Vielä kaksi kirjaa suomalaisista naisista: "Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset" sekä "Heistä tuli taiteiljoita"

Naiset ja muunskupuoliset sekä heidän aikaansaamisensa ovat tupanneet kautta historin jäämään miesten ja heidän tekojensa jalkoihin. Tänäkin päivänä esimerkiksi lehdissä kerrotaan naisvaikuttajista ja taiteiloijoista usein ensin heidän ulkonäkönsä ja perheasioidensa kautta, sitten vasta esitellään heidän samomisitaan ja tekojaan. Onneksi tähän asiaan on herätty ja kerronnan tapa on nyt laajentunut.

Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi on ilmestynyt jo useampi upea teos.
Kuvassa Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita sekä
Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019)

Sanakarinaisista kertovia kirjoja onkin julkaistu parin viime vuoden aikana jo monia: On käännöskirjoja kansainväliistä sankareista sekä kirjoja suomalaisista naisista, jotka ovat toteuttaneet itseään, rikkoneet lasikattoja tai uskaltaneet tehdä jotain itselleen tärkeää silloinkin, kun ympäristö ei aina ole tukenut heitä. Minäkin olen aiemmin esitelleyt näitä kirjoja*, ja jossain vaiheessa aloin jo ajatellen, että näitä samankaltaisia tarinamuotoon kirjoitettuja tietokirjoja on nyt tullut luettua niin monta, että ehkä niiden lukeminen saa nyt riittää minun osaltani. Huomioni kiinnittyi kuitenkin Tammen ja WSOY:n kevään uutuuskirjaluetteloissa kahteen teokseen, jotka taas kertovat kyllä merkittävistä suomalaisista naisista, mutta vaikuttivat mukavan erilaisilta kuin edellisenä vuonna ilmestyneet.

Pyysin ja saain luettavakseni Elina Lappalaisen kirjoittaman ja Ilona Partasen kuvittaman esikoulu- ja alakoulun alaluokkalaisille luettavaksi sopivan kuvakirjan Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi 2019) sekä Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittaman ja Riikka Sormusen kuvittaman, aikuisille ja nuorille tarkoitetun kauniin, tuokiokuvia sisältävän tarinakokoelman Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019). Kumpikin kirjoista on julkaistu Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, ja Minna onkin molemmissa teoksissa mukana.

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
(Tammi 2019)

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (arvostelukappale kustantajalta) on siis selvästi nuoremmille lukijille suunnattu kirja, jossa esitellään kuusi suomalaista naista. Kirjan kehyskertomuksessa siskokset Elli ja Hanna saavat isoäidiltään rannekorut, joihin heidän pitää kerätä supernaisten voimakiviä. Ensimmäiset kivet tytöt saavat sen jälkeen, kun he ovat käyneet koulun kanssa Minna Canthin museossa ja oppineet, että Minnan supervoima voisi olla sisukkuus, sillä Minna jatkoi itselleen tärkeistä asioista kirjoittamista, vaikka ympäristö yritti painostaa häntä lopettamaan.

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
(Tammi 2019)

Tämän jälkeen tytöt saavat kuulla oman isoäitinsä, professori Irma Thesleffin, tähtitieteilijä Liisi Oterman, presidentti Tarja Halosen, kuvittaja-kirjailija Tove Janssonin sekä kangas- ja vaatealan yrittäjä Armi Ratian töistä ja supervoimista. Tyttöjen ohjaajana tällä etsintäretkellä toimivat heidän isoäitinsä ja äitinsä, jotka osaavat kertoa kaikista naisista paljon kiinnostavaa tietoa ja auttavat kunkin supervoiman löytämisessä. Kun tytöt väittävät, etteivät nämä löydetyt supervoimat: sinnikkyys, uteliaisuus, iloinen mieli, tiedonjano, itseluottamus ja villi mielikuvitus ole oikeita supervoimia, Irma-mummo muistuttaa: "... näillä supervoimilla voi muuttaa maailmaa ja tehdä hyvää."

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset -kirjassa on tarinan lisäksi paljon tietoa, osa lyhyissä tietoruuduissa sekä hieno ja värikäs kuvitus. Ellin ja Hannan kanssa lapsilukija oppii paljon paitsi näistä kuudesta eri aloilla menestyneestä naisesta myös tasa-arvosta ja niistä lukemattomista mahdollisuuksista joita nykylapsilla on.

"Ajattele, Elli! Minna Canthin aikaan et olisi edes saanut opiskella matikkaa. Olisit tehnyt vain käsitöitä ja soittanut pianoa, Hanna kuiskaa Ellille.

