Itsenäisyyspäivään "Aarteitani Suomesta" (Kirjabloggaajien juolukalenteri, luukku 6)

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille teille kirjojen ystäville! 

Joulukuun kuudennen päivän luukku aukeaa tänään täällä Luetaanko tämä? -blogissa. Viidennen päivän luukun voit käydä lukemassa Margitin Tarukirja-blogissa, ja huomisen päivän luukun on puolestaan kirjoittanut Kirjan jos toisenkin -blogin  Jane.

Tähän kauniiseen, talviseen itsenäisyyspäivään sopii loistavasti esiteltäväksi Satu Kettusen kirjoittama ja kuvittama kuvakirjan Aarteitani Suomesta - My favourite Finnish things (Otava 2021, saatu kustantajalta).  Kirjassa lapsi esittelee lukijoille omia aarteitaan Suomesta ja kertoo niiden avulla, millainen Suomi on hänelle itselleen.

"On vaikea sanoa, Millainen Suomi on. Se on tosi monenlaisia asioita, ja kuka tietää, onko ne kaikille edes  samoja. Minulla on kuitenkin joitain lempiasioita. Minun sydämessäni on aina tiettyjä aarteita."

Aarteen ovat siis asioita, jotka lapsi kokee tärkeiksi ja jotka hänelle edustavat Suomea. Niiden kautta käydään läpi myös Suomen neljä vuodenaikaa, joista jokaisesta lapsella on jotain hyvää sanottavaa. Loppukesän marjoista, majapuista, metsästä ja sen ihmeistä siirrytään kumisaapaskeleihin, eväsretkiin ja ensilumeen. Talven hiljaisuuden ja hiihtämiseen kutsuvien hankien, joulun odotuksen, saunan ja avannon jälkeen riemuitaan laskiaismäessä ja ihaillaan kevään merkkejä. Mustarastaan laulu tietää kesän tuloa, ja silloin riittääkin nautittavaa ja ihailtavaa. Kirjan lapsi rakastaa mökkeilyä, naku-uintia, teilttailua ja pimeneviä kesäiltoja. Myös luonnon pienet hyönteiset ovat hänelle tärkeitä.

"Jokaisella on jossain hyvä olla. Minulla on täällä."

Kettusen sekatekniikalla toteutetut kollaasimaiset kuvitukset tekevät oikeutta kirjan aiheelle ja sopivat siihen hienosti, ja kirjan kirkkaat värit korostavat aarteiden upeutta. Kettunen itse kertoi, että idea kirjalle tuli aikanaan siitä, että hän halusi tarjota kaikille - sekä suomalaisille että - ulkomaalaisille lukijoille - luettavaksi Suomesta kertovan kirjan, joka olisi kuin karkki. Kirja on siis jo lähtökohtaisesti tehty ajatuksella, että sen voisi ostaa vaikka matkamuistoksi Suomesta tai viedä vaikka tuliaiseksi. Kirjassa onkin jo valmiiksi suomenkielisen tekstin rinnalla englanninkielinen käännös, jonka on tehnyt Mia Spangenberg.

Aarteitani Suomesta on kaunis teos, ja saa miettimään, mitkä olisivat omia aarteitani. Mitä minä kertoisin muille Suomesta? Minä itse nimeäisin varmasti hyvin samankaltaisia asioita kuin Kettunesen kirjan päähenkilö: luonnon kasveineen ja eläimineen, neljä vuodenaikaa, retket perheen kanssa, saunan, salmiakin ja mökkeilyn. Samalla pohdin, kuinka itsestäänselvinä näitä asioita pidämme, vaikka tosiasiassa luontoamme ja monimuotoisuutta pitäisi pitää kaikkea muuta kuin selviönä.

Kirjaa lukiessani kuitenkinjopa hieman ihmettelin, miten perinteisiä aarteita Kettunen kirjassaan esittelee. Hän kuvaa juuri niitä asioita, joita Suomesta yleensä muutenkin nostetaan esille - siis niitä tekijöitä, joita jo 1800-luvun lopun Suomi-kuvaa tehtäessä nostettiin. Millainen kirja olisikaan ollut, jos siihen olisi otettu mukaan hieman muunlaisiakin aarteita? Mitä ne olisivat? Vaikka toki kirjan päähenkilö sanoo jo ihan alussa, että Suomea on vaikea määritellä, ja jokaisella lienee oma käsityksensä Suomesta ja omat aarteensa.

"Mitkä ovat sinun lempiasioitasi ja aarteitasi Suomessa?"

