Historiatietoa lapsille tarinan keinoin: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Olen aina rakastanut historiaa, sillä minulle historia näyttäytyi lapsena ennen kaikkea kertomuksina ja tarinoina, jotka sijoittuivat menneeseen aikaan. Taitava opettajani osasi ruokkia tätä innostusta, ja hän kertoi meille paljon kertomuksia ja järjesteti jopa kaksi keskiaikaan sijoittuvaa koulupäivää. Opettajaopiskelujeni aikana meidän piti rakentaa kuvitelluille oppilaille mielenkiintoinen tehtäväpaketti Kansallismuseoon tutustumista varten. Minä valitsin museon runsaista kokoelmista rautakauden esineistön, ja lähdin työstämään tehtäviä tarinoiden kautta, eli kehitin kehyskertomuksen, jonka päähenkilölle tuli vastaan erinäisiä ongelmia ja tilanteita, joihin oppilaan pitää löytää vastaus tai ratkaisu. Ratkaisut löytyivät tietysti näyttelystä. Uskon ja toivon vahvasti, että tarinat tempaavat lapset mukaansa ja toivottavasti saavat heidät kiinnostumaan historiasta.

Kirjan kuvat otin kesälomalle Vanajaveden rannalla, ja Häme onkin yksi paikoista, jossa rautakautista asutusta on Suomessa ollut. kuvan alareunan erikoiset kivet ovat löytöjä mökkirannasta, ja aika hauska on ajatella, että ne olisivatkin ihmiskäsien muinoin muovaamat...

Ei siis varmasti ole ihme, että ilahduin suuresti, kun sain postissa Karoliina Suoniemen kirjoittaman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019, saatu kustantajalta), joka rakentuu rinnakkain kulkevien kehyskertomuksen, tietotekstin ja pienten, lasta osallistavien tehtävien kautta. Kirjan idea on siis aikalailla samantapainen kuin Otavan noin 10 vuotta sitten julkaiseman Suomen lasten historian, tietysti sillä erolla, että Suomen lasten historia ei paneudu vain yhteen historian aikakauteen vaan laveammin Suomen koko historiaan.

Olen lukenut Ihan oikeat viikinkiajan lapset -kirjaa ääneen 5- ja 7-vuotiaiden lasteni kanssa, vaikka uskoakseni se on tarkoitettu hieman vanhemmille lapsille. Toisaalta kirjan tarinan päähenkilöt Mielun ja Joutsin ikiä ei ole kerrottu, joten aika monen ikäisten lukijoiden on mahdollista kiinnostua heidän elämästään ja siitä, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä viikinkiajan (Suomessa rautakauden loppupuoli) lasten elämällä on heidän omaan elämäänsä. Varsinainen tarina ei ole kovin jännittävä, mutta auttaa lukijoita eläytymään noin tuhat vuotta sitten eläneiden lasten elämään.

Tarinaosia, jossa paneudutaan kotioloihin.

Kirja käsittelee viikinkiajan lasten elämää ja arkea iloineen ja suruineen. Pääluvut ovat jaettu aiheittain esimerkiksi asumisen, vaatetuksen, ruuan, leikkien jne. mukaan. Jokaisen pääluvun alussa on aukeaman verran tarinaa, jonka jälkeen tulee tietotekstiosio, josta lukija voi lukea tarkemmin kertomuksessa mainituista asioista. Lopuksi on vielä jokin tehtävä esimerkiksi oman loitsun keksiminen tai rautakauden ruoka-annosten arvioiminen. Tietoa on runsaasti, ja Suoniemi on kirjoittanut sen niin, että lapsilukijan on sitä helppo lukea ja ymmärtää. Monet käsitteistä ja asioista ovat lapsille luultavasti kuitenkin uusia, joten ehkä kirjan loppuun olisi voinut vielä liittää sanaston ja tekstien oheen lisätä runsaasti havainnollisia kuvia, sillä kuvien kautta asiat vautuvat yleensä helpommin. Nyt Emmi Kyytsösen piirtämät sivun kokoiset kuvat lähinnä toimivat tarinoita kuvittavina tuokiokuvina.