Heistä tuli taiteilijoita - 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteiljoista (arvostelukappale lustantajalta) on kaunis kokokelma keskenään hyvin erityyppisiä fiktiivisiä kirjoituksia 12 suomalaisesta taiteilijasta. Nämä lyhyet kirjoitukset keskittyvät siihen hetkeen, kun nämä naiset olivat vielä nuoria tyttöjä ja tietynlainen kapina, luomisen hetki ja ymmärrys syttyi heissä. Vilja-Tuulia Huotarinen itse kertoi kirjan julkistamisjuhlassa, että tuo kirjassa kuvattu hetki on aika monen tarinoiden tytön kohdalla se hetki, kun tilanne kärjistyy joko heidän omassa mielessään tai oikeassa elämässä, eivätkä tytöt enää tyydy siihen, mitä heiltä odotetaan tai mitä nyt on. Vaikka kirjan tekstit ovat fiktiivisiä, on Huotarinen tehdyn niiden eteen paljon tutkimustyötä ja lukenut naisista kirjoitettuja sekä heidän kirjoittamiaan tekstejä ja tuonut siten naisten hengen omiin kirjoituksiinsa.

Tätä teosta oli ilo lukea, sillä Huotarinen todella kirjoittaa niin että jokaisen tytön ääni kuuluu kuin he itse olisivat tuon katkelman kirjoittaneet. Osa kirjan taiteilijoista tuli toki läheisemmiksi kuin toiset, mutta yhtä kaikki nämä intiimit muotokuvat oli pakko lukea kaikki kerralla, ja jäin harmittelemaan, ettei teoksessa esitelty kahtatoista naista lisää!

Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)

Jokainen kirjan tytöistä on tietysti aivan omanlaisensa persoona. Tyttöjen joukosta löytyyn muun muassa rajaton seikkailija (Ellen Thesleff), villi luonnonlapsi (Essi Renvall), hillitympi ja jopa tiukan uskonnollisia isosisko (Helvi Leiviskä) kuin itsevarma "diivakin" (Aino Actké). Sormusen kuvitus sopii täydellisesti tähän kirjaan, ja hän itse kertoi, että Huotarisen kirjoitusten kautta tytöt tuntuivat läheisiltä ja heidän kuvansa oli siinä mielessä helppo tehdä.

Omaksi suosikikseni nousi Fredrika Runebergista kertova tarina, jossa Fredrika on minäkertojana. Osuvasti hän ihmettele: "Mutta surukseni olen huomannut, että kaikkien kukkien kohdalla puututaan ulkonäköön. ... Vain kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Minä yritän olla ajattelematta, miltä näytän." Huotarinen kertoi tämän kohtauksen taustalla olleen sen tympäisevän tosiasian, että Fredrika Runebergista on monessa eri lähteessä kirjoitetu hänen ansioidensa sijaan hänen ulkonäöstään; oliko rouva Runeberg ruma vai sittenkin hieman vähemmän ruma? Puistattavaa!

Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset ja Heistä tuli taiteilijoita ovat siis keskenään hyvin erilaisia teoksia, mutta silti molemmat hienoja kirjoja, joihin kehotan kaikkia lämpimästi tutustumaan. Omien lasteni kanssa luin Ihmeellinen Minna -teoksen, ja ilahduin siitä, miten kirja herätti varsinkin vajaa 7-vuotiaassa monia kysymyksiä. Hän muun muassa ihmetteli sitä, miksi Tove Janssonin elinaikana kahden naisen välinen rakkaus oli paheksuttavaa sekä sitä miksi tyttöjen ei Minna Canthin aikaan sopinut juoksennella ja hypellä kaduilla miten sattui.

Kirjan takakansi esittää vielä viimeisen, Minna Canthin juhlavuonna paljon esitetyn ja tänäkin päivänä erittäin tärkeän kysymyksen: Mitä Minna tekisi?

Vilja-Tuulia Huotarinen, Riikka Sormunen ja Suvi Ahola sekä kapinallinen nuori Minna

*Sankaritarinoita tytöille, Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa, iltasatuja kapinallisille tytöille 2 ja Iltasatuja kapinaillisille tytöille 1.

Nukkumatin vastaisku

Oletko koskaan miettinyt, miksi joidenkin on niin kovin vaikea nukahtaa tai miksi aikuiset valvovat yön pikkutunneille saakka ja valittavat sitten alituista väsymystään? Entä, kuinka ihmeessä Nukkumatti ehtii kaikkien maailman ihmisten luo joka ilta, tai miksi kotona näyttää aina sotkuiselta, vaikka kukaan perheenjäsenistä ei ihan varmasti ole sotkenut? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saa vastauksen lukemalla bloggarikollegani Leila Saarivirran kirjoittaman lastenromaanin Nukkumatin vastaisku (Otava 2018), joka julkaistiin aivan hiljattain ja jonka julkkarijuhlissa pääsin eilen käymään.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Pentti Otsamo.

