jokaisella on tarve tulla kuulluksi, nähdyksi, rakastetuksi ja muistetuksi. Aihetta käsitellään pääosin floristi Hillan kautta, mutta tärkeä rooli on myös Hillan kukkakauppaan tet-harjoitteluun saapuvalla Eerolla. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä ja takaumien kautta menneisyydessä.

Hilla asuu yksin ja rakastaa selvästi kasvejaan ja työtään. Hän ei ilahdu, kun mies hänen menneisyydestä soittaa vain työntääkseen unohtamansa oppilaan Hillalle harjoitteluun. Poika on juro, hänen kaverinsa vaikuttavat epämääräisiltä, eikä Eeron työotekaan tunnu vakuuttavalta. Hilla soittaa pojan opolle, joka sattuu olemaan tämä menneisyyden mies, ja on sitä mieltä, ettei pojan tarvitse tulla enää uudestaan.

Mies, joka selvästi tuntee Hillan hyvin, saa suostuteltua tämän antamaan pojalle mahdollisuuden, ja aika pian Hilla tajuaa, että heillä on pojan kanssa yhteistä. Hiljalleen nuo kaksi lähentyvät, oppivat tekemään töitä yhdessä ja kumpikin avautuu toiselle omalla tavallaan. Pojasta löytyy sympaattinen puoli, kun käy ilmi, että hän huolehtii kaveristaan Pikusta. Piku ei ole onnistunut saamaan harjoittelupaikkaa, sillä opo varmaan unohti senkin. Lisäksi käy selväksi, että kaikki kolme: Eero, Hilla ja Piku ovat jonkun unohtamia, ja Hilla jopa ryhtyy Eerolla tietynlaiseksi turvallisen vanhemman korvaajaksi, aikuiseksi, jolle voi laittaa tekstarilla x:n, kun haluaa, että tämä soittaa ja käskee jo lähtemään kavereiden luota kotiin.

Samaan aikaan, kun Hilla tarjoaa tukea Eerolle, hän muistelee yhä enemmän omaa menneisyyttään, jossa hän on kokenut menetyksistä suurimman. Hän joutuu kohtaamaan sen kaiken varsin epäreilulla tavalla, ja hetkeksi Hillan maailma hajoaa palasiksi. Sitten tulee puhelu, joka palauttaa Hillan nykyisyyteen. Eerolle on käynyt huonosti. Sairaalassa Eeron selviämisestä murehtii vain yksinäinen Piku, kunnes Hilla ryntää paikalle. Tässä kohtaa tarina hieman hajoaa, ja ehkä jokunen lisäruutu olisi selittänyt Eeron kohtaloa. Loppu on kuitenkin selvästi toiveikas ja eteen päin katsova.

Älä unohda minua todella muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on huomioida toisemme, muistaa ja kuunnella. Itseäni riipaisee tietysti paitsi Hillan suru, myös nämä unohdetut lapset, Eero ja Piku. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella olisi joku, jolle voisi lähettää x:n, kun kaipaa pelastusta. Joskus sitä kaipaa myös aikuinen. Paikoin tarina hyppi hieman häiritsevästi, ja tavallaan Pikun hahmon mukanaolo olisi kaivannut hieman lisäselitystä, mutta siitä huolimatta tämä kirja kosketti. Muhosen piirustustyyli on selkeää ja miellyttää omaa silmääni. Koska rakastan itse kukkia, niiden tarinassa tuoma lohtu ja onnikin on helppo ymmärtää. Tämä sarjakuvakirja sopii sekä aikuisille että murrosikäisille.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkasen kirjoittama nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) kiinnitti aluksi huomioni valtavan kauniilla kansikuvallaan, jonka on suunnitellut Laura Lyytinen. Tarkemmin kirjaa tutkittuani innostuin vielä enemmän, sillä huomasin sen kertovan fiktiivisen tarinan Minna Canthin tyttären Ellin nuoruusvuosista ja sitä kautta Minna Canthista itsestään. Canthista ja hänen teoksistaan olin puolestani kiinnostunut luettuani ensin Minna Rytisalon kirjoittaman romaanin Rouva C (Gummerus 2018) ja myöhemmin myös Maria Laakson kirjoittaman Taltuta klassikko! (Tammi 2019) tietokirjan.