Joulukalenteritarina nuorille

Eva Frantzin kirjoittama, 24 lukuun jakautuva Ruukin salaisuus -romaani (Kustantamo S&S, saatu kustantajalta, suom. Anu Koivunen)  sopii hyvin 5. - 6.-luokkalaisten ja yläkouluikäisten nuorten joulukalenterikirjaksi. Tarina on salaperäinen ja hieman romanttinenkin. Joillekin  yläkouluikäisille lukijoille saattaa tosin tuntua ongelmalliselta, että kirjan päähenkilö Flora on vasta 12-vuotias, sillä usein nuoret lukevat mielellään kirjoja, joiden päähenkilö on itsensä ikäinen tai hiukan vanhempi. Uskoisin kuitenkin, että mielenkiintoinen tarina kyllä saa lukijan pauloihinsa iästä riippumatta.

Flora ja hänen äitinsä matkustavat joulunaluskuukaudeksi hiljaiseen Helmerinkylään, jossa he saavat vuokrata vanhaa portinvartijan taloa. Talo kuuluu kartanon maihin, ja Flora kiinnostuu tuosta upeasta, vanhasta kartanosta kovasti. Vanha Fridolf, jolta äiti on portinvartijan talon vuokrannut, antaa tytölle luvan seikkailla kartanon tiluksilla ja hoitaa sen puutarhaa, jonka kukkapenkistä puskee esiin kummallisia vihreitä kasveja talven keskelle. Floran äiti kirjoittaa päivät kirjaansa, ja niinpä tyttö saa tutkia kartanon maita mielin määrin. Yrityksistään huolimatta Flora ei pääse itse kartanoon sisään. 

Mielenkiintoista on, että vaikka Flora pystyy kuljeksimaan kartanon alueella helposti, eivät muut kyläläiset ole siihen pystyneet vuosikausiin. Kerrotaan, että kartanoa ympyröivä muuri kasvaa korkeutta, jos sen yli yrittää kiivetä, eikä muurin portti aukea. Moni kuitenkin yrittää päästä portista sisään, ja Floran kauhuksi eräs heistä haluaa jopa purkaa kartanon ja rakentaa sen paikalle hotellikompleksin. Flora on alkanut lomasa aikana pitää kartanoa lähes omanaan ja kuvittelee välillä olevansa kartanon neiti. Koska hänelle ei ole ystäviä edes kotikaupungissaan, on hän tottunut puuhailemaan yksinään. Flora kuitenkin ilahtuu, kun salaperäinen Egon-poika alkaa ilmestyä sinne, missä hänkin on.

Egon kertoo Floralle, että maasta pilkistävät kasvit ovat lumiruusuja.
Kirjan hienot kuvat on tehnyt Elin Sandström.

Flora kiinnittyy yhä vahvemmin kartanoon, eikä halua, että se puretaan ja päättää estää sen etsimällä kartanon viimeisen patruunan piilottaman aarteen. Patruuna on itse kuollut ikävässä onnettomuudessa, eikä hänen jälkeläisistään ole tietoa. Flora alkaa kuulla merkillisiä supattavia ääniä ja joulumusiikkia, ja välillä hänestä tuntuu, että itse kartano on elävä. Floran tarinan rinnalle kirjassa kerrotaan myös kauan sitten eläneen kartanon lapsenpiian tarinaa, joka tuntuu liittyvän sekä kartanon perilliseen, että Floraan itseensä.

Historialliset tapahtumat on painettu kellertävämmälle paperille. Sandström onnistuu kuvittamaan kauniisti 1920-lukua.

Aikuislukijalle tarinan ratkaisu on hyvin itsestään selvä ja ehkä hieman naiivikin, mutta toisaalta kirjan tunnelma on vangitseva. Kukapa ei haluaisi käyskennellä kauniin kartanon laajoissa puutarhoissa, hoitaa sen puutarhaa ja päästä vierailemaan kartanon kauniissa saleissa? Varsinainen linkki jouluun on aika löyhä, mutta Ruukin salaisuus sopii kyllä talvisine miljöineen joulunodotuksen lukemistoon.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 1. Luukku

Taas on tullut aika aloittaa joulunodotus kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin parissa. Tänä vuonna ensimmäinen luukku avautuu täällä minun Luetaanko tämä? -lastenkirjablogissani. Kaikki mukana olevat blogit näet tämän postauksen lopusta ja huomisen luukun pääset lukemaan Viivin Kirjailuja blogissa.

Logi: Nina Tolonen/ Yöpöydän kirjat

Tässä luukussa kuuluu kulkusen kilinää ja tontunjalkojen tepsutusta... Tervetuloa siis avaamaan ensimmäinen luukku ja aloittamaan joulunodotus kanssamme!