Kirjan minäkertoja on Nukkumatti itse. Aivan alkuun hän oikaisee muutamia itseään koskevia harhakäsityksiä: Nukkumatti ei suinkaan ole parrakas, vanha ja sinisiin pukeutuva tonttu-ukko, joka saapuu lasten luo sinisellä autolla. Oikeasti Nukkumatti on pikkuruinen, nurta poikaa muistuttava kaveri, jonka tukka on kirkkaan sininen ja joka pukeutuu huppariin. Unipyörteen avulla hän nukuttaa kaikki ne, jotka ovat vastaanottavaisia - kaikki eivät nimittäin ole. Nukkumatti kärsiikin kovasti uupumuksesta, sillä etenkin aikuiset taistelevat unta vastaan, ja siksi hän on mennyt osittaiseen lakkoon, eikä enää edes suostu nukuttamaan kaikkein hankalimpia tapauksia.

Nukkumatti asuu salaa pienen Louna-tytön kirjahyllyssä, ja hänen paras ystävänsä on Pahkura-niminen sotkemishommiin erikoistunut puikula. Pahkura kuuluu Nukkumatin tapaan fantsuihin eli taruolentoihin kuten me ihmiset heitä nimitämme. Eräänä päivänä kaikkia eläviä olentoja suuresti rakastava Louna kirjaimellisesti törmää Nukkumattiin, ja pian Lounasta, Nukkumatista ja Pahkurasta tulee hyvät ystävät. Se onkin mahtavaa, sillä Louna on kirjan alussa valitettavan yksinäinen pieni tyttö. 

Nukkumatin suurin ongelma puolestaan on se, että kokee, ettei häntä tai hänen tekemäänsä tärkeää työtä enää arvosteta. Hän haluua kohota arvostusasteikolla ylemmäs eli "päästä taas listoille". Siksi hän perustaa uuden ystävänsä Pahkuran kanssa blogin, jonka on tarkoitus nostaa Nukkumatti ja uni ihmisten suosikeiksi. Nukkumatti kertoo Nukkumatin vastaisku -kirjassa, miten hänen listoillepääsemisprojektinsa etenee ja nostaa esiin myös joitakin postauksiaan kuten esimerkiksi "Top5 nukutusniksit". Nukkumatti saa kuitenkin huomata, että blogi ei aivan riitä takaamaan hänelle tietä tähtiin. Tarinan edetessä tubettajaksi ryhtyvä Pahkura saa Nukkumatin sijaan maistaa mainetta ja nousee varsinaiseksi somejulkkikseksi, jonka kuntoiluvideoista tulee suoranainen hitti. Loppujen lopuksi Nukkumatti joutuukin puntaroimaan, mikä hänelle on tärkeintä: ystävyys, julkisuus vaiko hänen tekemänsä työn arvostus.

Tyytyväinen kirjailija

Nukkumatin vastaisku on lastenromaani, josta sekä aikuis- että lapsilukijat löytävät varmasti oman tasonsa. Saarivirta itsekin kertoo, että on tarkoituksella kirjoittanut kirjaan aikuisillekin omat koukkunsa, sillä hänen omasta mielestään parhaita lastenkirjoja ovat ne, joista aikuislukijakin saa paljon irti ja joiden ääressä viihtyvät lapset sekä aikuiset. Kirjassa nauretaankin lempeästi aikuisten epäloogisuuksille, ja nuhdellaankin heitä hiukan.

Saarivirralle tärkeää on hidas ja lempeä elämäntapa, ja hän on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Rikas elämä - Parempaa arkea hidastamalla yhdessä Martta Kaukosen kanssa. Tämä hidastamiseen kannustava elämänfilosofia välittyy myös Nukkumatin vastaisku -kirjasta. Saarivirta myöntää, että hän on tarkoituksella kirjoittanut tarinan sisään ihan oikeaa faktaa unesta, nukkumisesta ja liikunnasta. Mikään kurttuotsaisesti kirjoitettu valistusteos Nukkumatin vastaisku ei kuitenkaan todellakaan ole. Ensisijaisesti se on hauska lastenromaani, jossa monet entuudesta tutut satuolennot seikkailevat meille tutussa arkimiljöössä.