Mikkasen kirjan minä-kertoja on siis Minna Canthin tytär Elli, jonka nuoruusvuosista kirja kertoo 12-vuotiaasta aina varhaisaikuisuuteen asti. Kirja alkaa siitä, kun rouva Canth on jäänyt leskeksi, muuttanut lapsineen Kuopioon ja ottanut isänsä kauppapuodin hoitaakseen. Tarinan edetessä hän aloittelee ammattiaan kirjailijana, pitää Ellille ja tämän ystäville Oras-nimistä seuraa ja käy mielenkiintoisia keskusteluja lukuisten kotiinsa keskustelemaan saapuneiden kiinnostavien kulttuuripersoonien ynnä muiden kanssa.

Vaikka pääosassa on Elli, on kirjan tarkoitus mielestäni selvästi kertoa nimenomaan Minnasta, niin paljon Elli kertoilee lukijalle äidistään, tämän työstä ja ajatuksista. Elli itse jää lukijalle hieman etäiseksi, ja mietin, olisivatko todellisuudessa äiti ja tämän työt olleet aivan näin paljon nuoren naisen kiinnostuksen kohteina. Toki Minna Canth oli vahva ja omaperäinen nainen, jonka työ ja aikanaan paljon kritiikkiä herättäneet ajatukset vaikuttivat varmasti paljon tämän perheenkin elämään, mutta silti tämä seikka hieman häiritsi lukukokemustani - vaikka Minna Canthista ja hänen elämästään olenkin kiinnostunut.

Omaa elämäänsä Elli pohtii lähinnä siitä näkökulmasta, mihin toimeen hän ryhtyisi aikuistuttuaan. tuohon aikaan tytöillä ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia: heiltä odotettiin säädyllisen avioliiton solmimista ja äidiksi tulemista. Elli haluaa kuitenkin jotain muuta, ja lähteekin tyttöopiston suoritettuaan Helsinkiin jatko-opistoon, joka saattaa olla tie yliopistoon (johon mennäkseen tytön piti saada vapautus sukupuolestaan).

En tosiaankaan halunnut joutua vastaamaan kaikesta aviomiehelle, jonka määräysvallan alaiseksi avioliitossa joutuisin. Vaikka ei se kai ollut mikään ihme äidin kasvattamalle. Olimme kuulleet äidin puhuvan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista niin pienestä pitäen, että en voinut hyväksyä ajatusta, ettei se omalla kohdallanikaan vielä toteutuisi, miettii Elli harkitessaan jatko-opintoja (s.190).

Vaikka Elli innostuukin monista äitinsä ajatuksista ja nauttii muun muassa Oras-seurassa käydyistä keskusteluista sekä siellä oppimistaan asioista, hän on huolissaan äitiinsä kohdistuneesta kritiikistä. Minna Canthia vastaan hyökätään lehtien palstoilla ja jopa kahdesti heidän kotinsa ikkuna rikotaan. Kuopion piispa pitää rouva Canthia nuorison villitsijänä ja syyttää tätä jumalattomaksi. Vaikka rouva Canth vakuuttaa lapsilleen, että ei välitä arvostelusta, hän vaipuu ajoittain alakuloisuuden ja synkkyyden alhoon. Elli yrittää välillä jopa hillitä äitinsä radikaaliutta:

-Olen samaa mieltä, että mamma kirjoittaa tärkeääkin tärkeämmistä asioista, mutta menisivätkö ne perille isommalle joukolle, jos ihmiset eivät suuttuisi niin tulisesti. Ja, mamma, haluan sanoa, että olen ehdottomasti mamman puolella. Puhun, koska pelkään, niin kuin äsken sanoin. (s.186)

Vaikka arvostelu satuttaa Minna Canthia, ja hän ainakin jollain tasolla tiedostaa myös lapsiensa joutuvan arvostelijoiden silmätikuksi ja kärsivän siitä, ei hän voi eikä halua jättää työtään yhteiskunnan epäkohdista kirjoittajana.

