Lapsikävijöiden Kirjamessut

Helsingin Kirjamessut järjestetään Messukeskuksessa 27.10. - 30.10. Itseäni kiinnostaa aina, millaisilla tavoilla lapsikävijöitä houkutellaan messuilla kirjallisuuden, sanojen ja satujen maailmaan. Messutiedotetta lukiessa ainakin minulle tuli tunne, että tänä vuonna lapsivieraille on luvassa mukavan monipuolista tekemistä. 

Viime vuosien tavoin lasten alueella on tänäkin vuonna kaksi lavaa, joista Kumpulassa on toiminnallista ohjelmaa ja Toukolassa vinkataan lukemista. Aikaisempina vuosina olen poiminut ohjelmalehtisestä erilaisia messutärppejä, mutta nyt huomasin, että ympyröin lähes jokaisen ohjelmanumeron lasten messuohjelmasta. Tyydyn siis vaan vinkkaamaan, että lasten ohjelmaan sisäktyy tietysti monia mielenkiintoisia kirjaesittelyjä, kirjailijahaastatteluja, työpajoja, esityksiä ja sanataidetta. 

Erityisvinkiksi kuitenkin seuraavat: 

Tahtoisin itse nähdä torstaina Lonna-lavalla klo 19.00 - 19.30 ohjelmassa olevan, aikusille suunnatun Vanhempainilta-nimisen ohjelman, jossa äidinkielenopettaja Elsi Sainio kertoo parhaat vinkkinsä lasten lukuharrastuksen lisäämiseksi. Perjantaina klo 12.00 - 12.30 Kumpula lavalla nähdään ja kuullaan Koululaisten kirjaraati. Siinä alakoulun oppilaat kertovat suosikkikirjoistaan. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttaa myös sunnuntai-iltapäivällä klo 16.30 - 17.00 Kumpula-lavalla kuultava paneelikeskustelu "Miksi sillä on väliä, millaisia ihmisiä ja hahmoja lastenkirjoissa tuodaan esille?" Keskustelijoina ovat Ursula Mursu, Apila Pepita ja Juli-Anna Aerila.

Lisäksi messuilla ovat mukana HS Lasten uutiset ja YLE Mix. HS:n pisteellä lapset saavat harjoitella sanomalehden tekemistä. Yle Mix esiintyy ja vastaa katsojien kysymyksiin Toukola-lavalla torstaina ja perjantaina ennen keskipäivää. Lasten osastolla myös vierailee suosittuja hahmoja, kuten muun muassa Maltti ja Valtti, Supermarsu sekä tubettajat Elina ja Sofia. 

Hauskalta puuhalta kuulostaa myös Retkireitillä samoilu. Reitin varrella kävijä saa vierailla Tarinametsässä, jossa voi muun muassa kuunnella satuja tarinapuusta. Pieni Satupiha -osastolla on esillä lasten kuvakirjoja ja niiden tekijöitä kustantamosta riippumatta. Hankkeessa on mukana kolmekymmentä kotimaista eturivin kuvittajaa. Satumaisen osaston yhteyteen tulee kuvitusnäyttely sekä kuvituksiin liittyvää ohjelmaa. Myös Kustannus-Mäkelän osastollakin on lapsikävijöille ohjelmaa.

Lasten alueella on jättimäinen lautapeli, jossa lapset saavat seikkailla pelinappulana Helsingin kaduille. Matkan varrella he pääsevät kurkistamaan lisättyyn todellisuuteen ja voivat samalla ratkoa hauskoja tehtäviä kuvien, viestien, äänten ja runojen äärellä. Alueelta löytyy lisäksi Stoori-lastenkirjastoauto, Retki-teemainen tarinastudio, jossa lapset saavat osallistua kollektiivisen tarinateoksen tekemiseen, Kirjakioski ja kahvila.

Voit tutustua lasten messuohjelmaan tästä linkistä.

Valloittava Kasa luokassa

Aika moni lastenkirjojen ystävä on varmasti tutustunut Emilia Erfvingin kirjoittamaan ja kuvittamaan suloiseen Kasa-kirjasarjaan. Teksti kirjoissa on vähäeleistä. Yhdessä hempeänsävyisen sekä sympaattisen kuvituksen kanssa, ne luovat valloittavan kokonaisuuden, jossa luontoa ja metsän elämää kuvataan lapsentasoisesti ja oivaltavasti. Koska näkökulma on Kasan, on kirjoissa mukana myös yllättävä elementti.

Tänä vuonna minulla on taas koulussa ekaluokka, joten päätin, että ympäristöjakson aikana luen heille Kasat. 

Olimme jo oppilaiden kanssa opiskelleet metsää, puulajeja, sieniä ja syksyn luonnossa aikaansaamia muutoksia. Seuraavaksi vuorossa olisivat vuodenajat ja eläimet. Näihin aiheisiin Kasa-sarja sopii hyvin. Luin oppilaille ensin sarjan ensimmäisen osan Kasa (Lasten Keskus, 2020), jossa esitellään kirjan päähenkilö ja kerrotaan sen kautta vuodenajoista sekä ympäristössä eri vuodenaikoina tapahtuvista muutoksista. 

"Kasa muuttuu vuodenaikojen mukaan." ... "Kohta on kesä... ja kaikki alkaa taas alusta.

Lukemisen jälkeen teimme pienen taukojumpan, joita harrastamme perinteisesti pitkin päivää, ja ideoimme liikkeitä, jotka kuvaavat eri vuodenaikoina tehtäviä tekemisiä (kesä = uiminen, syksy = sienten poimiminen ja lätäköissä pomppiminen, talvi = luisteleminen, kevät = kukkien poimiminen). Sitten sanoin eri sanoja, oppilaat pohtivat, mihin vuodenaikaan ne liittyvät ja tekivät siihen sopivaa liikettä. Luokkani on aivan mahtava ja innostuu tämäntyylisistä harjoituksista kovasti. 

Kun olimme jumpanneet itsemme virkeiksi, teimme kirjan loppukuvan inspiroimat vihkomuistiinpanot, eli piirsimme vihkoon nelikentän, jonka otsikko on "Vuodenajat", ja nelikenttiin väliotsikoiksi tulivat tietenkin kaikki vuodenajat. Harjoittelimme samalla otsikoinnin merkitystä ja pikkukirjaimilla kirjoittamista. Sitten oppilaat saivat kertoa asioita, joita heille tulee mieleen eri vuodenajoista, piirsimme ne vihkoon ja lopuksi väritimme ne. (Kirjoitan me-muodossa, sillä minä tietysti teen mallittaen kaiken myös.)

Tutkimme, miltä Kasa näyttää kuvissa eri vuodenaikoina.

Olin aiemmin nähnyt Erfvingin Instagram-tilillä kuvia hänen pitämästään työpajasta, jossa lapset olivat askarrelleet omia Kasojaan. Laitoin Erfvingille viestiä, ja hän kertoi, miten heidän työpajansa etenivät. Teimme koulussa suunnilleen samoin. Kuvaamataidon tunnilla luin siis oppilaille uudestaan, millainen Kasa on. 

"Metsässä on Kasa. Kasassa on milloin mitäkin. Käpyjä, kukkia, kuusenneulasia, tatteja ja tammenterhoja."

Sen jälkeen oppilaat saivat lähteä hakemaan ulkoa materiaaleja omiin Kasoihinsa. Minä olin löytänyt koulun kuvisvarastosta tukevaa pahvia, johon jokainen sai valita tuomistani taustapapereista yhden päällysteeksi. Sitten he kasasivat tauluihin omat Kasansa. Tet-harjoittelijani kuumaliimasi painavimmat materiaalit kiinni, muut osat pysyvät kiinni erikeepperillä, ja tapeteista sai leikattua kukkia ja tatteja, jotka myös kiinnitettiin Kasoihin. Erfvingin pajoissa hän oli jakanut lapsille valmiiksi silmiä liimattavaksi Kasoihin, ja minäkin olin piirtänyt silmiä valmiiksi. Oppilaiden kasoista tuli aivan valloittavan suloisia!

Seuraavalla tunnilla luin oppilaille Roskakasa-kirjan (Lasten Keskus 2021), jossa joku on kipannut metsään roskia, ja kaunis Kasa muuttuu roskakasaksi. Lukiessani oppilaat kuuntelivat hiiren hiljaa ja vakavina, miten metsän eläimet satuttavat itseään, kun ne takertuvat roskiin ja syövät niitä. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että luokkamme maskotit koira ja rotta istuivat sylissäni ja kuuntelivat nekin surullisina, mitä Kasan metsässä tapahtui. Erfvingin kirjassa eläimet kyllä lopuksi keksivät käyttää roskia myös hyödyksi, mutta me puhuimme oppilaiden kanssa, miten roskat todella ovat vaarallisia ympäristölle. 

