Miran suuri päivä

 Miran suuri päivä on oivaltavasti tarinoitu ja kuvitettu kirja pienen ihmisen jännityksestä uuden äärellä. Vaikka Mira on odottanut koulun alkamista kauan, hän huomaa tuon päivän koittaessa, että on suuren lapsijoukon keskellä valtavan pieni, suorastaan kutistunut! 

Kun muut lapset leikkivät ja vastaavat opettajan kysymyksiin luokassa, tuntee Mira itsensä yksinäiseksi ja näkymättömäksi. Täyteen mittaansa hän kasvaa taas, kun pihalta löytyy uusi ystävä, joka on onneksi odottamassa myös seuraavana päivänä!

Pidin valtavasti tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, miten se kuvaa konkreettisesti sitä tunnetta, kun jännittää, pelottaa ja pelkää, ettei osaa tai ettei kukaan huomaa. Koulun aloitus varsinkin on hyvin mullistava tapahtuma, kun pienistä päiväkotilaisista tuleekin yhdessä yössä ”isoja” koululaisia. Kirjan kuvituksen on taiteillut David Henson, ja Stina Klintbergin kirjoittaman tarinan on suomentanut Raija Rintamäki.

Herra Pupun suklaatehdas (ja yksi pieni suklaamunaryöstö)

Pääsiäisen kunniaksi esittelyssä tänään muutama vuosi sitten julkaistu kuvakirja Herra pupun tehdas (Kustannus-Mäkelä 2018). Kirjan on kuvittanut ja kirjoittanut Elys Dolan ja suomentanut Raija Rintamäki. 

En tiedä, onko se kuvituksen värikkyys vai tarinaan ujutettu vitsikkyys, mutta joka kerta, kun kuopus bongaa tämän kirjastosta, hän tahtoo lainata tämän. Nyt oli hauska huomata, miten 4.- ja 2.-luokkalaisemmekin jäivät kuuntelemaan, kun luin nuorimmalle. He löysivät kuvituksesta ja kerronnasta sellaisiakin vitsejä, jotka menivät nuorimmalta hieman ohi. Itseänikin huvittaa tämä tarina ahneesta tehtaanjohtajasta, joka kuvittelee ensin voivansa lisätä tuottavuutta työntekijöiden kustannuksella, mutta joka lakkojen seurauksena päättää pärjätä yksin ja joutuu kaulaansa myöten liemeen.

 Lastenkirjamaailmassa tällaiset tapaukset onneksi usein päättyvät hyvin, ja tässäkin ahkerat työläiset saavat paremmat työolot ja pohattapupuli oppii tarttumaan oikealla tavalla hommiin. Ahneudella on kurja loppu, oppinee lukijakin.

Tein tähän kirjaan liittyen oppilaille pakopelityyppisen suklaamunien etsimistehtävän. Siinä Herra Pupun suklaatehtaaseen on murtauduttu, ja lasten pitää selvittää johtolankoja etsimällä, kuka ryöstön teki ja minne hän munat piilotti. 

Jaoin materiaalin täällä: https://www.freeed.com/articles/23964/varastettujen-suklaamunien-tapaus-eli-paasiaismunien-etsimispeli

Joululahjakirjoja lapsille ja nuorille

Kuulun siihen porukkaan, joka tykkää antaa ja saada lahjaksi kirjoja. Yleensä jopa ostan itse itselleni lahjakirjan, jotta aattona kuusen alla on varmasti yksi kirjapaketti minulle. Lapsemmekin usein saavat kirjalahjan, ja esikoinen on tottunut pyytämään pukilta uusinta Neropatin päiväkirjaa joululahjaksi. Koska kirjalahjat ovat mielestäni parhaita, vinkkaan taas tänäkin vuonna muutaman kivan kirjan, jotka sopivat lahjaksi lapsille ja nuorille. Näiden lisäksi voin toki lämpimästi suositella muitakin blogissani aiemmin vinkkaamiani kirjoja, eli kannattaa tietysti selata aiemmatkin postaukseni, mikäli et tästä löydä lahjan saajalle sopivaa kirjaa.

Ala- ja yläkouluikäisille (sekä joitakin vanhemmillekin) sopivia romaaneja voit selata tämän linkin kautta: http://luetaankotama.blogspot.com/search/label/romaani

Kuvakirjoja leikki-ikäisille, eskarilaisille ja pienille alakoululaisille:

Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama Raja  (suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) on kaikessa yksinkertaisuudessaan verraton kuvakirja siitä, miltä aikuisten laatimat rajat voivat lapsesta tuntua eli kuinka ne voivatkin houkuttaa ja pelkällä olemassaolollaan kutsua testaamaan kieltojen järkevyyttä.

Tarinassa Nannan kotipihalle on ilmestynyt punainen raja, jota vanhemmat ehdottomasti kieltävät ylittämästä. Nanna ei voi unohtaa rajaa, vaikka kukaan pihan muista lapsista ei välitä siitä. Hän kyseenalaistaa rajan merkityksen ja pohtii, mitä vaarallista sen ylittämisestä oikeastaan voisi seurata. 

"Aikuisten säännöt ovat joskus outoja. Mitä kielletty oikeastaan tarkoittaa? Onko se sama asia kuin vaarallinen, Nanna miettii. Ja mikä tässä sitten on niin vaarallista?"

Kuten arvata saattaa, Nanna päättää ylittää rajan ja lähtee vaeltamaan kohti lähimetsää. Siellä hän löytää kauniita kiviä, joita haluaa palata esittelemään kotipihaan jääneille kavereilleen. Nanna kuitenkin tajuaa olevansa eksyksissä ja paniikki iskee. Onneksi koti löytyy, eikä seikkailukaan tunnu enää niin pelottavalta. Ehkäpä Nanna oppii kantapään kautta jotain rajan merkityksestä. Hän myös luo oman rajansa: kukaan pihan lapsista ei saa tietää, mistä kaunis kivi on hänen taskuunsa ilmestynyt!

***

Kerttu Rahikan kirjoittama ja Nadja Sarellin isoin ja iloisin värikuvin kuvittama Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) esittelee leikin ja tarinan kautta puhelimien historiaa, käyttötarkoituksia ja fiksua sekä turvallista käyttöä. 

Elsa ja Lauri ovat menneet mummolaan, jossa lasten serkku esittelee heille uutta puhelintaan, jota lapset testaavat tietysti riemuissaan. Pappa alkaa muistella menneitä aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä ja viestit piti kirjoittaa kirjeisiin. Sattumalta mummolan vintille on talletettu liuta vanhoja puhelimia, ja lapset saavat nerokkaan idean tehdä elokuva vanhoista puhelimista ja siitä, miten niitä käytettiin. Elokuva kuvataan tietysti kännykkäkameralla. Lopuksi lapset järjestävät oikean elokuvaillan, jossa "Kuka soittaa?" -elokuva katsotaan mummolan telkkarista.

Kirjan lopussa on kattava, mutta kuitenkin sopivan lapsentasoisesti kirjoitettu tietopaketti lankapuhelimista, älypuhelimista sekä puhelimen fiksusta ja turvallisesta käytöstä. Minusta oli hienoa, että kännyköistä ei tehdä tässä kirjassa mörköä, vaan niiden hyödyt tuodaan myös esiin.

***

Satujen ystäväville suosittelen lämpimästi näitä kolmea uutta satukirjaa: 

Riikka Jäntin Pikku hiiren satulipas (Tammi 2022), Hannele Lampelan ja Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut (Otava 2022) ja Saara Kekäläisen sekä Netta Lehtolan Prinsessa joka lähti kälppimään.

Jäntin kirja muistuttaa pitkänomaista ulkoasuaan myöten esikuvaansa Hanhiemon satulipasta. Kirjassa äiti-hiiri lukee Hiirulle satdut Punahilkasta, Kolmesta karhusta, Hannusta ja Kertusta, Kolemesta toivomuksesta, Taikakattilasta sekä Jaakosta ja Pavunvarresta. Sadut ovat tiivistelmiä alkuperäisistä kansansaduista, ja tietysti niiden päähenkilöitä ovat hiiret. Tämä kirja sopii klassisten satujen ystäville, Pikku hiiren faneille ja heille, jotka kaipaavat perinteisistä saduista vain hieman freesattuja ja lyhennettyjä versioita. 