Tieto-osio ja sen vieressä pieni tehtävä

Ihan oikeat viikinkiajan lapset on kiinnostava tietokirja, ja olisikin hauskaa, jos Suoniemi kirjoittaisi seuraavaksi vaikka Ihan oikeista keskiajan lapsista! Käyttäisin tätä kirjaa ilman muuta myös historian opetuksessa ja voisin jopa kuvitella rakentavani kokonaisen opetusjakson tämän ympärille.

Lasten kanssa on mielenkiintoista etsiä yhtäläisyyksiä viikinkiajan ja
nykyajan lasten elämien välillä. Kaarnaveneet lienevät kaikille tuttuja
leluja yhä nykyäänkin?

Tämä on kolmas ja viimeinen #naistenviikon postaukseni. Hyvää nimipäivää nimikaimani Kiat ja Kiiat sekä Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kristiina ja Tinja sekä kaikki muut nimpparisankarit!

Kun vauva ja äiti vaihtavat osia: Muttinen ja äiti (naistenviikon toinen postaus)

Naistenviikon toisen kirjaesittelyn ansaitsee Anna Krogeruksen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama pienempien lasten kuvakirja Muttinen ja äiti (WSOY 209, arvostelukappale). Jokaisella sivulla on vain vähän tekstiä, ja Kallasmaan kuvitus kertookin paljon lisää siitä, mitä oikeasti tapahtuu.

Kirjan tarina on aika yksinkertainen: eräänä päivänä Muttinen ei jaksa enää olla vauva, eikä äiti jaksa olla äiti, ja siksi he päättävät vaihtaa rooleja. Kun äiti pötköttelee vauvojen tapaan matolla ja ottaa päiväunet, tekee Muttinen kaikkea sitä, mitä äidit päivän aikana tekevät. Muttinen esimerkiksi hoitaa pyykit ja laittaa ruokaa (kuvat osoittavat, että kiskoo astiat kaapeista ja sukeltelee pyykkikasoissa). Tässä vaiheessa lapsiamme nauratti, mutta sitten kertomuksen tunnelma muuttuu. Muttinen nimittäin saa päähänsä lähteä kauppaan, eli konttaa ulos ovesta ja kotipihan portista!

Arvaatte varmaan, mitä tapahtuu, kun äiti herää? Hän menee tietysti paniikkiin, kun huomaa avonaisen ulko-oven ja tajuaa, että Muttinen ei ole misään sisällä. Muttinen puolestaan on tutkinut onnellisena luonnon ihmeitä, mutta hätääntyy hänkin lopulta, kun suriseva ja pörisevä otus tulee liian lähelle. Niin alkaa Muttinen huutaa äitiä ja äiti huutaa Muttista. Äiti juoksee ja etsii vauvaansa, kumpikin huutaa, ja tunnelma on varsin hätääntynyt.

Lopulta helpotus on suuri, kun äiti löytää Muttisen, ja tämä pääsee turvaan äidin syliin. Yhdessä he tekevät sopimuksen, että tästä lähtien äiti pysyy äitinä ja Muttinen vauvana - kunnes kasvaa isoksi.

Minusta tämä kuvakirja on ihana hauskoine ja lempeänvärisine kuvineen, vaikka tarkemmin ajateltuna tarina on myös oikeasti hieman ahdistava. Tai sanotaanko näin, että olen hiljattain itsekin juossut etsien yhtä lasta ilman vastausta ja pelännyt jo pahinta. Oma lapseni löytyi onneksi (istuin tahalleen hiljaa piilossa), mutta menetyksen tunne oli ihan kamala ennen löytymishetkeä. Niinpä en tätä kirjaa pysty enää lukemaan yhtä kevyin mielin kuin ennen tuota tilannetta. Huomaan samastuvani Muttisen äidin hätään Vajaa kolmevuotiasta lastani huvittaa edelleen kuunnella, miten Muttinen päättää ruveta aikuiseksi ja muka hoitaa kodin taloustöitä, mutta kyllä hänkin painautuu tiukasti kylkeeni, kun Muttinen ja äiti huutavat toisiaan... Ja niinhän se on, että äitien kuuluu olla äitejä ja lasten lapsia - ihan syystä!