Kuuntelin kirjan äänikirjana (lukijana Antti Virmavirta), ja täytyy sanoa, että varsinkin Pahkuran lapinmurteella vientämät räpit ja laulut naurattivat. Muutenkin tykkäsin siitä, miten tähän lastenromaanin oli kirjoitettu sisään nykymaailmasta tuttuja ilmiöitä tubettajista bloggaajiin, himoliikkujiin ja tunnettuihin artisteihin sekä televisio-ohjeliin. Saarivirta kertoi, että hahmojen seikkailut ovat vasta alussa, ja aineksia niissä olisi jopa jatko-osiksi asti. Sen verran tuhtia asiaa kirja sisältää, että parhaiten se sopii jo yli seitsemänvuotialle lukijoille. Saarivirta itse suosittelee, että kirjaa voisi lukea tai kuunnella vaikka yhden luvun kerrallaan joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Minttu ja kananvaljaat

Maikki Harjanne kirjoitti ensimmäisen Minttu-kirjansa 40 vuotta sitten. Uusimman Minttu-kirjan eli Minttu ja kananvaljaat -kirjan julkistamisjuhlissa Harjanne itse arveli, että kirjat ovat nousseet ikisuosikkien asemaan, koska lapset pystyvät samastumaan Mintun maailmaan ja tämän seikkailuihin. Harjanne kertoi, että hän on kuvituksessa halunnut tarkoituksessa kuvata asioita niin, että Suomessa asuvat lapset tunnistavat arkielämäänsä kuuluvia asioita.

Vaikka Harjanne siis kuvaa Mintuissa lasten omaan arkeen ja elinpiiriin kuuluvia taphtumia, hän rohkenee myös leikitellä todellisuudella, hupsutella ja kuten tässä uusimmassa kirjassa, laittaa vaikka kanan heiluttelemaan pyykkiä kuivaksi tai hiiren laskemaan vesiletkuliukumäkeä. Minttu ja kananvaljaat -kirjassa (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta) Minttu on mummon luona vierailulla ja auttaa tätä hoitamaan kanoja. Isoin mummon kanoista lähtee kuitenkin omille teilleen, ja mummo ja Minttu joutuvat lähtemään sitä etsimään. Kana kyllä löytyy, mutta sille pitää hankkia - tai pikemminkin tehdä - kananvaljaat, jotta se ei enää uusi karkureissuaan.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)

Harva meistä on ehkä aiemmin kuullut kananvalajista, eikä Harjanteellakaan kuulemma ole kotipihassaan kanalaa, jonka asukit puettaisiin virkattuihin valjaisiin. Harjanne paljasti, että idea kananvalajista syntyi, kun eräs hänen ystävänsä kertoi, että Kanan valjaat ovat parhaita valjaita, mitä markkinoilta löytyy. Vaikka kävikin sitten selväksi, että Kanan valjaat ovat valjaita koirille eikä kanoille, alkoi tarina karkailevasta kanasta elää Harjanteen mielikuvituksessa. Siitä piti siis tehdä kirja.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)

Kuten kenen tahansa pitkän linjan kuvittajan ja kirjailijan, myös Harjanteen tyyli on hieman muuttunut ja hioutunut vuosien varrella. Lainasimme juuri lasten kanssa kirjastosta niitä vanhimpia Minttuja, ja verrattuna näihin uudempiin Mittuihin, ovat aiemmin tehdyt Mintun esimerkiksi värimaailmaltaan realistisempia. Minttu ja kananvaljaat -kirjassa värimaailma on kirjas ja räiskyvä, ja Mintun mummon pihalla tepsuttelevat kanat koreilevat turkooseissa, keltaisissa ja pilkullisissa höyhenpuvuissa. Toisaalta tässäkin kirjassa on mukana elementtejä, joita muistan löytyvän monista Harjanteen aiemmin kirjoittamista Mintuista: on sivuja, joissa on piirretty ns. tavaralistoja ja tekstin joukossa kysymyksiä ja pieniä laskutehtäviä lukijoille.

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat (Otava 2018)

Minun kaikkien aikojen mieluisin Minttu-kirjani on muuten Mintun joulukirja. Entäs sinun? Muistatko lukeneesi pienenä Minttuja tai oletko kenties lukenut näitä uudempia teoksia?

Piti tietysti käydä pyytämässä nimikirjoitus Maikki Harjanteelta.

Hel-YA! kuulumisia

Eilen lauantaina iso joukko ya-kirjallisuuden (young adult) eli nuorille aikuisille suunnatun kirjallisuuden faneja - minä mukaan lukien - kokoonnuimme Helsingin Suvilahdessa sijaitsevassa ravintola Lämmössä, jossa vietettiin Suomen ensimmäistä ya-kirjallisuuden fanitapahtumaan. Tunnelma Lämmössä oli todella lämminhenkinen ja iloinen. Sekä yleisöstä että paikalla olevista esiintyjistä välittyi aito kiinnostus ya-kirjallisuutta kohtaan. Hel-YA!:n ohjelma oli mielenkiintoista, ja keskustelemaan oli saapunut iso joukko minunkin lempparikirjailijoitani.