Mistä tunnet pienen tontun?

Punaisesta lakistansa,

harmahasta parrastansa,

hymystänsä lempeästä,

katseestansa veikeästä. Siitä tunnet pienen tontun.

Mistä löydät pienen tontun?

Polulta taapertamasta,

tieltä tepastelemasta,

hämärissä huiskimasta,

lasten korvaan kuiskimasta. 

Sieltä löydät pienen tontun.

-Tuntematon-

Lapsuuteni suosikkijoulukirja oli Mintun joulukirja, jossa Minttu perheineen valmistelee joulua. Tarina kattaa ajan ensimmäisestä joulukuun päivästä aina aattoiltaan asti. Muistan vieläkin, miten leppoisan ihanalta Mintun ja hänen perheensä joulukuu minusta pienenä tuntui. Perhe keittelee joulukarkkeja, tekee joululahjoja ja lapset hoitavat joulusiivouksen isän kanssa äidin loikoilleissa sohvalla (!). Minttu ja hänen veljensä Santtu huomioivat joulutouhuissaan myös Folken, joka on pieni, vanhassa kaapissa asuva tonttu. Isä kertoilee illan hämyssä vaarin kirjoittamia tarinoita Folke-tontusta, lapset pystyttävät Folkellekin piskuisen joulukuusen, askartelevat koristeen tämän kodin oveen ja antavat Folkelle lahjan. Folke puolestaan antaa lapsille aattoaamuna paketit. 

Tätä tontun pakettiperinnettä olemme toteuttaneet omien lasteni kanssa, ja aattoaamuisin heitä odottaa kuusen alla pikkuiset paketit (yleensä kirjat tai palapelit), jotka tonttu on heille toimittanut.

Tänä jouluna kuopuksemme on neljävuotias, ja erityisesti häntä ilahduttaakseni tuoda hieman enemmän tonttutaikaa meidänkin joulukuuhumme. Tonttuilit aloitimme lukemalla nyt syksyllä ilmestyneen Duppaduulix ja salaperäinen ovi -kirjan. Kirjan alussa Duppaduulixin mummin kotiin ilmestyy pikkuinen ovi, jonka asukasta koiranpentu yrittää houkutella esiin. Lopulta paljastuu, että oven takana asustelee tietysti pieni tonttu. 

Myös meidän kotiimme ilmestyi kuin taiottuna tonttuovi (jonka esikoiseni muuten askarteli vuosi sitten yhdessä kaverinsa kanssa). Kuopukseni ryhtyi pohtimaan, kuka meidän tonttuovemme takana asuu ja kuuluuko tonttuovemme takaa kenties rapinaa. Yhdyin tietysti leikkiin, joka lapselle selvästi oli tärkeä, ja kuulostelimme yhdessä, josko siellä joku pieni kulkunen kilisisi. Toivon kyllä, että meidän tonttuovemme takana ei sentään asu niin villi tonttu kuin se pikkuinen tonttu-ukkeli, joka pistää paikat hyrskyn myrskyn kirjassa Typy ja topakka tonttu.

Sen kuitenkin tiedän, että meidän piskuinen tonttumme kävi viime perjantaina illalla hakemassa lasten hänelle jättämät lahjatoivekirjeet. Tänään aamulla tonttuoven taakse oli yllättäen ilmestynyt myös ensimmäinen viesti itseltään tontulta. Kuopuksellemme oli nimittäin ilmestynyt jouluinen kirje ja sen oheen vekkuli Pedapuun tonttujumppakortti (saatu blogiyhteistyötä varten). 

Tiukutonttu hyppelee, kuuluu helinää. Huopatossut vipeltää, onpa vilinää. Näin luki tässä ensimmäisessä kortissa, jonka tottuovemme takana asusteleva tonttu oli kuopuksellemme toimittanut. Kirjeessään tonttu lupasi tuoda joka aamu jouluaattoon asti uuden tonttujumppakortin liikuntaa ja tanssimista rakastavalle perheemme nuorimmalle jäsenelle. 

Tonttu myös pyysi isompia sisaruksia auttamaan pikkusisarustaan korttien lukemisessa ja lupasi, että nämäkin saavat jumpata korttien lorujen antamien vinkkien avulla. Kuopus tulkitsikin ihan itse kortin kuvan sekä lorun ja esitti meille heti aamutuimaan, miten tontun jalat niin kovasti vipeltävät. Kun seuraavinakin aamuna on odotettavissa tällainen liikunnallinen jouluposti, saamme jumppailla yhdessä ja tehdä korttien avulla pidemmänkin jumpan. Viikonloppuaamuisin tonttu kuulemma aikoo myös jäättää oven taakse vihjeitä, joiden avulla kuopus saa itse etsiä kodistamme tontun piilottamat jumppakortit.