Mikäli lukija arvostaisi uudenlaista näkökulmaa vanhoihin satuihin, kannattaa hänelle sen sijaan hankkia joko Prinsessa Pikkiriin hiukkasen hurjat sadut (S&S 2022)tai Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S 2022). Ensin mainitussa Prinsessa Pikkiriikki haluaa kertoa muutaman tutun sadun astetta paremmin, eli niin, että kaikkein kurjimmillekin tulisi lopussa parempi mieli. Tämä satukirja on aikaisempien Pikkiriikki-kirjojen tavoin oivaltava ja vallattoman humoristinen. Pikkiriikin saduissa haltiatar, jota kukaan ei kutsu juhliin, saa lopulta kavereita, toisten kotiin tunkeutuva Käkkäräväkkärä oppii olemaan varastelematta, Tähkäpää kieltää ketään enää ikinä kipuamasta tukkaansa pitkin, muita määräilevä Prinssi Hernonokka jää yksin määräyksineen ja narraava, nakupelleksi heittäytyvä leikkipuiston kuningatar saa lopulta vanhemmiltaan tavoittelemaansa huomiota. Kaikkien näiden hulvattomien satujen taustalla on ajatus siitä, että jokainen saa olla sellainen kuin on, mutta toisia pitää kunnioittaa. Ja vaikka joskus tekeekin töllöilyjä tai tuhmoroi, voi aina saada anteeksi.

Prinsessa joka lähti kälppimään -kuvakirjassa  on usean sadun sijaan vain yksi tarina, jossa prinsessa pakenee hänelle suunniteltua kohtaloa. On näet päätetty, että prinsessa Leonan pitää mennä naimisiin prinssin kanssa, mikäli haluaa pelastaa valtakuntansa lohikäärmekiroukselta. Prinsessa päättää, ettei moinen kohtalo kiinnosta häntä. Pakomatkallaan hän rientää monen sadun läpi ja kohtaa niistä tuttuja hahmoja. Hän muun muassa onnistuu vakuuttamaan Rumalle ankanpoikaselle, että tämä on oikeasti joutsen, vaatettamaan nakun keisarin ja pakenee huonoja kohteliaisuuksia laukovaa prinssiä, joka kaiken huipuksi pussaa Leonaa ilman lupaa.

Kekäläinen rikkoo onnistuneesti perinteisten satujen kaavoja ja osoittaa niiden ongelmakohtia luoden samalla ihastuttavan, uuden sadun, jonka sankaritar on itsenäinen ja vahva hahmo, jonka mieluusti tarjoaisin roolimalliksi nykylapsille.

***

Lukuromaaneja ja tietokirjoja koululaisille:

Ympyräiset-tunnetaitokirjasarjasta on tänä syksynä ilmestynyt helppolukuinen, 1.-2.-luokkalaisille sopiva kirja Minä olen Pomppu Bansku ja innostun helposti (saatu kustantajalta, Kustannus-Mäkelä 2022, kuvitus Matias Teittinen). Tämän kirjan voisi antaa lahjaksi lapselle, joka on hiljattain oppinut lukemaan. Sen virkkeet ovat melko yksinkertaisia ja muutama pidempi sana on tavutettu. Päähenkilö on minä-kertoja Pomppu Bansku, joka innostuu valtavan helposti, eikä osaa rauhoittua. Nyt hän on niin innoissaan syntymäpäivistään, että käy lopulta aivan ylikierroksilla. Sen ystävät eivät siksi enää jaksa leikkiä sen kanssa, eikä se onnistu myöhemmin edes nukahtamaan. Onneksi rauhallinen Fiksu Fantti tietää, mikä auttaa ja vie Banskun Zen Flamingojen luo oppimaan rauhoittumiskeinoja. 

Tämä kirja voinee tarjota samastumispintaa ja auttaa jotakuta lasta myös käsittelemään innostuksen tunnetta, joka menee yli. Kirjassa on mukana runsaasti puhekuplia, joissa lukijaa haastetaan miettimään omia tunteitaan ja tapojaan toimia. Eräs tokaluokkalainen oppilas luki tätä kirjaa koulussa ja totesi, miten "tuo Pomppu Bansku on niin kuin mä".

Helena Meripaasin kirjoittama alakouluikäisten romaani Kaisla ja Isla - Pystykorvatalvi (otava 2022, saatu kustantajalta) kertoo kahdesta tytöstä, jotka kumpikin ovat kokeneet elämässään hijattain suuria mullistuksia ja joutuneet muuttamaan tutusta kodistaan uusiin ympyröihin. Kumpikin heistä on yksinäinen ja tukeutuu surussaan rakkaaseen koiraansa.

Kaislan äiti on kuollut ja hän on muuttanut isän uusioperheen luo. Tyttö on jatkuvasti törmäyskurssilla äitipuolensa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Kumpikaan uusista perheenjäsenistä ei oikein osaa olla koirien kanssa, ja Kaislan elämässä tärkeintä on hänen koiransa Kashmir. Isä on tytölle tärkeä, mutta tämän on selvästi vaikea tasapainoilla uuden vaimonsa ja Kaislan välillä.

Isla puolestaan yrittää isänsä kanssa sopeutua elämään Helsingissä, kun heidän äitinsä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja ottanut perheen koirat mukaansa. Islalle ja isälle on jäänyt vain isän metsästyskoira Jokke, joka ei oikein tunnu sopeutuvan elämään kerrostalossa Helsingissä. Isla salaa isältää, että naapurivat valittavat, kun koira ulvoo päivisin yksin jäätyään, sillä tyttö ei halua millään erota koirastaan. 

Sattumalta tytöt tapaavat toisensa, ja siitä alkaa molemmille valoisampi aika ja sopeutuminen uuteen elämäänsä. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi alakouluikäisille lapsille. Koirafanit varmasti pitävät tästä, mutta nuorten elämän haasteet, ilot ja murheet koskettanevat muitakin lukijoita.

***

Maria Kuutti on kirjoittanut hienon kirjan, jota suosittelisin erityisesti noin 5.-7.-luokkalaisille pojille. Kirjan (Myllylahti 2022, saatu kustantajalta) nimi Lusikkatesti viittaa legendaan, jota kuudesluokkalaisen Maken serkku kertoo tälle: terveystarkastuksessa terveydenhoitaja testaa lusikalla, ovatko poikien kivekset laskeutuneet tarpeeksi. Kun Make ja kirjan päähenkilö Roope sitten näkevät ruokalassa, miten terveydenhoitaja laittaa lusikan ruokailun jälkeen laukkuunsa, ovat pojat - ja erityisesti Make - aivan kauhuissaan. Make päättää selvittää, onko legenda totta. Paha vain, että Makella on tapana joutua jatkuvasti ongelmiin, ja Roope joutuu mukaan tämän hölmöilyihin. Roopelle tämä on erityisen vaikeaa, sillä hän yrittää saada kerättyä koulussa vihreitä wilmamerkintöjä, jotta äiti antaisi ostaa mopon. Kaikesta kohelluksesta johtuen poikien välit kiristyvät, kun Roope joutuu kirjaimellisesti Maken temppujen maksumieheksi. Lisäksi Roope alkaa pelätä, että Make siirretään erityisluokalle, sillä on selvää, että Maken on hyvin vaikea keskittyä koulun käyntiin ja jonkinlaista tukea tämä tarvitsee.

Kirjassa on mukana Anne Muhosen mustavalkokuvituksia, joista näkee, että tämä on tehnyt myös sarjakuvia. Tarinaan tulee niiden kautta lisävivahteita. Pidin tästä kirjasta paljon, sillä Kuutti onnistuu mielestäni todella hyvin kirjoittamaan kuudesluokkalaisten poikien näkökulmasta. Tämä on pieni kirjahelmi, jonka toivon päätyvän kohderyhmänsä käsiin!

***

Tietokirjojen ystäville suosittelen kirjoja Nuoren antirasistin käsikirja (Otava 2022, saatu kustantajalta) ja Ameriikan lapset (Avain 2021).

Antirasistin käsikirjan on kirjoittanut Tinashe Williamson, kuvittanut Thea Jacobsen ja suomentanut Terhi Width. Kirjailija on 37-vuotias norjalainen, jonka sukujuuret ovat Zimbabwessa. Hän on kohdannut elämänsä aikana paljon rasismia ja kokenut siitä puhumisen vaikeaksi. Siksi hän kokee tärkeäksi tämän kirjan kirjoittamisen:Hän toivoo, että tämän kirjan avulla rasismista puhuminen on helpompaa niille, jotka ovat sitä kokeneet ja silmiä avaavaa kaikille muille. Kirjailija myös uskoo vuoropuhelun voimaan, ja kirjassa onkin mukana kahdeksan eritausta ja -näköistä nuorta, joiden tarinoiden ja kommenttien kautta lukija ymmärtää paremmin, mistä on kyse. Mielestäni Nuoren antirasistin käsikirja on erittäin monipuolinen, kiinostava ja tärkeä teos, joka sopii ihan kaikille nuorille (ja miksei vanhemmillekin lukijoille). Kirja opettaa tunnistamaan rasismin ja puuttumaan siihen. 