Tämän jälkeen maskottirottamme kyseli oppilailta, mitä eläimet tarvitsevat pärjätäkseen, ja kokosimme oppilaiden hienot ajatukset taululle. Sieltä siirsimme ne yksinkertaistetussa (ravintoa, vettä, suojaa) muodossa oppilaiden vihkoihin. Lopuksi oppilaat piirsivät vihkoonsa omat eläimet käyttäen halutessaan mallina Roskakasan kuvitusta. 

Minulla on tulostettuna ja laminoituna Pisara -opoppaan takaa kopioituja eläinkortteja, jotka laitoin keskelle luokan lattiaa, ja oppilaat menivät niiden ympärille piiriin. Pyysin oppilaita keksimään erilaisia tapoja jakaa eläimiä ryhmiin (Mitä tuossa kasassa olevilla eläimillä on sellaista, mitä noilla toisessa ei ole? Mitä samaa on tuon tietyn kasan eläimissä?). Yksi teki luokittelun, muut saivat arvata, jonka jälkeen toinen oppilas sai tehdä uuden luokittelun. Lopulta minä tein luokittelun selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Eräs oppilas arvasikin aika nopeasti, millä perusteella tein luokitukseni. Sen jälkeen kerroin, että tieteellisestikin eläimet luokitellaan selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Jokainen sai myös vihkoonsa liimattavaksi muutaman selkärankaisen ja selkärangatoman eläimen kuvan, jotka tietysti liimattiin oikean otsikon alle, kunhan ope oli ensin tarkastanut, että oppilas oli osannut luokitella ne oikein.

Syysloman jälkeen jatkoimme Kasan parissa. Teimme muun muassa pienen luovan kirjoituksen tehtävän. Aloitimme siitä, että oppilaat miettivät yhdessä parin kanssa, mistä Kasa ei pidä. Kirjoitin heidän ideoidensa pohjalta virkkeitä taululle: "Kasa ei pidä roskista". "Kasa ei pidä roskaajista." Sen jälkeen oppilaat miettivät, mistä kaikesta Kasa pitää. Jokaiselle oppilaalle on oma puhekuplalappunsa, johon he kirjoittivat mallin mukaan "Mi-nä tyk-kään..." Tämän jälkeen oppilaat saivat miettiä, mistä juuri heidän oma Kasansa pitää ja kirjoittaa sen lappuun. Minä ja luokan ohjaaja tietysti autoimme niitä, jotka eivät itse osaa kirjoittaa. Puhekuplat kiinnitettiin sinitarralla oppilaiden tekemiin Kasoihin. Sieltä moni niitä kävikin sitten tavailemassa. Lisäksi oppilaat tekivät Lasten Keskuksen ja Erfvingin tarjoaman monisteen (https://lastenkeskus.fi/wp-content/uploads/2021/03/EmiliaErfving_Roskatehtavat.pdf), jossa he ympyröivät kuvasta asioita, jotka eivät kuulu luontoon, eli roskia.

Seuraavalla tunnilla oppilaat saivat miettivä ryhmissä, millaisia asioita luonnosta kuuluu löytyä. Kirjoitustaitoinen oppilas toimi kirjurina. Asiat koottiin yhteen, ja oppilaat opiskelivat käsitteet "elollinen" ja "eloton". Monisteesta ympyröitiin vihreällä elollisia asioita ja harmaalla elottomia. Elollinen ja eloton -taukojumpan avulla oppilaat saivat peppua irti penkistä; sanoin sanan, ja jos se oli elollinen oppilaat kasvoivat (eli nousivat varpaille ja kurkottivat kattoon) ja jos se oli eloton jähmettyivät paikoilleen "elottomiksi".

Luimme myös kolmannen Kasa-kirjan Kasan nenä (Lasten Keskus 2022), jossa Kasan nenä katoaa. Kirjan luettuamme ohjasin oppilaita harjoittelemaan kartan käytön ja piirtämisen alkeita, eli tutkimme luokkaa ja siitä tehtyä, ylhäältä päin piirrettyä kuvaa. Sen jälkeen oppilaat toimivat pareittain, toinen piilotti vuorotellen luokkaan "Kasan nenän", piirsi rastin karttaan siihen kohtaan, johon sen piilotti ja pari sai etsiä kadonneen nenän. 

Lisäksi Lasten Keskuksen sivuilta (https://lastenkeskus.fi/kirjasarjat/kasa/) löytyy tulostettavia tehtäviä, joista moni olisi sopinut suoraan tähän meidän ympäristö-jaksoomme. 

Edit. 24.3.23 Kasa-sarjaan on tullut neljäskin kirja, Kasan perhe.

Supersankareita, mysteereitä ja historiallisia seikkailuja: Kolme lastenromaaniuutuutta

Selasimme neljäsluokkalaiseni kanssa kustantajan syksyn katalogeja, ja hän valitsi sieltä kirjat, jotka sitten varasi itselleen kirjastosta. Lukulistalle valikoitui lapsen aiempien suosikkisarjojen, kuten Pet Agents, Koiramies- ja Maailman viimeiset tyypit -sarjojen, kirjoja. Niiden lisäksi hän tahtoi varata myös kolme kotimaista kirjauutuutta, joista kaksi aloittaa uuden sarjan. Minäkin luin nämä uutuudet, ja pidin erityisesti kahdesta.

Ensimmäinen suosikeistani näiden uutuuksien joukosta on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen romaani Palavan kaupungin lapset (WSOY 2022). Kirjassa seikkailee kolme 12 - 13 -vuotiasta lasta, joista Peter ja Hulda ovat sisaruksia ja Jaakko heidän ystävänsä. Lasten kautta lukija voi tutusta 1800-luvun Turkuun ja ihmisten arkeen, mutta myös siihen, miten eriarvoista ihmisten elämä oli. 

Jos sattui syntymään kohtalaisen varakkaan perheen pojaksi, kuten Peter, oli mahdollisuus opiskella ja saada itselleen arvostettu ammatti. Huonommin oli asiat sekä tytöillä että köyhempien perheiden pojilla. Huldan elämässä edessä on kotitaloustaitojen opettelu piikomalla toisen perheen huushollissa, sillä se valmistaisi häntä avioliittoa ja omasta taloudesta huolehtimista varten. Pyykkärin pojalla Jaakolla sen sijaan ei ole mahdollisuutta opiskella hienoissa kouluissa tai edetä akateemisella uralla, vaikka se olisikin hänen hartain toiveensa. Kaiken huipuksi hänen isänsä on sodan läpikäynyt mies, joka tunnetaan pikkurikollisena ja viruu parhaillaan sellissä teosta, johon ei omien sanojensa mukaan ole edes syyllistynyt. Jaakkoa on kuitenkin onnistanut, ja hän on päässyt Peterin kummisedän eli professorin apulaiseksi, mikä antaa pojalle pienen toivonkipinän, että kunnon koulujen ovet aukeaisivat hänellekin.

Tarina ajoittuu vuoden 1827 syyskuulle, ja lapset hankkivat lisätienestäjä ravustamalla ja myymällä saaliinsa venäläiselle amiraalille. Varinainen seikkailu kuitenkin alkaa vasta, kun kun tuli pääsee irti puutalokorttelissa, ja tulipalo lähtee etenemään kauhistuttavalla vauhdilla Turun kaupungissa. Kaiken huipuksi lapset joutuvat pakenemaan liekkien lisäksi Kierosilmä-Kalle nimistä varasta, joka käyttää kaupungissa vallitsevaa sekasortoa hyväkseen ja muun muassa ryövää Peterin ja Huldan kodin ennen kuin tuli tuhoaa sen. Pakomatkallaan lapset yrittävät myös löytää salaperäisen kirjan, jonka on kuulemma kirjoittanut itse Mikael Agricola.

Lipasti onnistuu hyvin historiallisen romaanin kirjoittamisessa, ja tarina on varsin vauhdikas. Vaikka käänteitä on monia, ei kirjalla kuitenkaan ole liikaa pituutta, ja uskon, että 132 sivun pituus ei pelota noin 4. - 7.-luokkalaisia lukijoita, joille romaani lienee ensisijaisesti suunnattu. Aikuinen lukija ilahtui, kun romaanissa sivuhenkilön roolissa on muuan neiti Tengström, jonka sulhanen on eräs Johan Ludvig. Lisäksi palon aikana tähtitorninsa katolla muuan observaatori yrittää epätoivoisesti pelastaa rakennuksen palolta. ja onnistuu siinä - kuten me nykyään tiedämme. Nämä pienet yksityiskohdat ja tosielämän hahmot kytkevät mainiosti fiktiivisen tarinan todelliseen historiaan.