Tonttu muuten vinkkasi minulle, että nämä kortit sopisivat kivasti myös päiväkoti-ikäisille ja ekaluokkalaisille lapsille. Koska tänä vuonna opetan kolmosia, en vie kortteja heidän ilokseen, mutta jahka taas saan pienemmät oppilaat, voisin veikata, että joulukuussa salaperäinen tonttuovi kirjeineen ja tonttujumppakortteineen sekä mahdollisesti muine pienine tontun jättämine tehtävineen ilmestyy myös luokkaani... 

Korttien tekstit on tavutettu, eli vasta lukemaan opettelevat lapset voivat hyvin tavailla niiden lyhyitä jumppaloruja itse. Joskin sanavälit saisivat olla selkeyden vuoksi isommat, sillä nyt jopa sujuvasti lukevalla tokaluokkalaisella oli hankaluuksia saada kortin tekstistä selvää. Osa liikkeistä on varsin yksinkertaisia (esim. taikinan leipominen), joten ensimmäisiin luukkuihin kannattaa tontun piilottaa niitä hieman enemmän liikunnallisia elementtejä sisältäviä kortteja (esim polvennostot), sillä sitten näitä korttien liikkeitä voi myöhemmin ketjuttaa yhteen tai leikkiä vaikka "Tonttu käskee" -leikkiä Kapteeni käskee -leikin säännöillä, jolloin toisten korttien vähemmän liikunnalliset tehtävät solahtavat leikkeihin hyvin mukaan.

Meidän kotonamme asustava tonttu on siis selvästi pieni ja liikunnallinen, vaikkemme muuta hänestä osaakaan kertoa, sillä emme ole toistaiseksi nähneet itse tontusta vilaustakaan. Voimme kuitenkin arvailla, miltä tonttumme ehkä näyttäisi ja tutkia, millaisia tonttuja suomalaisessa kansanperinteessä on yleensä ollut. Siinä apunamme on Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja.

Mitkä ovat sinun suosikkijoulukirjasi ja kuuluvatko tontut sinun jouluusi?

Oikein mukavaa joulunodotusta kaikille!

Kirjabloggajien joulukalenterissa mukana olevat blogit.

1. Kia - Luetaanko tämä?

2.  Viivi - Kirjailuja 

3. Virpi Yli-Villamo - Elämä on ihanaa

4.  Mai Laakso - Kirjasähkökäyrä

5. Henna Kaukoniemi - Hemulin kirjahylly

6. Esko Juhola - Kirjamies

7.  Margit - Tarukirja

8.  Gregorius - Jotakin syötäväksi kelvotonta

9. Laura oja - Kirjaimia

10. Minna / Bibbidi Bobbidi Book

11. Jane / Kirjan jos toisenkin

12. Niina Tolonen - Yöpöydän kirjat

13. Kirsin Book Club

14. Tani - Aina joku kesken

15. Tuulevi - Tuulevin lukublogi

16. Tiina Österholm - Kirjaluotsi

17. Tiia Aaltonen - Lue meille äitikulta

18. Arja - Kulttuuri kukoistaa

19. Piritta Ojaniemi - Kirjarouvan elämää

20. Anneli Airola - Kirjojen kuisketta

21. Anna Mattila - Todella vaiheessa

22. Heidi - Kirjapöllön huhuiluja

23. Mari - Mrs Karlsson lukee

24. Aino-Maria - Amman lukuhetki

Hyppää Yöjunan kyytiin, eli joulukalenterikirja koululaisille

Minulla on ollut tapana lukea joka joulukuussa joulukalenterikirja lapsilleni. Viime jouluna luin esikoiseni kanssa häkellyttävän kauniin ja liikuttavan Lumisiskon. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Karin Erlandssonin kirjoittama ja Peter Bergtingin kuvittama saturomaani Yöjuna (S&S 2020, alkuteos Bonnier Carlsen Bokförlag, suom. Anu Koivunen, saatu kustantajalta). Tässä kirjassa minuun vetosi heti sen kaunis ja mystiseltä vaikuttava kansikuva, jossa jonkin suuren koneiston keskellä olevassa lasipallossa puksuttaa vanhanaikainen höyryjuna asemalla odottavan pienen tytön luo. 