***

Karoliina Suoniemen lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset on erittäin mielenkiintoinen tietokirja, joka kertoo suomalaisten siirtolaisten matkoista ja elämästä Amerikassa. Kirjan aihe on ainakin itsestäni kiehtova ja käsittelee sellaista osaa historiassa, josta ei juurikaan koulussa puhuta - ei ainakaan näin monipuolisesti kuin Suoniemi tekee. Kirjassa siirtolaisten elämää käsitellään monipuolisesti aina matkaanlähdöstä asti. Suoniemi käy läpi ihmisten arkista työntekoa, juhlia, halua säilyttää osa kotimaastaan mutta myös menestyä ja sopeutua uudella mantereella. Lopussa hän myös esittelee joitakin tunnettuja amerikansuomalaisia. Tätä kirjaa hän ei ole kirjoittanut tarinamuotoon, mutta tietoteksti on helposti ymmärrettävää, ja sitä elävöittävät Emmi Kyytsösen tekemät kuvat ja jokuset tehtävät, joilla lukija voi testata omaa tietouttaan ja eläytyä amerikansuomalaisten elämään. Tämä kirja sopii kaikille historiasta kiinnostuneille nuorille viidennestä luokasta ylöspäin.

***

Varhaiskasvattajalle tai opelle

Ainakin oman lapseni päiväkodissa tunne- ja kaveritaitoja on jo vuosien ajan harjoiteltu muun muassa Piki-materiaalin avulla. Katri Kirkkopellon luomat Molli ja Piki ovat hahmoina aivan ihastuttavia, ja niistä kertovat kirjat kauniita ja tunteellisia. Nyt Kirkkopelto on tehnyt yhdessä Tiina Haapsalon kanssa Mollin superkortit - Tunnetaitoja ja toimintaa (Lasten Keskus 2022, saatu kustantajalta), joiden avulla lapsirymien tai miksei ihan yksittäistenkin lasten kanssa voi harjoitella itsetuntoa sekä tunne-, rauhoittumis- ja vuorovaikutustaitoja. Pakassa on 28 korttia, joiden toisella puolella on Kirkkopellon kauniita Molli-kuvia ja toisella puolella tehtäviä, jotka kannustavat lapsia kertomaan kuvasta ja oppimaan tunteista sekä toiminnalisin että sanallisin menetelmin. Lisäksi korteissa on myös Mollin mukavat-osio, joissa on rauhoittumis- ja rentoutumisharjoituksia. Nämä kortit olisivat varmasti mieluinen lahja ammattikasvattajalle.

Pssst... Kannattaa pysyä kuulolla, sillä joulukuussa on tulossa esittelyyn kirja Mollin joulusta....

Eläinmaailman ihmeitä lasten kuvakirjoissa

Luimme juuri esikouluun menevän kuopukseni kanssa kaksi kauniisti kuvitettua kuvakirjaa, joissa toisessa tutustutaan valtameren elämään ja toisessa metsän eläimiin.

Valtameriseikkailulle pääsimme Sharon Renttan Eläinseikkailijat-sarjan Topias ja syvänmeren salaisuudet (Kustannus-Mäkelä 202, suom. Terhi Leskinen) -kirjan parissa. 

Kirjassa pieni Topias-tiikeri rakastaa uimista ja sekeltamista, vaikka äiti yrittää sanoa, etteivät tiikerit ui. Topias kuitenkin rakastaa vettä ja kaikkea, mitä pinnan alta löytyy. Se tahtoo tutkia, nähdä ja kokea. Erityisesti sitä kiinnostaa, mitä valtameren syvimmässä kohdassa piilee. Niinpä se lukee kirjoista kaiken tiedon aiheesta ja kertoo sitten oppimastaan äidilleen. Lopulta äiti tekee Topiaksen äiti heltyy ja hankkii pennulleen oman sukelluspuvun. Kunnon sukellusvarusteiden ansiosta Topias pääseekin tutkimaan koralliriuttaa ja ottamaan kuvia vedenalaisella kamerallaan. Se näkee ja tunnistaa monia lajeja kuten seepian, keihäsrauskun ja mustekalan. 

Kuitenkin pieni tiikeri tahtoo edelleen päästä tutkimaan syvyyksiä, joihin kukaan tiikeri ei ole aiemmin päässyt. Se menee sorkistaan kätevän biisonin luo, ja pian nämä kaksi saavat rakennettua pienoissukellusveneen. Sen avulla Topias pääsee vihdoin tutkimaan valtameren syvyyksiä. Koska Topias on oikea tutkimusmatkailija, joka ei luovuta koskaan, se ei keskeytä matkaansa edes silloin, kun valtava valas vahingossa tuuppaa sukellusveneen pintaan. Topias jatkaa sukullusta ja pääsee vihdoin valtameren pohjaan. Siellä on juuri niin kiinnostavaa kuin hän ajatteli.

Yhtäkkiä syvyyksistä alkaa kuitenkin nousta kuplia, ja Topias hieman säikähtää, mikä otus häntä mahtaa kohdata! Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hirviö, vaan verkkoon juuttunut kilpikonna. Onneksi Topias löytää sen ja saa sen pelastettua. Muutoin ihmisen jälkeensä jättämä roska olisi koitunut upean kilpikonnan kohtaloksi. 

Lukijaakin muistutetaan lopuksi, että Topias näki retkellään millaisen vaaran me ihmiset aiheutamme, kun heitämme luontoon roskia, ... Valtameret ovat huikea, tutkimaton osa maapalloamme. ... eikä meillä ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon ihmeellisiä uusia lajeja niiden syvyyksissä mahtaa piileskellä.

Toinen lukemamme kirja on Sandra Dieckmannin kirjoittama ja kuvittama pienten lasten tarinallinen tietokirja Metsän kätkössä - Retki eläinten maailmaan (Kustannus-Mäkelä 2022, soveltaen suomentanut Sinikka Sajama). Kirja esittelee nimensä mukaan metsän elämiä ja niiden tapoja. Aivan lopussa on vielä faktaruudut kaikista lähes kaikista kirjassa esitellyistä eläinlajeista. 

Koska kyseessä on käännöskirja, tarkistin ensimmäisenä, ovatko siitä löytyvät lajit suomalaisesta metsästä. Kirjan kirjoittaja on syntynyt Pohjois-Saksassa ja asuu nyt Englannissa. Lajit, jotka kirjaan ovat valokoituneet, asuvat myös suomalaisesta luonnosta, mutta täpläkauris ja villikani ovat meidän metsissämme vieraslajeja. Lisäksi jäin pohtimaan, pyydystävätkö suomalaiset karhut lohia joesta kuten kirjassa kerrotaan, koska käsitykseni mukaan metsiemme mesikämmenen pääravintona ei taida olla kala, vaikka kaikkiruokainen otso sitäkin herkkua syö. Pikaisella googletuksella en löytänyt tähän vastausta.

Niin tai näin, Diekman on tehnyt kuvituksensa kanssa upeaa työtä ja kirjaa on ilo lukea. Kuvitus on tosin osin fantasiamaista, ja ehkä hieman harmillisestikin kasvilajit eivät aivan vastaa todellisia luonnosta löytyviä. Tekstin sekaan kirjailija on ujuttanut pieniä kysymyksiä lukijalle, ja ne ohjaavat aikuista ja lasta tutkimaan kuvia ja oppimaan sitä kautta enemmän luonnosta. 

Mietin, että eläinten viereen olisi voinut kirjoittaa niiden lajin, sillä ehkä kaikki vanhemmatkaan eivät tunnista niitä ja osaa siten vastata kirjan kysymyksiin. Tai ainakin näin olisi saanut kivasti nimettyä myös muun muassa kaikki eri perhoslajit, jotka kuvituksessa näkyvät, mutta jotka tekstissä mainitaan vain perhosiksi. Kuten kuitenkin jo kirjoitin, kirja on oikein viehättävä tietokirja metsän elämistä ja innostaa varmasti monia pieniä luonnonystäviä.

Helppolukusia Eläinystävät-kirjoja pikkukoululaisille

Olen tykännyt paljon Helena Brossin ja Kadri Ilvesin Eeli ja Omar -kirjoista (suom. Raija Rintamäki), jotka kuuluvat Kustannus-Mäkelän PikkuLukuavain -kirjasarjaan. Nyt PikkuLukuavain-sarja on laajentunut Eläinystävät-kirjoilla, jotka on kirjoittanut ja kuvittanut Margareta Nordqvist (suom. Raija Rintamäki). Näissä kirjoissa, nimensä mukaan, pääosassa ovat erilaiset kotieläimet. Kaikissa kirjoissa esiintyvät samat eläimet ja lapset, jotka ilmeisesti asuvat maaseudulla.

Eläinystävät-kirjat ovat helppolukuisia, pienaakkosin kirjoitettuja ja tavutettuja. Virkkeet ovat lyhyitä, ja niitä on vain muutama yhdellä aukeamalla. Värikkäät ja selkeät kuvat tukevat juuri lukemaan oppinutta lukijaa. Nämä kirjat ovat yllättävän pitkiä, eli näiden äärellä voi myös harjoitella sitä, ettei yhtä kirjaa tarvitse lukea kerralla loppuun, mikä on osalle lapsista aluksi haastava ajatus (ja tietysti alkeislukutaitoiselle myös hankalaakin, koska ei ehkä pysty muistamaan lukemaansa vielä kovin hyvin). 