Tapahtumasta sain mukaani Angie Thomasin kirjoittaman
Viha jonka kylvät -romaanin ennakkokappaleen (Otava 2017).
Siltä on lupa odottaa järisyttävää lukukokemusta,
niin paljon sitä kehuivat esimerkiksi Mintie Das
ja kirjabloggarikollegani Linnea Kujerruksia-blogista.

Täytyy kyllä sanoa, että päivä oli aika pitkä, sillä päivä starttasi kello 13.00, ja viimeinen keskustelu alkoi klo 18.00. Istumalihaksilta kysyttiinkin kestävyyttä, että jaksoi istua kuuntelmassa kaikki keskustelut, joista osa käytiin englanniksi. Minä jouduin valitettavasti poistumaan heti kuuden jälkeen, enkä siis ehtinyt seurata viimeistä keskustelua tai osallistua Elina Rouhiaisen Muistojenlukija -kirjan julkkareihin.

Naiset kaiken takana: Laura Nevanlinna ja Laura Andersson

Ensimmäiseen Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät -keskusteluun osallistuivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Jokainen heistä selosta aluksi hieman sitä, kuinka heidän omat tarinansa ja kirjojensa maailmat ovat syntyneet. Itäranta esimerkiksi kertoi, että hän näkee aluksi mielessään jonkin tietyn kuvan tai kohdan, josta kaikki lähtee liikkeelle. Tuntuu oikeastaan siltä, että hänen kirjojensa maailma on jo olemassa ja hän saa kirjoittaa sen esiin. 

Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Haastattelijana Laura Nevanlinna

Ylipäänsä päivän keskusteluista välittyi tunne, että kirjailijat todella uppoutuvat luomiinsa tarinoihin ja niiden maailmoihin, he kiintyvät hahmoihinsa ja haluavat tuoda näiden äänen kuuluville. Simukka naureskeli, että Lumikki-trilogiaa kirjoittaessaan hänelle saattoi väsyneenä tulla tunne, että pitäisikin soittaa Lumikille ja kysyä, mitä hän on mieltä tästä tai tuosta asiasta. Simukka kuvaili, että tuntui oikeastaan kuin hän olisi kirjoittanut trilogiaa yhdessä Lumikin kanssa. Niemikin kertoi nähneensä Et kävele yksin -romaaninsa päähenkilöparin kulkemassa ulkona lumipyryssä - tai ainakin luoneensa itselleen jälkikäteen muiston tuosta kohtaamisesta.

Valkaman kohdalla kirjoitusprosessi on tietysti hieman erilaista kuin muilla paneelin kirjailijoilla siitä syystä, että hänen kirjojensa tarinat sijoittuvat todelliseen historialliseen aikakauteen. Hän joutuukin kahlaamaan erilaisia lähteitä, ja kertoi käyttävänsä aineistonaan esimerkiksi vanhoja kansanrunoja.

Haastattelija Laura Nevanlinna sai aikaan pienen myrskyn kysyessään, miksi kirjailijat ovat päätyneet kirjoittamaan vahvoista naishahmoista. Simukan vastaus oli ihastuttava: Hän kertoi lähes vihaavansa termiä "strong female caracter", koska jos miespäähenkilö toimisi kuten naiset hänen kirjoissaan, ei kukaan ylistäisi heitä "vahvoiksi mieshahmoiksi". He olisivat vain miehiä. Siispä naispäähenkilöidenkin kohdalla voisi unohtaa jo määrittelyn vahvat naiset ja puhua pelkästään naisista, tytöistä tai vaikka vain ihmisistä.

Tämän jälkeen keskustelu eteni kohti aihetta, joka oli vahvasti läsnä myös keskusteluissa Tytöille, Pojille, Muille: Kuka kirjoittaa ja kenelle sekä Kaikki kohdallaan: Mikä YA:ssa on parasta. Kaikissa keskusteluissa mietittiin, millaista on hyvä ya-kirjallisuus, keille sitä kirjoitetaan ja millaisia hahmoja ja tarinoita ya-kirjallisuudessa on nähty ja toivottavasti vielä tullaan näkemään.

Tästä kuvasta kiitokset Lukijan roolissa -blogin Riikalle!
Kuvassa Juuli Niemi, Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Jantunen, Elina Rouhiainen ja Salla Simukka

Kuka kirjoittaa ja kenelle -keskustelussa panelisteina olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa & Anders Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehdestä Amri Väre. Mikä YA:ssa on parasta? pohtivat Mintie Das, Emmi Itäranta, Juuli Niemi, Elina Rouhiainen, Salla Simukka ja kirjallisuuden opiskelija Salla Juntunen.