Toivottavasti Muttisesta kertovia kuvakirjoja tulee vielä lisää, sillä ainakin tämä Muttinen ja äiti kuvaa ihanasti vauvaperheen elämää, ja kirja itsessään on juuri sopivan mittainen luettavaksi tuollaisen noin 2 - 3-vuotiaan leikki-ikäisen kanssa.

Hyvää nimipäivää tämän päivän naisille ja tytöille: Leenalle, Matleenalle, Leenille, Lenitalle ja Malinille!

Kuvakirja kaverisuhteista: Vesta-Linnea ja kaverit (Naistenviikon ensimmäinen postaus)

Heinäkuu on edennyt jo siihen pisteeseen, että kalenteri kertoo perinteisen naistenviikon alkaneen eilen. Tuija on perinteisesti järjestänyt kirjabloggaajille naistenviikon haasteen, ja tänäkin vuonna yli 20 kirjabloggaria esittelee tämän viikona aikana kirjoja, joiden päähenkilöinä tai tekijöinä on nainen.

Tänä vuonna esittelen naistenviikolla ainakin kolme hienoa, naisten kirjoittamaa ja kuvittamaa lastenkirjaa, joista yksi käsittelee lasten kaverisuhteita, yksi äitiyttä ja pikkuvauvana olemista ja kolmas puolestaan paneutuu viikinkiajan lasten elämään rautakautisessa Suomessa.

Tämän heinäkuun 19. päivän kirja on Tove Appelgrenin kirjoittama ja tänään nimipäiväänsä viettävän Salla Savolaisen kuvittama kuvakirja Vesta-Linnea ja kaverit (Tammi 2019, arvostelukappale, suom. Tittamari Marttinen). Vesta-Linneasta kertovat kuvakirjat käsittelevät usein erilaisia tunteita ja tilanteita, jotka eivät aina tunnu lapsesta kivalta. Aikaisemmissa osissa muun muassa pohditaan, mitä tehdään, kun yksi perheenjäsen tulee allergiseksi perheen koiralle, riidellään sisarusten kanssa, tunnetaan yksinäisyyttä ja leikitään jopa hautajaisia.

Tässä uusimmassa osassa Appelgren on kirjoittanut hienon kertomuksen lasten kaverisuhteista, ja kuvaa hyvin sitä, miltä tuntuu, kun odottaa kovasti kaverin soittoa, jota ei koskaan tulekaan. Tarina saa pohtimaan, millainen on hyvä kaveri ja voiko toinen olla samaan aikaan maailman hauskin tyyppi, mutta samalla huono ystävä.

Tarinan päähenkilö on kouluikäinen Vesta-Linnea, joka on innoissaan viikonlopun alkamisesta. Hänen kaverinsa Mindy on luvannut leikkiä Vesta-Linnean kanssa ja soittaa tälle perjantaina koulun jälkeen. Vesta-Linnea odottaa Mindyn yhteydenottoa niin paljon, ettei meinaa ehtiä leikkiä samassa taloyhtiössä asuvan Alex-kaverinsa kanssa, ei vastaa tämän yhteydenottoihin tai huomaa, kuinka hauskoja hetkiä hänellä on ihan oman perheensäkin kanssa.

