Neandertalinihmisen historiaa tarinan keinoin

Minä ja tokaluokkalainen kuopukseni pidämme historiasta, joten olimme valtavan innoissamme, kun tämä Jarkko Juseliuksen kirjoittama ja Anne Muhosen kuvittama kirja Kadonnut kansa - Neandertalien arvoitus (Pieni Karhu 2024) saapui meille yllätyksenä postin mukana. Kuopus vaati, että luemme kirjan heti, ja niin teimmekin. 

Tarinan päähenkilöt ovat kolme neandertalilasta, jotka lähtevät vaaralliselle matkalle hakemaan shamaanille parantavia yrttejä. Niitä tarvitaan, sillä lasten isä on haavoittunut metsästysretkellä. Kolmikko lähtee matkaan ja kohtaa päiviä kestävällä vaelluksellaan muun muassa mammutteja. Jännittävin kohtaaminen kuitenkin lienee aivan outojen olentojen kanssa, joiden mukana kulkee susi. Nämä olennot muistuttavat olemukseltaan lapsia, mutta ovat tummaihoisia ja pidempiä ja puhuvat outoa kieltä. Lapset ja oudot muukalaiset suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti, ja tilanne meinaa kärjistyä yhteenotoksi. 

Siltä onneksi vältytään, mutta pahaksi onneksi sapelihammaskissa hyökkää lasten kimppuun haavoittaen heistä yhtä eli aikuisuuden kynnyksellä olevaa Eeaa. Muukalaiset ottavat vastahakoisesti lapset vieraakseen ja hoitavat Eeaa. Eean ja tätä hoitaneen muukalaisnuorukaisen välille syntyy yhteys, mutta muut kyläläiset karsastavat neandertalilapsia. Nämä ihailevat monia muukalaisten keksintöjä, mutta ymmärtävät, että heidän on aika lähteä kotiluolaan. Eea kuitenkin päättää jäädä nykyihmisten kylään. Tässä lienee hienoinen vihje siihen, että nykyihmisten ja neandertalinihmisten oletetaan lisääntyneen keskenään. 

Mielestäni Juselius on onnistuneesti punovat tarinaan tietoa sekä neandertalinihmisistä, nykyihmisistä että näiden oletetuista kohtaamisista. Tarina herätti lapsestani paljon kysymyksiä, joihin onneksi löytyi vastaukset kirjan loppuosan tietosivuilta. Muhosen tarinaan piirtämässä kuvituksesta neandertalien ja nykyihmisten fyysiset eroavaisuudet eivät näy kovin selvästi, mutta tietosivuilla ne sen sijaan näkyvät hyvin. Tämä kirja sopii alakouluikäisille lukijoille.  

Lappukaulatyttö - kuvakirja sotalapsista

Sanna Pelliccionin kuvittama ja Eppu Nuotion kirjoittama Lappukaulatyttö (S&S 2022) on tositapahtumiin perustuva kuvakirja sotalapsista. Kirja kertoo viisivuotiaasta Heidistä, joka lähetetään sotalapseksi Ruotsiin. Heidin esikuva on näyttelijä Heidi Krohn, ja kirjan takana olevasta tietotekstistä käy ilme, että hänet on lähetetty sotalapseksi peräti kaksi kertaa talvi- ja jatkosodan aikana. Krohn on kertonut muistavansa vielä tänäkin päivänä, miltä tuntui olla aivan yksin vieraassa maassa, jonka kieltä ei ymmärrä.

Myös Pelliccionin ja Nuotion kirjasta välittyy yksinäisyys, pelko, suru ja epätietoisuus, jotka varmasti ovat olleet vahvasti läsnä ainakin sotalasten ensihetkien aikana vieraassa maassa. Tiedämme, että osaa lapsista onnisti, ja he pääsivät ystävällisiin perheisiin, mutta kuten tämän kirjan Heidi, osa kohtasi kylmäkiskoisuutta, kiusaa ja ilkeyttä. Kirjan Heidi nimittäin joutuu tunteettomalta vaikuttavan parin luokse. Ensimmäinen ruotsinkielinen sana, jonka hän oppii on nej, sillä sitä hänelle hoetaan jatkuvasti. Heidin isoveli sen sijaan pääsee ystävällisten ihmisten hoivaan.

Nuotion teksti on kerrontatavoiltaan vaihtelevaa. Välillä siinä tarkastellaan tapahtumia melkein sadunomaisesti ja etäännyttäen puhuen pelkästään tytöstä:

"Olipa kerran tyttö, joka ikävöi kotiin.. Nyt kotona istuttaisiin ruokapöytään. Keittiössä tuoksuisi kaalilaatikko ..."

Suurimmaksi osaksi tekstissä puhutaan kuitenkin suoraan Heidistä ja kerrotaan hänen kokemuksistaan sekä tunteistaan. 

"Heidi leikkii olevansa kotona. Hän leikkii, että isä tulee töistä ja ottaa syliin. Heidi halaa puuta."

Syksyllä Heidi onneksi haetaan pois harmaasta talosta, ja silloin hän pääsee ystävällisen Annan hoiviin. Kun hänen sitten tulee aika hyvästellä Anna, molempia itkettää ikävästä. Kotona Suomessa Heidiä ja hänen veljeään vastassa on lasten isä. Lappukaulatyttö päättyy siis varsin onnellisesti, onhan kyseessä lapsille kirjoitettu teos. 

Tarina on hyvin koskettava ja Pelliccionin kuvitus heijastelee tekstin tunnelmia. Ikävien ihmisten luona kuvat ovat tummia ja harmaasävyisiä ja hahmot kuvattu laatikkomaisina takaa päin. Kun Heidi pääsee asumaan Annan luo, muuttuu kuvien väritys iloisemmaksi. Kotona Suomessa Heidin isän pään takana näyttää räiskyvän monivärinen ilotulitus. 

Lappukaulatyttö on tärkeä kirja, ja kuten sen takakannessa todetaan: "Sodan pitkät jäljet yltävät ainakin neljänteen sukupolveen. Tälläkin hetkellä on lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa. Sotalasten surua ei saa unohtaa!"

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkasen kirjoittama nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) kiinnitti aluksi huomioni valtavan kauniilla kansikuvallaan, jonka on suunnitellut Laura Lyytinen. Tarkemmin kirjaa tutkittuani innostuin vielä enemmän, sillä huomasin sen kertovan fiktiivisen tarinan Minna Canthin tyttären Ellin nuoruusvuosista ja sitä kautta Minna Canthista itsestään. Canthista ja hänen teoksistaan olin puolestani kiinnostunut luettuani ensin Minna Rytisalon kirjoittaman romaanin Rouva C (Gummerus 2018) ja myöhemmin myös Maria Laakson kirjoittaman Taltuta klassikko! (Tammi 2019) tietokirjan.

Mikkasen kirjan minä-kertoja on siis Minna Canthin tytär Elli, jonka nuoruusvuosista kirja kertoo 12-vuotiaasta aina varhaisaikuisuuteen asti. Kirja alkaa siitä, kun rouva Canth on jäänyt leskeksi, muuttanut lapsineen Kuopioon ja ottanut isänsä kauppapuodin hoitaakseen. Tarinan edetessä hän aloittelee ammattiaan kirjailijana, pitää Ellille ja tämän ystäville Oras-nimistä seuraa ja käy mielenkiintoisia keskusteluja lukuisten kotiinsa keskustelemaan saapuneiden kiinnostavien kulttuuripersoonien ynnä muiden kanssa.

Vaikka pääosassa on Elli, on kirjan tarkoitus mielestäni selvästi kertoa nimenomaan Minnasta, niin paljon Elli kertoilee lukijalle äidistään, tämän työstä ja ajatuksista. Elli itse jää lukijalle hieman etäiseksi, ja mietin, olisivatko todellisuudessa äiti ja tämän työt olleet aivan näin paljon nuoren naisen kiinnostuksen kohteina. Toki Minna Canth oli vahva ja omaperäinen nainen, jonka työ ja aikanaan paljon kritiikkiä herättäneet ajatukset vaikuttivat varmasti paljon tämän perheenkin elämään, mutta silti tämä seikka hieman häiritsi lukukokemustani - vaikka Minna Canthista ja hänen elämästään olenkin kiinnostunut.