Vaikutti hyvin selvältä, että sekä lukijat, kirjailijat ja kustantajat haluavat lukea tarinoita, joissa päähenkilöinä on erilaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden ääni ei vielä ole kirjallisuuden kentällä kuulunut. Itäranta esimerkiksi sanoi kokevansa lähes velvollisuudekseen kirjoittaa vähemmistöistä, ja myös Simukka kertoi kirjoittavansa ihmisistä, jotka eivät mahdu tiettyyn muottiin - eikä heidän tarvitsekaan mahtua. Vik, joka kirjoittaa myös vähemmistöstä, kertoi pohtivansa paljon kysymystä, mistä tulee pelko muukalaisia kohtaan.

Paarhamaa ja Vacklin puolestaan kertoivat, että heidän tulevassa kirjassaan tapahtumat sijoittuvat pelimaailmaan, ja heidän päähenkilönsä on 16-vuotias tyttö. Vacklin naureskeli, että hänen sisäinen feministinsä halusi kirjoittaa tytöstä, koska naisten historia on jäänyt pitkälti kirjoittamatta. Japanin ninjasotureista (vai samuraista, korjatkaa minua!) 30% oli naisia, mutta heistä on vaiettu historiankirjoituksessa. Sama seikka motivoi myös Itärantaa, Dasia ja Valkamaa. Das kirjoitta naismerirosvoista, ja Valkaman kirjoissa päähenkilöitä ovat naiset viikinkiaikana, joilloin naisten mahdollisuudet esimerkiksi metsästämiseen olivat hyvin rajoittuneet. Kaikki kolme kirjailijaa muistuttavat, että vaikka naisten mahdollisuudet toimia tietyissä ammateissa ja tehdä tiettyjä valintoja ovat kautta historian olleet rajoittuneita, on naisia kuitenkin aina toiminut vaikkapa nyt merirosvoina, sotureina ja seppinä.

Vaikka moni paikalla olleista ya-kirjailijoista haluaakin tietoisesti tuoda omassa teoksessaan vähemmistöön jääneen henkilön äänen kuuluvaksi, ei heistä kukaan kuitenkaan kirjoittanut pelkästään siksi, että haluaa saada tietyn sanoman runnottua läpi. Itäranta luottaa lukijaan siinä, että he löytävät kirjasta merkityksellisen sanoman, eikä lukijoita pidä pakottaa. Das jopa sanoi kirjan olevan pilalla, jos sanomasta tulee niin päälleliimattu, että se suorastaan hyppää sieltä esiin. Rouhiainen sanoi mielestäni hyvin, että vaikka ya-kirjallisuuden lukijoiden joukossa on paljon nuoria, jotka etsivät itseään ja omaa polkuaan, ei ya-kirjallisuuden tehtävä ole kasvattaa tai opettaa. Sekä kustantajat että kirjailijat kehuivat ya-kirjallisuuden lukijoita valveutuneeksi joukoksi, joka elää tätä päivää, joilla on vahvoja näkemyksiä ja katse tulevaisuudessa.

Eittämättä kirjailijalla on kuitenkin vastuu siitä mitä kirjoittaa, sillä hyvin kirjoitettu teos voi saada aikaan jotain hyvää ja toimia keskustelun avaajan, huono voi toimia aivan päinvastoin. Kolu nosti esimerkiksi oman Kesän jälkeen kaikki on toisin -romaaninsa, jota tehdessään hän käytti ensin kuukausikaupalla aikaa tiedon etsimiseen. Hän ei antanut itsensä kirjoittaa sanaakaan ennen kuin tiesi tarpeeksi kirjoittamastaan aiheesta eli transsukupuolisuudesta. "En halunnut kirjoittaa aihetta näkymättömäksi", hän kertoi.

Halmeen Mafiakesä-kirjassa päähenkilö on 16-vuotias Arttu-poika, mutta Halme paljasti, että oli kirjoittanut hahmon ensin tytöksi. Kustantajan ehdotuksesta hahmosta tulikin sitten poika, ja Halme kertoi pitävänsä kovasti lopputuloksesta, sillä Artun hahmosta tuli hänen mukaansa monipuolisempi ja herkempi tämän muutosprosessin kautta. 