Soittoa tai viestiä Mindyltä ei tule, Vesta-Linnea yrittää keksiä selityksiä kaverinsa puhelinhiljaisuuteen. Viikonlopun edetessä Vesta-Linnea alkaa jopa miettiä, onko hän itse erehtynyt päivästä tai vielä pahempaa, onko hänessä jotain vikaa, eikö Mindy pidäkään hänestä! Lopulta tulee kuitenkin viesti: ”Me ei voida nähdä tänään. Olen Keiran luona koko viikonlopun. Täällä on sairaan kivaa!” Ilkeää, ajattelematonta ja valitettavan tavallista lasten keskuudessa. Viestin lähettäjä ei ehkä tajua, kuinka paljon kaveriaan satuttaa, mutta yhtä kaikki ulkopuolelle jäämisen tunne on hirvittävä, eikä ole ihme, että Vesta-Linneankin paha mieli purkautuu kiukutteluna äidille.

Vesta-Linnean äiti yrittää lohduttaa tytärtään ja kehottaa tätä miettimään kaikkia niitä kivojakin asioita, joita tällä jo on. Parhaimman huomion tekee kuitenkin Vesta-Linnean pikkusisko Wendla: ”Minusta Mindy ei ole kiltti” ... ”jos hän on ystäväsi, hänen pitäisi olla sinulle kiltti. Eikä pelkästään sinun hänelle.” Tässä tosiaan on kaveruudesta ydin ja sen Vesta-Linneakin myöntää. Ehkä hän tästä hoksaa itsekin olleensa viikonlopun ajan hieman huono ystävä Alexille, joka tulee aina paikalle, jos niin on sovittu. Sillä hyvä ystävä pitää lupauksensa ja on toiselle kiltti.

Vesta-Linnea-kirjoissa tekstiä on aika paljon, eli nämä kuvakirjat sopivat parhaiten noin 5 - 8-vuotialle lapsille, jotka jaksavat kuunnella pidempääkin tekstiä. 

Kuvakirja, jossa opetellaan lukukäsitettä: Villami oivaltaa numerot

Tässä naistenviikon viimeisessä postauksessani esittelen kuvakirjan, jonka toinen tekijä viettää minun laillani  tänään nimipäiväänsä (Kristiinan yms. päivä). Kirja on Marjukka Niemen kirjoittama ja Kristiina Mäkimattilan kuvittama Villami oivaltaa numerot (Marketiimi 2017, saatu kustantajalta). Olen aiemmin esitellyt blogissani kirjat Utelias Villami ja Villami löytää värit.

Tässä uusimmassa Villami-kirjassa pikkuinen lammas opettelee numeroita, lukusanoja ja -määriä. Kirjassa on opettavainen sävy, ja tarkoitus on selvästi johdattaa myös lukijat lukusanojen ja numeroiden maailmaan. Liikkeelle lähdetään lukukäsitteen ideasta, eli siitä, että minä olen yksi, sinä olet yksi, tuokin voi olla yksi, mutta yhdessä olemme enemmän (kaksi, kolme jne.). Jokaisella lukusanalla on myös oma numeromerkkinsä.

- Isä, minä tiedän jo paljon asioita. ... Mutta isä, nyt minua mietityttää. Minä tiedän, että katraassamme on PALJON lampaita ja että perheessämme on MONTA lammasta, mutta entä minä. Olenko minä PIKKUMONTA?

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila:
Villami oivaltaa numerot (Marketiimi 2017)

Villami oppii nopeasti laskemisen idean, ja alkaa yhdistellä lukusanaan myös oikeita lukumääriä ja niiden numeromerkkejä. Isä opettaa Villamille myös erilaisia muistisääntöjä, mitä asiaa mikäkin nemeromerkki muistuttaa. Numero kaksi näyttää esimerkiksi joutsenen kaulalta ja neljä on ylösalaisin oleva tuoli. Tämä on hauska idea ja voi ihan oikeastikin auttaa lapsia muistamaan, miten jokin tietty numero piirretään.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila:
Villami oivaltaa numerot (Marketiimi 2017)