Mutta, Elli, niin se vain on, että minä en voi enää lieventää tekstiäni, niin paljon pahaa ja huolestuttavaa olen nähnyt. Juuri nyt tuntuu, että en kestä edes katsoa lisää kurjuutta vähään aikaan. ... Minun on pidettävä taukoa vierailuissa, mutta kirjoittamisessa en sellaista aio pitää! (s.186 - 187)

Elli on vartuttuaan hoitanut äitinsä toiveesta perheen kauppapuotia, mutta hänelle alkaa tulla tunne, että tahtoisi kokeilla rahkeitaan myös jossain muussa toimessa. Lopussa Elli tuntuu onneksi vihdoin löytävän oman tiensä ja lähtee äitinsä rohkaisemana Saksaan opiskelemaan luonnonparantamista. Tosin sitäkin suunnitelmaa Elli aluksi epäröi, koska ei ole varma, mitä äiti siitä ajattelee ja pärjääkö äiti ilman häntä. Olen iloinen, että Elli vaikuttaa lopulta pystyvän irtautua itselleen ottamastaan roolista perheestä ja äidistä huolehtijana, jossa hän ei selvästi ole täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tosiaan: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!

Pohdin lukiessani, minkä ikäisille tämä kirja on suunnattu ja millaista lukijakuntaa tämä kiinnostaa. Minusta kirja oli ihan viihdyttävä, koska olen kiinnostunut Minna Canthista ja historiasta, mutta ehkä tässä ei ollut aivan hirvittävän paljon imua, ja on vaikea sanoa, kokevatko nuoret kirjan kiinnostavana. Ehkä kohderyhmää voisivat olla noin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret, jotka lukevat paljon ja pitävät historiallisista romaaneista, joiden pääasiallinen tarkoitus on historiallisen tiedon jakaminen. Myös Heidi P. on pohtinut omassa blogissaan, ketkä voisivat olla tämän romaanin potentiaalista lukijakuntaa.

Tällä bloggauksella osallistun Niina T.:n blogissaan jo kuudetta kertaa pitämään Minna Canth -lukuhaasteeseen.  #minullaoncanthia

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa:
Tuijata.
Reta Anna Maria
Mai Laakso

Kaksi nuortenkirjaa, joissa historia on läsnä

Luin hiljattain kaksi nuortenkirjaa, joissa molemmissa historia on hyvin vahvasti läsnä ja jotka molemmat olivat oikein mieluisia luettavia. Teoksista oli tyyliltään kepeähkö ja toinen jopa melko synkkä. Kyseiset kirjat ovat Satu Mattila-Laineen kirjoittama romaani Myyty tyttö (Warelia 2019, saatu kustantajalta) ja toinen Sanna Iston kirjoittama nuortenkirja Sirpale (WSOY 2019).

Mattila-Laine on minulle tuttu kirjailija aiemmin julkaistusta teoksestaan Parantola (Karisto 2015), jossa niin  nuori tyttö joutuu aikamatkalle 1930-luvun epilepsiaparantolaan. Kirjassa Laine tuo esille Suomen ja lääketieteen historian pimeämpää puolta, ja Myyty tyttö jatkaa tietyllä tavalla samalla linjalla. Kirja nimittäin kertoo nuoresta Lempi-tytöstä, joka jää orvoksi ja joutuu 1910-luvun ajan tapaan huutokaupattavaksi. Tuohon aikaan Suomessa kunnat huutokauppasivat orpoja, vanhuksia ja sairaitakin, sillä sosiaalihuoltoa ei ollut. Lapset sijoitettiin eläteiksi taloihin, jotka lupasivat elättää heidät pienimmin kustannuksin. Usein lapset joutuivat raskaisiin töihin, eikä heidän kohtelunsa läheskään aina ollut hyvää.