Aukeama kirjasta Hyvä, Bella!.

Tarinat eivät ole kovin monimutkaisia, eikä niissä mielestäni ole samanlaista imua kuin Eeli ja Omar -kirjoissa. Hyppää, Hopsu! -kirjassa lapset järjestävät eläimille hauskan agilityradan, mutta Hopsu-kani ei millään tahdo hyppiä esteitä. Kirjan opetus taitaakin olla, että jokaisen pitää saada tehdä, mitä tykkää. Hyvä, Bella! -kirja puolestaan lasten ja eläinten tekemästä sirkusesityksestä, jonka tähtinä esiintyvät eläimet saavat osallistua kykyjensä mukaan. Ekaluokkalaiseni luki kaikki nämä kolme kirjaa, ja piti eniten kirjasta Kaapon kepit, jonka juonessa on mukana hitunen jännitystä. Kaapo-koira nimittäin pelastaa kirjassa kissanpennun varmalta hukkumiselta. 

Kirjasta Kaapon kepit

Sarjasta on ilmestynyt myös kirja Miirun pennut. Hyppää, Hopsu! -kirjan lopussa on aukeama, jossa esitellään erilaisia kanirotuja ja estetyyppejä. Olisikin mukavaa, jos kaikkien kirjojen lopussa olisi jokin vastaava tieto-osuus. Nämä kirjat ovat mukavaa luettavaa eläinten ystäville ja täydentävät hyvin vasta alkaneiden lukijoiden kirjavalikoimaa.

Hyppää, Hopsu! -kirjan aukeama

Raivostuttaako? eli kuvakirjoja kiukusta

Tunnekasvatus ja tunnetaitokirjat ovat jo useamman vuoden olleet pinnalla lastenkirjallisuudessa. Täälläkin olen esitellyt monia aihepiirin kirjoja, ja nyt on vuorossa kiukkua, raivoa, ärsyyntymistä ja vihaa käsittelevät kirjat Ravi Raivostuu (Kumma-Kustannus 2021, kirj. Tom Percival) ja Joskus minä raivostun (Kustannus-Mäkelä 2022, kirj. Timothy Knapman, kuv. Joe Berger). Molemmat kirjat on suomentanut Raija Rintamäki.

Ravi raivostuu -kirjan päähenkilö on nelilapsisen perheen kuopus Ravi, joka on myös perheen pienin lapsi. Koska hän on pienin, on hän usein myös hitain. Ja koska hän on hitain, hän ei ehdi varata bussissa hyvää istumapaikkaa ja jää jopa kerran ilman jäätelöä, kun se ehtii loppua. Hän ei meinaa ylettyä kiipeilytelineisiin, eikä saa laskea suurista liukumäistä. Se kaikki tietysti kasvattaa Ravin ärtymystä ja kiukkua. Lopulta tunne kasvaa niin suureksi, että Ravi raivostuu! 

Kun Ravi raivostuu, hän muuttuu tiikeriksi, joka pystyy kaikkeen siihen, mihin Ravi ei. Harmi kyllä raivoava tiikeri on myös riehuva tiikeri, jonka pelottava käytös saa muut perääntymään ja ottamaan Ravi-tiikeriin etäisyyttä. Aika pian Ravi alkaa itse huomata jääneensä yksin ja tuleekin surulliseksi. Hän jopa osaa aivan itse pyytää anteeksi ja muuttuu sovinnon jälkeen takaisin pojaksi. "Eikä hän enää koskaan sen jälkeen muuttunut tiikeriksi." Paitis ihan vähän vain joskus, kun siihen tuli aihetta...

Joskus minä raivostun -kirja on kirjoitettu runomuotoon, ja sen minä-kertoja eli pieni tyttö kertoo, miten hän välillä osaa leikkiä nätisti, jakaa omastaan ja sietää jopa pettymyksiä. Toisinaan epäreilut, tylsät ja kurjat tilanteet saavat hänet kuitenkin raivostumaan. Tunteenpurkaus voi silloin olla kovin voimakas, mikä kuitenkin harmittaa päähenkilöä jälkikäteen. Näissä tilanteissa auttaa syli, hali ja ymmärtävä aikuinen. Tyttö oppii, että raivon tunteen tullessa voi yrittää hillitä sen terävintä kärkeä ja vaikuttaa siihen, millaisina tekoina tunne purkautuu. Päähenkilö yrittää hengitellä ja laskea kymmeneen. Aina sekään ei auta, mutta raivostumisen jälkeen tehdään taas sovinto.

Kummassakin näistä kirjoissa on paljon hyvää. Uskoisin, että moni lukija voi samastua päähenkilöiden harmien aiheisiin. Kukapa ei suuttuisi, jos jäisi aina viimeiseksi, sinua kiusattaisiin tai jäätelö tippuisi maahan? Aivan varmasti jokainen on myös joskua raivostunut niin, että on tullut karjuttua ja ärjyttyä tiikerin lailla. Ravi raivostuu -kirja havainnollistaa hyvin sen, että äryjyminen ja riehuminen kuitenkin saattaa karkottaa muita. Molemmissa kirjoissa korostetaan myös sovinnon ja anteeksi pyytämisen merkitystä. Pidin hieman enemmän Joskus minä raivostun -kirjan loppuratkaisussa siitä, että päähenkilölapsi tarvitsi ja sai tunteensa hallitsemiseen apua aikuiselta. Lapset usein tarvitsevat näin voimakkaiden tunteiden "voittamiseen" apua. Raivon ja vihan tunteet voivat olla todella voimakkaita, mutta kuuluvat kuitenkin tavallisten tunteiden joukkoon. Molemmissa kirjoissa lapset päättävät, etteivät enää raivostu, mutta eipä sitä kukaan voi välttääkään. Omaa reaktiotaan voi toki oppia hillitsemään.

Knapmanin ja Percivalin kuvitukset sopivat hyvin tarinoihin. Raivon tullessa kuvat muuttuvat dramaattisiksi, suuriksi lähikuviksi. Ravi-tiikerin ympärillä kipinöi ja salamoi punahehkuisesti, mutta muu ympäristö on silloin hyvin harmaata. 

Kolmasluokkalaisen kaksi kirjasuositusta: Pallo on pyöreä, Niki Dundee ja Ryhmä Error - Kirsitäjä

Luin Pallo on pyöreä Niki Dundee -kirjan jonka on kirjoittanut Hanna Kökkö (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta). Sen päähenkilö Niki joka muutti juuri santakylään äidin kanssa. Siellä muut lapset aikuiset ja jopa rehtori joka on ollut maailman luokan maalivahti puhuvat pelkästä jalkapallosta. Niki ei saa kavereita ja häntä kiusataan koulussa, koska hän ei pelaa jalkapalloa. Niki alkaa pelata jalkapalloa ettei häntä kiusattaisi. Kunnes äiti paljastaa salaisuuden Nikin isästä. Niki lähtee Englantiin oppimaan jalkapalloa. Mutta sieläkään kaikki ei mene ihan putkeen...

Suosittelen kirjaa alakoululaisille jalkapallofaneille jotka ovat jo parempia lukijoita.

...........................................................

Toinen kirja jonka luin on Ryhmä Error - Kiristäjä (Otava 2022, saatu kustantajalta), jonka kirjailia on Anu Ojala. Sen päähenkilöt ovat Sara, Lilja, Aamos ja Riku. Sara näyttää Aamokselle hänen tekemää dronia . Dronen kaiuttimen kautta he kuulevat Liljan isoveljen Nooan puhuvan tyttöystävänsä Marin kanssa huumeistakaupasta. Ryhmä Error rupeaa selvittämään mistä on kyse. Jotta salaisuus selviäisi he käyttävät teknologiaa rohkeutta ja oveluutta.

Kirja oli kiinnostava mukaansatempaava ja jopa vähän jännittävävä. Suosittelen tätä kirjaa 4.-6.-luokkalaisille Dekkari kirjojen ystäville.

Kirjalahja lapselle jouluksi

Tänäkin vuonna laitan omille lapsilleni pakettiin pari kirjaa, ja yksi heistä jopa toivoi pukilta kirjalahjaa. Myös kummityttöni ja lasteni pikkuserkku tulevat saamaan meiltä kirjapaketit, mutten tietenkään tässä voi vielä paljastaa, mitä lahjapapereiden sisältä paljastuu. Koska kirjalahjat ovat mielestäni - tietysti - mahtavia, vinkkaan tässä kuitenkin muutamasta kirjasta, joista meidän perheemme 5.-9.-vuotiaat lapsemme sekä minä olemme tykänneet.