........................................

Pidin myös Timo Parvelan kirjoittamasta Melkein mahdoton tehtävä -sarjan ensimmäisestä osasta Merkitty lapsi (WSOY 2022). Tämäkin kirja sopii alakouluikäisille lukijoille, ja se on vielä lyhyempi kuin Lipasti romaani, eli vain 99 sivun mittainen. Lisäksi kirjassa on Mari Luoman tekemä hieno värikuvitus. Tarinan päähenkikö on 12-vuotias Elias, jonka elämä muistuttaa erään kuuluisan H. Potterin elämää. Elias on nimittäin menettänyt vanhempansa mystisessä onnettomuudessa ja elää nyt kurjuudessa hirveän tätinsä luona. Eliaksella on mystinen merkki nilkassaan, ja poika itse epäilee onko hirviö-täti hänen tätinsä lainkaan. 

Täti ja Elias asuvat kaatopaikan laidalla ja keräävät romuja henkensä pitimiksi. Romujen seasta Elias löytää kännykän, johon joku alkaa lähettää hänelle kummallisia viestejä, muun muassa kuvan perheestä, jonka lapsella on nilkassaan samanlainen merkki kuin Eliaksella. Hän alkaa selvittää ystävänsä Minon kanssa kuvan ja sen perheen taustoja (Elias on varma, että se on kuva hänen omasta perheestään). Jäljet tuntuvat johtavan Albert Instituuttiin, jossa tapahtui räjähdys reilu kymmenen vuotta sitten. Räjähdyksessä kuolivat muun muassa instituutin perustaja Albert Teräs perheineen. Vain instituutin vahtimestari selvisi hengissä. Kun kännykkä sitten lähettää Eliakselle vietsin: "Etsi Albert Teräs", ei poika voi kieltäytyä.... Ei vaikka jokin salaperäinen kelmi myllääkin heidän hökkelikotinsa ylösalaisin ja köyttää tädin tuoliin eliaksen ollessa muualla. Täti yrittää jopa varoittaa Eliasta sekaantumasta mihinkään vaaralliseen.

Näin mielenkiintoisesti alkaa Parvelan uusi seikkailusarja, ja odotankin mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

                                                            ........................................

Luimme neljäsluokkalaiseni kanssa myös Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kirjoittajan, eli Hannele Lampelan uuden sarjan avausosan Paavali Pattinen - Supernolo supersankari (Otava 2022). Koska olemme pitäneet Prinsessa Pikkiriikeistä, odotin paljon myös tältä Paavali Pattinen -kirjalta. Etenkin, kun kirjasta on jopa tekeillä elokuva. En kuitenkaan ollut pelkästään hurmaantunut tästä kirjauutuudesta, vaan välillä tekstin jutusteleva ja kakka-pieru -sanoista huumoria repivä tyyli jopa vähän ärsytti. 

Tarinan päähenkilö Paavali on varsin sympaattinen tyyppi, jota valitettavasti kiusataan koulussa. Lukija on väistämättömästi hänen puolellaan, varsinkin kun poika suree juuri kuollutta isoisäänsä tämän kotona. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Isoisä ilmestyy Paavalin eteen ilmielävänä ja kertoo, että on vain lavastanut kuolemansa ja kaiken lisäksi paljastaa heidän olevan supersankarisuku.

Paavalillekin on tehty oma supersankariasu (superperhonen, hieman noloa) ja ajatteleva sekä puhuva auto. Paavali lähetetään supersankarikouluun muiden nuorien supersankarien kanssa, ja yksi heistä on sopivasti Paavalin ihastus Claudia. Paavali on kovin epävarma itsestään, eikä asiaa helpota se, että hänen supervoimakseen paljastuvat suuri sydän ja loistava mielikuvitus. Kuka supersankari sellaisia tarvitsee? Uusien supersankarien koulutus alkaa kuitenkin heti ultramageassa koulutuskeskuksessa, ja varsin pian Paavali joutuu myös ensimmäiselle keikalleen. 

Se ei olekaan mikä tahansa keikka, sillä Pattisen perheen arkkivihollinen, aave Mortem on alkanut kylvää tuhoa läpi Suomen. Vain Paavali pystyy näkemään tuon rakkautta janoavan hirviön, ja on siksi ainoa, joka voi pystäyttää tämän. Tehtävä ei ole helppo ja vaatii muun muassa matkustamista ajassa ja tappelemista tuota sieluja syövää hirviötä vastaan. Ja vaikka Paavali ja Claudia onnistuvat kukistamaan Mortemin, ennustaa Paavlin isoisä, että tämä vielä palaa ja tuo mukanaan kaikki muutkin arkkiviholliset...

Pasi Pitkänen on luonut tähän kirjaan upean kuvituksen, ja sille annetaankin sivuilla paljon tilaa. Kirja oli nelosluokkalaisestani ihan hyvä, ja hän luki sen melko nopeasti. Hän hieman harmitteli, että vasta kirjan loppupuoellla alkoivat jännittävät tapahtumat. Hyvää oli kuulemma se, että kirjassa oli paljon mielenkiintoista teknologiaa ja supersankarijuttuja. 

Tämä kirja on 151 sivuinen ja sopii alakouluikäisille lukijoille - pienemmille ääneen luettuna. Veikkaan, että osalle 5.- ja kuudesluokkalaisille tämä voi olla jo hieman lapsellinen...

Hylättyjä kartanoita, salaperäisiä mysteereitä ja kummallisia olentoja lastenromaaneissa

Vanhoissa puutaloissa on jotain todella kiehtovaa. Veikkaanpa, että en ole ainoa, joka yrittää hylätyn talon ohittaessaan kurkkia sisään sen ikkunoista ja arvailla, kuka talossa on joskus asunut, ja miksi talo on hylätty. Vanhat huvilat ja rapistuneet talovanhukset ovatkin mitä parhaimpia näyttämöitä jännittäville tarinoille, eikä siksi olekaan ihme, että monen lasten- ja nuortenromaanin tapahtumapaikkana ja seikkailujen lähtökohtana on jokin hylätty rakennus. Esimerkiksi Eva Frantzin kirjoittamassa Ruukin salaisuus -kirjassa vanha kartano kätkee sisäänsä jännittävän salaisuuden, jota päähenkilö alkaa selvittää. Reetta Niemelän kirjoittamassa Mustan kuun majatalo -fantasiaromaanissa päähenkilö muuttaa isänsa kanssa vanhaan taloon, joka ei olekaan mikä tahansa rakennus, vaan fantasiaolentojen turvapaikka.

Tänä kesänä minä ja kymmenvuotias esikoiseni luimme vanhempieni kirjahyllystä löytyneen fantasiasarjan Spiderwickin kronikat ensimmäisen osan Haltijakirja (WSOY 2004, suom. Ulla Lempinen), jonka on kirjoittanut Holly Black ja kuvittanut upein mustavalkoisin kuvin Tony DiTerlizzi. Tässäkin kirjassa keskeinen rooli on vanhalla, rapistuneella talolla.

Kirjan tarina alkaa, kun kaksoisveljet Jared ja Simon, heidän siskonsa Mallory ja äitinsä muuttavat erittäin vanhaan ja ränsistyneeseen Lukkuvyöryn kartanoon. Aika pian talossa alkaa tapahtua kummallisia ja ikäviäkin asioita, joista syytetään Jaredia - tämä kun on ennen muuttua ollut vanhassa koulussaan monenmoisissa vaikeuksissa. Jared alkaa tutkia kartanoa ja päätyy salattuun työhuoneeseen, josta löytyy Arthur Spiderwikin luonto-opas, Ihmeellinen maailma ympärillämme -kirja. Se on täynnä tietoa haltijoisa, ja Jared alkaa sisarustensa kanssa selvittää, ovatko talon kummalliset tapahtumat kenties kirjassa esiintyvien olentojen aikaansaannoksia...

Vaikka Spiderwickin kronikat -sarja on jo melkein kaksikymmentä vuotta vanha, ei se silti tunnu vanhanaikaiselta. Tarina on vetävästi kirjoitettu ja kuvat ovat todella hienoja. Sarjan kirjat ovat varsin ohuita, joten alakouluikäinne lukija saa luettua ne melko nopeasti. Se on ihan hyvä, sillä olen huomannut, että esimerkiksi osa oppilaistani on vältellyt liian paksuja kirjoja. Oma esikoiseni luki tosiaan kirjan suosituksestani, ja kyseli, löytyykö vanhempieni hyllystä myös sarjan muut osat. Onneksi löytyy! Sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa on viisi osaa ja toisessa kolme. Sarjasta on tehty myös elokuva.