Omaa elämäänsä Elli pohtii lähinnä siitä näkökulmasta, mihin toimeen hän ryhtyisi aikuistuttuaan. tuohon aikaan tytöillä ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia: heiltä odotettiin säädyllisen avioliiton solmimista ja äidiksi tulemista. Elli haluaa kuitenkin jotain muuta, ja lähteekin tyttöopiston suoritettuaan Helsinkiin jatko-opistoon, joka saattaa olla tie yliopistoon (johon mennäkseen tytön piti saada vapautus sukupuolestaan).

En tosiaankaan halunnut joutua vastaamaan kaikesta aviomiehelle, jonka määräysvallan alaiseksi avioliitossa joutuisin. Vaikka ei se kai ollut mikään ihme äidin kasvattamalle. Olimme kuulleet äidin puhuvan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista niin pienestä pitäen, että en voinut hyväksyä ajatusta, ettei se omalla kohdallanikaan vielä toteutuisi, miettii Elli harkitessaan jatko-opintoja (s.190).

Vaikka Elli innostuukin monista äitinsä ajatuksista ja nauttii muun muassa Oras-seurassa käydyistä keskusteluista sekä siellä oppimistaan asioista, hän on huolissaan äitiinsä kohdistuneesta kritiikistä. Minna Canthia vastaan hyökätään lehtien palstoilla ja jopa kahdesti heidän kotinsa ikkuna rikotaan. Kuopion piispa pitää rouva Canthia nuorison villitsijänä ja syyttää tätä jumalattomaksi. Vaikka rouva Canth vakuuttaa lapsilleen, että ei välitä arvostelusta, hän vaipuu ajoittain alakuloisuuden ja synkkyyden alhoon. Elli yrittää välillä jopa hillitä äitinsä radikaaliutta:

-Olen samaa mieltä, että mamma kirjoittaa tärkeääkin tärkeämmistä asioista, mutta menisivätkö ne perille isommalle joukolle, jos ihmiset eivät suuttuisi niin tulisesti. Ja, mamma, haluan sanoa, että olen ehdottomasti mamman puolella. Puhun, koska pelkään, niin kuin äsken sanoin. (s.186)

Vaikka arvostelu satuttaa Minna Canthia, ja hän ainakin jollain tasolla tiedostaa myös lapsiensa joutuvan arvostelijoiden silmätikuksi ja kärsivän siitä, ei hän voi eikä halua jättää työtään yhteiskunnan epäkohdista kirjoittajana.

Mutta, Elli, niin se vain on, että minä en voi enää lieventää tekstiäni, niin paljon pahaa ja huolestuttavaa olen nähnyt. Juuri nyt tuntuu, että en kestä edes katsoa lisää kurjuutta vähään aikaan. ... Minun on pidettävä taukoa vierailuissa, mutta kirjoittamisessa en sellaista aio pitää! (s.186 - 187)

Elli on vartuttuaan hoitanut äitinsä toiveesta perheen kauppapuotia, mutta hänelle alkaa tulla tunne, että tahtoisi kokeilla rahkeitaan myös jossain muussa toimessa. Lopussa Elli tuntuu onneksi vihdoin löytävän oman tiensä ja lähtee äitinsä rohkaisemana Saksaan opiskelemaan luonnonparantamista. Tosin sitäkin suunnitelmaa Elli aluksi epäröi, koska ei ole varma, mitä äiti siitä ajattelee ja pärjääkö äiti ilman häntä. Olen iloinen, että Elli vaikuttaa lopulta pystyvän irtautua itselleen ottamastaan roolista perheestä ja äidistä huolehtijana, jossa hän ei selvästi ole täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tosiaan: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!

Pohdin lukiessani, minkä ikäisille tämä kirja on suunnattu ja millaista lukijakuntaa tämä kiinnostaa. Minusta kirja oli ihan viihdyttävä, koska olen kiinnostunut Minna Canthista ja historiasta, mutta ehkä tässä ei ollut aivan hirvittävän paljon imua, ja on vaikea sanoa, kokevatko nuoret kirjan kiinnostavana. Ehkä kohderyhmää voisivat olla noin yläkoulu- ja lukioikäiset nuoret, jotka lukevat paljon ja pitävät historiallisista romaaneista, joiden pääasiallinen tarkoitus on historiallisen tiedon jakaminen. Myös Heidi P. on pohtinut omassa blogissaan, ketkä voisivat olla tämän romaanin potentiaalista lukijakuntaa.

Tällä bloggauksella osallistun Niina T.:n blogissaan jo kuudetta kertaa pitämään Minna Canth -lukuhaasteeseen.  #minullaoncanthia

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa:
Tuijata.
Reta Anna Maria
Mai Laakso

Kaksi nuortenkirjaa, joissa historia on läsnä

Luin hiljattain kaksi nuortenkirjaa, joissa molemmissa historia on hyvin vahvasti läsnä ja jotka molemmat olivat oikein mieluisia luettavia. Teoksista oli tyyliltään kepeähkö ja toinen jopa melko synkkä. Kyseiset kirjat ovat Satu Mattila-Laineen kirjoittama romaani Myyty tyttö (Warelia 2019, saatu kustantajalta) ja toinen Sanna Iston kirjoittama nuortenkirja Sirpale (WSOY 2019).

Mattila-Laine on minulle tuttu kirjailija aiemmin julkaistusta teoksestaan Parantola (Karisto 2015), jossa niin  nuori tyttö joutuu aikamatkalle 1930-luvun epilepsiaparantolaan. Kirjassa Laine tuo esille Suomen ja lääketieteen historian pimeämpää puolta, ja Myyty tyttö jatkaa tietyllä tavalla samalla linjalla. Kirja nimittäin kertoo nuoresta Lempi-tytöstä, joka jää orvoksi ja joutuu 1910-luvun ajan tapaan huutokaupattavaksi. Tuohon aikaan Suomessa kunnat huutokauppasivat orpoja, vanhuksia ja sairaitakin, sillä sosiaalihuoltoa ei ollut. Lapset sijoitettiin eläteiksi taloihin, jotka lupasivat elättää heidät pienimmin kustannuksin. Usein lapset joutuivat raskaisiin töihin, eikä heidän kohtelunsa läheskään aina ollut hyvää.

Lempikin joutuu huutokaupatuksi taloon, jossa ankara isäntä ei säästele Lempiä eikä varsinkaan toista huutamaansa lasta, Aarne-nimistä poikaa. Lempi on kuitenkin onnekas päästessään kouluun, jossa opettaa hänen suuresti ihailemansa Amanda-neiti. Aarnea isäntä lähes kiduttaa, ja Lempistä tämä tuntuu tahtovan jotain muutakin kuin vain ahkeran piian... Sitten sattuu kohtalokas tapahtuma, jonka seurauksena Lempi ja Aarne lähtevät yhdessä karkumatkalle, joka vie heidät suureen kaupunkiin työnhakuun ja kohti uutta elämää. Kumpikaan ei arvaa, millaisia käänteitä heillä vielä on edessään. Vaikka lasten käy loppujen lopuksi hyvin, ei Lempi enää osaa täysin luottaa ihmisiin, sillä hän on saanut kokea ihmisluonnon ikävät puolet. Kaikki Lempin kokema myös sytyttää hänessä halun auttaa muita ja tulla isona joksikin joka sen osaisi tehdä. Myös Aarneea painaa huutolaistausta, eikä sellaisia jälkiä ihmisestä hevillä pyyhitä... Kertomus siis päättyy omalla tavallaan onnellisesti, mutta sen sävy pysy realistisena ja jopa melko melankolisena aina tarinan loppuun saakka.

Tästä kirjasta tekee hienon mutta myös raskaan se, että vaikka Lempin ja Aarnen tarinat ovat keksittyjä, historiallinen viitekehys on tosi. Tuntuu raastavalta ajatella, näiden huutokaupattujen ihmisten kohtaloita ja sitä, kuinka pohjattamota jäljet sellainen menettely on ihmisiin jättänyt. Vaikka joku lapsi olisikin päässyt hyvään perheeseen, ei mikään seikka ole varmastikaan voinut pestä hänestä pois huutolaisen leimaa tai sitä tietoa, että hänet on kaupattu vähiten tarjoavalle.

........................