Kuvakirjoista suosittelen lämpimästi Johanna Lestelän kirjoittamaa ja kuvittamaa Tuikku uskaltaa -kirjaa (Otava 2021, saatu kustantajalta), jonka olen aikaisemmin esitellyt tässä postauksessa. Tuikku on päiväkoti-ikäinen tyttö, joka tahtoisi kovasti mennä pelaamaan jalkapalloa oikeaan joukkueeseen, mutta kentän reunalla hän alkaa kuitenkin epäillä kykyjään ja jännittää niin, ettei ryhmään liittymisestä tule mitään. Oikeanlainen rohkaisu ja onnistumisen kokemus kuitenkin auttavat Tuikkua myöhemmin ymmärtämään, että kaikkia jännittää, ja mukaan voi mennä, vaikka ei aina osaisikaan. Lestelän kuvitus on melko pelkisttyä ja tyyli tunnistettavan omaperäistä. Minä ja perheeni 5-vuotias fanitamme Tuikkkua.

Tittamari Marttisen kirjoittamaa ja Johanna Ilanderin kuvittamaa Bonussiskoa (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) voin suositella erityisesti kaikille, joita uusperhekuviot koskettavat. Toki tämä on mukavaa luettavaa muidenkin, noin 4-8-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja lähestyy uusperhe-aihetta lempellä otteella, eikä uusi sisarus ole tässä teoksessa kateuden tai vihan aihe, vaan päin vastoin, päähenkilö ihailee bonussiskoaan Kirsikkaa valtavasti. Toki bonussisaruksetkin välillä kinaavat keskenään, ja perheen aikuiset riitaantuvat, mutta kokonaisuus on kuitenkin erittäin positiivinen. Varsinaisia juonihuippuja siinä ei ole, vaan lähestymistapa on rennon kertova: tarina seurailee uusperheen elämää alkaen siitä päivästä, jolloin bonussisko muuttaa kertojan kotiin. Ilanderin kollaasimainen kuvitus on onnistunutta, ja minua miellyttää, miten toinen aikuinen - Outa - on kuvattu sen verran sukupuolettomasti, että omat lapseni pohtivat, onkohan hän mies vai nainen. Lapseni päätyivät siihen lopputulokseen, ettei sillä ole väliä, koska "nainen ja nainenkin voivat mennä naimisiin".

Usein iltaisin me istumme kylki kyljessä ikkunalaudalla ja katselemme kuuta. Se osaa lukea ajatuksia. Siksi kuu tietää, että Kirsikan saapuminen on elämäni paras päivä.

Mauri Kunnaksen faneille kannattaa tänä jouluna laittaa pakettiin hänen uusi kuvakirjansa Kuka kaappasi auringon? (Otava 2021, saatu kustantajalta), joka liittyy jo paljon aikaisemmin ilmestyneeseen Koirien Kalevalaan. Tämänkin kirjan tarina muistuttaa Kalevalan kertomusta auringon ryöstämistä, mutta "koirien tarina auringonryöstöstä on aivan omanlaisensa", kuten Kunnas esipuheessa sanoo. Kunnaksen aiempiin teoksiin verrattuna Kuka kaappasi auringon? on melko lyhyt kirja, ja lapsenikin ihmettelivät, joka tarina loppui. Toisaalta kompakti mitta mahdollistaa sen, että tämän kirjan voi lukea vaikka kokonaisuudessaan iltasatuna. Tarina kertoo siitä, miten Pohjan akka Louhi kähveltää kullanhimossaan, auringon taivaalta. Siitä seuraa tietysti pimeys ja kylmyys, joka kurittaa Kalevalaa. Susien Pohjolassa sen sijaan hikoillaan kuumuudessa, jonka kovetessa enää Louhi itse sinnittelee valtakuntansa kirjaimellisesti savuavalla tantereella. Onneksi aurinkoa ei kukaan voi lopullisesti kahlita, ja kirjan lopussa oikea luonnonjärjestys palaa, ja Louhikin oppii, mikä on kultaa kalliimpaa.

Kristiina Louhen Tomppa-sarja on kasvanut uudella kirjalla Tomppa ja mummolan karvatassut (Tammi 2021, saatu kustantajalta). Tompan mummilla on ennestään jo Vappu-koira, ja nyt mummi on hankkinut Vieno-pennun Vapulle kaveriksi. Tomppa menee äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa mummille kylään ja saa tutustua Vieno-pentuun. Pentu on useimpien pikkukoirien tapaan innokas tutustumaan ympäristöönsä ja tekee sen koirille luonnollisella tavalla, eli hampaillaan tutkimalla. Tutustumisen seurauksena Tompan rakas Martti-mato rikkoutuu, mutta onneksi mummi osaa korjata sen. Pentu on iloinen ja seurallinen ja sen kanssa on kiva leikkiä. Vieno opettelee vielä sisäsiistiksi, ja puree myös Tomppaa. Mummi selittää kärsivällisesti Tompalle, että Vieno vielä harjoittelee tiettyjä taitoja, eikä kukaan suutu, vaikka mattoon tulee märkä läikkä ja innokas koira pusuttaa Tompan siskon kumoon. Tämä kirja sopii loistavasti lahjaksi leikki-ikäsille lapsille, etenkin jos he haaveilevat omasta lemmiksitä tai pitävät eläimistä.

Niille eka- ja tokaluokkalaisille, jotka jo osaavat kohtalaisen hyvin lukea itse voin lämpimästi suositella Anneli Kannon kirjoittamaa ja Tuire Siiriäisen kirjoittamaa Kirjakärpänen-sarjan kirjaa Häntähoiva ja mahatautinen marsu (Karisto 2021, saatu kustantajalta). Minä tosin luin tämän meidän lapsillemme ääneen, ja siihen tykästyivät erityisesti 5- ja 7-vuotiaat lapseni. Kirjassa Martalla, Einolla ja Lilalla on Häntähoiva-niminen lemmikkikerho, joka saa tehtävän selvittää, mikä Einon marsua Spideä vaivaa, kun se on alakuloinen ja nököttää vain paikoillaan. Lapset havaitsevat, että Spidellä on ripuli, joten he ottavat selvää, miten marsua voi ja pitää siinä tilanteessa hoitaa. Marsu pestään ja sen häkkiin vaihdetaan puhtaat kuivikkeet, se myös eristetään lajitoveristaan ja viedään tietenkin eläinlääkäriin. Siellä he saavat varsin erikoisen hoito-ohjeen, jonka toteuttaminen aiheuttaa jopa hieman nolostelua. Onneksi marsu lopulta toipuu ja pääsee sitä kovasti ikävöineen lajitoverin seuraan. Häntähoivassa parasta on sen hieno lähestymistapa eläinten hoitamiseen. Testi on tarkoituksella helppolukuista ja virkkeet lyhyitä.

Alakouluikäisille vinkkaan lahjoiksi kolme lukuromaania:

Ensimmäinen, 9-vuotiaan lapseni suosittelema kirja on Jussi Lehmusveden kirjoittama ja Christer Nuutisen kuvittama Arianan aikamatkat -sarjan avausosa Robin Hood ja jäätävä pläjäys (Otava 2021, saatu kustantajalta). Tätä seikkailukirjaa lapseni suosittelee heille, jotka pitävät huumorista ja seikkailuista, vaikka kirja ei kuulemma olekaan varsinaisesti jännä. Tarinan päähenkilö, kuudesluokkalainen Ariana joutuu vahingossa porttiavaimen kautta toiseen ulottuvuuteen, aikakauteen, joka muistuttaa keskiaikaa. Siellä hän kohtaa myös salaisen ihastuksensa Pyryn. Lasten pitää selviytyä monesta kiperästä tilanteesta ja saada käsiinsä kolme avainta päästäkseen takaisin kotiin. Kuten lapseni sanoi, tarina on hieman kuin peli. Itseäni hieman ärsytti lukiessani se, että siellä täällä tekstiä on korostettu ISOILLA KIRJAIMILLA, mutta lastani tämä ei tuntunut häiritsevän. Itse ajattelin, että tämä sopii noin 3.-5.-luokkalaisille hieman heidän lukutaidostaan riippuen. 

Kaisa Paaston kirjoittaman Anni-sarjan toinen osa Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla (Tammi 2021, saatu) on onnistunut romaani ystävyydestä ja siitä kuinka kaverisuhteet helposti voivat mennä solmuun. Paasto kirjoittaa mielestäni aidonoloisesti neljäsluokkalaisten elämästä, ja tarinan kaverikiemurat kuulostavat tutuilta. Päähenkilö Anni on saanut edellisessä osassa uuden parhaan ystävän Riian, jonka kanssa alkaa ideoida hyväntekeväisyyselokuvaa hirmumyrskyn uhrien auttamiseksi. Riia kertoo elokuvasta Stinalle ja Julialle, joista Anni ei pidä ollenkaan. Annista alkaakin tuntua, että Riia ei oikeastaan tahdokaan olla hänen kaverinsa, eikä tehdä mitään Annin tavalla, vaan kuuntelee vaan pinkkityttöjä ja heidän ideoitaan. Kirjan edetessä Anni joutuu kuitenkin miettimään myös omia ennakkoluulojaan ja tapaansa välillä hieman määräillä muita. Onnistuisiko yhteistyö ja ennakkaoluulojen asettaminen syrjään puolin ja toisin? Tuleeko elokuvasta sittenkään yhtään mitään? 

