Kirja kuin lämmin halaus

Merja Palinin sanaton kuvakirja Taikapuikot (Etana Editions 2020, saatu kustantajalta) on äärimmäisen herkkä ja kaunis kuvakirja, joka kietoo lukijan lämpöiseen tunteeseen. Palin kuvaa vähäeleisesti ja vain muutamaa eri väriä käyttäen sen kaiken rakkauden, jota vanhempi lastaan kohtaa tunteen. Hänen tarinansa kertoo, kuinka paljon me vanhemmat olemme valmiita tekemään, jotta lapsillamme on hyvä ja turvallinen olla. Näin minä ainakin tämän kirjan luin ja tulkitsin.

Tarinan alussa kova viima puskee läpi kukkulan piiskaten puita, jotka sillä seisovat ja pitävät seuraa yksinäiselle mökille. Kylmyys ja tuuli on kuvattu sinisin sävyin ja pitkittäisin viivanvedoin. Sisällä mökissa värjöttelee tyttö. Tytön äiti kutoo punaisesta langasta tälle sukat ja sen perään lapaset. Vaikka punainen väri lupailee lämpöä, ei viima vieläkään hellitä, vaan pitää tytön otteessaan. 

Äiti istuu ja kutoo. Hän kutoo niin vimmalla, että hiussuortuvatkin karkailevat hänen ennen kovin siloisesta nutturastaan. Äidin puikoista syntyy villakerrasto, kaulaliina ja pipo, joihin tyttö pukeutuu nenännipukkaansa myöten. 

Äiti on selvästi päättänyt pitää rakkaimpansa lämpimänä ja suojassa ulkopuolelta tulevaa uhkaa vastaan, sillä hän ei lakkaa kutomasta. Äidin puikot loihtivat esiin metreittäin punaista kaulaliinaa, joka kietoo koko talon ja kaikki kukkulan puut sisäänsä suojaan. Vihdoin pikkuisessa mökissä on lämmintä, hiljaista ja rauhallista. Viimeinen kuva, jossa nurmi talon ympärillä jo vihertää, osoittaa, että puhaltavista tuulista huolimatta lämpö on voittanut kylmyyden. Tuuli ja kylmyys eivät ole enää uhkia, ne eivät pääse äidin loihtiman lämpimän taikapiirin läpi.

Taikapuikot on hieno osoitus siitä, kuinka kirja ei tarvitse sanoja kertoakseen suuren tarinan ja herättääkseen lukijassa paljon tunteita. Tämän kirjan kohdalla vähemmän on todella enemmän.

Kuvakirja ilman sanoja: Meidän piti lähteä

Saimme tänään postista Sanna Pelliccionin uuden kuvakirjan Meidän piti lähteä (S&S 2018, arvostelukappale kustantajalta). Kirja on tyyliltään ja sisällöltään hyvin erilainen, mihin minä ja lapsemme olemme tottuneet. Se on nimittäin niin kutsuttu silent book, jossa ei ole lainkaan sanoja. Monet silent book -kirjat on suunnattu yhtä lailla lapsille kuin aikusille, eikä niitä lukeakseen tarvitse osata jotain tiettyä kieltä. Suomessa näitä silent book -kirjoja ei ole julkaista vielä kovin paljon, enkä itseasiassa muista, että olisimme lasteni kanssa lukeneet yhdessä ainuttakaan.

Lapset kuitenkin kiinnostuivat kirjasta välittömästi ja tahtoivat lukea sen ennen päiväunia. Kerroin heille jo etukäteen, että kirjan tarina on sitten hieman surullinen ja ehkä pelottavakin, mutta se päättyy hyvin. Kaunis ja pelkistetty kuvitus kertoo koskettavan tarinan perheestä, joka joutuu jättämään vehreän ja lämpimän kotimaansa ja pakenemään tuhoa, tulta ja hävitystä kylvävien pommikoneiden tieltä. 

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Matkaan lähtee muitakin perheitä, ja pelottovan näköisen merimatkan jälkeen heidät saatellaan pakolaisleirin kautta lentokoneeseen. Lentokone matkaa kaukaiseen maahan, jossa ikuisen kesän sijaan vallitsee luminen talvi. Tarinan lopussa perhe istuu yhdessä pienen pöydän ympärillä, hymy kasvoillaan. Toisessa kuvassa perheen pieni tyttö raakentaa lumiukkoa uuden ystävänsä kanssa. Päättelimme lasteni kanssa, että nyt perhe on onnellinen, mutta kaipaa varmasti vielä vanhaa kotimaataan.