Aiempien Villami-kirjojen tavoin myös tässä kirjassa taittoa on väljää ja fontti miellyttävän isoa. Tässä kirjassa ei ole kovin montaa lorua, mutta pari sentään on mahtunut mukaan. Mäkimattilan piirtämät kuvat ovat suloisia ja havainnollisia, mutta vielä enemmän olisi voinut hyödyntää sitä, että kuvista olisi voinut etsiä asioita, joita on kulloinkin opeteltavan numeron verran. Paikoin myös tuntui, että teksti ja kuva olisivat voineet olla samalla sivulla, jolloin ne olisivat paremmin tukeneet toisiaan (esim. teksti, jossa tutustutaan numeroon viisi sekä sitä käsittelevä kuva, katso kuva yllä ja alla). Jäin myös kaipaamaan sivunumerointia.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila:
Villami oivaltaa numerot (Marketiimi 2017)

Villami oivaltaa numerot sopii hyvin luettavaksi sekä kotona että vaikka esikoulussa, jossa jo systemaattisemmin tutustutaan numeroihin ja laskemiseen. Mietin, että niissäkin ekaluokissa, joissa ei ole käytössä sellaista kirjasarjaa, johon on lisätty kehystarina jo valmiiksi, tämä kirja voisi toimia numero kerrallaan luettuna tunnin aloituksissa.

Marjukka Niemi & Kristiina Mäkimattila:
Villami oivaltaa numerot (Marketiimi 2017)

Hyvää nimipäivää vielä Kristiina Mäkimattilalle ja kaikille muillekin tämän päivän nimpparisankareille!

Taiteellinen kuvakirja yksinäisyydestä ja lapsen näkymättömyydestä: Olematon Olga

Näkymöttämyys, yksinäisyys, yksin jääminen... Kaikki nuo ovat sanoja, joilla on surullinen kaiku eikä suotta. On raadollista kokea itsensä näkymättömäksi ja olemattomaksi toisten joukossa.

Luin keväällä Meidän Perhe -lehdestä artikkelin, jossa oli selvitetty miksi ja miten ihmisestä tulee näkymätön. Selvitys oli tehty nettikyselyn avulla, ja siihen oli tullut kaikkiaan 690 vastausta. Tulokset olivat analysoineet kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila Turun yliopistosta ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta. Tulosten perusteella tutkijat listasivat kuusi tekijää, jotka vaikuttavat siihen, että ihminen jää yksin. Kuudes tekijä on pysäyttävä: sattuma. Artikkeli on tarjolla netissä vain tilaajille, mutta tiivistelmän voi käydä lukemassa täältä. Nuorimmat kyselyyn vastanneista olivat 11 - 15 -vuotiaita, ja koulu oli vastauksissa hyvin keskeisessä roolissa, eikä ihme, sillä lapset viettävät ison osan ajastaan koulussa, jossa joku on valitettavan "helppo" jättää porukasta ulkopuolelle. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän aikuisten pitäisi olla erityisen herkkänä ja pyrkiä tekemään kaikkensa, jotta kukaan ei kokisi olevansa olematon.

Kirjailija Inka Nousiainen ja kuvittaja Satu Kettunen ovat tarttuneet tähän tärkeään aiheeseen ja tehneet yhdessä kuvakirjan Olematon Olga (Otava 2018, arvostelukappale kustantajalta), jossa Olga on useimmille ihmisille nimensä mukaan olematon. Olga on se tyttö, joka on saattanut pukeutua kukkahaalariin juuri silloin kun on istahtanut kukalliseen nojatuoliin tai keltaiseen takkiin juuri sillä hetkellä kun tuulenpuuska on tempaissut ilmaan kasan vaahteranlehtiä. 

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Olga on tyttö, joka unohtuu helposti, mutta kirjan kertoja eli eräs aikuinen täti tahtoo esitellä Olgan pienelle pojalle. Hän sanoo:

Mutta eipä unohdeta Olgaa. Se on meidän tehtävämme nyt. Olla unohtamatta Olgaa. On liian paljon ihmisiä, jotka unohtuvat tai ainakin melkein unohtuvat, muistuvat mieleen viime hetkellä, ...