Kuvituksen tähän kirjaan on tehnyt Mari Ahokoivu. Oma lapseni keksi tämän kirjan luettuaan monta luokkalaistaan tyttöä, jotka pitäisivät tästä kirjasta. Samaten hän nimesi muutaman pojan, jotka eivät todellakaan innostuisi tästä. Kirja sopii mielestäni hyvin noin 2.-5.-luokkalasille, ja tosiaan on ehkä perinteisessä mielessä tytöille sopivampi kirja.

Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittamaa Mustan kuun majatalo -kirjaa (Lasten Keskus, saatu kustantajalta) olen lukenut iltasatuna 7- ja 9-vuotiaiden lasteni kanssa. Me kaikki pidämme tästä uuden fantasiasarjan avausosasta kovasti. Tarinan päähenkilö on Saimi, joka muuttaa eläinlääkäri-isänsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Saimi tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi, eikä hänellä oikein ole ystäviä. Saimi on valtavan kiinnostunut perhosista ja ymmärtää luontoa ja kaikkia eliöitä upeasti. Varsina mielenkiintoisen (ja taianomaisen) sattumuksen seurauksena Saimi ja hänen isänsä päätyvät ostamaan vanhan kartanon, joka tuntuu olevan täynnä taikaa. Pian Saimi saa huomata, että se on täynnä vaikka mitä salaperäistä väkeä, joista osan vain hän itse tuntuu näkevän. 

Saimille selviä, että hän on salamieli, jonka kohtalo on huolehtia salaväestä eli taruolennoista, joilta ihmiset toimillaan vievät elinympäristöt niin, että nämä joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, eli Saimin uuteen kotiin. Sen lisäksi Saimin uusia ystäviä ja ehkäpä jopa Saimia itseään tuntuu vainoavan salaperäinen Quumestari ja vampiiri Hillevi Haava. Saimi perustaa uusien salaväkiystäviensä kanssa salakerhon, joka päättää selvittää, mitä on meneillään.

Tässä kirjassa sekä kerronta, fantasiaotukset että fantasiamaailman lomittuminen meidän reaalimaailmaamme on kirjoitettu taiten. Niemelä kirjoittaa hienosti kaikkien elävien kunnioittamisesta, hoitamisesta ja oikeudesta lajinmukaiseen elämään. Nämä teemat kulkevat punaisena lankana läpi kirjan. 9-vuotiaani hoksasi, että Saimi hoitaa ja kohtelee kaikkia eläimiä kuten "siinä yhdessä koirakirjassa ohjataan kasvattamaan koiranpentua" - siis rakkaudella, palkkioilla ja eläimen luontaisia tarpeita ymmärtäen. Kirjasta näkee, että lajikadon pysäyttäminen sekä eliöstön ja elinympäristöjen säilyttäminen ovat Niemellälle sydämen asioita.

Tietokirjoja ystävälle voin lämpimästi suositella Bettina Ipin kirjoittamaa, Mia Nilssonin kuvittamaa ja Marketta Pyysalon suomentamaa tietokirjaa Oivat aivot - Mitä päässsäsi tapahtuu? (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti, mutta mielestäni havainnollisella ja ymmärrettävällä tavalla aivojen toiminnasta. Kertoja on viisas pöllö, joka selittää lapselle erityisesti aisteista, tunteiden syntymisestä, muistista, aivojen "huoltamisesta", kehon toiminnasta, päätöksenteosta, unesta ja oppimisesta. Faktat kerrotaan pöllön puhekuplien ja sarjakuvamaisen kuvituksen kautta. Vaikka tekstiä on paljon, ei sitä ole mielestäni kuitenkaan liikaa ja kokonaisuus on yllättävän hallittu. Tästä kirjasta tulee mieleen vanha, kunnon Olipa kerran ihminen -sarja. Oivat aivot - Mitä päässsäsi tapahtuu -kirja sopii lahjaksi tiedonjanoisille esikoulu- ja alakouluikäisille.

Lopuksi haluan vinkata kirjalahjasta, jonka voisin antaa ihan minkä ikäiselle läheiselleni tahansa. Kyseessä on upea runokokoelma Tähtiviltti - Suomen lasten runot (Otava 2021, saatu kustantajalta), jonka on toimittanut Sanna Jaatinen ja kuvittanut Johanna Lumme. Kirja kokoaa yhteen kansanrunoutta, tuttuja runoklassikoita ja 2000-luvun runouutuuksia. Runot on jaettu teemoittain, ja mukana onkin runoja monista eri aihepiireistä vauvarunoista koulurunoihin, kummitusrunoista tunnerunoihin, eläinrunoista ruokailuun liittyviin runoihin ja vuodenaikaloruista ystävyysrunoihin (sekä monia muita). Mukaan mahtuu monia itselleni tuttuja runoja ja ihastuttavan monta uutta tuttavuutta. Opettajan näkökulmasta tästä runokokoelmasta löytyy runoja lähes jokaiseen koulussa vuoden aikana käsiteltävään teemaan, ja eräs opettajakollegani hankkikin tämän jo itselleen lainattuaan ensin minun kappalettani. Runoja tässä antologiassa on peräti 659 kappaletta, eli jos aloittaisi iltasaturunojen lukemisen uuden vuoden jälkeen, luettavaa riittäisi lähes pariksi vuodeksi!

Rikollisen hauska Vorosen perhe timanttikeikalla

Anders Sparringin kirjoittama ja Per Gustavssonin kuvittama Vorosen rosvoperheestä kertova kirja(sarja), oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun sain sarjan toisen osan arvostelukappaleena Kustannus-Mäkelältä. Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjan etulehdeltä huomasin, että sarjan ensimmäinen osa Vorosen perhe ja synttärikeikka on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä, ja aiomme todellakin lasten kanssa etsiä myös ensimmäisen osan käsiimme, sen verran hauskaa luettavaa tämä toinen osa meistä kaikista oli. Gustavassonin omintakeisen tyylinen kuvitus, jossa perspektiivi ja hahmojen mittasuhteet välillä vääristyvät, sopii kirjan tyyliin mainiosti.

Ensin kyseisen kirjan luki 9-vuotias esikoiseni, joka oli sitä mieltä, että kirja on hauska, ja hän kuulemma tykkäsi erityisesti siitä, että kirjassa monet nimet ovat humoristiseen tapaan väännetty rosvomaailmasta. Vorosen perheen naapurissa asuva poliisi on esimerkiksi nimeltään Jeppe Pollari, ja perheen koira tottelee nimeä Kyttä. Kirjan hienosta suomennoksesta voikin kiittää Raija Rintamäkeä, joka on onnistunut viihdyttävässä käännöksessään mainiosti.

Kun esikoiseni oli lukenut tämän kirjan itsekseen (kohtalaisen nopeasti, sillä sivuja on vain 62 ja teksti on aika isoa), luin kirjan kuopukselleni iltasaduksi, mihin meni aikaa vain kaksi iltaa. Esikoinenkin tahtoi kuunnella kirjan uudestaan minun lukemanani, mikä kertonee myös kirjan meillä saavuttamasta suosiosta. 

Vorosen perheeseen kuuluu siis äiti, isä ja kaksi lasta: isoveli Niilo ja Nelli-pikkusisko. Perhe käyttäytyy sukunimensä mukaan, ja jokainen aamu perheessä esimerkiksi alkaa niin, että isä on vohkinut naapurissa asuvan Jeppe Pollarin sanomalehden. Kun Jeppe Pollari tulee kyselemään lehtensä perään, onnistuu isä aina huijaamaan tätä uskomaan, että lehti on heidän omansa. Perheen poika Niilo kuitenkin eroaa perheestään siinä, että hänen on äärimmäisen vaikeaa valehdella, eikä opi, vaikka kuinka yrittää. Tosin aivan kirjan loppumetreillä hän onnistuu valehtelemisessa, mutta ei ehkä siinä tarkoituksessa, jossa vanhemmat olisivat toivoneet hänen niin tekevän...

Vaikka kirja on ohut, ehtii tarinassa tapahtua vaikka ja mitä. Perheen vanhemmat lähtevät pääkaupunkiin timanttinäyttelyyn (ihan vain katsomaan maailman hienointa timanttia), ja Nelli ja Niilo jäävät kahdestaan kotiin. Nelli ei tahdo olla kotona ilman aikuista, ja niinpä lapset lähtevät tapaamaan linnassa lukkojen takana majailevaa isoäitiään. Vankilaan ei kuitenkaan noin vain pääse, joten neuvokas Nelli keksii juonen keplotellakseen heidät sisään. Voitte myös ehkä arvata, miten tarina etenee, kun mummi ja tämän bestis saavat kuulla maailman suurimmasta timantista... Sen jälkeen kysymys enää kuuluu, kuka kähveltää timantin ensiksi ja jääkö joku kiinni...