Iston romaani Sirpale on Mattila-Lainen teokseen verrattuna kepeä ja moderni. Päähenkilö on lukiota käyvä saksansuomalainen Minja, joka jää kolmeksi viikoksi kotiin Berliiniin hänen muun perheensä lähtiessä kesälomalle Suomeen. Minja löytää vanhan kahvikupinkorvan, jota hän leikkimielisesti testaa ja teeskentelee juovansa kupillisen kuumaa. Jostain mystisestä syystä Minja tempautuu toiseen aikaan ja huomaa voivansa sirpaleen avulla päästä 1930 - 40-luvun vaihteen Berliiniin. Temppu toimii nimenomaan Minjan omassa kotitalossa, joka on siis ollut olemassa ja 30 - 40 -luvuilla. 

Erään tällaisen aikahypyn aikana Minja tajuaa, että hänen nykyisessä kotitalossaan on ennen asunut rikkaan oloinen perhe, jolla on selvästi jokin salaisuus: Perhe tuntuu pitävän nuorta tyttö vankina. Minja haluaa kiihkeästi selvittää, kuka tyttö on ja miksi hänet on lukittu huoneeseensa. Vähän kerrassaan Minjalle selviää tytön tarina, johon sisältyy traaginen rakkaustarina. Minja päättää auttaa tyttöä, mutta joutuukin apua antaessaan itse teljetyksi lukittuun huoneeseen ja jumittuu toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin! 

Isto kuljettaa kirjassaan rinnakkain nykyaikaista ja mennyttä Berliiniä. Hän sivuaa kaupungin traagista historiaa ja juutalaisten kokemia kauheuksia. Silti painopiste on nykyisyydessä, eikä historia tunnu yhtä elävältä ja avaudu kuin Mattila-Lainen romaanissa. Toisaalta, vahva kytkös nykynuorten elämään, yhtymäkohdat lukijoiden maailmaan ja Minjan oma orastava romanssi tekevät tästä varmasti kiinnostavan kirjan kohdeyleisölleen. Minä jäin kaipaamaan vähän enemmän historiallisilta osuuksilta, mutta koska kesällä rakastuin Berliiniin, huomasin kyllä viehättyväni myös tästä kirjasta, jossa Berliiniä kuvataan paljon.

Sanna Iston edellinen nuortenromaani Maan alaiset (WSOY 2016) oli Finlandia Junior -ehdokas, ja myös siinä päähenkilö joutui tempaistuksi irti arkitodellisuudestaan ja heitetyksi aivan muunlaiseen maailmaan.

Historiatietoa lapsille tarinan keinoin: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Olen aina rakastanut historiaa, sillä minulle historia näyttäytyi lapsena ennen kaikkea kertomuksina ja tarinoina, jotka sijoittuivat menneeseen aikaan. Taitava opettajani osasi ruokkia tätä innostusta, ja hän kertoi meille paljon kertomuksia ja järjesteti jopa kaksi keskiaikaan sijoittuvaa koulupäivää. Opettajaopiskelujeni aikana meidän piti rakentaa kuvitelluille oppilaille mielenkiintoinen tehtäväpaketti Kansallismuseoon tutustumista varten. Minä valitsin museon runsaista kokoelmista rautakauden esineistön, ja lähdin työstämään tehtäviä tarinoiden kautta, eli kehitin kehyskertomuksen, jonka päähenkilölle tuli vastaan erinäisiä ongelmia ja tilanteita, joihin oppilaan pitää löytää vastaus tai ratkaisu. Ratkaisut löytyivät tietysti näyttelystä. Uskon ja toivon vahvasti, että tarinat tempaavat lapset mukaansa ja toivottavasti saavat heidät kiinnostumaan historiasta.

Kirjan kuvat otin kesälomalle Vanajaveden rannalla, ja Häme onkin yksi paikoista, jossa rautakautista asutusta on Suomessa ollut. kuvan alareunan erikoiset kivet ovat löytöjä mökkirannasta, ja aika hauska on ajatella, että ne olisivatkin ihmiskäsien muinoin muovaamat...

Ei siis varmasti ole ihme, että ilahduin suuresti, kun sain postissa Karoliina Suoniemen kirjoittaman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019, saatu kustantajalta), joka rakentuu rinnakkain kulkevien kehyskertomuksen, tietotekstin ja pienten, lasta osallistavien tehtävien kautta. Kirjan idea on siis aikalailla samantapainen kuin Otavan noin 10 vuotta sitten julkaiseman Suomen lasten historian, tietysti sillä erolla, että Suomen lasten historia ei paneudu vain yhteen historian aikakauteen vaan laveammin Suomen koko historiaan.

Olen lukenut Ihan oikeat viikinkiajan lapset -kirjaa ääneen 5- ja 7-vuotiaiden lasteni kanssa, vaikka uskoakseni se on tarkoitettu hieman vanhemmille lapsille. Toisaalta kirjan tarinan päähenkilöt Mielun ja Joutsin ikiä ei ole kerrottu, joten aika monen ikäisten lukijoiden on mahdollista kiinnostua heidän elämästään ja siitä, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä viikinkiajan (Suomessa rautakauden loppupuoli) lasten elämällä on heidän omaan elämäänsä. Varsinainen tarina ei ole kovin jännittävä, mutta auttaa lukijoita eläytymään noin tuhat vuotta sitten eläneiden lasten elämään.

Tarinaosia, jossa paneudutaan kotioloihin.

Kirja käsittelee viikinkiajan lasten elämää ja arkea iloineen ja suruineen. Pääluvut ovat jaettu aiheittain esimerkiksi asumisen, vaatetuksen, ruuan, leikkien jne. mukaan. Jokaisen pääluvun alussa on aukeaman verran tarinaa, jonka jälkeen tulee tietotekstiosio, josta lukija voi lukea tarkemmin kertomuksessa mainituista asioista. Lopuksi on vielä jokin tehtävä esimerkiksi oman loitsun keksiminen tai rautakauden ruoka-annosten arvioiminen. Tietoa on runsaasti, ja Suoniemi on kirjoittanut sen niin, että lapsilukijan on sitä helppo lukea ja ymmärtää. Monet käsitteistä ja asioista ovat lapsille luultavasti kuitenkin uusia, joten ehkä kirjan loppuun olisi voinut vielä liittää sanaston ja tekstien oheen lisätä runsaasti havainnollisia kuvia, sillä kuvien kautta asiat vautuvat yleensä helpommin. Nyt Emmi Kyytsösen piirtämät sivun kokoiset kuvat lähinnä toimivat tarinoita kuvittavina tuokiokuvina.

Tieto-osio ja sen vieressä pieni tehtävä

Ihan oikeat viikinkiajan lapset on kiinnostava tietokirja, ja olisikin hauskaa, jos Suoniemi kirjoittaisi seuraavaksi vaikka Ihan oikeista keskiajan lapsista! Käyttäisin tätä kirjaa ilman muuta myös historian opetuksessa ja voisin jopa kuvitella rakentavani kokonaisen opetusjakson tämän ympärille.

Lasten kanssa on mielenkiintoista etsiä yhtäläisyyksiä viikinkiajan ja
nykyajan lasten elämien välillä. Kaarnaveneet lienevät kaikille tuttuja
leluja yhä nykyäänkin?

Tämä on kolmas ja viimeinen #naistenviikon postaukseni. Hyvää nimipäivää nimikaimani Kiat ja Kiiat sekä Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kristiina ja Tinja sekä kaikki muut nimpparisankarit!

Sarjakuva suomalaisesta legendasta: Lalli - Surma järven jäällä

Olen näköjään viime aikoina esitellyt blogissani aika paljon Suomen historiaan liittyviä teoksia, mutta eikös se ole aika sopivaa, kun maamme satavuotisjuhlaankin on enää vajaa kuukausi aikaa? Tässä siis taas yksi:

Pyysin Lasten Keskukselta luettavakseni minuakin aikoinaan Helsingin yliopistossa opettaneen professori Jukka Rantalan käsikirjoittaman ja graafista suunnittelua opiskelevan Venla Poskelan kuvittaman nuorten sarjakuvan Lalli - Surma järven jäällä (2017).

Tämä sarjakuva-albumi kiinnosti minua kovasti, koska muistan Rantalan puhuneen jo minun opiskeluaikanani siitä, että Lallin legendasta on erilaisia tulkintoja, eivätkä tutkijat ole yksimielisiä edes siitä, onko koko Lallia tai hänen surmaamaansa Piispa Henrikiäkään ollut olemassa. Tiedän, että Rantalan tavoite on herätellä opiskelijoita ymmärtämään, että mitä kauemmas historian kirjoitus perustuu aina lähteisiin ja ihmisten tekemiin tulkintoihin niistä. Toiset haluavat tietoisesti käyttää lähteitä omien tarkoitusperiensä pönkittämiseen, ja toisaalta mitä kauemmas historiassa mennään, sitä vähemmän meillä on esimerkiksi kirjallisia lähteitä saatavilla. Rantala saikin minut aikoinani tajuamaan, että tämän opettaminen myös oppilaille on erittäin tärkeää.