Luin hiljattain ensimmäisen osan myös toisesta sarjasta, jossa päähenkilö alkaa selvittää menneisyyden mysteereitä, jotka kytkeytyvät hänen omaan historiaansa ja lähistöllä olevaan vanhaan, hylättyyn taloon. Kyseessä on Tuutikki Tolosen kirjoittaman kolmiosaisen sarjan avaus Agnes ja unien avain (WSOY 2020). Kirjan herkkä ja mustavalkoinen kuvitus on Kati Vuorennon taiteilemaa. 

Siinäkin päähenkilö muuttaa yhdessä äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän löytää hautausmaalta hautakiven, jonka teksti tuntuu kummallisesti liittyvän häneen itseensä. Agnes tahtoo tietää, kenelle hauta on kuulunut ja onko tällä henkilöllä jotain tekemistä Agneksen itsensä kanssa. Agnes saa avukseen uuden ystävän Pullan, jonka vanhat kaverit tuntuvat melko kurjilta kiusaajilta. Onneksi Agnes on paitsi utelias myös vahva ja puolustaa tarvittaessa uutta ystäväänsä.

Agnes alkaa nähdä kummallisia unia, joissa hän kätkee jotain puutarhaan. Unien tunnelma on hieman uhkaava, ja kaikkein merkillisintä on, että tuo samainen puutarha löytyy aivan lähistöltä. Puutarha kuuluu kauniiseen, vanhaan rakennukseen, johon Agnes haluaisi kovasti päästä sisään. Puutarhasta löytyy unessa esiintynyt avain, joten lasten pitää tietysti selvittää, mihin lukkoon avain sopii. Kun se selviää, saa Agnes kuulla ihmeellisiä asioita oman sukunsa historiasta... Sarjan seuraava osa: Agnes ja huvilan salaisuus liittyy nimensä mukaan vielä suoremmin tuohon huvilaan.

Pidin paljon Agnes ja unien avain -romaanista, enkä ihmettele lainkaan, että se voitti vuonna 2021 LukuVarkaus-kirjallisuuspalkinnon. Kyseinen palkinto annetaan lapsiraadin valitsemalle, edellisenä vuonna ilmestyneelle, parhaalle Suomessa suomen kielellä julkaistulle lastenromaanille. 

Kolmasluokkalaisen kaksi kirjasuositusta: Pallo on pyöreä, Niki Dundee ja Ryhmä Error - Kirsitäjä

Luin Pallo on pyöreä Niki Dundee -kirjan jonka on kirjoittanut Hanna Kökkö (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta). Sen päähenkilö Niki joka muutti juuri santakylään äidin kanssa. Siellä muut lapset aikuiset ja jopa rehtori joka on ollut maailman luokan maalivahti puhuvat pelkästä jalkapallosta. Niki ei saa kavereita ja häntä kiusataan koulussa, koska hän ei pelaa jalkapalloa. Niki alkaa pelata jalkapalloa ettei häntä kiusattaisi. Kunnes äiti paljastaa salaisuuden Nikin isästä. Niki lähtee Englantiin oppimaan jalkapalloa. Mutta sieläkään kaikki ei mene ihan putkeen...

Suosittelen kirjaa alakoululaisille jalkapallofaneille jotka ovat jo parempia lukijoita.

...........................................................

Toinen kirja jonka luin on Ryhmä Error - Kiristäjä (Otava 2022, saatu kustantajalta), jonka kirjailia on Anu Ojala. Sen päähenkilöt ovat Sara, Lilja, Aamos ja Riku. Sara näyttää Aamokselle hänen tekemää dronia . Dronen kaiuttimen kautta he kuulevat Liljan isoveljen Nooan puhuvan tyttöystävänsä Marin kanssa huumeistakaupasta. Ryhmä Error rupeaa selvittämään mistä on kyse. Jotta salaisuus selviäisi he käyttävät teknologiaa rohkeutta ja oveluutta.

Kirja oli kiinnostava mukaansatempaava ja jopa vähän jännittävävä. Suosittelen tätä kirjaa 4.-6.-luokkalaisille Dekkari kirjojen ystäville.

Itsenäisyyspäivään "Aarteitani Suomesta" (Kirjabloggaajien juolukalenteri, luukku 6)

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille teille kirjojen ystäville! 

Joulukuun kuudennen päivän luukku aukeaa tänään täällä Luetaanko tämä? -blogissa. Viidennen päivän luukun voit käydä lukemassa Margitin Tarukirja-blogissa, ja huomisen päivän luukun on puolestaan kirjoittanut Kirjan jos toisenkin -blogin  Jane.

Tähän kauniiseen, talviseen itsenäisyyspäivään sopii loistavasti esiteltäväksi Satu Kettusen kirjoittama ja kuvittama kuvakirjan Aarteitani Suomesta - My favourite Finnish things (Otava 2021, saatu kustantajalta).  Kirjassa lapsi esittelee lukijoille omia aarteitaan Suomesta ja kertoo niiden avulla, millainen Suomi on hänelle itselleen.

"On vaikea sanoa, Millainen Suomi on. Se on tosi monenlaisia asioita, ja kuka tietää, onko ne kaikille edes  samoja. Minulla on kuitenkin joitain lempiasioita. Minun sydämessäni on aina tiettyjä aarteita."

Aarteen ovat siis asioita, jotka lapsi kokee tärkeiksi ja jotka hänelle edustavat Suomea. Niiden kautta käydään läpi myös Suomen neljä vuodenaikaa, joista jokaisesta lapsella on jotain hyvää sanottavaa. Loppukesän marjoista, majapuista, metsästä ja sen ihmeistä siirrytään kumisaapaskeleihin, eväsretkiin ja ensilumeen. Talven hiljaisuuden ja hiihtämiseen kutsuvien hankien, joulun odotuksen, saunan ja avannon jälkeen riemuitaan laskiaismäessä ja ihaillaan kevään merkkejä. Mustarastaan laulu tietää kesän tuloa, ja silloin riittääkin nautittavaa ja ihailtavaa. Kirjan lapsi rakastaa mökkeilyä, naku-uintia, teilttailua ja pimeneviä kesäiltoja. Myös luonnon pienet hyönteiset ovat hänelle tärkeitä.

"Jokaisella on jossain hyvä olla. Minulla on täällä."

Kettusen sekatekniikalla toteutetut kollaasimaiset kuvitukset tekevät oikeutta kirjan aiheelle ja sopivat siihen hienosti, ja kirjan kirkkaat värit korostavat aarteiden upeutta. Kettunen itse kertoi, että idea kirjalle tuli aikanaan siitä, että hän halusi tarjota kaikille - sekä suomalaisille että - ulkomaalaisille lukijoille - luettavaksi Suomesta kertovan kirjan, joka olisi kuin karkki. Kirja on siis jo lähtökohtaisesti tehty ajatuksella, että sen voisi ostaa vaikka matkamuistoksi Suomesta tai viedä vaikka tuliaiseksi. Kirjassa onkin jo valmiiksi suomenkielisen tekstin rinnalla englanninkielinen käännös, jonka on tehnyt Mia Spangenberg.

Aarteitani Suomesta on kaunis teos, ja saa miettimään, mitkä olisivat omia aarteitani. Mitä minä kertoisin muille Suomesta? Minä itse nimeäisin varmasti hyvin samankaltaisia asioita kuin Kettunesen kirjan päähenkilö: luonnon kasveineen ja eläimineen, neljä vuodenaikaa, retket perheen kanssa, saunan, salmiakin ja mökkeilyn. Samalla pohdin, kuinka itsestäänselvinä näitä asioita pidämme, vaikka tosiasiassa luontoamme ja monimuotoisuutta pitäisi pitää kaikkea muuta kuin selviönä.

Kirjaa lukiessani kuitenkinjopa hieman ihmettelin, miten perinteisiä aarteita Kettunen kirjassaan esittelee. Hän kuvaa juuri niitä asioita, joita Suomesta yleensä muutenkin nostetaan esille - siis niitä tekijöitä, joita jo 1800-luvun lopun Suomi-kuvaa tehtäessä nostettiin. Millainen kirja olisikaan ollut, jos siihen olisi otettu mukaan hieman muunlaisiakin aarteita? Mitä ne olisivat? Vaikka toki kirjan päähenkilö sanoo jo ihan alussa, että Suomea on vaikea määritellä, ja jokaisella lienee oma käsityksensä Suomesta ja omat aarteensa.

"Mitkä ovat sinun lempiasioitasi ja aarteitasi Suomessa?"