Tähän kuvaan lapseni ymmärrettävästi palasivat uudestaan ja uudestaan.
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Aluksi lapseni olivat hämmentyneitä, kun luimme kirjaa kuvien kautta, tutkaillen kuvia, yhdessä pohtien. He odottivat milloin tarina oikein alkaa ja milloin sä alat lukea oikeasti äiti. Heiltä kesti selvästi aikaa tottua kirjan formaattiin, mutta huomasin, että tarina kyllä kiehtoi lapsiani, jotka ovat nyt kuusi ja vajaa neljä vuotta vanhat. Luimme kirjaa niin, että välillä kyselin kuvista, välillä kerroin kuvien avulla. Yllätyin, miten tarkkoja ja hienoja havaintoja lapset tekivät. 

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Tutkimme myös henkilöiden ilmeitä ja mietimme heidän mielialojaan. Minä iloitsin siitä, miten Pelliccioni oli tuonut tarinaan iloa myös pakolaisleirin keskelle ja miten kuvista välittyi se onnellisuus, jota perhe tunsi, kun se sai olla yhdessä. On käsittämätöntä, miten Pelliccioni onnistuu piirtämiensä kuvien kautta välittämään niin monenlaisia tunnelmia seesteisyydestä, pelkoon, ahdistukseen, kiireeseen, epätietoisuuteen ja onneen. 

Lapseni sanoivat tarinan loputtua, että eivät kyllä tykänneet kirjasta, koska siinä ei ollut oikeaa tarinaa (vanhempi lapsista) ja koska se oli niin surullinen (nuorempi). Tämän tuomion jälkeen he kuitenkin halusivat selata kirjasta esiin mielikohtiaan ja niitä, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet heidän mieleensä. He jatkoivat kyselemistä ja pohdiskelua, keskustelimme pakolaisista ja ystävällisyydestä. Lapset yhdistivät Meidän piti lähteä -kirjan tarinan oman isoisoisänsä evakkotarinaan, josta olemme puhuneet. Lopuksi nuorempi totesi, että onneksi se (kirjan tarina) loppui onnellisesti.

Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä (S&S 2018)

Minä ihastuin tähän silent book -formaattiin, ja jäin tietysti miettimään, miten tätä kirjaa voisi käyttää myös opetuksessa hyvin monin eri tavoin. Sen lisäksi, että sen avulla voi keskustella lasten kanssa erilaisista teemoista kuten sodasta, peloista ja pakolaisuudesta sekä turvasta, toivosta ja onnelliseksi tekevistä asioista, sen avulla voi opiskella kuvanlukutaitoa. On tärkeää, että lapset oppivat kertomaan ajatuksiaan kuvista, tekemään niistä päätelmiä ja kertomaan, miksi tulivat kuvaa tutkiessaan tiettyyn johtopäätökseen. 

Tätä kirjaa lukiessaan lapset pääsevät itse kertomaan tarinaa, he voivat palata kuviin uudestaan ja muuttaa tarinaa. Tarinaa voi lukea yhdessä aikuisen kanssa, yksin tai pienissä ryhmissä. Voidaan lukea kerralla koko tarina tai keskittyä vain tiettyyn kuvaan tai muutamiin kuviin. Kirjan avulla voidaan myös tutustua tunteisiin tarinan henkilöiden asentoja ja ilmeitä tulkitsemalla. 

Lapset voivat tietenkin pohtia myös sitä, miksi kuvittaja on tehnyt juuri näitä kirjaan päätyneitä kuvitusteknisiä ratkaisuja: Mitä värivalinnat kertovat? Miksi asettelu on juuri tällainen? Mitä kuva jättää kertomatta? 

Meidän piti lähteä on todella upea teos, jonka äärelle palaan vielä varmasti useasti sekä itsekseni että lasteni kanssa. Pelliccioni on kirjoittanut kirjaan loppuun lyhyen tekstin, miten sanatonta kuvakirjaa kannattaa lapsen kanssa lukea. Tärkeää on antaa lapselle tilaa tehdä omia tulkintojaa ja edetä hitaasti. Lapsella pitää olla mahdollisuus kertoa kirjan herättämistä ajatuksista, eikä kirjaa lukiessa saa kiirehtiä. Ei ole mikään ihme, että meilläkin lapset halusivat heti tutkia niitä tiettyjä kohtia uudestaan, ja juuri ennen nukkumaanmenoaa keskimmäinen lapsi vielä varmasti: "Onhan tämä kirja meidän oma?" 

Ps. Helsingissä voi tämän kevään aikan käydä tutustumassa IBBY:n silent book -näyttelyyn, jossa on esillä silent book -kirjoja eri maista. Voit lukea lisää näyttelystä ja sen aukioloajoista tästä linkistä.