Lalli - Surma järven jäällä esittelee kaksi eri versiota Lallin legendasta. Tarinan alussa kolme lasta keskustelee siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin suomalainen ja siitä kuka on ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen. Lapset päätyvät vertailemaan tietojaan Lallista ja huomaavat, että heidän kertomuksensa eroavat toisistaan.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017) 

Piispa Henrikin surmavirressä Lalli surmasi piispa Henrikin, koska tämä oli vaatinut kestitystä, eikä maksanut siitä mitään.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (
Lasten Keskus, Edukustannus 2017)

Piispa Henrikin legenda puolestaan kertoo, että piispa kyllä maksoi, mutta ilkeämielinen Kerttu valehteli poissaolleelle Lallille, että piispa oli jättänyt maksamatta. Tässä tarinassa Lallin käy lopulta todella huonosti.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä(Lasten Keskus, Edukustannus 2017)

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017) 

Molemmissa tarinoissa Lalli hiihti piispan seurueen perään, tapasi heidät Köyliönjärven jäällä ja surmasi piispan.

Jukka Rantala & Venla Poskela: Lalli - Surma järven jäällä (Lasten Keskus, Edukustannus 2017)

Tosielämässä oppilaatkin ovat usein kuulleet (tai opettaja toivottavasti kertoo) molemmat versiot, ja yleensä lapset tahtovat tietää, kumpi versioista on se oikea. Jutun juju piilee kuitenkin siinä, että kumpaakaan tarinaa ei ole voitu osoittaa todeksi. Keskiajalla kirkko käytti Lallin tarinaa esimerkkinä siitä, että ihmisten tulee olla kuuliaisia kirkolle. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomenmieliset käyttivät tarinaa osoituksena siitä, miten suomalaiset ovat kautta aikojen nousseet rohkeasti sortovaltaa vastaan. Tämän asian Rantala avaa sarjakuva-albumin lopussa olevassa tietotekstiosuudessa. Hän muistuttaa, että kuten Lallin tarinaa, voi muitakin historian tarinoita käyttää omiin tarkoituksiinsa, ja meidän tehtävämme on ymmärtää motiivit ihmisten kertomien tarinoiden taustalla. Näin voimme välttyä siltä, että uskomme valeuutisiin ja voimme suhtautua kriittisesti kuulemaamme tai näkemäämme.

Lallin tarina näin kerrottuna toimii siis oivana ja lapsilähtöisenä esimerkkinä siitä, miksi meidän tulee suhtautua lukemaamme tietoon kriittisesti, on se sitten historiallista tai nykyajasta kertovaa. Opettaja voikin ihan hyvin esitellä aiheen vaikka juuri tämän sarjakuva-albumin avulla. Tämän kirjan idea on siis oikein hyvä, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan kuvitukselta hieman enemmän. Ymmärrän, miksi kirjan nykyaikaan sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallin tarinaa kuvaavat mustavalkoisia, ja se jako onkin ihan toimiva. Silti olisin toivonut, että kuvitus olisi jotenkin vahvempaa, sillä nyt kokonaisuus jää hieman vaisuksi. Visuaalisuus on nykynuorille tärkeää, ja siksi hieman puoleensavetävämpi kuvitus olisi voinut toimia tässä paremmin, jotta kirja kiinnostaisi mahdollisimman moia nuori.

Kertomuksia Suomen historiasta Mauri Kunnaksen tyyliin: Koiramäen Suomen historia

Kylläpä tuntui hienolta lukea Kirjamessujen jälkeen uutisia, joissa kerrottiin, että Mauri Kunnaksen kirjoittama ja kuvittama kuvakirja - siis lastenkirja! - Koiramäen Suomen historia nousi kirjamessujen myydyimmäksi teokseksi (myytiin yli 5000) kappaletta ja on siten myös Helsingin kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin teos.

Kunnas puhui messuilla sunnuntaina Aleksis Kivi lavalla, ja lavan penkkirivit olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä. En yhtään ihmettele, vaikka minua jäi harmittamaan, että en itse ehtinyt Kunnasta kuuntelemaan. Koiramäen Suomen historiaa (Otava 2017, arvostelukappale kustantajalta) me olemme kuitenkin ehtineet jo lukea kotonakin lasten kanssa. Parin viikon ajan olemme lukeneet sitä 3- ja 5,5-vuotiaiden lasten kanssa ääneen muutama sivu kerrallaan. Tämä on selvästi lapsille haastavin Koiramäki-kirja, minkä vuoksi emme ole lukeneet kirjaa kuin pienissä osissa.

Kirjan alussa on historiallisia tapahtumia kuvaava, historian kirjoista tuttu aikajana,
Suomen alueen kartta sekä Koiramäen lasten aivan loistava sukupuu!
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Sekä minä että mieheni olemme innostuneet historiasta ja tietysti yritämme aivopestä tartuttaa tuon innostuksen myös lapsiimme. Kunnaksen kirjat ovat mitä mainioimpia teoksia tuon kiinnostuksen kasvattamiseen, sillä vaikka ne kertovat menneistä ajoista, eivät ne ole lapsille liian vaikeaselkoisia. Sitäpaitsi vaikka lapset eivät kaikkea lukemaansa tai kuulemaansa ymmärtäisi, osaa Kunnas tehdä kirjoistaan sellaisia, että niiden kuvitus ja tarina tempaa pienen kuulijan mukaansa niin, että ei haittaa vaikka hän ei ihan kaikkea historiallista asiaa ja aikaperspektiiviä vielä ymmärtäisi. Me olemme esimerkiksi lukeneet Koiramäki-kirjat moneen kertaan, ja silti ne tarjoavat uutta ihmeteltävää meille aikuisillekin. Ja voi hitsi, kuinka historiamme käännekohdat ja hallitsijat ovat taas muistuneet minunkin mieleeni.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Koiramäen Suomen historia kertoo siis Suomen historiasta alkaen uskonpuhdistuksesta ja päättyy Suomen sotaan. Kirjan alussa Koiramäen lapset ihmettelevät vanhaa kolikkoa, jonka ovat löytäneet, ja päätyvät miettimään, millasia esi-isiä heillä itsellään on ollut. Siitä alkaa kertomus, jossa käydään läpi lasten esiäitien ja -isien vaiheita erilaisissa historian käännekohdissa. Aivan viimeisellä aukeamalla kurkistetaan myös hieman erään Koiramäen lapsen tulevaisuuteen...

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Kirja etenee kronologisesti ja loppujen lopuksi aika hallitsijalähtöisesti. Kunnas itse sanoi tänään Maikkarin aamuteeveessä, että hän haluaa kirjoissaan lähestyä historiaan tavallisten ihmisten - tai siis koirien - näkökulmasta. Hän haluaa kertoa, mitä tavallinen kansa on tehnyt, kun hallitsijat ovat seikkailleet omia seikkailujaan ja toilailleet omia touhujaan. Koiramäen Suomen historiaan Kunnas onkin tuonut tuota tavallisen kansan näkökulmaa hallitsijoista kertovien osuuksien rinnalle. Kovin syvälle tietyn koiramäkeläisen elämään ei tietenkään voida pureutua, koska kirja käsittää useamman sadan vuoden aikajakson, ja siksi tarinat ovat lähinnä tuokiokuvia.

Historian tapahtumat näyttävät hyvin erilaisilta, jos niitä tarkastellaan tavallisen rahvaan eikä ylhäisten näkökulmasta.
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Kaikista Koiramäki-kirjoista Koiramäen Suomen historia on selvästi tietokirjamaisin, vaikka toki tarinoissa on paljon myös mielikuvitusta ja Kunnaksen omaa sepitystä. Esimerkiksi hatuista ja myssyistä kertovan tarinan päähenkilönä höpöttelee eräs hyvin tuttu unissakävelijä! Suomen sodassa puolestaan on mukana rumpuja pärisyttämässä eräs Remuliinin Henrikki, joka on esiintynyt aiemmin Kunnaksen kirjoittamassa kirjassa Koiramäen Martta ja tiernapojat. Siitä huolimatta, että Kunnas on ujuttanut tarinoihin omia sepityksiään pitävät kirjan suuret historialliset linjat kutinsa.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava 2017)

Koiramäki kirjoista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoa

Olen aiemminkin tainnut mainita, että meillä luetaan lasten kanssa liian vähän runoja. Noh, yksivuotiaan nuorimmaisen kanssa kyllä loruttelemme, ja isosisarustenkin kanssa leikimme lorupussilla, mutta varsinaisia lastenrunokirjoja me luemme harmittavan vähän. Kaikenlainen kielellinen leikittely kun on hyväksi lapsen sanavaraston ja kielitajun kehitykselle, ja runot ja lastenlorut avaavat hauskalla tavalla uusia kielellisiä ikkunoita. Päätin tehdä tämän asian suhteen ryhtiliikkeen, ja otimme lasten kanssa iltalukemistoon pitkästä aikaan lastenrunokirjan.