Onko tämä tottakaan? - Lastenkirjabloggari Helsingin Kirjamessuilla

Minä tuskin olin ainoa kirjaystävä, joka tämän viikon loppuviikon ja viikonlopun aikana ihmetteli tai ihmettelee, voiko olla tottakaan, että Kirjamessut avasivat taas fyysisesti ovensa koronatauon jälkeen. Tuntui juhlavalta astella perjantaina Messukeskuksen portaita alas kirjojen ja kirjallisten keskustelujen keskelle. 

"Onko tämä tottakaan?" Taustallani 
lastenkirjakioski ja Kumpula-lava

Olin ympyröinyt messulehdestä etukäteen vaikka mitä ohjelmaa, mutta tänä vuonna kävikin niin, että kirjojen keskellä luuhailu ja kirjaystävien tapaaminen veivät enimmän osan aikataulultaan aika tiukasta messuajastani. Kuinka mahtavaa olikaan kävellä kirjakojujen keskellä, keskustella sekä lanu- että aikuisten kirjoista ja antaa sekä saada uusia kirjavinkkejä.

Toki kävin heti torstaina tutustumassa Lasten alueeseen, mutta totesin, että edelliseen kirjamessuvuoteen verrattuna alue oli melko tyhjä ja harmillisen kolkko. Kahtena edellisenä vuotena esimerkiksi Kuvittajien koju, Pikkukakkosen piste ja Muumiteltta ovat tuoneet sinne ihania soppea ja hauskaa ilmettä. Olisiko koronasyistä päädytty nyt siihen, että tila oli avara, eli tarjosi mahdollisuuden liikkua turvavälit huomioiden? Tästä toisaalta seurasi se, että lapsikävijät ja lapsiperheet eivät niin todennäköisesti jääneet pyörimään alueella ja siten myös spontaanisti kuuntelemaan lastenkirjaesittelyjä sekä osallistumaan työpajoihin. Minua oikein harmitti, kun torstai-iltana kävin alueella, alkamassa oli kirjaesittely, eikä paikalla ollut yhtään yleisöä. Lastenkirjakioski oli kuitenkin laaja, vaikka sekin oli viimeksi muistaakseni koristeltu kutsuvammaksi.

Torstaina iltapäivällä/ alkuillasta lasten alueella oli aika hiljaista.

Perjantaina seurasin Lasten alueella mielenkiintoisen kirjaesittelyn, josta sain mukaani tapetteihin liittyvän sanataidevinkin kouluun viemisiksi. WSOY:n Paula Halkola nimittäin haastatteli Tuutikki Tolosta, jonka Agnes-kirjasarjan toinen osa Agnes ja huvilan salaisuus on juuri ilmestynyt. Kirja vaikutti oikein mielenkiintoiselta, ja ovathan hänen edellisen, Mörkö-sarjan, kirjatkin olleet lapsilukijoista koulussamme varsin kiehtovia. Agnesin perhe on asettunut vanhaan huvilaan, jota he nyt remontoivat. Seinistä löytyy kerroksittain vanhoja tapetteja, ja voi vain kuvitella, mitä salaisuuksia ne ovat nähneet. Sanataidevikki liittyikin siihen, sillä kirjasta luettiin tähän sopiva pätkä, ja me kuulijat saimme valita itsellemme palat tapettia. Sitten Tolonen pyysi meitä kuvittelemaan, millaisen salaisuuden tapetti olisi joskus nähnyt ja kirjoittamaan sen tapetin toiselle puolelle. Tämä olisi hauska harjoitus toteuttaa myös oppilaiden kanssa.

Kävin perjantaina kuuntelemassa Kirja Kallion lavan äärellä, kuinka lukiolaiset haastattelivat Filigraanityttö-kirjan (Karisto 2021) kirjoittanutta Anu Holopaista. Haastattelun yhteydessä saimme kuulla myös katkelman kirjasta lukiolaisen esittämänä (olen todella pahoillani, että näiden taitavien nuorten nimet menivät minulta ohi!). Luin kyseisen kirjan kesällä, ja pidin siitä kovasti, vaikka en koskaan ehtinyt kirjoittaa siitä. Sen päähenkilö kärsii pakko-oireisesta ahdistushäiriöstä ja Varoittaja kuiskii ikäviä asioita hänen korvaansa. Niinpä tytön on pakko kiertää sormusta sormessaan välttääkseen pahat tapahtumat. Mietin jo lukiessani, kuinka upeasti ja uskottavasti Holopainen kuvaa tätä ahdistusta ja pakko oireita, mutta nyt haastattelussa sain kuulla, että hän on itsekin kärsinyt ahdistushäiriöstä. Hienosti hän on hyödyntänyt omia kokemuksiaan tämän nuortenkirjan kirjoittamiseen. Kuten Holopainen ja haastattelijat, myös minä uskon, että on tärkeää, että nuortenkirjoissa käsitellään mielenterveyteen liittyviä aiheita, sillä moni voi saada niistä lohtua ja samastumiskohteita. Holopainen kertoi, että kirjaa kirjoittaessaan hän oli ajatellut päähenkilön toipuvan, mikä sekin on lukijoille tärkeä viesti.

Lauantaina halusin ehdottoamsti ehtiä kuuntelemaan Suomen Kirjailijaliiton ohjelman: Monen yleisön lastenkirjallisuus, jossa Inka Nousiainen haastatteli Jari Mäkipäätä ja Veera Salmea. Haastattelija ja haastateltavat pohtivat ohjelmassa muun muassa sitä, pitääkö kirjoittaessa ajatella kohderyhmän ikää ja mahdollisia aikuislukijoita tai kirjan ostajia. Myös kirjojen opettavuudesta ja teemoista keskusteltiin. Mäkipää osui mielestäni naulan kantaan sanoessaan, että vaikka hän kirjoittaa lapsille ja nuorille, täytyy aikuisia ajatella ainakin sen verran, että kustantajat ja kirjojen ostajat ovat yleensä aikuisia. Salmi kertoi, että ensimmäistä Puluboita lukuunottamatta hän ei juurikaan ajattele lukijoiden ikää, sillä hän kirjoittaa kaikille, ja kustantaja tekee kohderyhmäpohdinnan. Salmi yhdistelee kirjoissaan yhteiskunnalisia aiheita ja huumoria, mikä on hänen mukaansa mahdollistaa erityisesti lastenkirjoissa raskaidenkin aiheiden käsittelemisen. Mäkipää puolestaan kertoi kirjoittavansa paljon seikkailuista ja esimerkiksi peleistä, mutta hänen kirjoistaan on usein löydettävissä sanoma: "Ole sellainen kuin haluat ja elä omaa elämääsi."

Minun oli tarkoitus mennä kuuntelemaan myös Kirja Kallion ohjelmaa: Taltuta klassikko goes länsimäinen kirjallisuus (Maria Laakso), mutta ohjelma oli harmikseni peruttu. Tässä kohden pienin messuseuralaiseni oli jo aivan uupunut, joten suuntasimme tyytyväisinä, käsivarret kirjakassien painosta kivistäen kotiin päin.

Kotiintuomisia: kuvasta puuttuvat joululahjoiksi hankitut kirjat....Tuon päällimmäisen, Vorosen perheen ensimmäisen osan esikoiseni luki jo heti eilen illalla. Nakki lautasella -kirjaa hyödynnän opetuksessa, Herra Oscar opettaa lapsilleni englantia ja Onnellisen pennun kasvatus pitäisi kuulua mielestäni kaikkien omasta koirasta haaveilevien peruslukemistoon. Mikko Murina ja kenttien kuningas -kuvakirjan toin perheemme futisfanille. Radio Popov on viime vuoden Finlandia Junior -voittaja, joten pitihän se hankkia itsellekin. Rakastan kakkujen tekemistä ja seuraan Annin Uunissa -blogia, joten siksi nappasin mukaani tuon leivontakirjan. Muumilaakson kertomuksia hankin, koska olimme juuri syyslomalla lasten kanssa Muumimuseossa ja mietin, että pitäisi taas lukea lapsille muumeja.

Karin Erlandssonin kirjasarjan ostimme sekä koulumme kirjastoon
että ystäväni lapselle hänen pyynnöstään.

Ohjelmaa Helsingin Kirjamessujen lapsikävijöille

Kuinka ihanaa onkaan taas päästä livenä Kirjamessuille. Itse menen paikalle ainakin torstaina ja perjantaina, mahdollisesti myös lauantaina. Toki minua kiinnostaa aikuisillekin suunnattu ohjelma, mutta selaan aina kirjamessuohjelmaa sillä silmällä, että mitä kiinnostavaa tarjontaa siellä onkaan lapsivieraille. Odotan aina myös, millaiseksi lasten alue on tehty, ja kutsuuko se lapsia nauttimaan tarinoista ja kirjoista. Muistan messuja, joissa lapsille suunnattu alue oli lähinnä läpikulkupaikka, mutta myös messuja, joiden lasten alueella oli mukavaa ja viihtyisää.