Lempikin joutuu huutokaupatuksi taloon, jossa ankara isäntä ei säästele Lempiä eikä varsinkaan toista huutamaansa lasta, Aarne-nimistä poikaa. Lempi on kuitenkin onnekas päästessään kouluun, jossa opettaa hänen suuresti ihailemansa Amanda-neiti. Aarnea isäntä lähes kiduttaa, ja Lempistä tämä tuntuu tahtovan jotain muutakin kuin vain ahkeran piian... Sitten sattuu kohtalokas tapahtuma, jonka seurauksena Lempi ja Aarne lähtevät yhdessä karkumatkalle, joka vie heidät suureen kaupunkiin työnhakuun ja kohti uutta elämää. Kumpikaan ei arvaa, millaisia käänteitä heillä vielä on edessään. Vaikka lasten käy loppujen lopuksi hyvin, ei Lempi enää osaa täysin luottaa ihmisiin, sillä hän on saanut kokea ihmisluonnon ikävät puolet. Kaikki Lempin kokema myös sytyttää hänessä halun auttaa muita ja tulla isona joksikin joka sen osaisi tehdä. Myös Aarneea painaa huutolaistausta, eikä sellaisia jälkiä ihmisestä hevillä pyyhitä... Kertomus siis päättyy omalla tavallaan onnellisesti, mutta sen sävy pysy realistisena ja jopa melko melankolisena aina tarinan loppuun saakka.

Tästä kirjasta tekee hienon mutta myös raskaan se, että vaikka Lempin ja Aarnen tarinat ovat keksittyjä, historiallinen viitekehys on tosi. Tuntuu raastavalta ajatella, näiden huutokaupattujen ihmisten kohtaloita ja sitä, kuinka pohjattamota jäljet sellainen menettely on ihmisiin jättänyt. Vaikka joku lapsi olisikin päässyt hyvään perheeseen, ei mikään seikka ole varmastikaan voinut pestä hänestä pois huutolaisen leimaa tai sitä tietoa, että hänet on kaupattu vähiten tarjoavalle.

........................

Iston romaani Sirpale on Mattila-Lainen teokseen verrattuna kepeä ja moderni. Päähenkilö on lukiota käyvä saksansuomalainen Minja, joka jää kolmeksi viikoksi kotiin Berliiniin hänen muun perheensä lähtiessä kesälomalle Suomeen. Minja löytää vanhan kahvikupinkorvan, jota hän leikkimielisesti testaa ja teeskentelee juovansa kupillisen kuumaa. Jostain mystisestä syystä Minja tempautuu toiseen aikaan ja huomaa voivansa sirpaleen avulla päästä 1930 - 40-luvun vaihteen Berliiniin. Temppu toimii nimenomaan Minjan omassa kotitalossa, joka on siis ollut olemassa ja 30 - 40 -luvuilla. 

Erään tällaisen aikahypyn aikana Minja tajuaa, että hänen nykyisessä kotitalossaan on ennen asunut rikkaan oloinen perhe, jolla on selvästi jokin salaisuus: Perhe tuntuu pitävän nuorta tyttö vankina. Minja haluaa kiihkeästi selvittää, kuka tyttö on ja miksi hänet on lukittu huoneeseensa. Vähän kerrassaan Minjalle selviää tytön tarina, johon sisältyy traaginen rakkaustarina. Minja päättää auttaa tyttöä, mutta joutuukin apua antaessaan itse teljetyksi lukittuun huoneeseen ja jumittuu toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin! 

Isto kuljettaa kirjassaan rinnakkain nykyaikaista ja mennyttä Berliiniä. Hän sivuaa kaupungin traagista historiaa ja juutalaisten kokemia kauheuksia. Silti painopiste on nykyisyydessä, eikä historia tunnu yhtä elävältä ja avaudu kuin Mattila-Lainen romaanissa. Toisaalta, vahva kytkös nykynuorten elämään, yhtymäkohdat lukijoiden maailmaan ja Minjan oma orastava romanssi tekevät tästä varmasti kiinnostavan kirjan kohdeyleisölleen. Minä jäin kaipaamaan vähän enemmän historiallisilta osuuksilta, mutta koska kesällä rakastuin Berliiniin, huomasin kyllä viehättyväni myös tästä kirjasta, jossa Berliiniä kuvataan paljon.

Sanna Iston edellinen nuortenromaani Maan alaiset (WSOY 2016) oli Finlandia Junior -ehdokas, ja myös siinä päähenkilö joutui tempaistuksi irti arkitodellisuudestaan ja heitetyksi aivan muunlaiseen maailmaan.