Valitsemani kirja on Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittama ihana runokokoelma Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta (Lasten Keskus 2017, arvostelukappale). Siihen on koottu suomalaisia lastenrunoja 100 vuoden ajalta, yli 50 tekijältä, joista osa on erittäin tunnettuja, osa esikoisrunoilijoita ja osa jo unohdettuja kynäniekkoja. Kirja on jaettu aihepiireittäin seitsemään lukuun, ja niissä käsitellään perhettä, leikkiä, koulua ja oppimista, liikennettä, ammatteja, luontoa ja suomalaisuutta. Kirjan ilmeikkään ja runoja mitä parhaimmailla tavalla avaavan ja tukevan kuvituksen on loihtinut Maija Hurme. Kuvat ja runot yhdessä vievät lukijan aikamatkalle halki itsenäisen Suomen satavuotisen historian.

En oikein edes tiedä, osaanko kertoa ja kirjoittaa oikein tästä mielestäni loistavasta runokirjasta. Minä ihastuin siihen niin kovasti ehkä siksi, että runojen kautta piirtyy hienosti esiin se, millainen Suomi ja täällä vallitsevat arvot ovat olleet vaikkapa 100, 50 tai 20 vuotta sitten. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten runoista voi esimerkiksi lukea rakkauden nuoreen maahan, kotiin ja perheeseen. Suurin osa suomalaisista sai elantonsa maataloudesta, ja perhemalli oli hyvin perinteinen, samoin perheen sisäinen työjako. Tämä näkyy esimerkiksi Aili Nissisen runossa Kotini (1920):

On peltojen perällä siintävä salo,

ja lehdon liepeellä keltainen talo.

Se kotini onpi kaunoinen,

mut aatoksilleni armahainen.

On isäni hyvä ja äitini hellä.

He ain' ovat ahkerat liikkehellä.

He kotia hellin huoltaa ja häärää,

he viisaasti kaikkia miettii ja määrää.

...

Myös lapsen ja lapsuuden muuttuminen näkyy läpi kirjan. Siinä, missä sata vuotta sitten asuttiin pääosin perinteisissä ydinperheissä, on nykyään monenlaisia perheitä, eikä nykyrunoissa enää useinkaan häärää viisas isä- tai äitikulta, joka kaiken määrää. Tuula Korolaisen Niilo-runossa (2009) poika kertoo, miten vanhempien eron takia hän ja veli joutuvat venymään niin kuin kuminauha, eikä rauhaa ole enää jäljellä ollenkaan. Vanhemmilleen hän haistattaa huilut.

Ammattien kirjo on nykyään laajempi kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, ja toisaalta tosiasia on, että meillä on täällä myös kiirettä, stressiä (Annika Sandelin: Aamustressi 2013/2014) ja työttömyyttäkin (esim. Jorma Torvinen: On työttömyyttä, 1981). Tästä huolimatta runoista välittyy positiivinen kuva ja ajatus siitä, että lapsi voi tähdätä mihin ja kuinka korkealle tahansa, ehkä jopa avaruuteen saakka.

Runot on siis valittu taiten, ja ne todella ilmentävät aikaansa. Joukosta löytyy valistavia runoja, joissa esimerkiksi varoitellaan tupakoinnin ja karkinsyönnin vaaroista ja muistutetaan hammaspesun tärkeydestä. Uudemmissa runoissa lapset saavat kiukutella ja kapinoida, joskus jopa huutaa ja räyhätä. 2010-luvulle tultaessa runoissa suomalaisuuden kuva on moninaistunut, ja Suomi on kansainvälistynyt.

Omat lapseni tykkäävät tästä runokirjasta selvästi, vaikka eivät varmastikaan ymmärrä kaikkia runoja. Varsinkin vanhimmissa runoissa on sellaisia sanoja, joita nykyään ei enää kuule, mutta silti lapset eivät ole kertaakaan pyytäneet minua lopettamaan runojen lukemista. Heistä on hauskaa, kun kerron, että se ja se runo on kirjoitettu silloin, kun isomummi/ mummi/ kummitäti/ isi/ lapsi itse on syntynyt. Kaksi runoa on tähän mennessä ollut yli muiden, ja ne kaksi saan lukea ilta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Lasten suosikit ovat Kaija Pispan Ötököiden huvipuisto (1985) ja Markus Koskisen Yöjuna Rovaniemelle (2008).

Leijona se venytteli on runokirja, joka sopisi kenen tahansa suomalaisen kirjahyllyyn iästä riippumatta. Itse mietin, että voisin ostaa tämän esimerkiksi kummitytölleni ja lukea luokassa myös oppilailleni eri oppiaineiden yhteydessä.

Edit. 29.10. Unohdin kokonaan mainita, että kirjan lopusta löytyy runokohtainen sanaselitysosio, muutamia sanataidetehtäviä ja ystäväkirjasivut, jotka voi täyttää haastattelemalla esimerkiksi isovanhempiaan tai vaikka kummitätiään, omia vanhempiaan tai jotakuta muuta aikuista. Kiva tapa innostaa lapsilukija tutkimaan lisää historiaa ja luomaan uusia tulkintoja kirjan runoista sekä vaikka luomaan omiaan!

A sanoi Agricola

Oikein hyvää Mikael Agricolan päivää kaikille! Agricolan ja suomen kielen päivää vietetään Suomessa 9.4. Yritin aamulla selittää viisivuotiaalle, kuka oikein oli Mikael Agricola, ja mitä niin tärkeää hän on tehnyt yli satoja vuosia sitten, että hänen kunniakseen vielä nykyäänkin nostetaan Suomen lippu salkoon. Yritin selostaa, miten Agricola kehitti suomalaisille oman kirjakielen ja käänsi monia tärkeitä teoksia suomeksi. On todella haastavaa selittää pienelle lapsille asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, koska lasten historiakäsitys on vasta aluillaan. Siksi on myös äärimmäiseen haastavaa kirjoittaa lapsille historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Vaatii aika paljon, että onnistuu kirjoittamaan samaan aikaan sekä kiinnostavan, informatiivisen että tarpeeksi yksinkertaisen teoksen, jossa ajankuva olisi kaiken lisäksi onnistunut.

Lähestylkoon nappisuoritukseen ovat tässä asiassa yltäneet Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen ja Maisa Tonteri, jotka ovat kirjoittaneet yhdessä kuvakirjan A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017, arvostelukappale). Kirja kertoo siis Mikael Agricolan elämästä, ja tarinassa äänessä on itse Agricola. Tämä antaa pojalleen Kristianille lahjaksi ABCkirian, jonka on itse kirjoittanut. Tämän jälkeen Agricola kertoo tiedonhaluiselle Kristian-pojalleen siitä, miten itse oppi aikoinaan kirjoittamaan ja lukemaan, kun suomenkielisiä aapiskirjoja ei vielä ollut. 

Agricola kertoo elämänsä vaiheista ja työstään suomen kirjakielen kehittäjänä niin, että hänen kuusivuotias poikansa pystyy ne käsittämään, mikä on onnistunut ratkaisu, sillä A sanoi Agricola -kirjan pienimmät lukijat tai kuuntelijat voivat hyvinkin olla sen ikäisiä. Issakainen, Häkkinen ja Tonteri ovat mielestäni onnistuneet kirjoittamaan vaikeasta aiheesta kohtalaisen yksinkeratisesti ja lapsentasoisesti. Tarinan lauseet eivät ole monimutkaisia, mutta vaikeaksi ymmärtämisen tekee kuitenkin juuri historiallinen viitekehys. Esimerkiksi siinä missä piispa, kuninkaan kanslia, tuomiokirkkokoulu ja koulumestari ovat luultavasti olleet Kristianille tuttuja termejä hänen päivittäisessä elämässään, ovat ne monelle nykylapselle vieraita asioita. Samoin uskonnollinen elämä voi olla isolle osaa nykylapsille vierasta, kun taas 1500-luvulla kristinusko oli vahvasti läsnä jokaisen suomalaisen elämässä, mikä tietysti näkyy A sanoi Agricola -kirjassakin. 