Tänä vuonna minua kiinnostavat erityisesti erilaiset kirjojen ympärille rakennetut työpajat, joita tuntuu olevan ilahduttavan paljon.  Tässä muutamia poimintoja lapsille suunnatusta messuohjelmasta:

Torstai

• 10.00-11.30 (Toukola): Suuri Soturikissat -seikkailu (sanataidetehtävä, oman kissahahmon luomista, messubingo yms. Vetäjinä Marjo ja Helena Tikkurilan kirjastosta)
• 11.30-12.30 (Toukola): Tatu ja Patu Helsingissä -työpaja (suunnattu 6 - 10-vuotialle, osallistuja pääsee seikkailemaan Suomen pääkaupunkiin)
• 11.30-12.00 (Kumpula): Helsingin Sanomat: Lasten uutiset (Panu Jansson kertoo koululaisille uutisten seuraamisesta, tekemisestä ja medialukutaidosta)
• 13.30-14.30 (Toukola): Työpaja: Löydä oma pikku noitasi, Workshop: Vem är din lilla häxa? (Sanna Manderin vetämä työpaja)
• 14.30-15.30 (Toukola): Roiston jäljillä (Tee oma etsintäkuulutuksesi -työpajaa ohjaavat Etsivätoimisto Muro -sarjan kirjoittaja Veera Vähämaa ja kuvittaja Keanne van de Kreeke)
• 15.30-16.30 (Toukola): Puluboin tähtimietteellinen kirja (Puluboimaista ajattelua piirtämisen lomassa Veera Salmen kanssa)
• 17.30-18.30 (Kumpula): Työpaja: Keksi oma ämminkäinen (Työpajassa kuvitellaan uusia ämminkäislajeja ja toteutetaan niistä kuvia kollaasitekniikalla)

Perjantai

• 11.00-11.30 (Kumpula): Iik! Kauhupiirustuspaja alakouluikäisille (Kirjailija lukee kirjastaan kuvauksia hirviöistä, joista piirretään yksi, jokainen osallistuja saa muistoksi kauhistuttavan yllätyksen)
• 11.00-11.30 (Kumpula): Haluatko salapoliisiksi? (Selvitä vihjeiden avulla, mihin on kadonnut arvokas miekka)
• 11.30-12.30 (Toukola): Roskan matka -työpaja (Tehtävien avulla lapsi oppii maailmasta ja sen muutoksista)
• 13.30-14.30 (Toukola): Unissamatkaajan sanataidepaja (10 - 13-vuotialle suunnattu paja, jossa erilaisin tavoin ammennetaan unista omaan tarinaan)
• 14.30-15.30 (Toukola): Olafin pentupäiväkirjat (Olafin pentupäiväkirjat -kirjojen kirjailija ja itse Olaf tavattavissa)
• 15.30-16.00 (Kumpula): Ameriikan lapset: Suomalaislasten elämää Ameriikassa (Tiina Aalto haastattelee Karoliina Suoniemeä)

Lauantai: 

• 12.30-13.00 (Töölö, tämä ei siis lastenohjelmaa): Suomen kirjailijaliitto esittää: Monen yleisön lastenkirjallisuus (Jari Mäkipäätä ja Veera Salmea haastattelee Inka Nousiainen)
• 12.30-13.30 (Toukola): Jos kohtaat karhun (Kirja muun muassa kannustaa miettimään eläimen ja ihmisen suhdetta, ja tässä pajassa pääsee tekemään oman "Jos kohtaat..." -kirjan)
• 14.00-14.30 (Kumpula): Bex ja luovuuden lähde (Elastinen, Jaakko Manninen ja Timo Pieni Huijaus riimittelevät lasten kanssa)
• 14.30-15.30 (Toukola): Etsivätoimisto Mysteeri ja pronssinen samurai -salapoliisityöpaja (Täällä ratkotaan kirjaan pohjautuvaa mysteeriä)
• 14.30-15.00 (Kumpula): Salasaaren salaisuudet (Silja Sillanpää)
• 17.00-17.30 (Kumpula): Ihanat koiramme (Sari Kanala ja Daga Ulv, haastattelijana Vilja Perttola)
• 17.30-18.30 (Kumpula): Fredrika! Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha (Leena Virtanen, haastattelijana Päivi Koivisto)

Sunnuntai:

• 10.30-11.00 (Töölönlahti+verkossa): Prinsessa Rämäpää ja riitataika (Elina Hirvonen ja Mervi Lindman)
• 10.30-11.00 (Kumpula): Hattaratuuli. Piirretään satuja iholle (rauhoittumista satuja iholel piirtämällä, Nora Lehtinen ja Jenni Skyttä-Forssell)
• 12.00-12.30 (Senaatintori+verkossa): Kuka kaappasi auringon? (Mauri Kunnas, haastattelijana Minna Castrén)
• 12.30-13.30 (Toukola): Leikki leikkinä (vinkkejä lasten ja aikuisten yhteiseen, luovaan leikkiin, Iisa Juva ja Emma Rapala)
• 13.00-13.30 (Esplanadi): Kummat ja kammot (Mariska)
• 13.30-14.00 (Esplanadi): Mielipuuhia ja tuttuja tunteita - Lasten tunnetaitojen tukeminen (Katri Kirkkopelto, Tiina Semitchev)
• 15.00-15.30 (Kumpula): Tervetuloa! (monikielinen satuhetki, Katri Tapola, Sanna Pelliccioni, Rahim Alizada)
• 15.30-16.30 (Toukola): Koira nimeltä kissa ja joulun ihme (Kuvita oma joulun ihmeesi. Tomi Kontio, Elina Warsta, haastattelijana Matias Kuokkanen)
• 16.30-17.30 (Toukola): Leo Leijona voittaa pelon ja Tuikku uskaltaa (Toiminnallista ohjelmaa teikijöiden eli Nina Pirhosen ja Johanna Lestelän kanssa)

Myös lasten ja nuorten suosikkitubettajia on messuilla paikalla, mutta täytyy myöntää, että itse taidan skipata nämä ohjelmat, vaikka varmasti monelle lapselle ja nuorelle ne ovat messujen parasta antia. Lisäksi lasten alueella vierailee kirjoista tuttuja hahmoja kuten Muumit, Supermarsu, Pikkuli, Herra Hakkarainen, Maltti ja Valtti sekä Tatu ja Patu. Kannattaa katsoa heidän vierailuaikansa sekä muu lapsille ja nuorille tarkoitettu ohjelma messuohjelmasta. Lasten alueella on Muumien ABC -näyttely ja julistenäyttely, ja sieltä löytyy myös vaunuparkki ja kirjakioski, josta voi ostaa lasten kirjoja. Helsingin Stoori-lastenkirjastoauto on myös messuilla ensimmäistä kertaa. Kirjastoautosta voi lainata lastenkirjoja.

  

Satuja lukulomalle

Tänään, Sadun nimipäivänä juhlitaan kansallista Satupäivää, ja itseasiassa koko tämän viikon ajan järjestetään ympäri Suomea Satuviikon tapahtumia. Lisäksi nyt on ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa syysloma, joka on nimetty lukulomaksi. Siinäpä onkin siis jo syitä kerrakseen tarttua hyvään tarinaan ja käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan. Toki välillä kannattaa katsastaa, millaista Satuviikon ohjelmaa lähiseudulla kenties järjestetään ja lähteä kuuntelemaan satuja vähän muidenkin lukemana mikäli mahdollista. Ohjelmien joukosta löytyy myös verkossa toteutettavia esityksiä ja kuunnelmia, mikä mahdollistaa osallistumisen heillekin, joiden lähiseudulla ei ole livetapahtumia.

Satuviikon materiaalien joukosta löytyy hieno tehtäväpaketti, jossa on satumaista puuhaa ja tehtäviä sekä kotona että lapsirymien kanssa toteutettavaksi. Minua hieman harmittaa, että Satuviikkoa osuu usein koulun syysloman ajaksi, sillä sitä olisi mukava viettää oppilaiden kanssa. Olemme kuitenkin viime kevään ja tämän syksyn ajan lukeneet ja kirjoittaneet oppilaiden kanssa satuja, ja pohtineet satujen opetuksia ja tuntomerkkejä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että osa lapsista tuntee hyvin monia satuja, osa ei välttämättä muita kuin Disneyn version Prinsessa Ruususesta tai Lumikista. Yhdessä olemme tutustuneet faabeleihin, hölmöläissatuihin ja moniin klassikkosatuihin, joista jälkimmäisiä olen luokassa lukenut Suomen lasten satuaarteet -kirjasta (Otava 2011, 1.painos 1992). Kirjan on kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin ja toimittanut Marja Kemppinen.