Luin tämän kirjan jo itsekseni, sillä halusin tietää, kuinka jännittävä tarina on ennen, kun luen sen tokaluokkalaisemme kanssa. Totesin, että kirja on juuri sopivan salaperäinen luettavaksi ääneen yhdessä hänen kanssaan. Kirjan päähenkilö on Nanda-niminen tyttö, jonka perhe menee joka vuosi joulukuuksi mummin luo, sillä perhe halusi ehtiä olla kunnolla yhdessä. ... Ja siksi että jouluna on tarkoitus viettää aikaa yhdessä.

Mummi asuu vanhassa asemarakennuksessa, ja hänen talonsa ohi kulki ennen vanhaan junia. Isoisä työskenteli asemapäällikkönä, mutta on nyt jo kuollut. Danja on mummin tyttö ja rakastaa hassutella mummin kanssa. Tämän huoneessa on salaperäinen lipasto, jonka laatikoista löytyy aina uudenlaisia ihmeellisiä esineitä. Ennen vanhaan myös Danjan isosisko Nanda leikki heidän kanssaan, mutta viime aikoina Nandasta on tullut yrmeä, eikä hän tahdo enää osallistua leikkeihin. Myös mummin on muuttunut, sillä hänen muistinsa ei toimi enää kunnolla, mikä tietysti tekee Danjan huolestuneeksi ja surulliseksi.

Kesken tyttöjen vanhempien järjestämiä pikkujoulujuhlia mummi sitten yhtäkkiä katoaa, ja koko perhe juhlavieraita myöten lähtee hätääntyneinä etsimään tätä. Mummia ei kuitenkaan löydy, mutta sen sijaan Danja kuulee yöllä ulkoa äänen, jota ei enää pitäisi kuulua: junan äänen kiskoilla, jossa junia ei ole kulkenut aikoihin. Danja lähtee selvittämään, mistä on kyse ja törmää salaisuuteen: Hänen isoisänsä on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan junan, jonka matkustajat pystyvät liikkumaan ikään kuin aikaa huijaten ja etsimään kadonneita läheisiään. Yöjuna pysähtyy asemille, jonne sen merkiksi on jätetty punainen kynttilä. Matkustajien pitää jättää asemille kadonneille rakkailleen kuuluneita matkamuistoja, jotka houkuttelevat näitä palaamaan. Yöjunan kyytiin pääsevät vain ne, jotka ees hitusen uskovat sen olemassaoloon. Sen tähden Danjan vanhemmat eivät kuule junaa.

Harmillisesti isoisä ei ehtinyt saada junaa aivan kokonaan valmiiksi, ja kaksi viimeistä asemaa (23. ja 24.) eivät toimi, minkä takia kadonneet eivät pääse kokonaan palaamaan. Danja tapaa mumminsa eräällä asemalla, ja tämä neuvoo tyttöä etsimään kadonnutta avainta, jonka isoisä on antanut luotetulle apulaiselleen. Sen avulla juna pitäisi saada kuntoon. Danja lähtee sselvittämään avaimen kohtaloa, ja tapaa samalla myös Konrad-nimisen pojan, joka etsii isäänsä. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan yöjunassa kunnossa, sillä joku varastaa toisten asemille jättämiä matkamuistoja, ja salaperäinen punahuppuinen nainen tuntuu tahtovan estää Danjan aikeet. Kun kaiken lisäksi Konrad alkaa muuttua hyvin häilyväksi onkin Danjalla yhtäkkiä monta arvoitusta ratkaistava ennen, kun yöjuna tulee kuntoon ja mummi voisi palata kotiin. Ja lopulta on vielä epäselvää, voiko mummi ihan tosissaan tulla kotiin sellaisena kuin ennen oli...

Yöjuna on ennen kaikkea kertomus rakkaudesta ja läheisyydestä - sellaisista voimista, jotka saavat meidät hyväksymään läheisemme sellaisina kuin nämä ovat. Kaikki tekevät virheitä, ja joku voi tuntea itsensä huonoksi, mutta se ei tarkoita, että läheiset lakkaisivat rakastamasta ja kaipaamasta. Mitenkään erityisen jouluinen kertomus tämä ei kuitekaan ole, vaikka kirja on jaettu 24 lukuun, asemia on 24 ja tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun. Kaipasinkin tähän hieman enemmän joulun taikaa, sillä nyt kyseessä oli pikemminkin taikaa sisältävä seikkailukertomus kuin joulusatu, jollaista olisin joulukalenterilta toivonut. Jokaisessa luvussa on yksi sivun kokoinen Bergtingin taiteilema kuva, ja moni niistä on upeita taideteoksia, joita on ilo katsella.