Mikäli nuorenkin nykylapsen kotikasvatukseen on kuulunut Jumalasta puhuminen, jumalanpalveluksissa käyminen ja Raamattuun tutustuminen, on hänen helpompi päästä sisään tämän kirjan maailmaan. Koulussahan nämä termit ja asiat tulevat tutuiksi sekä uskonnon että historian tunneilla, joten kouluikäisten lasten on jo varmasti huomattavan helpompi seurata tämän mainion kirjan tapahtumia. Kirjan kohderyhmää ovatkin varmasti juuri alakouluikäiset lapset, ja minulle ainakin tuli heti mieleen, kuinka paljon tätäkin kirjaa voisi hyödyntää opetuksessa.

A sanoi Agricola -kirjan kuvitus on myös aivan verratonta, ja sen on historiallisia yksityiskohtia kunnioittaen taiten tehnyt Pekka Rahkonen. Kuvat auttavat hahmottamaan tekstissä kerrottuja asioita, ja kuviin liitetyt puhekuplat elävöittävät kerrontaa. Jokaiselta aukeamalla on myös sana-aarrelaatikko, josta voi tavata, mitä sanoja on käytetty Agricolan aikana. Kirjan takaa löytyy myös erittäin kattavat tietotekstit Mikael Agricolasta, Kristianista ja suomen kirjakielen synnystä. Hauska lisä on vuoropuhelu, jonka käyvät 1500-luvun koululaiset oman aikansa kielellä ja sama teksti käännettynä nykykoululaisten puheeksi. 

Gabriel: "Pian minä sinun seipäällä herätän." -> Kalle: "Mä potkasen sut kohta ylös."

Monet lapset imevät itseensä tietoa tarinoiden kautta, ja siksi on hauskaa, että Agricolan vaiheistakin löytyy nyt näin onnistunut kuvakirja. Toivottavasti saamme lisääkin tällaisia teoksia erilaisista suomalaisista merkkihenkilöistä!

Lastenkamarin aarteita: viihdyttävä katsaus lastenkulttuurin historiaan

Olen viime aikoina lueskellut Ismo Loivamaan suloista teosta Lastenkamarin aarteet (Avain 2016, saatu kustantajalta). Kirjassa käydään läpi suomalaisen lasten- ja nuortenkulttuurin kehittymistä sekä muuttumista 1940-luvulta 2010-luvulle saakka. Erityisesti Loivamaa nostaa tarkasteluun kirjallisuuden, teatterin, radion, television ja lehdet lastenkulttuurin ilmentäjinä. Loivamaa myöntää itse esipuheessaan, että Lastenkamarin aarteet -kirjassa nostalgia pääsee anteeksipyytelemättä valloilleen, mutta hän sanoo tuovansa kirjassa esiin myös jo niitä unohdettuja lastenkulttuurin ilmiöitä.

Loivamaa tarkastelee jokaista vuosikymmentä ja näyttää, mitä lapset ja nuoret lukivat, kuuntelivat ja katselivat sekä millaista kulttuurillista keskustelua kyseisenä aikakautena käytiin. Myös kustannusala on päässyt Loivamaan tarkasteluun. Lasten- ja nuortenkulttuurin rinnalla on muuttunut myös käsitys lapsesta ja lapsuudesta sekä esimerkiksi siitä, millainen on lapsille sopivaa kirjallisuutta. Loivamaan mukaan nuoruus omana tärkeänä ajanjaksonaan keksittiin 1950-luvulla, ja 1970-luvulla lapsi sai oman äänensä kuuluville myös kulttuurin saralla. Selvää on se, että lastenkulttuuri ei ole irrallinen muusta maailmasta, vaan ajan henki ja yhteiskunnan tapahtumat heijastuvat myös esimerkiksi lastenkirjallisuuteen. 1940-luvulla isänmaallisuuteen kasvattaminen oli lastenkirjojen tärkeä tehtävä, mikä näkyi muun muassa kirjojen aihevalinnoissa.

Kuten Loivamaa itsekin kirjoittaa Lastenkamarin aarteita ei ole järjestelmällinen kirjallisuushistoria tai hakuteos, ja siitä puuttuvatkin kokonaan lähdeviitteet. Niitä olisin kaivannut, ja paikoin jäin toivomaan jokusia tarkennuksia ja muutamassa kohdassa olisin halunnut lukea aiheesta lisää. Tämän kirjan lukeminen sai minut ennen kaikkea valtavan hyvälle tuulelle. Koska historia on lähellä sydäntäni, on selvää, että minusta on ilo lukea teosta, joka sukeltaa lastenkulttuurin historiaan. Kirjassa on hyvä taitto, runsaasti kuvia ja minua viehättävä kansi. Erittäin lukijaystävällisiä ovat myös jokaisen luvun alkuun tehty tiivistelmä kyseisen vuosikymmenen tärkeimmistä ilmiöistä yms. sekä jokaisen luvun lopussa oleva vuosilukutaulukko.

Kirja etenee kronologisesti, mutta myönnä alkuun selailleeni teosta sieltä ja täältä. Ja tietysti tarkistin ensimmäiseksi, mitkä ilmiöt omilta lapsuus- sekä nuoruusvuosiltani Loivamaa on Lastenkamarin aarteisiin valinnut, ja mitkä ilmiöt nykyvuosikymmeniltä ovat päässeet tämän kirjan sivuille asti. 2010-luvun uusia ja merkittäviä asioita ovat Loivamaan mukaan muun muassa lukukoirien lisääntyminen, uudentyyppinen tekstiviestityylinen ladonta helppolukuisissa kirjoissa, suomalaisen lastenkulttuurin näkyminen maailmalla mutta myös kotiseutukiinnostuksen uusi tuleminen.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille nostalgianälkäisille, jotka ovat kiinnostuneita lasten- ja nuortenkulttuurista, mutta jotka eivät kaipaa turhan tieteellistä esitystä aiheesta.

Ps. Jos lastenkirjallisuuden menneet vuosikymmenet kiinnostavat, pysy kuulolla, sillä blogiini on tulossa haaste, jossa tarkoitus on muistella omia lastenkirjasuosikkejaan.... :)

Seikkailulla muinaisessa Tytyrin kalkkikaivoksessa: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle

Annastiina Mäkitalon (ent. Syväjärvi) kuvittama ja Johanna Venhon kirjoittama kuvakirja Kissanpissa (WSOY 2011) oli keväällä suoranainen hitti kotonamme, ja erityisesti kuopus tykkäsi kirjasta kovasti. Myös kaksikon toinen yhteinen teos Yllin kyllin (WSOY 2012) on kelpo luettavaa, ja pidän Mäkitalon kuvitustyylistä. Kun kuulin, että hänen kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle. Tarina vuorenpeikon ja pojan ystävyydestä 1950-luvun Lohjalla (Kiinnoste 2016) julkaistiin keväällä, kiinnostuin kirjasta - tottakai. Minulla on yleensäkin tapana innostua kuvakirjoista, joiden tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle ja Mäkitalon kirjan idea vaikutti kiinnostavalta. Ostin kirjan ja ajatukseni oli laittaa se pukinkonttiin, mutta esikoinen löysi kirjan kaapistani (eeeh...). Niinpä luimme kirjan yhdessä, ja pääsen kertomaan siitä teille jo ennen joulua.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat 1950-luvun Lohjalle, jonka merkittävä työllistäjä siihen aikaan oli Tytyrin kalkkikaivos ja -tehdas. Päähenkilö on Kalle-poika, joka viettää mukavaa ja rentoa kesää uiden, pelaillen ja välillä jopa äitiään kotitöissä auttaen. Kallen isä Pietari on porari Tytyrin kaivoksessa, ja eräänä päivänä isä tulee töistä huolestuneena, koska tuntuu, että joku tekee kovasti tihutöitä kaivoksessa. Tänään isä on löytänyt kaivoksesta kalsiitista tehdyn korun, jonka omistajasta ei ole tietoa. Vaikka kalsiittia löytyykin kaivoksesta aika ajoin, ei Tytyrissä kuitenkaan valmisteta koruja. Kalle saa merkillisen korun kivikokoelmiinsa. Yöllä joku kuitenkin hyppää ikkunasta sisään ja nappaa korun itselleen. Kalle yrittää seurata varasta, mutta öisellä pihalla tästä näkyy enää peikkohännän viuhahdus!