Tämä kirja on tosiaan melko helppolukuinen, joten se sopinee parhaiten noin esikouluikäisistä lapsista kolmasluokkalaisille. Silti ääneenluettuna tämä varmasti hauskuuttaa myös neljäsluokkalaisia, ja minä aionkin keväällä hyödyntää tätä kirjaa omassa opetuksessani. 

.............................................

Rosvo-teema opetuksessa

Kävin nimittäin hiljattain Laura Niinikiven ja Taina Hämäläisen pitämän, Lukuliikettä kuntiin! -hankkeen puitteissa toteutetun ateljee-menetelmän jatkokoulutukseen. Siellä Niinikivi esitteli, miten monipuolisesti hän on luokassaan hyödyntänyt Helsingin Sanomissa 14.4.2018 julkaistua lasten tiedekysymystä Mistä rosvot tulevat?. Uutista on hänen tunneillaan käytetty sekä luovan kirjoittamisen, luetun ymmärtämisen että oikeinkirjoituksen ja kielitiedon harjoitukissa. Minulle tuli heti mieleen, että tahdon keväällä toteuttaa luokassani rosvo-teemaa, jonka pystyy yhdistelemään moniin oppiaineisiin. Tuota uutista aion käyttää ehdottomasti itsekin erityisesti luetun ymmärtämisen ja oikeinkirjoituksen sekä kielitiedon harjoituksissa.

Aloitamme teeman mitä luultavammin niin, että luokkaan ilmestyy salaperäinen laukku tai kassi, josta löytyy erilaisia tavaroita ritsasta etsintäkuulutukseen. Oppilaiden pitää tehdä parin kanssa havaintoja, mitä esineitä laukussa on ja sen perusteella tehdä perusteltu päätelmä, keneltä laukku on kadonnut. Tätä varten teen oman tutkijan lomakkeen. Sen jälkeen luemme pätkän Vorosen perhe ja kultatimantti -kirjaa, joka tarjoaa monta hykerryttävää inspiraationlähdettä esimerkiksi luovan kirjoittamisen tehtäviin ja eri tekstilajien kirjoittamisen harjoituksiin. Heti ensimmäisellä sivulla on esimerkiksi malli luettelosta (mitä kirja sisältää) sekä lyhyestä tiedotuksesta. Kirjassa myös luetaan sanomalehteä, ja sivulla 16 on jopa valokopio sanomalehden sivusta, jossa näkyy pätkä uutista sekä mainos. Mainos jatkuu myös sivulla 17. Myös on sivulla 20 luettelo, jossa esitellään, mitä Vorosen perheen vanhemmat ottavat mukaan lähtiessään kaupunkiin timanttia katsomaan, ja oppilaat saavat kirjoittaa omat listansa luovan kirjoittamisen harjoituksena. Niinikivellä olikin omassa koulutuksessaan ihan vastaava harjoitus, jossa me saimme kirjoittaa listaa esimerkiksi rosvon muistilistasta tai laukun sisällöstä. 

Oppilaat saavat tietenkin ideoida oman hilpeän rosvohahmonsa, nimetä hänet vorosmaiseen tyyliin ja tehdä kuvaamataidon tunnilla henkilöstä etsintäkuulutuksen, jossa hänen kerrotaan syyllistyneen johonkin mielikuvitukselliseen rikokseen (ei mennä raa'aksi...). Näitä rikoksia voisimme ideoida oppilaiden kanssa yhdessä. Kuvaamataidossa oppilaat voisivat myös piirtää omat rosvoperheensä tussipiirroksena.

Koska keväällä meillä on ympäristöopissa aiheena pohjoismaat, aion esitellä oppilaille myös pohjoismaisten kirjailijoiden rosvotarinoita (Ronja Ryövärintytät ja Kolme iloista rosvoa nyt ainakin. Tuleeko muita kenellekään mieleen?). Musiikissa oppilaat laulavat toivottavasti Rosvolaulua (toivottavasti tämä sopii musiikinopettajan suunnitelmiin). Ajattelin myös, että liikuntatunnilla oppilaat voisivat joko ulkona tai sisällä pelata salapoliisisuunnistusta, jossa pitää löytää johtolankoja ja selvittää rikoksen tekijä. Myös Afrikan tähti -pihapeli ja Toiminnalisen oppimisen verkkokoulussa esitelty kertolaskupeli (rosvo voi viedä pisteet) sopisi tähän teemaan. 

Tahtoisin myös, että oppilaat pääsisivät ideoimaan omia rosvotarinoitaan. Nämä voisivat liittyä heidän tekemiinsä etsintäkuulutuksiin. Kun tarinat olisi kirjoitettu, voisivat oppilaat ideoida pienissä ryhmissä, miten voisivat jatkotyöstää niitä. Joku ryhmä saattaisi esimerkiksi haluta tehdä rosvopelin, animaation, sarjakuvan tai näytelmän. Tähän teemaan saisi mukavasti yhdistettyä myös jonkin pakopelityyppisen harjoituksen ja esimerkiksi kirjakerhot, jossa jokainen lukisi kotona rosvo-teemaan sopivaa kirjaa.

Rosvot ovat tietysti teemana myös siinäkin mielessä hyvä, että todellisuudessa aiheeseen liittyy paljon hyvä-paha ja oikein-väärin -tematiikkaa, jota täytyisi tietysti pohtia oppilaiden kanssa. Kirjallisuudessa rosvoja voidaan käsitellä hilpeällä otteella, mutta tosiasiassahan rosvot ovat rikollisia. Ja miettikääpä vaikka Robin Hoodia, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille, tekikö hän oikein?

Muuta rosvokirjallisuutta:

Heli rantala ja Netta Lehtola: Murtautuja Mauri (2021)

Ilpo Tiihinen: Piipaat sulle -runo (1989)

Ismo Puhakka: Poliisi -runo (2011)

Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja

Siri Kolu: Tarinataistelu (2018)

Siri Kolu: Ränttätänttää, rosvoruokaa! -keittokirja (2015)

Roope Lipasti: Rudolf-rosvo -sarja

David Walliams: Pankkirosvon poika (2019)

David Walliams: Gangsterimummi (2016)

Malin Klingenberg ja Tiina Konttila: Patrik ja Superseniorit -sarja

Philip Reeve: Kevin ja keksirosvo (2021)

Pelko ja jännitys voitetaan kuvakirjoissa

Lastenkirjat tarjoavat turvallisen tavan käsitellä asioita, jotka voivat jännittää ja pelottaa lasta. Tarinoiden kautta lapsi voi tutustua itseään askarruttavaan tai jopa pelottavaan asiaan hieman etäältä, aikuisen kanssa. Hän voi samastua kirjan henkilöihin, tulla tutuiksi aiheen kanssa ja löytää ratkaisukeinoja. Esimerkiksi päiväkodin, esikoulun ja koulun aloittamisesta kertovat kuvakirjat auttavat lasta näissä siirtymävaiheissa. Myös erilaiset jännittämistä ja pelkoja käsittelevät kirjat voivat auttaa lasta sanoittamaan omia tunteitaan, tarjoavat aikuiselle kanavan keskustella peloista lapsen kanssa ja voivat siten luoda turvallisuudentunnetta.

Aika monella lapsella on vaihe, jossa nukahtaminen voi tuntua vaikealta, pimeä voi pelottaa, ja lasta saattaa mietityttää, mitä ääniä yössä kuuluu. Tästä aiheestakin on kirjoitettu kirjoja, joista esimerkiksi Sanna Pelliccionin Onni-poika ja hirveä hirviö (Minerva kustannus) oli jokusia vuosia sitten omien lasteni suosikki. Kirjassa paitsi jännitetään hirviöitä myös tutustutaan mukavalla tavalla yön ääniin ja eläimiin. 