Kirjailijalta vaaditaan aikamoista kykyä asettua toisen henkilön nahkoihin. Rouhiainen sanoo, että nuorempana hän arasteli kirjoittaa erilaisista ihmisistä kuin hän itse, mutta sanoo oppineensa siihen vähitellen. Toisaalta hän muistuttaa, että kyky kirjoittaa erilaisista henkilöistä on osa kirjailijan ammattitaitoa. Ja kuten Jantunen muistutti, lukijoilla pitää olla oikeus lukea tarinoita, joiden henkilöihin he voivat samastua.

Hel-ya!:n ohjelmaan oli tuotu myös varmasti montaa paikalla ollutta lukijaa ja kirjailijanalkua kiinnostava kokonaisuus Haluatko kirjailijaksi? Osuuden alussa jaettiin palkinnot Demin ja Hel-YA!:n yhdessä järjestämän kirjoituskilpailun voittajille, jonka jälkeen Katri Alatalo, Juuli Niemi ja Siri Kolu kertoivat, kuinka heistä tuli kirjailijoita ja mikä ya-kirjallisuudessa heitä viehättää. Tämän jälkeen yleisö sai esittää kustantajille kysymyksiä kirjoittamisesta ja kirjojen julkaisemisesta.

Ya-kirjallisuus onkin sellaista, joka viehättää sekä nuoria että aikuisia lukijoita. Kolulle ya-kirjat ovat ylellisesti ahmittavia kirjoja, joita voivat lukea kaikki nuorista alle 150-vuotiaisiin asti. Ya-kirjat ovat hänen mielestään ennen kaikkea etsivän ihmisen kirjallisuutta. 

Tammen ja WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustannuspäällikkö Paula Halkola haastattelee Juuli Niemi, Katri Alataloa ja Siri Kolua.

Minua ya-kirjoissa viehättää juuri se, että eri-ikäiset lukijat voivat löytää luettavaa niiden joukosta. Esimerkiksi Et kävele yksin on romaani, joka on voittanut Finlandia Junior palkinnon ja joka on kustannettu lasten- ja nuortenosaston kautta, mutta joka puhutteli minua, kolmekymppistä äiti-ihmistä aivan valtavasti. Osa ya-kirjoista romaaneista saakin kaksoisluokituksen esimerkiksi kirjastoissa. Muistan muuten, miten hämmentävää oli nuorena, kun lukemani fantasiakirjasarjan kirjoista yksi kappale oli asetettu lastenosastolle ja toinen aikuisten puolelle. 

Moni suomalaisesta ya-kirjaksi määritellyistä kirjoista onkin juuri fantasiakirjoja. Keskustelussa Alatalo kertoi määrittelevänsä itsensä mieluummin fantasia- kuin ya-kirjailijaksi, sillä hän ei ajattele kirjoittavansa erityisesti juuri nuorille ja nuorille aikuisille, vaan aivan kaikille. Nuoruus ikänä on hänen mukaansa kuitenkin jotain sellaista, jota leimaa tietty keskeneräisyys, välitilassa oleminen ja muutos. Siinä on paljon draaman aineksia, jotka viehättävät kirjailijoita ja joista voi ammentaa aiheita yhä uusiin romaaneihin.

Ja niin, kaikille pöytälaatikkokirjailijoille kustantajat halusivat antaa selvän viestin: Kirjoittakaa paljon, hiokaa tekstit timanttisiksi, luetuttakaa ne vaikka ystävillänne ja lähettäkää käsikirjoitukset rohkeasti kustantamoille, mutta vasta, kun olette itse niihin täysin tyytyväisiä. Valitkaa aiheita, joista teillä on sanottavaa ja jotka kiinnostavat teitä. Miettikää uusia näkökulmia, tuoreita aiheita ja tapoja rakentaa tekstiä, mutta älkää tehkö mitään näistä niin, että kirjoittamisesta tulee väkinäistä. Älkää lannistuko, vaikka ette saisi kirjallenne kustantajaa, sillä se ei tarkoita sitä, että teksti olisi huono tai te olisitte huonoja kirjoittajia. Ajankohta saattoi olla väärä juuri sinun kirjasi julkaisemiselle. Jos todella uskot tarinaasi, voit yrittää hioa sitä ja lähestyä kustantajaa uudestaan, kun aikaa on kulunut. Jos teksti ei kuitenkaan toimi, kirjoita rohkeasti jotain uutta!

Onna on poliisi ja Urho on huoltomies hurmasivat lapsilukijamme

On hauska päästä tapaamaan kirjailijoita ja muita henkilöitä, jotka ovat olleet tekemässä niitä kirjoja, joita luen tai luemme kotona lasten kanssa. On nimittäin aina mielenkiintoista kuulla, millainen tekoprosessi kirjan valmistumista on edeltänyt ja millainen henkilö kirjaa on kuvittanut ja/tai kirjoittanut. Olimme eilen torstaina WSOY:n tiloissa uuden, 1 - 3-vuotialle lapsille suunnatun kirjasarjan julkistamisjuhlassa, ja paikalla oli tietysti myös kirjan kirjoittaja ja kuvittaja Antti Nikunen.