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Myöhemmin kesällä, öisellä kalastusretkellään Kalle tapaa tuon oudon korukivivarkaan, ja selviää, että hän on peikkotyttö-Tyyra. Tyyra ja hänen heimonsa asuvat kaivoksessa, jossa heillä on upea maanalainen kaupunki. Nuo kaksi ystävystyvät ja viettävät mukavan kesän yhdessä. Tyyra tuntuu tosin olevan aina kovin nälkäinen, ja vähän resuiseksi ja laihanlaiseksikin hän on käynyt kesän kuluessa. Tyyra oppii puhumaan jonkin verran ihmisten kieltä ja saa selitettyä Kallelle, että ihmisten kaivaukset ovat tulleet jo hälyttäväm lähelle heidän kotiaan. Jos peikot eivät saa enää rauhassa etsiä kalsiittikiviä ja valmistaa niistä koruja, eivät he voi käydä kauppaa keijujen ynnä muiden vastaavien olentojen kanssa ja jäävät siten ilman ruokaa. Peikot ovat yrittäneet karkottaa ihmisiä tihutöitä tekemällä.

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Kallen käy sääliksi peikkotyttöä ja tämän kansaa, ja niinpä poika kertoo isälleen Tyyran ongelmasta. Isä on hyväsydäminen ja ottaa asian hoitaakseen. Pian itse kaivoksen johtaja Kalkki-Petteri saa kuulla peikoista. Onneksi tämä ymmärtää peikkojen ahdingon ja lähtee Kalle oppaanaan tapaamaan peikkojen kunigasta. Tyyra tulkkaa näiden kahden mahtimiehen neuvottelut, joiden sisällöstä ei kenellekään muulle (edes lukijalle) hiiskuta sanaakaan. Lopputuloksena peikot saavat pitää omat asuinsijansa, eikä ihmisten kaivostoiminta enää häiritse heitä.

Ei ole helppoa tehdän nykylapsia kiinnostavaa kuvakirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Vaarana on, että juoni jää historiallisten paikkojen, tapojen ja esineistön esittelyn jalkoihin. Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle -kirjassa Mäkitalo haluaa selvästi kertoa lapsilukijoille historiallisesta Lohjaa ja Tytyrin kaivosta, mutta ei tee sitä juonen kustannuksella. Ainakin omaa lastani kiehtoi tarina salaperäisestä koruvarkaasta ja maan alla asuvasta peikkokansasta. Historiallisen Lohjan kartta ja poikkileikkauskuva kaivoksesta ovat esikoisesta myös kovin mielenkiintoisia. Minä ihan pikkaisen kyllä kritisoin sitä, että Kalkki-Petteri tuosta vaan suostui peikkojen pyyntöön. Loppuratkaisu tuntuu hivenen liian helpolta.

Lapsen suusta: "Tuo Tyyra puhuu jo aika hyvin ihmisten kieltä, mutta ei niin hyvin kuitenkaan. Miltähän peikkojen ääntely kuulostaisi? Ota kuva siitä niiden luolan kartasta, kun se on niin hieno."

Annastiina Mäkitalo: Tytyrin Tyyra & kaivoksen Kalle (Kiinnoste 2016)

Kirjan lopussa on aukeaman kokoinen tietoteksti kirjan tapahtumapaikoista, henkilöistä ja Tytyrin kaivoksesta. Kaivos on muuten edelleen toiminnassa, ja lisäksi siellä toimii myös kaivosmuseo.

Päivä kansallismuseossa. Historia on tässä!

Katariina Heilalan ja Maiju Tuiskun yhdessä kirjoittama kirja Päivä Kansallismuseossa. Historia on tässä! (Tammi 2016, arvostelukappale kustantajalta) on kuvakirjan muotoon puettu tietokirja, joka esittelee lapsilukijoille Helsingissä sijaitsevaa Kansallismuseota.

Kirjan kansikuvasta vastaa Riikka Turkulainen.

Kirjan kehyskertomuksessa Kansallismuseon oppaat esittelevät erikoiselle museovieraalleen Kansallismuseon esineistöä ja toimintaa. Oppaina esittelykierroksella toimivat Kansallismuseota jo sata vuotta vartioinut karhuveistos (Karhu) ja sen hyvä ystävä sekä työtoveri mamsellikello (Mamselli). Tarinan lisäksi kirjassa on kehystettyihin laatikoihin kirjoitettuja tietotekstejä, jotka tarkentavat Karhun ja Mamsellin kulloinkin esitteleman esineen historiaa tai antavat muuta lisätietoa oppaiden kertomasta aiheesta. Lopuksi kirjassa esitellään museon lapsikävijöille rakennettu mainio Vintti-työpaja.

Tarina alkaa varhaisena aamuhetkenä Karhun lähtiessä tekemään tarkistuskierrosta rakkaassa museossaan. Karhu sekä Mamselli ovat huolehtineet museosta jo iät kaiket ja nähneet siellä yhtä sun toista. Nyt kuitenkin aamu tuo tullessaan yllättävän museovieraan, sillä muuan herra hirvi Huittisista on kuullut huhun, jonka mukaan Kansallismuseossa säilytetään kuvaa sen esi-isästä. Ja tottahan Karhu ja Mamselli arvaavat, mitä kuva Hirvi tarkoittaa. He johdattavat Hirven tutkimaan Huittisista löytynytta hirvenpään muotoista kiviveistosta. Mamselli ja Karhu kertovat Hirvelle esineen tarinan, ja käy selväksi, että vaikka tutkijat ovat kovasti yrittäneet selvittää esineen tarkoitusta, ei sitä täysin tiedetä. Mitä kauemmas historiassa kuljemme, sen vaikeampi on tutkijoiden selvittää löytämiensä esineiden eli lähteiden käyttötarkoitusta. Hirvi on kuitenkin tyytyväinen, kun sai nähdä kuvan esi-isästää ja tarhtoo kernaasti tutustua muuhunkin museoon. 

Piirroskuvat kirjaan on tehnyt Päivi Arenius. Valokuvat ovat Kansallismuseon kokoelmasta.

Tutustumiskierros etenee teemoittain, läpi Suomen historian eri aikakausien. Hirvi pääsee muun muassa kuulemaan Pyhän Yrjänän legendasta itsensä lohikäärmeen kertomana (minisarjakuva tarinan sisällä), etsimään eri eläinlajeja Kansallismuseon kokoelmista (tämä etsiminen on kuulemma oikeastikin Kansallismuseon lapsikävijöiden mielipuuhaa) ja tutustumaan sekä hienomman väen kartanoon että rahvaan savupirttiin. 

Kirjan sisällisluettelosta näkee, mitä kaikkea Karhu ja Mamselli Hirvelle näyttävät museokierroksen aikana.

Lopuksi Mamselli ja Karhu esittelevät hirvelle Kansallismuseon yksittäisiä esineitä sekä ihan oikeita aarteitakin. Kierroksen aikana Hirvi oppiikin, että museon tehtävä ei ole pelkästään esitellä historiallisia esineitä, vaan myös säilyttää, kunnostaa ja tutkia niitä sekä välittää tietoa. Kansallismuseoon on tallennettu ihan tavallista esineistöä, joista on tullut ajan saatoissa arvokkaita niiden tietoarvon takia.

Minä luin tämän kirjan nelivuotiaan esikoisen kanssa, ja hän jaksoi hienosti keskittyä tarinaosuuteen, vaikka siinä ei itse asiassa mitään kovin jännittävää tapahdukaan. Tarinan tarkoitus onkin selvästi ensisijaisesti esitellä Kansallismuseon esineistöä ja museon toimintaa. Mietinkin nyt, lähtisimmekö lasten kanssa käymään Kansallismuseossa ja koittaisimme löytyää sieltä kirjassa esiteltyjä esineitä ja asioita. Kansallismuseo on suuri museo, jonka kokoelmissa on valtavasti esineitä. Varsinkin pienen lapsen kanssa koko Kansallismuseoon tutustuminen kerralla on hieman turhan kunnianhimoinen tehtävä, mutta erilaiset etsijä- ja salapoliisitehtävät (esim. etsitään kirjassa esiteltyjä asioita, etsitään eri eläinlajeja, etsitään erilaisia kulkupelejä, etsitään kummallisia esineitä ja selvitetään niiden käyttötarkoituksiajne.) voisivat olla hauskoja tapoja tutustua ainakin osaan Kansallismuseota.