Ihmeellisen upea ja itkettävän surullinen Lumisisko

Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. Kaikki nämä sanat kuvaavat mielestäni paremmin kuin hyvin Maja Lunden kirjoittamaa ja Lisa Aisaton kuvittamaa itkettävän ihanaa satukirjaa Lumisisko (Kustantamo S&S 2019, suom. Katriina Huttunen). En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa. Kirja on jaettu joulukalenterikirjan tapaan 24 lukuun, mutta minä luin Lumisiskon viikonlopun aikaan ääneen esikoiselleni - ja aina välillä myös viisivuotias keskimmäinen istui seuraamme kuuntelemaan. Lukemisesta ei kuitenkaan meinannut paikoin tulla mitään, sillä en pystynyt pidättelemään monessa kohtaa tullutta itkua.

Lumisisko on lumoavan tarina Aatto-nimisestä 11-vuotiaasta pojasta, jonka perhe on kokenut kauheimman menetyksen, mitä kuvitella saattaa. Aaton isosisko Suvi on kuollut noin puoli vuotta aikaisemmin, eikä kukaan Aaton perheestä ole ymmärettävästi toipunut Suvin menetyksestä. Aaton ennen niin pippurinen viisivuotias pikkusisko on taantunut myötäilijäksi, äiti ja isä ovat harmaita varjoja itsestään ja Aatto itse tuntuu kadottaneen kyvyn iloita ja seurustella parhaan ystävänsä kanssa. Lunden maalaamat kuvat perheestä suorastaan tihkuvat surua ja valuvat sitä harmautta, joka on kietoutunut koko perheen ympärille.

Aaton surumieltä lisää sekin, että jouluaatto ja hänen syntymäpäivänsä lähestyvät päivä päivältä, eivätkä vanhemmat kotona tee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi jouluvalmisteluja. Sitten Aatto tapaa nauravaisen ja iloisen tytön, joka esittelee itsensä Hetaksi. Tämä vie Aaton kotiinsa Villa Kuistiin ja ottaa Aaton ystäväkseen. Villa Kuistissa joulu on jo rakennettu jokaiseen huoneeseen, se on lämmin, tuoksuva ja tunnelmallinen. Hetan kanssa Aatto on taas iloinen ja tekee kaikkea hauskaa. He juovat kaakaota, luistelevat ja rakentavat lumesta tytön. Tyttö muistuttaa Suvia, ja Aatto onnistuu jopa kertomaan Hetalle siskostaan. Heta osaa myötäelää Aaton surua, ja tämän kanssa kaikki tuntuu helpommalta.

Jotain salaperäistä Hetaan ja Villa Kuistiin silti tuntuu liittyvän, sillä surullisen näköinen vanha mies ilmestyy aina välillä hiippailemaan Villa Kuistin ympärille talon avaimet kädessään. Heta tuntuu tietävän, kuka mies on, mutta ei halua paljastaa sitä Aatolle. Erään kerran Aatto lähtee seuraamaan miestä ja saa selville jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Heta ei olekaan aivan kokonaan se, kuka antaa ymmärtää olevansa, ja maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi nähdä. Tämän tiedon mukana tulee kuitenkin paljon surua, vihaa ja lisää luopumista. Toisaalta Aatto alkaa ymmärtää, ettei surua voi mennä piiloon, kuten hänen vanhempansa haluavat tehdä. Aatto haluaa muistaa rakkaansa, ja muistella Suvia yhdessä perheensä kanssa. Hän pakottaa äidin ja isänkin muistamaan ja muistelemaan. Vaikka he ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, he eivät ole yksin ja heillä on vielä toisensa.

Lumisiskon loppu on surullinen, mutta toiveikas. Lopussa onnellisuutta ja lämpöä hehkuva keltainen väri kietoo Aaton ja hänen perheensä taas syleilyynsä. Harmaa on ainakin hetkeksi kadonnut, eikä Suvia ole unohdettu.

En oikein osaa edes sanoin kuvata kaikkia niitä mietteitä, joita tämä kirja minussa herätti. Toisaalta Lmisisko on kaunis kertomus rakkaudesta ja elämänilosta. Toisaalta se on äärimmäisen surullinen tarina menetyksestä ja lamauttavasta surusta. Se on kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, ilosta ja muistamisesta, irtipäästämisestä ja luopumisesta. Mietin jopa kirjaa lukiessani, onko tämä lastenkirja lainkaan. Aihe on niin koskettava ja ehkä lapsilukijasta myös ahdistava. Toisaalta kuolema on osa elämää, mutta tiedän, että kaikille lapsille tätä kirjaa ei voisi eikä kannata lukea.