Pride-viikon kirja: Järistyksiä

Parhaillaan vietetään Helsinki Pride -viikkoa, jonka aikana Yöpöydän kirjat -blogissa on käynnissä myös Pride-viikon lukuhaaste. Viime vuonna kirjoitin siitä, miten LGBTIQ-hahmot näkyvät lastenkirjallisuudessa, ja olenkin sitä mieltä, että mitä laajempi henkilöhahmojen ja perheiden kirjoja lastenkirjoissa näyttäytyy, sen parempi. Jos lastenkirjojen hahmot jakautuvat tyttöihin ja poikiin, jotka käyttäytyvät vanhojen sukupuolihormoneja mukaan, ja jos perhemalliksi tarjotaan miehen ja naisen sekä lasten muodostamaa ydinperhettä, välittyy kirjoja lukeville lapsille se kuva, että tällaiset ovat ne ainoat oikeat vaihtoehdot.

Tänä vuonna esittelen lyhyesti Riina Mattilan kirjoittaman nuortenromaanien Järistyksiä (WSOY 2018). Mattila voitti toisen sijan tällä tekstillä WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kirja kertoo muunsukupuolisesta Eeliasta, joka ei ole koskaan tuntenut sopeutuvansa niihin muotteihin ja lokeroihin, joihin muut hänet haluaisivat hänet luokitella. Vaikeinta Eelialla on oman perheensä parissa, sillä lapsen vanhemmat tahtoisivat hänen käyttäytyvän oletetun tyttösukupuolensa tavoin, lähtevän koulun joulujuhlaan leningissä ja tuovan kotiin näytille ihanan poikaystävän.

Lukijana sydäntäni kivisti Eelian puolesta, sillä niin ajattelemattomasti hänen vanhempansa - varsinkin äiti - omaa lastaan lyttäävät. He esimerkiksi syyttävät tätä tahallisesta kapinoinnista ja erikoisuuden tavoittelusta, vaikka tosiasiassa Eelia vain toivoo, että vanhemmat hyväksyisivät hänet, eikä hän joutuisi omassa kaupungissaan olemaan jatkuvasti muiden silmätikkuna ja kiusaamisen kohteena.

Eelialle pelastukseksi muodostuu sisäänpääsy toisen kaupungin taidelukion, jossa kaikki muutkin ovat tai haluavat olla jollain tavoin erilaisia, erikoisia ja onneksi myös aika avarakatseisia. Eelia ystävystyy Karhun kanssa, joka hyväksyy sen, ettei Eelia voi laittaa rastia lomakkeissa nainen tai mies -ruutuihin. Karhusta ja Eeliasta tulee sydänystävät, vaikkei rempseällä Karhullakaan kaikki ole niin helppoa kuin tietämätön saattaisi kuvitella...

Järistyksiä on kuitenkin ennenkaikkea kertomus ensirakkaudesta ja sisäisen eheyden löytämisestä. Eelian koko olemassaolo kokee mullistuksen, kun hän tapaa koulussa Islan, joka onnistuu kaivamaan tiensä Eelian kainaloon ja sydämeen. Kuinka Eelia kuitenkaan osaisi olla luontevasti Islan kanssa, kun hän ei osaa olla luontevasti itsensä tai perheensäkään kanssa? Miten rakastaa toista, jos pelkää, että tulee vain torjutuksi? Entä löytääkö Eelia Islan kanssa rohkeuden kohdata vanhempansa omana itsenään?

Järistyksiä on vavahduttava, vahva ja tarkkanäköinen romaani, jonka kieli on kaunista ja osuvaa. Lukijana Eelian tunteisiin on helppo samastua, eikä tässä romaanissa tuntunut olevan mitään liikaa.

Kirjalahjoja peruskoululaisille

Ylihuomenna se alkaa - koululaisten pitkä loma! Joissain perheissä on tapana muistaa kesälomansa aloittavaa nuorta lahjalla, ja eräs äiti jo kyselikin, millaisen kirjalahjan voisi antaa alakoulun päättävälle lapselle. Suosittelin hänelle - ja ihan kaikille teille muillekin - Jenni Pääskysaaren kirjoittamaan ja Matti Pikkujämsän kuvittamaa tietokirjaa Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava 2019, arvostelukappale). 