Nelivuotiaan aikakäsitys ei vielä riitä siihen, että lapsi ymmärtäisi millaisia ajanjaksoja kirjassa ja museossa esitellään, tai kuinka vanhoja esineet ovat, mutta kiinnostuksen vanhoihin esineisiin ja niiden kautta historiaan voi toki jo yrittää lapsessa herättää. Olikin hauska tutkia lapsen kanssa pelkkiä kuvia vanhoista esineistä (kirjassa s. 31) ja arvuutella yhdessä, mihin tarkoitukseen kyseinen esine on tehty. 

Kansallismuseon käytännön kapistuksia (Päivä Kansallismuseossa. Historia on tässä! s.31)

Kirja soveltuu parhaiten luettavaksi alakouluikäisten lasten kanssa, mutta kuten kirjoitin, alle kouluikäisetkin varmasti saavat tästä irti yhtä sun toista - omalla tasollaan. Kaiken kaikkiaan uskon, että kirja on onnistunut tehtävässään: se jakaa tietoa Kansallismuseosta ja innostaa lapsiperheitä vierailemaan siellä.

Tammi on julkaissut aiemmin teokset Päivä Muumimaailmassa, Päivä Linnanmäellä ja Päivä Korkeasaaressa (esittelyn voi lukea tästä linkistä). 

Aikamatkailua madonreikien kautta: Aikamadot. Hansaseikkailu

Blogiani seuranneet ovat ehka huomanneet, että historia on lähellä sydäntäni. Itse kiinnostuin historiasta varhaisteininä taitavan historianopettajamme kertomien tarinoiden ansiosta. Uskon yhä, että moni lapsi saadaan "koukutettua" historiaan taitavalla tarinankerronnalla. Moni suurempi kokonaisuus on sitä paitsi helpompi oppia ja omaksua mikrohistorian kautta. Kun arkeologi Andreas Koivisto otti minuun yhteyttä, ja tiedusteli, haluaisinko tutustua hänen kirjoittamaansa ja Elina Terävän kuvittamaan keskiajasta kertovaan kuva- ja tietokirjan Aikamadot. Hansaseikkailu (Kellastupa Oy 2015), kiinnostuin heti.

Aikamadot. Hansaseikkailu pääosassa ovat todellakin siis pienet, madonnäköiset ulkoavaruuden elävät, jotka pääsevät matkustamaan ajasta ja paikasta toiseen pienenpienien madonreikien kautta. Madonreikiin eivät oikeastaan mahdu muut kuin nämä aikamadot, eikä sama reikä ole auki välttämättä kovin pitkää aikaa tai ilmesty samaan paikkaan useasti. Tavallisista madoista poiketen aikamadot osaavat puhua, niillä on kädet sekä erittäin kehittynyt yhteiskuntajärjestelmä ja laitteita ja työkaluja. Täytyy tunnustaa heti näin alkuun, että aluksi kavahdin ajatusta madoista päähenkilöinä. Tarinaa lukiessa madot eivät kuitenkaan aiheuttaneet minulle kummempia inhonväristyksiä.

Koivisto & Terävä: Aikamadot. Hansaseikkailu (Kellastupa)

Kirjan keskeisimmät aikamadot ovat kapteeni Robus ja tiedonjanoinen pikkumato Glimma. Robukselle ja Glimmalle sattuu onnettomuus, jonka seurauksena ne päätyvät Maa-nimiselle planeetalle ja huomaavat, että madonreikägeneraattori ei enää toimikaan. Se ei suostu syömään Maan jätteitä, eivätkä madot siksi pääse pois Maasta. Eräänä päivänä Glimma-mato sattuu löytämään saviastian sirpaleen ja vie sen matojen tukikohtaan. Siellä he saavat selville kyseessä olevan yli 600 vuotta vanha ruukunpalanen. Kapteeni ei arvosta moista roskaa - toisin kuin tiedonjanoinen Glimma - ja syöttää sirpaleen madonreikägeneraattorille. Yllättäen laite alkaa toimia, ja kapteeni sekä Glimma matkaavat madonreiän läpi toiseen aikaan ja paikkaan.

Koivisto & Terävä: Aikamadot. Hansaseikkailu (Kellastupa)

Kuunnellessaan ympärillään olevien ihmisten puheita madot ymmärtävät, että he ovat siirtyneet aikaan, jolloin valmistettiin se saviruukku, jonka sirpaleen Glimma sattui löytämään. Onnekkaan sattuman seurauksena madot löytävät kyseisen ruukun ja tempautuvat sen mukana keskelle hansakauppiaiden Rääveliin suuntautuvaa kaupparetkeä. Sen aikana aikamadot oppivat yhtä ja toista 1300 - 1400-lukujen kauppakulttuurista. Tietysti matkaajat kohtaavat myös erinäisiä vaaroja, eikä madoille ole lainkaan selvää, päätyvätkö he enää koskaan takaisin siihen paikkaan, josta sattuivat aikamatkalle joutumaan.

Keskiajalla Itämeren kauppaa monopolisoi Hansaliitto, ja myös suomalaiset kauppiaat kävivät kauppaa hansakauppiaiden kanssa. Näiden kauppasuhteiden ansiosta myös kapteeni Robus ja Glimma päätyvät suomalaisten kauppiasveljesten kyytiin ja lopulta myös muinaiseen Helsingaan (nykyinen Vantaa), josta koko seikkailu sai alkunsa. Ennen paluutaan nyky-Vantaalle madot joutuvat kuitenkin pelastamaan koko kaupparetkikunnan Itämerta seilaavilta merirosvoilta!

Koivisto & Terävä: Aikamadot. Hansaseikkailu (Kellastupa)

Kirjan kirjoittaja Andreas Koivisto on kierrellyt paljon vantaalaisia alakouluja ja kertonut oppilaille heidän lähiseutunsa historiasta. Miehen historiallinen tietämys ja ammattiosaaminen on havaittavissa kirjaa lukiessa. Historiallisen romaanin tai lastenkirjan kirjoittaminen on varmasti haastellista - varsinkin, jos tarkoituksena on kirjoittaa tietokirjamainen kuvakirja. Ongelmaksi muodostuu, miten tarinan sekaan upottaa kaikki faktat ja avaa vieraat käsitteet ilman, että tarina kärsii tai kirja tuntuu raskaalta. Osassa lukemiani kirjoja tämä ongelma on ratkaistu sijoittamalla aukeamille ns. tietolaatikoita tai takasivulle asiasanahakemisto, joista asiasta kiinnostunut lukija voi selvittää aiheesta lisää. Tässä kirjassa ei ole käytetty faktaruutuja tai asiasanahakemistoa, vaan tärkeät käsitteet avataan tarinan lomassa lähinnä tiedonjanoisen Glimman selvityöstyön kautta. Tekstistä ei onneksi tule liian töksähtelevää tämän valinnan kautta. Tarinan loppuun Koivisto on vielä kirjoittanut sivun mittaisen osion, jossa avaa tarinansa taustalla olevat historialliset faktat tarkemmin. Tietokirjoissa kuvitus on tärkeässä osassa, ja minua ilahduttaa, miten hienosti Terävä loihtii kuvissaan esille tarinan historialliset tapahtumapaikat. Historialliset kaupungit, hansakoggit, ihmisten vaatetus ja muut pienet yksityiskohdat on kuvattu ainakin minun mielestäni onnistuneesti.

Koivisto & Terävä: Aikamadot. Hansaseikkailu (Kellastupa)

Aikamadot. Hansaseikkailu sopinee luettavaksi 6 - 12-vuotialle lapsille. Tekstiä on aika paljon, joten lapsen pitää olla tottunut kuuntelemaan pidempiä satuja. Pienimmille tämä on ehkä pikemminkin tavallinen seikkailukirja kuin historiallinen tietokirja, mutta isommat lapset oppivat kirjasta jo ihan oikeastikin paljon. Kirja huomio hienosti kaksikieliset lapset, sillä se on käännöskirja, jossa toisella puolella on ruotsinkielinen tarina, toisella suomenkielinen. Tarina loppuu sellaiseen kohtaan, että oletan aikamatojen seikkailujen saavan jatkoa.