Aluksi kustannuspäällikkö Leena Järvenpää esitteli meille kirjailijan sekä tietysti myös värikkäät päätähdet eli lastenkirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies (WSOY 2017, saatu kustantajalta). Järvenpää kertoi, että hän tiesi heti käsikirjoitukset nähtyään, että näissä kirjoissa on paljon potentiaalia. Jotain tästä varmuudesta kertoo esimerkiksi se, että puhelimessa Järvenpää lupasi Nikuselle, että tämä saisi noin kuuden kuukauden päästä kuulla, tehtäisiinkö Onnasta ja Urhosta kustannussopimukset vai ei. Kun Nikunen tuon puhelun päätyttyä lähetti käsikirjoitukset Järvenpäälle, kului pari tuntia, ja Järvenpää jo soitti takaisin Nikuselle ja pyysi tätä allekirjoittamaan kustannussopimuksen!

Antti Nikunen ja Leenä Järvenpää

Idean näiden kirjojen kirjoittamiseen Nikunen sai leikkiessään oman poikansa kanssa loputtomia mielikuvitusleikkejä, joissa poika keksi esimerkiksi puun lehdille lukuisia uusia tehtäviä. Yhtäkkiä lehti saattaa esimerkiksi olla vaikka bussilippu tai kirjekuori. Nikunen sai päähänsä, että tästä leikistä voisi olla ainesta lastenkirjaksi. Niin syntyivät kirjat Onna on poliisi ja Urho on huoltomies, joissa sekä Onna että Urho näkevät ympärillään olevat asiat jonain aivan uusina esineinä. Tavallisista esineistä ja asioista tulee kirjoissa osa lasten mielikuvitusleikkiä, johon aikuinen ei aluksi meinaa päästä kiinni. Kun aikuinen sitten lopulta hoksaa leikin juonen, pääsee lapsi kuitenkin yllättämään hänet! Tälle lopun yllätyskäänteelle tilaisuudessa mukana olleet lapseni naureskelivat kovasti (vaan enpä tässä paljasta, millaisesta loppuratkaisusta on kyse..). Mielikuvitusleikki on paras leikki!

Antti Nikunen: Onna on poliisi (WSOY 2017)

Antti Nikunen: Urho on huoltomies (WSOY 2017)

Nikunen on ammatiltaan graafikko, joten hän on itse myös kuvittanut Onna ja Urho -kirjat. Kirjan kuvat ovatkin hyvin graafisia, selkeitä ja niissä on paljon perusmuotoja ympyröistä suorakulmioihin ja kolmioihin. Värikkäät ja yksinkertaiset kuvat vetoavat varmasti kirjojen kohdeyleisöön. Nikunen itse vitsaili siitä, että sivuilla on aina peräti yksi lause, mutta tosiasia on, että sen enempää ei kyllä kaipaakaan. Yhdessä kuvien kanssa tekstiä on juuri sopivasti ja tarina rullaa mukavasti ja pienen lukijan ymmärrettävästi eteenpäin.

Järvenpää mainitsi puheessaan neljä asiaa, joista hyvän lastenkirjan tunnistaa. Kirja on lämminhenkinen, sen lukeminen tuottaa aikuisellekin iloa, kirjasta näkee, että kirjailija on mennyt sitä tehdessään lapsen tasolle ja sillä on oma ainutlaatuinen ilmeensä. Kaikissa näissä hän kiitteli Onna- ja Urho-kirjojen onnistuneen. Minä puolestani voin todeta, että ainakin omat lapseni pitivät Onna- ja Urho kirjoista, ja oli hauska huomata, miten he omaksuivat kirjan tarinan todella nopeasti. Lasten isä luki kirjat heille julkkareissa pari kertaa, minkä jälkeen kumpikin etsi itselleen rauhallisen nojatuolin, uppoutui niihin ja ryhtyi lukemaan omaa kirjaansa ääneen - lähes sanasta sanaan oikein. Vielä tänä aamuna aamupalapöydässä kolmevuotias lapsemme luki minulle kirjat ääneen samalla, kun minä syötin vauvaamme. Mahtavaa!

Pssst... Nikunen vinkkasi, että Helsingissä tulee kirjastoihin erilaisia Onna- ja Urho-kirjoihin liittyviä työpajoja, joissa pääsee esimerkiksi askartelemaan rintanappeja tekemään painokuvia!