Ja kuitenkin täti keskittyy Olgasta kertoessaan höpöttämään niin paljon itsestään ja hyppii hyvää tarkoittaen sivupoluille, että ei muista kuitenkaan esitellä Olgaa pojalle, ennen kun Olga on jo lähtenyt. Sen hän kuitenkin ehtii kertoa, että Olgalla on hieno kyky, nimittäin kyky olla muilla ystävällinen. Kuten täti kertoo, jokainen meistä on ainutlaatuinen ja kokee asiat omalla tavallaan. Jokainen meistä kertoisi itsestään eri asioita, kun me kertoisimme toisistamme.

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Ja niin tätikin taas kertoo vaikka mitä itsestään. Ja on tietysti tavattoman pahoillaan, kun ei ehtinyt esitellä Olgaa ja poikaa toisilleen:

Lupaathan että katselet ja kuuntelet tarkemmin kuin minä, ja kun näet Olgan voit vaikka hymyillä hänelle. Silloin hän ei luule olevansa olematon. Sillä jos ihminen luulee olevansa olematon, se tekee hänet kovin surulliseksi.

Ja juuri se on tärkeää: tulla huomatuksi, tulla kohdatuksi, tulla näkyväksi! Onneksi kirjan viimeinen kuva on varsin toiveikas. Poika onnistuu löytämään Olgan!

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen: Olematon Olga
(Otava 2018)

Pidin kovasti Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen edellisestä yhteisestä lastenkirjasta Yökirja (Tammi 2015), ja sekin käsitteli eräällä tavalla yksinäisyyttä ja ystävän tärkeyttä. Myös Olematon Olga on hieno kirja, jonka kuvitus on hyvin persoonallista ja taiteellista. Aluksi lapseni hieman vierastivat tämän kirjan kuvitustyyliä, eikä tekstikään ole kaikkein helpoimmasta päästä. Kuitenkin Olematonta Olgaa voikin lukea useamman kerran, keskustellen sekä kuvia tutkien ja ihmetellen.

Tänään nimipäiviään viettävät Olga ja Oili. Hyvää nimipäivää kaikille nimiäiväsankareille!

Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa - Kuvakirja kertoo, ettei vieraan kielen oppiminen ole aina helppoa

Kirjailija Johanna Venho voitti noin vuosi sitten tekstillään Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa Kariston Rohkeus-aiheisen kirjoituskilpailun. Tekstin kuvittajaksi valikoitui Hanneriina Moisseinen, joka onkin osannut todella hienosti tulkita Venhon tekstiä ja kuvittaa sen, mikä tekstissä on oleellista. Kirja kertoo pienestä Amirista ja eräästä oppitunnista, joka ahdistaa Amiria kovasti. Poika on maahanmuuttaja, eikä osaa vielä kunnolla suomea. Nyt Amirin pitäisi kirjoittaa runo, jossa on riimit.

"En osaa suomea, en osaa runoa", Amira ajattelee. Siinä, missä Amirin oma kieli on täynnä pehmeitä kurkkuäänteitä, juuttuvat suomenkieliset sanat kurkkuun kulmikkaina ja jäävät kuivina kielelle. Opettaja lukee oppilaille tunnin aluksi Onnimanni-runon, mutta runon sanat ovat Amirille käsittämättömiä: matikka, pytikkä, maitopyörä...

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Amirin ahdistus kasvaa, mutta hän tarttuu opettajan kehotuksesta kynään ja ryhtyy piirtämään runoa varten vaadittavaa otusta. Syntyy Hauf, jolla on korvat, luutamainen häntä, mustat siivet, kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. Hauf on ollut Amirin sängyn alla illalla, se asuu myös Amirin pulpetissa ja syö kyniä. Sen hengitys on kuuma ja rahisee. Hyvää tarkoittava, mutta oikeasti aika ymmärtämätön opettaja yrittää kannustaa Amiria, kehuu piirustusta ja Hauta. Opettaja ei kuule viimeistä f-kirjainta, eikä ymmärrä, että Amirin paperille syntyy hauf, eli pelko hänen omalla kielellään, sillä, jolla Amir osaisi kirjoittaa runon.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Paperin yläreunaan Amir saa kirjoitettua: Luletko etä Hau on kilti. Se on. Kello käy, eikä Amir pysty eikä osaa kirjoittaa muuta. Kun tulee aika lukea runot luokalle, opettaja katsoo pojan paperia ja vihdoin onneksi ymmärtää:

-Kuule, luulen, että sinulla on runo valmiina mielessä. Onko? 
Amir nyökkää. -Lyhyt runo.
-Tulisitko lukemaan sen kaikille ääneen?

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Vaikka Amiria pelottaa edelleen, hän saa luettua runonsa omasta päästään, ja kaikki taputtavat sille. Lopulta Amir onnistuu myös kuiskaamaan opettajalle, että otus on Hauf - pelko. Sen jälkeen poika työntää paparin pulpettiinsa, jossa Hauf on ja pysyy. Mutta hän voi työntää käden pulpettiin ja rapsuttaa sen niskaa. Hän voi napata kynän sen suusta ja kirjoittaa kirjaimia, joista vähitellen tulee myös oikeita suomenkielisiä sanoja.

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa
(Karisto 2018)

Vieraan kielen oppiminen keskellä vieraskielistä ympäristöä ei varmasti ole helppoa. Amirinkin hyvää tarkoittavalla opettajalla meinasi kokonaan mennä ohi, että hän vaati pojalta aivan liikaa. Se meidän itse kunkin olisi hyvä muistaa, ja tämä Venhon kirjoittama hieno kuvakirja auttaa sekä kantasuomalaisia että maahanmuuttajia, aikusia ja lapsia ymmärtämään, millaista on, kun ei vielä osaa tai ei ihan ymmärrä. Toisaalta kirjan sanoma myös kannustaa: aina voi oppia ja pelon voi voittaa!

Tänään 21. heinäkuuta vietetään Johannan nimipäivää, joten paljon onnea Johanna Venholle sekä muille nimpparisankareille!

Fantasiakirjallisuutta alakouluikäisille: Aijalin saaren tarun 1 - Revonpuro

Naistenviikon kirjapostaukset jatkuvat kirjalla, jonka päähenkilöllä Malla Margaretalla olisi nimipäivä tänään 20. heinäkuuta. Mervi Heikkilä on kirjoittanut uuden alakouluikäisten lasten fantasiakirjasarjan Aijalan saaren tarut, jonka ensimmäinen osa Revonpuro imestyi keväällä (Karisto 2018, arvostelukappale). Malla Margareta on nuori tyttö, joka asuu sokean äitinsä kanssa Aijalan saarella, Revonpuron varrella, erään kylän laidalla. Tyttö itse pitää ristimänimeään enemmän kutsumanimestään Pöllöstä. 

Pöllön hyvä ystävä on Närhäkkä-niminen lintu, ja Pöllö rakastaa luontoa ja puolustaa metsää kaikilta tunkeutujilta - jopa niiltä, jotka eivät edes ole metsälle tai sen eläimille vaaraksi. Eräänä päivänä Pöllö törmää metsässä kahteen poikaan, Hiiskuun ja Matrukseen, jotka tutustumisen jälkeen osoittautuvatkin ihan kelpo kavereiksi. Pojat kertovat kauhistuttavan uutisen: Maan hallitsija Varjoton on alkanut rakentaa valtavaa Kultamyllyä, minkä takia kaikki metsät on pikkuhiljaa tuhottava. Pöllö päättää uusien ystäviensä kanssa pelastaa metsän huolimatta siitä, kuinka mahdoton tai vaarallinen tehtävä tulee olemaan. Ja on sanomattakin selvää, että tehtävä on sekä vaarallinen että vaikea. Varjottomalla on apunaan ilkeä taikuri, Mestari Janko, joka hallitsee rakennusmiehiä valtavan petonsa avulla. Ennen myllyn tuhoamista lasten pitää siis ensin päästä eroon Jankosta ja pedosta. Suorittaessaan tehtäväänsä Pöllö muun muassa joutuu Varjottoman vangiksi ja törmää tyrmässä pariin vanhaan tuttuun, joilta hän saa apua sekä pakenemisessa että myllyn tuhoamisessa. Loppujen lopuksi lapset onnistuvat murskaamaan Varjottoman ahnaat suunnitelmat, mutta kirjan loppu vihjaa, että Pöllön seikkailut ovat vasta alussa.