Kirja esittelee historian käännekohtia niiden toimijoiden ja ne omalla toiminnallaan aikaansaaneiden henkilöiden kautta. Kirja alkaa alkuräjähdyksen vielä toistaiseksi selvittämättömästä mysteeristä ja etenee kronologisesti T-rexin tutkimuksen mullistuksista muun muassa 1400-luvun Italiaan, 1800-luvulla eläneen sushininjan tarinaan, kertomukseen kuun kiertäneestä kilpikonnasta ja päätyy 2010-luvun Intiaan, jossa viiden murrosikäisen tytön joukko päättää tarttua toimeen ratkaistakseen maataan vaivaavan roskaamisongelman! Kirjassa on kertomuksia isoista ja pienistä epäkohdista, mullistavista keksinnöistä sekä uusista oivalluksista, jotka ovat syntyneet, koska joku henkilö on päättänyt toimia tietyllä tavalla, ja kirja kysyykin lukijalta jo aivan alkulehdillä:

Usein sattuma, olosuhteet ja muut ihmiset vaikuttavat siihen, minkä suunnan sinun elämäsi ottaa. Mutta tulee myös tilanteita, hetkiä, jolloin muutos on sinun käsissäsi. ... Niissä hetkissä saatat nähdä ohuen, jauraan langan, johon voisit tarttua. ... Langan, josta voisit varovasti vetää. Ohjata maailman, elämän, oman elämäsi suuntaa. Edes hitusen. Tartutko lankaan?

Merkittävää tässä kirjassa on se, että toisin kuin monissa viime vuosina ilmestyneissä rohkeille ja kapinallisille tytöille ja pojille kirjoitetuissa kirjoissa, tässä kirjassa ei korosteta pelkästään rohkeutta, vaan siinä annetaan tilaa myös sattumalle ja henkilön tekemille valinnoille. Tarinat viestittävät, että vaikka kaikki ei aina menisikään, kuten on suunnitellut, voi silti kohdata ja saavuttaa monia itselle (ja siinä sivussa ehkä muillekin) merkittäviä ja hienoja asioita. Elokuvaohjaaja George Lucasin tarina on hyvä esimerkki tällaisesta onnistumisesta. Nuori Lucas oli nimittäin autofani, joka rakasti kiihdytyskilpailuissa ajamista. Hän joutui kuitenkin auto-onnetomuuteen, minkä jälkeen kovaa ajaminen ei tuntunutkaan tärkeältä. Niin Lucas löysi itselleen uuden intohimon, jonka seurauksena olemme saaneet nauttia muun muassa kaikkialla maailmassa tunnetuista Tähtien Sota -elokuvista. 

Kirja sopii parhaiten kouluikäisille lapsille, mutta esimerkiksi oma eskarin päättävä esikoiseni piti tästä kirjasta kovasti. Hän ei aina ymmärtänyt kaikkea lukemaani, mutta kyseli ja pyysi minua tarkentamaan asioita. Kävimme tarinoiden äärellä monta mielenkiintoistakesksutelua muun muassa ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta.

Kolme naista viidakossa: He päättivät tutkia kädellisiä serkkujamme.

-------------------------------------

Toinen lahjaksi erittäin hyvin soveltuva kirja on Sanna Pelliccionin ja Siri Kolun yhdessä tekemä kaunis Lue minut -sanataidekirja (Otava 2019, arvostelukappale), jota voisi aivan yhtä hyvin kutsua runokirjaksi tai oodiksi kirjoille, kirjallisuudelle ja sanataiteelle. Pelliccionin mielikuvitukselliset ja hempen sävyiset kuvat sopivat saumattomasti Kolun runollisille teksteille. 

Jokaisella sivulla on lyhyt teksti, joka kertoo lukijalle, millaisiin seikkailuihin hän pääsee kirjan parissa. Kirjallisuudella on niin paljon tarjottavaa, ja seikkailuiden maailmaan pääsee vain kirjan avaamalla. Jokaisella sivulla on myös eritasoisia sanataidetehtäviä, jotka houkuttelevat lukijaa ryhtymään leikittelemään sanoilla, luomaan kokonaisia maailmoja ja tutkiskelemaan itseään sanojen kautta. Tämä kirja on myös mainio kirjalahja opettajille (jos joku kokee tarpeelliseksi muistaa opettaa ihan yksikseenkin riittävän kiitos-sanan lisäksi)!