Ehkä Lumisisko tuo lohtua toisille, jotka ovat menettäneet rakkaansa, ehkä se vain lisää ahdistusta. Sitä en voi tietää, koska onneksi en ole joutunut kokemaan mitään sen kaltaista, mitä Aaton perhe koki. Toki mietin lukiessani, onko Lunde itse kokenut vastaavaa mienetystä, sillä minun tuttavieni joukossa on valitettavasti kaksikin perhettä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan pahimman... Luultavasti he lukisivat tämän kirjan kokien aivan eri tavalla kuin minä, ehkä jopa miettien, onko oikein kirjoittaa tällaisesta surusta kokematta ja ymmärtämättä sitä itse. En tiedä. Lunde ei kuitenaan mielestäni yritä tarinallaan viestittää, että surusta toipuu tai että siitä pitää päästä yli. Päin vastoin, hänen tarinansa kantavana ajatuksena tuntuu olevan se, että menetyksiä saa surra, eikä surua voi piiloutua.

"En halua unohtaa, miten surullinen olin", sanoin, nyt kovemmalla äänellä. "En myöskään halua unohtaa, miten iloinen Suvi oli. Haluan muistaa kaiken. Ja Suvi on täällä aina, vaikka hän onkin kuollut. Kuolleet eivät nimittäin katoa. He ovat luonamme edelleen..." Nyt melkein huusin. "Suvi on edelleen osa perhettämme." (Lumisisko, s.159)

Minä luin kirjan nauttien sen kauniista tunnelmasta, tarinan jännitteestä ja Aisaton käsittämättömän hienoista kuvista. Lapseni tuntui myös rakastavan Lumisiskon salaperäisyyttä, ja jalat-maassa-tyyppinä ei tuntunut ahdistuvan myöskään kuolemaa käsittelevistä kohdista, vaikka selvästi myötäelinkin Aaton surua. Tämä kirja on tarinoineen ja kuvineen niin huikaisevan kaunis kokonaisuus, että olen onnellinen, että sain lukea sen.

Ihanaa, hän sanoisi, on ihanaa, että sellaista voi tapahtua, vaikka se ei oikeastaan olekaan totta, sillä maan ja taivaan välillä on enemmän kuin sinä ja minä osaamme selittää, ja siitä kannattaa olla iloinen, eikö totta, että maailma on täynnä selittämättömiä, ihmeellisiä asioita, joita me emme ymmärrä, juuri se tekee elämästä elämisen arvoista, (Lumisisko, s. 141)

Joulutietoa kalenterikirjasta

Vielä ei ole myöhäistä hankkia joulukalenterikirjaa!

Carlos da Cruzin tekemässä kalenterikirjassa 24 päivää jouluun (Kustantamo S&S 2019, arvostelukappale kustantajalta). 24 tonttua valitsee joulun suosikkihetken ja raapustaa sen numeroituun korttiin. Jokaisen kortin (eli kalenterisivun) takaa paljastuu joka päivä uusi, mielenkiintoinen jouluaiheinen fakta. Näistä joulukorteista selviää muun muassa, milloin pikkujoulujen viettäminen on Suomessa aloitettu, miksi joulupuuroon piilotetaan manteli ja mistä joulumarkkinaperinne on lähtöisin.

Tämä joulukalenterikirja sopii sekä aikuisille että lapsilukijoille. Aivan pienimpien lasten kalenteri tämä ei ole, sillä teksteissä on paljon historiatietoa ja vuosilukujakin. Omia lapsiani huvittaa 24 päivää jouluun -joulukalenterikirjassa erityisesti kirjan sivujen alareunassa selkä vääränä tippuneita lahjoja poimiva valkopartainen hahmo. Lapset seuraavat, miten sivu sivulta maassa olevien lahjojen määrä vähenee ja hahmon säkki pullistuu pullistumistaan. Kalenterikirjan tyyli ja kuvitus on da Cruzille ominaista, eli värit ovat vahvoja ja ihmis/ tonttuhahmot kulmikkaan näköisiä. Vanhin lapseni hoksasi heti, että tämä on saman tyypin tekemä kuin Vesikirjan kuvat.

Joulupuu on rakennettu - Kirjabloggareiden joulukalenterin 12. luukku

Tänään täällä Luetaanko tämä? -blogissa aukeaa kirjabloggaajien joulukalenterin 12. luukku, jossa annan muutaman askarteluvinkin kierrätysjoulukuusenkoristeiden tekemiseen. Koristeiden tekeminen on testattu ekaluokkalaisten tonttujen kanssa, joten niiden rakentaminen onnistuu varmasti myös vähän tottumattomammaltakin askartelijalta.