Revonpuro metsänhaltijoineen, noitineen, soiden rämiäisineen, metsien jäärineen ja ihmisiä luoliinsa houkuttelevine riivoineen muistuttaa minua Ronja Ryövärintyttärestä ja Matiaksenmetsästä. Mustatukkaisessa metsänlapsi-Pöllössä on myös paljon samaa kuin Ronjassa. Kuitenkin Revonpurossa on mukana myös fantasiakirjoille tyypillisempiä elementtejä: etsintäretki ja ratkaistavana oleva tehtävä, taikuutta, selvä paha henkilö sekä mystiikkaa, pappeja ja vanhan uskonnon syrjäyttänyt uusi uskonto.

Pöllö on ihailtavan reipas, rohkea ja itsevarma sankaritar, joka ei epäröi puolustaa rakkaitaan ja rakastamiaan asioita oman henkensäkin uhalla. Hän on hyvä esimerkki kaikille nuorille lukijoille, ja osoittaa, että tyttö voi ja pystyy samanlaisiin sankaritekoihin kuin pojatkin. Pöllön omassa maailmassa tyttöjen paikka on yleensä kotona, mutta Pöllö ei suostu alistumaan siihen rooliin vaan tarttuu toimeen muiden vastusteluistakin huolimatta:

Kaisla päästi Pöllön matkaan vain vaivoin. Hänen mielestään kaikkien, etenkin naisihmisten, olisi ollut parasta pysyä mökeissään, tehdä ruokaa, ommella vaatteita ja siivota eikä seikkailla pitkin metsiä.
- Sinä et ole minun äitini. Sitä paitsi kultamylly on tuhottava! Pöllö muistutti. 

Naistenviikko alkaa

Heinäkuun 18. - 24. välisenä aikana vietetään Suomessa naistenviikkoa. Viikko on saanut nimensä siitö, että noihin päiviin osuu vain naisten nimipäiviä. Nimipäiviä viettävät muun muassa Riikka, Saara, Maria, Marketta, Johanna, Leena, Oili, Kristiina ja Tiina. Luimme hiljattain lasten kanssa Mauri Kunnaksen kirjoittamaa hienoa lastenkirjaa Kesä Koiramäessä, jossa mainitaan, että vanha kansa uskoo naistenviikon olevan erityisen sateinen. Sateisuuden kerrotaan johtuvan siitä, että naisilla on tapana itkeskellä paljon. Entisaikaan naistenviikolle kuitenkin toivottiin poutaa, sillä heinänteko osui yleensä naistenviikkoon.

Tiedä sitten tuon sadeväittämän paikkansapitävyydestä, ja nyt naistenviikon alussa sää on aivan käsittämättömän kuuma ja poutainen. Minä lomailen parhaillaan, mutta osallistun silti enemmän kuin mielelläni Tuijan aloittamaan, perinteiseen naistenviikkohaasteeseen. Haasteen aikana on tarkoitus lukea ja kirjoittaa naisnäkökulmasta. Ihan jokaiselle naistenviikon päivälle en lupaa postausta, mutta ainakin muutamalle päivälle olen jo ehtinyt ajastaa kirjaesittelyt. Luvassa on ainakin uunituoreen nuortennovellikokoelman ja kahden kivan lastenkirjan esittelyt. Kannattaa siis välillä tulla vilkaisemaan tänne blogin puolelle kesken naistenviikon helteiden! <3