Kun olet lukija, koko lukemisen maailma on sinun. 

Lukeminen on supervoima. 

Kaikki tieto, kaikki seikkailut,

kaikki kirjojen sivuilla odottavat ystävät ovat sinun.

... (Lue minut)

-------------------------------------

Ekaluokkansa päättäville pikkukoululaislle suosittelen erittäin lämpimästi hankkimaan kirjalahjan, jos jollain aineellisella haluaa ensimmäisen kouluvuotensa suorittanutta lapsukaista muistaa. Toivon totisesti, että koululaiset jaksaisivat myös kesän aikana ylläpitää ja kehittää lukutaitoaan, pysähtyä hetkeksi kirjojen ääreen ja harjoittaa keskittymistään muualla kuin pelien maailmassa. Kirja on mainio kaveri niihinkin hetkiin, jolloin tylsyys saattaisi iskeä tai vanhempien antama peliaika on loppu ja kaverit kaukana. Erilaisia ekaluokkalaisille sopivia kirjasarjajoja on useita, ja esimerkiksi Karisto julkaisee aloitteleville lukijoille suunnattua Kirjakärpänen -sarjaa, Kustannus-Mäkelä julkaisee Pikku Lukuavain ja Lukuavain -sarjoja ja WSOY julkaisee monen omien ekaluokkalasiten kirjasuosikkeija sisältävää Lukupalat -sarjaa, joka tarjoaa erilaista luettavaa huumorista, jännityksestä tai ihmissuhdeaiheista pitäville lukijoille.

-------------------------------------

Isommille alakoululaisille ja yläkoulikäisille pojille (ja kaikille) muille voisi luettavaksi lahjoittaa esimerkiksi Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) - kertomuksia huikeista miehistä Arvo Ylpöstä Kimi Räikköseen (Into Kustannus 2019, toim. Emmi Jakkö & Aleksis Salusjärvi, saatu kustantajalta). Tämä kirja ilmestyi sen jälkeen, kun sankaritytöistä kertoneet kirjat olivat niittäneet kiitosta maailmalla ja Suomessa. 

Kirjaan valikoituneet henkilöt ovat mielenkiintoisia, ja mukaan on mahtunut monen ala osaajia ja asinatuntijoita, mikä on hienoa. Joukkoon mahtuu myös vähemmän ennalta-arvattavia valintoja kuten esimerkiksi Lauri Rapala, Kalle Könkkälä ja Heikki Hursti. Eri henkilöiden tarinat ovat eri kirjoittajien käsialaa, ja se valitettavasti näkyy lopputuloksesta hienoisena epätasaisuutena ja paikoittaisena kömpelyytenä tekstissä. Kirjan parasta antia tietopuolen lisäksi ovat sen upeat kuvat, joista ovat vastanneet useat eri kotimaiset taiteilijat. 

Eveliina Netin kuva minun ja lapseni sankarista eli Pekka Hyysalosta.

Humoristinen zombiseikkailukirja varhaisteineille (Olisiko tässä kirja, josta tykkäisivät nekin jotka eivät yleensä tykkää mistään kirjoista?)

Mitä muuta sitä tekisi flunssapöpön nujertamana kuin lukisi varhaisteineille kirjoitettua kirjaa maailmanlopusta, zombeista ja hirviöistä? Öööh... Kuulostaako hieman utopistiselta saikkupäiväaktiviteetilta?

No niin minäkin aluksi pohdin, kun päätin ottaa luettavakseni Wsoy:lta saamani kirjan Maailman viimeiset tyypit (WSOY 2019, suom. Ulla Selkälä). Zombit ja hirviöt eivät yleensä ole minun juttujani, mutta tämä Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama kirja vaikutti sellaiselta, että etenkin vanhemmat alakoululaiset pojat voisivat kiinnostua siitä, joten päätin hypätä pois mukavuusalueeltani ja lukea sen ensin itse. Loppujen lopuksi Maailman viimeiset tyypit tempaisi minut tiukasti otteeseensa - vai pitäisikö sanoa - tiukkaan, jättiläsihirviömäiseen rutistukseensa, ja luin sen loppuun yhdeltä istumalta.