Kotona olemme viikon verran lukeneet omien lasteni kanssa iltasadun Otavan uudesta satukokoelmasta Isoäitien iltasadut (saatu kustantajalta), joka on koottu yhteistyössä Kotilieden Kummikerhon kanssa. Kyseinen hyväntekeväisyysjärjestö tukee muun muassa vähävaraisia lapsiperheitä. Sanna Jaatisen toimittamasta ja Paula Melan kuvittamasta Isoäitien iltasadut -kirjasta lahjoitetaan euro jokaista myytyä kirjaa kohti Kotilieden kummikerhon toimintaan. Kirjassa on kaksikymmentä satua, jotka on valinnut kaksikymmentä isoäitiä ympäri Suomen. Mukana on muun muassa Tarha Halosen, Seela Sellan ja Anna Hanskin valitsemat sadut. Jokaisen sadun alussa on Aino Lappalaisen kirjoittamat, satujen valitsijoiden esittelytekstit, joissa nämä kertovat, miksi ovat valinneet juuri kyseisen sadun ja mitä se heille merkitsee.

Kirjassa on monta samaa satua kuin Suomen lasten satuaarteet -kokoelmassa, mutta mukaan on mahtunut myös satuja, jotka eivät ole kaikkein tunnetuimpia tai jotka eivät löydy jokaisesta perinteisestä satukokoelmasta kuten Marjatta Kurenniemen Satu pojasta joka tahtoi oppia lentämään ja Kaarina Helakisan Suklaapilvet. Minun lapsistani nuorin iloitsi, kun mukaan on mahtunut Ruma ankanpoikanen, ja esikoinen sekä keskimmäinen ilahtuivat Bremenin soittoniekoista. Fontti ja rivivälit ovat Isoäitien iltasadut -kirjassa lukijaystävällisesti isompia kuin Satuaarteissa. Siksi tarinat ovat hieman lyhyempiä ja hyvällä tavalla sanavalinnoiltaan nykyaikaistettuja, vaikka myös onnistuneen uskollisia alkuteoksille. Onnistunutta on mielestäni myös Melan kuvitus, joka on samaan aikaan perinteisen herttaista satukuvitusta, mutta myös nykypäivään päivitettyä. Tarinoiden päähenkilöt kuuluvat moneen etniseen ryhmään.

Mietin ensin, miksi kirjassa on vain isoäitien valitsemia satuja, sillä jollain tavalla haluaisin vaalia ajatusta myös isoisistä, joiden kainaloon lapsenlapset voivat käpertyä kuuntelemaan tarinoita yhtä lailla kuin isoäitienkin. Ehkä isoäitien näkökulma valikoitui tähän kokoelmaan siitä syystä, että Kotilieden kummikerho on naistenlehteen kytköksessä oleva kerho, jossa toimijoita ovat kautta kerhon historian olleet nimen omaan naiset.

"Lapselle ääneen lukeminen on aina yhtä hauskaa ja liikuttavaa. Jokaisella lukukerralla tapahtuu tärkeitä asioita: Jaamme ilon lapsen oppimasta uudesta sanasta tai oivalluskesta. Jaamme tarinan herättämän tunteen, ja vietämme sylikkäin hetken, joka merkitsee paljon molemmille." (Leeni Peltonen, Kummikerhon hallituksen puheenjohtaja, 2021)

Mukavaa Satupäivää, Satuviikkoa ja lukulomaa kaikille!

Eläinystävän ehdoilla

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Ystäväni Pulla Vehnänen (Otava 2021, saatu kustantajalta) on ihastuttava teos ystävyydestä ja eläinten kauniista kohtelusta. Siksi tämä kirja sopiikin esiteltäväksi juuri nyt eli eläinten viikolla. Viikon tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, miltä yhteiselo ihmisen kanssa eläimestä tuntuu.

Reitun kirjassa käsitellään juuri näitä samoja teemoja. Tarinan päähenkilö, eli omapäinen Tylli-tyttönen saa huoltajiltaan Mummilta ja Mommalta oman ponin. Tylli ei ole kovin kärsivällinen, ja hänellä on vahvat mielikuvat, mitä poniystävänsä kanssa tulee touhuamaan. Tylli lähtee hakemaan Pulla Vehnästä uuteen kotiinsa, mutta Pulla ei halua mennä traileriin, vaan karkaa ja kiipeää puuhun (!) turvaan.

Pientä ponia pelotti. Se piiloutui kukkien sekaan ja pisti korvansa ihan luimuun. Sillä tavalla ponit kertovat, että joku asia arveluttaa niitä. 

Näin osuvasti Reittu kuvaa ponin tuntoja, ja saa lukijankin ymmärtämään, miksi Pulla Vehnänen ei tottele Tylliä, joka pontevasti komentaa poniaan. Lisäksi Reittu kuvaa hienosti, että Pulla Vehnänen kyllä haluaisi luottaa Tylliin. Lopulta tyttö saakin Pullan alas puusta ja menemään traileriin lupaamalla sille porkkanoita ja halauksia. 

Lempeys ja ystävälliset sanat tehoavat toisinaan paremmin kuin määräileminen.

Tyllin ja Pullan haluat törmäävät kirjassa vielä monta kertaa, sillä Tylli esimerkiksi tahtoisi letittää Pullan hännän, laittaa ponille satulan ja ratsastaa sillä. Letitykseen Pulla suostuu, vaikka sitä jännittääkin, mutta satuloimiseen se ei suostu.

- ...sinä sanoit, että olet ystäväni, eivätkä ystävät sido satuloita toistensa selkään ja ohjaile muita oman mielensä mukaan! Pulla Vehnänen selittää kiukustuneelle Tyllille. Tyllin hermot uuteen ystäväänsä menevät ihan kokonaan, kun hän ei saa ponia suostumaan ratsastukseen tai kärryajeluihin. Tyttö nimittäin tahtoisi, että Pulla pitäisi juuri samoista asioista kuin hän itse. Tylli leppyy Pulla Vehnäselle vasta, kun poni-poloinen syö itsensä ähkyyn ja toipuu vain Tyllin sinnikkään hoidon ansiosta.

Tylli oppii, että ystävän kanssa voi puuhata kaikenlaisia kivoja juttuja, mutta molempien pitää haluta tehdä niitä. Sekä Tylli että Pulla Vehnänen oppivat, että kaverin kanssa voi ja kannattaa tehdä kompromisseja, toiseen pitää luottaa ja toisen mielipidettä kunnioittaa. Siten yhteiselo sujuu hyvin, eikä ketään - ei eläin- eikä ihmisystävää - saa pakottaa tekemään sellaista, mikä pelottaa tai tuntuu kurjalta. 

Reitun kuvitus on ilosita, värikästä ja ilmeikästä. Sekä Tyllin, Pulla Vehnäsen, että taustalla häälyvien Mummin ja Momman ilmeet ovat paljonpuhuvia ja kertovat paljon tunteista, joita henkilöt kokevat.

Lentävä mummini

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille teille siellä ruutujen toisella puolella! Äitienpäivän kunniaksi esittelen Mila Teräksen ja Sanna Pelliccionin kuvakirjan Lentävä mummi (Karisto 2020, saatu kustantajalta), jossa esitellään viehättävällä tavalla nykyaikaista isoäitiyttä. Tässä kuvakirjassa kuvitus ja teksti kertovat rintarinnan tarinaa isoäidistä, jonka tukka on pitkä, punainen ja täynnä tarinoita. Kertoja on mummin lapsenlapsi, joka viettää kesäpäivää tämän luona yhdessä pikkuveljensä kanssa. 

Lapset hyppäävät mummin taikatukan muodostaman lentävän maton kyytiin, ja he päätyvät sirkus Mummilaan. Mummin ja lasten mielikuvitus loihtii kesäiseen puutarhaan kokonaisen sirkusesityksen, jossa lapset saavat olla päätähtinä mummin hääriessä sirkustirehtöörinä. Lukijan iästä riippuu hoksaako hän lukea kuvista, että matka lentävällä matolla ja sirkusesitys ovat ihanaa mielikuvitusleikkiä, jonka mahtava mummi loihtii lastenlastensa iloksi.