Perheessämme joulutunnelmaa rakennetaan hiljalleen pitkin joulukuuta: leivotaan pipareita, kasvatetaan hyasintteja, kirjoitetaan joulupukille, juodaan glögiä, siivotaan joulupuhdasta ja sitten aivan viimeiseksi ennen aattoa tuodaan sisään tuoksuva joulukuusi, joka koristellaan lasten kanssa puna-kulta-valkoisilla koristeilla. Joulukuusi on se elementti, joka tuo joulun tullessaan. Rakastan kuusen tuoksua ja haluan, että kuusi on iso ja tuuhea.

Myös meidän kunnankirjastoomme pystytettiin joulukuun alussa joulukuusi joulutunnelmaa tuomaan. Joka vuosi kirjaston joulukuusen koristelemisesta vastaavat koulumme oppilaat. Tällä kertaa tuon mieluisan tehtävän saivat suoritettavakseen ekaluokkalaiset pikkutontut. Kirjaston antama ohje kuului, että koristeet pitää valmistaa kierrätysmateriaalista. Niinpä ideoimme kollegoideni kanssa muutaman erilaisen koristeen, joiden materiaaleina käytettiin muun muassa vanhojen kirjojen ja nuottivihkojen sivuja. Kuusesta tuli hieno, ja oppilaat olivat tyytyväisiä, kun saivat omat koristeensa ripustettua sen oksille.

Tässä ohjeet kuusessa olevien koristeiden tekemiseen:

Paperienkeli

1. Taittele kaksi samankokoista (tässä 2kpl A5-paperia) paperia haitariksi.
2. Laita haitarit yhteen. Taita haitarit hieman keskikohtaa ylempää sivuille kuvan osoittamalla tavalla. Tee taitoskohdasta napakka. Liimaa haitarit taitoskohdan alapuolelta yhteen.
3. Kieputa naru taitoskohdan ympäri. Pujota/ Käännä toinen narun pää taitoskohdan toiselle puolelle, nosta nyt vastakkaiselle puolella olevat narut ylös keskelle, tee solmu ja sido narut lenkiksi. Jos haluat, voit ennen lenkin tekemistä pujottaa naruun ison helmen enkelin pääksi.

Huopasydämet ja -tähdet

1. Piirrä piparimuotteja apuna käyttäen kaksi kaava, joista toinen on hieman isompi kuin toinen.
2. Pienemmän kaavan avulla leikkaat vanhasta kirjasta haluamasi muotoisen kuvion. Isomman kaavan avulla leikkaat huovasta sen saman kuvion isommassa koossa.
3. Liimaa kuviot päällekäin, koristele hileillä/paljeteilla/napeilla ja pujota lanka neulan avulla huovasta läpi ja solmi se lenkiksi.

Paperinen joulupallo ja joulupalloketju

1. Leikkaa paperista (nämä tehty tapeteista) kuusi samankokoista ympyrää. Minä käytin piirustusmuottina maalarinteippirullan keskustaa. Taita ympyrät halkaisijan kohdalta kahtia.
2. Liimaa kaksi ympyrää taitetuista puolikkaistaan yhteen. Näitä yhteenliimattuja ympyräpareja tulee siis yhteensä kolme. (Huom! Taitoksen toiset puoliskot jäävät auki, kts. kuva 2.)
3. Liimaa kaksi yhteenliimatuista ympyröistä yhteen vapaana olevista sivuistaan/ puoliskoistaan. Laita naru lenkiksi pallon sisään.
4. Liimaa viimeinen yhteenliimattu ympyräpari kiinni. Naru jää nyt keskelle sisälle.
5. Ikkunaan ripustettavan joulupalloketjun voit tehdä laittamalla yhteen pitkään naruun tasaisin välein 3-5 paperista palloa. Muista solmia jokaisen pallon alapuolelle naruun solmu, jotta pallot pysyvät paikoillaan.

Tällaisilla yksinkertaisilla ohjeilla saa kierrätysmateriaalista aikaan kauniita koristeita.

Onko joulukuusi sinulle tärkeä joulutunnelman luoja? Entä kuuluuko kuusi mielestäsi tuoda sisään juuri ennen aattoa, vai nautitko koristellusta kuusesta jo joulukuun alusta asti? Pitääkö joulukuusen mielestäsi olla aito vai suositko tekokuusta?

Toivotan kaikille teille oikein ihanaa joulunodotusta ja rauhallista joulua!

Eilisen päivän luukkuun voit käydä kurkistamassa Kirjaluotsi-blogissa, ja huomisen luukun pääset lukemaan Kirsin Book Clubissa.