Kirjan juoni on hyytävä, jännittävä ja oikeastaan surullinenkin, sillä kirjassa neljä teini-ikäistä nuorta yrittää selvitä maailmassa, jonka ovat ilman selitystä kansoittaneet zombit ja megalomaaniset maailmanlopun hirviöt! Brallier ja Holgatan ovat silti onnistuneet yhdessä tekemään tarinasta hauskan, vauhdikkaan ja sellaisen, etteivät ikävät asiat iske lukijaa päin pläsiä. Huumori ja päähenkilöiden positiivinen asenne kuljettavat lukijan läpi ikävimpienkin tapahtumien ja mustien mietteiden.

Maailman viimeiset tyypit alkaa ryminällä keskeltä hirviöhyökkäystä, jonka kohteeksi kolmetoistavuotias Jack on joutunut. Jack on kirjan minäkertoja, orpopoika, joka on aina tuntenut itsensä hieman ulpuoliseksi. Häntä on pompoteltu sijaiskodista ja koulusta toiseen. Vaikka Jack suhtautuu elämään reteästi huumorilla, eikä jää nyyhkimään tai kauhistelemaan elämäänsä, paistaa joistain hänen kommenteistaan kuitenkin läpi kaipaus perhettä ja kotia kohtaan. Jackin eämän tärkein henkilö onkin hänen jokin aikaa sitten hankkimansa ihka ensimmäine ystävä Quint, jonka haave on tulla isona tiedemieheksi, oikeaksi luonnontieteilijäksi. Jack ja Quint onnistuvat hirviöiden ilmestymisen jälkeen yhyttämään toisensa ja perustavat tukikohdan puumajaan. Kaksikko varustelee sen hirviönkestäväksi ja koettaa pärjätä uudessa maailmassa miten parhaiten taitaa.

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit

Jack ei suostu masentumaan kauheassa ympäristössä ja keksii uudessa maailmassakin huvituksia. Hän pelaa mielessään peliä, joka on kuin suoraan taistelu- ja seikkailupeleistä. Hän suorittaa keksimiään tehtäviä, joista tärkein on pelastaa neito pulasta. Neito on Jackin ihastus June, jonka Jack uskoo olevan edelleen elossa ja mahdollisesti linnoittautunut heidän vanhaan kouluunsa. Tehtävä ei tietystikään ole helppo, kun kaupungin kaduilla vaeltaa zombilaumoja ja hirviöitä, jotka vaan odottavat, että voisivat popsia sankrimme suuhunsa. Erityisesti yksi iso, ruma ja raadolta haiseva hirviö on iskenyt silmänsä Jackiin ja päättänyt saada tämän saalikseen. Onneksi Jack saa avukseen Qvintin lisäksi pari uutta ystävää ja liittolaista, joiden kanssa elämä ja selviäminen maailmanlopun maailmassa on paitsi helpompaa myös hauskempaa. Jack onkin loppujen lopuksi valmis tekemään näiden tyyppinen puolesta mitä vain - ovathan he hänen ensimmäine kunnon perheensä ja heidän puumajalinnakkeens aon ensimmäinen kunnon koti, jonka Jack tuntee!

Vaikka Maailman viimeiset tyypit vaikuttaa paksulta kirjalta, se on kohtalaisen nopea- ja helppolukuinen kirja, mikä varmasti vetoaa monenlaisiin ja -tasoisiin lukijoihin. Kirjaa elävöittävät mustavalkoiset kuvat, joita on runsaasti ja joiden kautta tarina myös menee eteen päin.Vaikka en siis todellakaan ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä, jään odottamaan kirjan seuraavan osan ( Maailman viimeiset tyypit - Zombiparaati) ilmestymistä. Kirjasto ovat pitänneet myös Kirjojen keskllä -blogin Maija ja hänen 12-vuotias lapsensa.