Illan tullen lasten isä tulee hakemaan heidät kotiin, sillä illalla alkaa mummin oma aika: "Meidän mummimme osaa nimittäin paljon muutakin kuin ohjata lentävää mattoa. Mummi-Marjukka punaa huulensa ja lähtee moottoripyörän kyydissä Pentti-ystävän kanssa tanssimaan tangoa!

Lentävä mummi on hyväntuulinen kirja rakkaudesta isoäidin ja lastenlasten välillä. Se myös hyvällä tavalla rikkoo perinteistä isoäitimyyttiä, jossa mummin häärii pullantuoksuisena esiliina päällä, harmaa tukka nutturalla ja kertoilee lapsenlapsilleen tarinoita kiikkustuolissa keinuen. Mummeja on monenlaisia ja heillä kaikilla on oma elämänsä ja omat kiinnostuksenkohteensa. He rakastavat lapsenlapsiaan, mutta ovat muutakin kuin pelkkiä isovanhempia.

"Jonkun isoäiti harrastaa painonnostoa.

Toisen mummo on suomenmestaruustason villasukankutoja.

Yhden mamma asuu etelässä.

Eräs mummeli Suomussalmelta taas soutaa tosi kovaa.

Jokainen isoäiti on ihana ja tärkeä, oli sitten millainen hyvänsä!

Sanna Pelliccionin kollaasikuvitus on voimakas ja yltäkylläinen. Vahvat värit ja viivat yhdistyvät erilaisiin leikattuihin pintoihin.

Ystävystyminen ei käy taikasauvaa heilauttamalla

Luimme talven aikana esikoisen ja eskarilaisen kanssa kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat aluksi varsin erilaisilta, mutta joiden aihe olikin loppujen lopuksi hyvin samankaltainen. Toinen kirjoista on Cristal Snown esikoisromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020, saatu kustantajalta). Kirjan upean ja herkän mustavalkoisen kuvituksen on piirtänyt Kati Vuorento. Toinen kirjoista on Tom Percivalin kirjoittama ja kuvittama Satujen sankarit - Loitsuvaras (suom. Terhi Leskinen, Kumma-kustannus 2020, saatu kustantajalta, alkuteos MacMillan Children's Books). Molemmat näistä kirjoista ovat uusien sarjojen ensimmäisiä osia. Itseasiassa lainasimme kirjastosta jo Satujensankarit-sarjan toisen osan, sillä vauhdikkaasti etenevä seikkailu oli erityisesti minun ja eskarilaisemme mieleen. 

Siinä, missä Penni-kirjan kieli on kimurantin koukeroista ja melko haastavaa, on Satusankarit kirjoitettu väljällä fontilla ja niin yksinkertaisilla virkkeillä, että alakouluikäisten on helppo lukea kirjaa itse. Molemmat kirjoista sijoittuvat satumaailmoihin, mutta Percival ammentaa vanhoista tutuista saduista, ja Snow on luonut aivan omanlaisensa keijumaailman, Tuulenpesän metsän. Snown kirjassa sekä minua että erityisesti tokaluokkalaista lastamme viehätti juuri se, kuinka siihen on keksitty keijumaisia vastineita ihmismaailman asioille kuten esimerkiksi kakkuaineksia kivisokerista kaislakermaan ja kakkarakeltuaisiin. 

Penni Pähkinäsydän -kirjan päähenkilö on pikkuruistakin pienempi keiju, jonka sydän on niin herkkä ja hauras, että Penni on oppinut pelkäämään terveytensä puolesta. Tosiassa Pennin sydän ei ehkä olekaan fyysisesti heikko, vaan taipuvainen tuntemaan suuria ja ehkä siten myös särkymään suurista suruista. Eräänä kesänä Pennin maailma järkkyy, kun hänen naapuriinsa asettuu asumaan Markka Meritähti -niminen keijupoika, jota Penni alkaa vaistomaisesti inhota. Pennin mielestä Markka on tärkeilijä, joka pilaa hänen elämänsä. Yhdessä parhaiden ystäviensä Lianan ja Viliinan kanssa Pennin alkaa valmistaa isoäitinsä reseptillä kadotuskakkua, joka nimensä mukaan saisi Markan katoamaan. Kakun valmistus ei kuitenkaan ole helppoa sillä siihen tarvitaan muun muassa kadotettavan naurua ja kyyneleitä. Ainesosia hankkiessaan Penni joutuu viettämään aikaa Markan kanssa ja huomaa lopulta, ettei tämä ehkä olekaan aivan kamala. Harmillisesti silloin taitaa olla enää liian myöhäistä perua kakun taikaa, ja Penni saa katua katkerasti omia ennakkoluulojaan.

Kati Vuorenton lyijykynällä (?) tehty kuvitus on ihastuttavaa, ja varmasti 
tulisi vielä paremmin esille, jos kuvat olisivat värikuvia. Olin toivonut, että 
hänen nimensä oli mainittu myös kannessa eikä vasta sisäliepeessä, sillä nämä 
kuvat ovat iso osa kirjan viehätystä.

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku tuntui etenevän paikoin hieman hitaasti, sillä kadotuskakkua leivottiin pitkään ja hartaasti. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten taitavasti Snow kirjoittaa ja käyttää kieltä. Paikoin kirjan pitkät ja monia asioita kuvailevat virkkeet tuntuivat kuitenkin hieman hengästyttäviltä:

"Penni on vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara, joten hänen piti kiivetä ja kurottaa, jotta hän sai otteen maailman laajimmasta ja kenties painavimmasta tietosanakirjasta. Hän keskitti tasapainonsa ja riuhtaisi kirjan hyllystä, miltei tiputti sen, mutta onnistui laskeutumaan äänettömästi pikkuruisia siipiään räpytellen paksun punaisen ryijymaton päälle."

Loitsuvaras-kirjassa puolestaan seikkailevat Jaakko, Hilkka, Tähkäpää ja sisarukset Hannu ja Kerttu. He asuvat Tarinalassa, jonka keskustassa on puu, joka versoo asukkaidensa tarinoita. Vanhoista saduista tutuilla sankareilla on puussaan jo omat tarinansa, mutta niitä syntyy jatkuvasti uusia. Tämän kirjan päähenkilö on Jaakko, jonka isä on lähtenyt kauas vieraille maille etsimään kuukiveä eli ainetta, joka pitää kamalat peikot loitolla. Eräänä päivänä Tarinalaan saapuu laivan mukana Anansi-poika, joka hurmaa Jaakkoa lukuunottamatta kaikki puolelleen. Anansi on taitava ja reilu, mutta Jaakosta pojassa on jotain epäluotettavaa. Jaakko saakin aidon syyn epäillä Anansia, kun näkee tämän hiipivän salaiseen tapaamiseen peikon kanssa. Jaakko vakuuttuu siitä, että Anansi on itsekin valepukuinen peikko, ja päättää tehdä kaikkensa, jotta muut ymmärtäisivät, että Anansin aikeet ovat pahat.

Myös Percivalin kuvitus on paikoin todella onnistunutta. Tmä kuva pahasta 
äitipuolesta on hätkähdyttävä.

Kukaan ei usko Jaakkoa, ja niinpä tämä menee vieraisille merinoiden luo. Merinoitaharjoittelija Lilli ystävystyy Jaakon kanssa ja myy tälle loitsuja muistoja vastaan. Jaakko on valmis myymään kaikki kallisarvoiset muistot isästään saadakseen aina uusia loitsuja. Lilli kyllä varoittaa, että loitsut eivät yleensä toimi toivotulla tavalla, ja Jaakko saakin huomata, että hän ei onnistu paljastamaan Anansia, vaikka miten yrittää. Sen sijaan hän näyttää tempuillaan karkottavat kaikki muutkin ystävät ympäriltään. Onneksi Jaakko pysähtyy lopulta miettimään, onko Anansi sittenkään paha ja onko mitään enää tehtävissä tilanteen pelastamiseksi.

Kummassakin kirjassa on siis hyvin selkeä ystävyys-teema, ja kumpikin tarina on punottu osoittamaan, että toisiin ihmisiin kannattaa suhtautua ennakkoluulottomasti ja uusia ihmisiä ei pidä tuomita tutustumatta. Kirjojen päähenkilöt joutuvat myös pohtimaan sitä, ovatko he itse reiluja kavereita, jotka toimivat toisia kohtaan kauniisti. Vastaus taitaa olla, etteivät suinkaan aina, ja niinpä he joutuvatkin miettimään, kuinka omaa käytöstä voisi korjata. Aihehan on sinällään hyvin paljon käytetty lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos se kiinnostaa, kannattaa lukea myös Miikka Pörstin kirjoittama Kaikkien juhla.