Myös Nora Lehtisen ja Anne Muhosen selkokirjoitetussa Ainon ja Matiaksen iltakirjassa (Pieni Karhu 2020, saatu kustantajalta) tutustutaan yön eläimiin ja mietitään, miten illalla iskevän mörköpelon voi voittaa. Tämä kirja on pikemminkin lastenromaani kuin kuvakirja, vaikka kirjassa onkin  runsaasti Muhosen piirtämiä, värikkäitä kuvia, jotka auttavat lasta seuraamaan tarinan kulkua. Kirjassa on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä käydään läpi iltatoimia ja lapset saavat ihailla salaperäistä yön eläintä lepakkoa. Toisessa tarinassa Aino ja Matias ovat serkkunsa luona yökylässä, ja illan tullen Ainolle iskee sekä koti-ikävä että mörköpelko. Enon vaimo osaa hienosti lohduttaa ikävöivää lasta, ja lukee iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Kun Ainolle ei tule uni silmään kaapista kiiluvien mörönsilmien vaaniessa häntä, keksii serkkujen äiti, mikä auttaa karkottamaan mörön: rokki ja villi tanssi tietenkin! Ja kuten yleensä oikeassakin elämässäkin käy, paljastuu, että kiiluvat silmät eivät suinkaan kuulu mörölle, vaan niille löytyy aivan luonnollinen selitys... Kirjan viimeisessä tarinassa yön kauneus tulee esille, kun Aino ja Matias tutkivat tähtitaivasta ja pohtivat, miten eläimet nukkuvat.

Rasaliina Seppälä ja Anu Pensola ovat hekin tehneet kuvakirjan, jossa voitetaan mörköpelko ja selvitetään, mistä kummalliset yöllä kuuluvat äänet johtuvat. Lulu ja Piko - Yön äänet -kirjan (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) päähenkilöt ovat Lulu-niminen lapsi ja hänen pöllöystävänsä Piko. Tässä tarinassa on mukana hippusellinen taikaa, sillä illan tullen kaksikko saa salaperäisen tehtävän: heidän huoneessaan olevaan arkkuun ilmestyy rikkirakastettu nalle, jonka omistaja Lulun ja Pikon pitää löytää. He pukevat ylleen taikasukan, jonka kuljettaa heidät pienen pojan makuuhuoneeseen. Nalle todella kuuluu pojalle, mutta tehtävä ei ole vielä suoritettu. Poika ei nimittäin pysty nukkumaan, sillä häntä pelottaa kaikki yöllä kuuluvat äänet. Lululla on onneksi taikalaukussan mukana kirja, joka tarjoaa vastauksen kaikkeen. Kaikille kirskumisille, narskumisille ja suhinoille löytyykin hauska selitys. Äänten aiheuttajia eivät olekaan likavesihirviö tai kummitus, vaan kissa, joka yrittää osua pikkuautoilla lasipurkkimaaliin ja katolla liukumäkeä laskevat linnunpoikaset. 

Tässä kuvakirjassa on ihastuttavaa, miten mielikuvitus - se sama, joka loihtii mörköjä ja kummituksia lapsen mieleen - valjastetaan keksimään hauskoja selityksiä, jotka karkottavat pelottavat asiat tiehensä.

 

Johanna Lestelän uusimmassa Tuikku-sarjan kirjassa Tuikka uskaltaa (Otava 2021, saatu kustantajalta) leikki-ikäinen Tuikku jännittää uuden harrastuksen aloittaminen. Tuikku on todella innostunut jalkapallosta ja tahtoo itse alkaa harrastaa sitä. Äiti vie Tuikun jalkapallokerhoon, mutta perillä Tuikku ei uskallakaan mennä treenihin mukaan. Jännitys tuntuu kipuna vatsassa, eikä hän tahdo edes jäädä katsomaan harjoituksia. Tuikku on vielä illallakin pettynyt, ja äiti lohduttaa, että aina voi yrittää uudestaan. Jalkapallo vetää Tuikkua puoleensa, ja seuraavana päivänä tämä harjoittelee omalla pihallaan ahkerasti. Hän jopa tekee niin hienon potkun, että oman pihan isot lapset kannustavat häntä. Niinpä Tuikku tahtoo mennä uudestaan kokeilemaan jalkapallokerhoon. Matkalla hän kertoo äidille, mikä häntä jännittää: epäonnistuminen. Äiti lohduttaa, ettei kaikkea tarvitse osata valmiiksi ja riittää, että uskaltaa yrittään. Perillä harjoituksissa on vastassa uusi apuvalmentaja, kotipihalta tuttu Onni, joka vetää Tuikun mukaan harjoituksiin. 

Lestelän arkisen suloiset Tuikku-kirjat sopivat mainiosti luettavaksi päiväkoti-ikäisten kanssa. Hän kuvaa hyvin lasten ajatuksia ja tilanteita, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Tuikku-kirjojen kuvitus on pelkistettyä ja selkeää, ja murrettu sävymaailma sekä ihmisten löysät, collegemaiset vaatteet tuovat mieleen oman kasarilapsuuteni. Sarjan edellinen osa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) käsittelee lapsen haluttomuutta mennä nukkumaan ja pimeään liittyvää pelkoa.

Edellisiä kirjoja huomattavasti tummasävyisempi kuvakirja on Anna Tommolan ja Pete Revonkorven Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020, saatu kustantajalta), jossa pieni päähenkilö Säpsy pelkää lähes kaikkea ja ahdistuu hurjan monesta asiasta. 

Ennen kaikki oli selkeää. Säpsy rakasti äitiä ja Hessua, kikhernepestoa ja nuudeleita ja nukkumista ja lakua ja paijauksia ja syliä. Sitten mustat ajatukset tulivat. ... Säpsy alkaa pelätä muutakin: Että ei pääse mukaan leikkiin. Että hänet unohdetaan. Että hän jää jälkeen, koska jalat eivät liiku, koska hän on niin täynnä painavia ajatuksia.

Eivät ne ole sellaisia asioita, joille aikuiset nauravat ja sanovat: Olipa hauska juttu. Siksi niistä ei kannata sanoa mitään.

Säpsyn pelot tuntuvat aikuislukijasta kovin surullisislta, sillä kyseessä ei taida enää ole mikään pieni pelko, vaan Säpsy tuntuu hyvin ahdistuneelta lapselta, jonka arkielämään pelot vaikuttavat voimakkaasti. Kun vaari esimerkiksi viiltää perunoita kuoriessaan sormeensa, pelästyy Säpsy valtavasti, menee pöydän alle piiloon, pelkää vaarin kuolevan ja näkee yöllä veriajatuksia. Säpsy ei myöskään tahdo puhua aikuisille peloistaan, ja vain toisinaan kutsuu äitiä luokseen yöllä, toisinaan hän pelkää yksin ahdistavien ajatusten keskellä. Vaariaan Säpsy ihailee suuresti ja uskoo, ettei vaari pelkää mitään.

Sitten käykin ilmi, että kaikkivoipa vaari on pienestä pojasta asti pelännyt veden alla piileviä vesikasveja ja vaaroja, vaikka rakastaa uimista. Vaari siis menee kohti pelkojaan, mikä tuntuu Säpsystä käsittämättömältä. Vaari osaa hienosti sanoittaa tilanteen lapsenlapselleen:

Ei se mitään haittaa, että vähän pelottaa. Silti voi mennä ja tehdä asioita. Jos ei osaa pelätä mitään, tekee tyhmyyksiä. Se vasta on vaarallista. Mutta jos taas pelkää vähän kaikkea, sellaisiakin juttuja mitä ei tarvitsisi pelätä, pitää ehkä ihan vähän uhmata kohtaloa.

Vaarin esimerkin rohkaisemana Säpsykin päättää uhmata kohtaloa, ja seuraavana myrsky-yönä hän menee ulos kohtaamaan myrskyn. Sen jälkeen omassa huoneessa piileskelevä mörkökään ei enää tunnu niin kovin suurelta ja pelottavalta, kuten ei narulla kuivuvat pyykitkään, vaikka ne muistuttavatkin tuulessa tanssivaa näkymätöntä miestä.

Tommolan teksti on vahvaa ja jopa hieman hätkähdyttävää luettavaa. Aivan yhtä hätkähdyttävää on myös Revonkorven kuvitus. Säpsyn pelot ja möröt ovat mukana kuvissa tummina hahmoina, ja esimerkiksi aukeamalla, jossa tyttö pelkää, ettei pääse muiden mukaan, hän katoaa kuvassa taustaansa. Kuvista käy myös ilmi Säpsyn mielikuvituksen voima ja se kuinka ajatukset täyttävät hänen päänsä ja maailmansa. Toisaalta yhta voimakkaan lohdullinen on viimeisen aukean kuva, jossa Säpsy ja äiti kävelevät yöllisen myrskyn jälkeen kukkasateessa. Tämä kirja ei ehkä sovi kaikkein pienimmillä tai pelokkaimmille lukijoille - tai ainakin vanhemman on hyvä lukea kirja ensin ja pohtia, auttaako kirjan lukeminen oman lapsen mahdollisiin pelkoihin vai saattaako se jopa lisätä sitä. Minun viisivuotiaani mielestä tämä ei kuulemma ollut yhtään pelottava.

Ps. Myös Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjassa on kirja, jossa käsitellään pimeän pelkoa. Paavo Virtanen ja pimeys on meillä ollut kirjastosta lainassa aikoja sitten, ja muistan, että pidin kirjasta. Koska minulla ei ole sitä nyt tässä, en valitettavasti pysty esittelemään sitä tarkemmin.