Lempeästi riidan sopimisesta

Ystävät ovat ihania, mutta joskus heidän kanssaan voi tulla riitaa. Sellaisessa tilanteessa kaikki toisen sanoma voi ärsyttää, eikä sopu välttämättä synny hetkessä. 

Juuri tällainen tilanne on Nina Pirhosen kuvittamassa ja kirjoittamassa Leo Leijona sopii riidan -kirjassa (Otava 2024). Kaverukset leikkivät päiväkodissa, mutta leikeissä tulee kinaa. Leo leikkii merirosvoleikkiä, ja Kosmo pitää kauppaa, jonne Leo unohtaa mennä. Se tietysti harmittaa Kosmoa, joka vahingossa sortaa Leon rakennuksen. Riita on valmis, ja siihen sekaantuvat myös Miska ja Papu.

Mielipaha jää kaivertamaan leikkijöiden mieleen vielä pitkäksi aikaa. Lopulta päiväkodin aikuinen auttaa lapsia riidan sopimisessa kuuntelemalla jokaista ja sanoittamalla tilannetta. Hän myös kannustaa anteeksipyyntöön, ja ystävykset huomaavat, että se saakin aikaan paremmin mielen. Niin leikit voivat taas jatkua!

Tämä kirja on suloisen näköinen värikkäine kuvineen ja sopii hyvin luettavaksi leikki-ikäisten kanssa vaikka päiväkodissa. Lopussa anteeksipyyntö korostuu aika paljon, sillä eihän se oikeasti sanana aina tuo sopua tai parempaa mieltä. Sitä tärkeämpää on - usein aikuisen tuella - ymmärtää toisen näkökulmaa, kuunnella toista ja keskustella tilanteesta, miksi tuli toimittua niin kuin toimi. Kun on loukannut, on toki hyvä pyytää anteeksi, kunhan oikeasti ymmärtää tehneensä väärin. Ja juuri tätä tilanteen sanoittamista ja aikuisen apua tässäkin kirjassa hienosti kuvataankin. 

Lolan suuri salaisuus

Lolan suuri salaisuus ( Otava 2023) on Lola Odusogan kirjoittama ja Saara Obelen kuvittama kuvakirja, jonka päähenkilönä seikkailee Lola-niminen tyttö. Lähes yhtä keskeisessä roolissa on myös Lolan iso tukka, joka osaa puhua Lolalle. Kukaan muu ei kuule tukan puhetta, ja Lola varoitin visusti paljastamasta tukan salaisuutta muille. 

Lola on melko vauhdikas lapsi, joka ainakin tässä tarinassa viihtyy itsekseen ja lähtee äidiltä salaa retkelle. Tukka onneksi kulkee mukana, mutta ajaa Lolaa myös hankaluuksiin: se on villi, takkuuntuun ja sotkeutuu. Lola hätääntyy, että äiti suuttuu ja kaikki on pilalla. Kirjan lopussa Lola kuitenkin ”tekee taas sovinnon” tukkansa kanssa ja ilahtuu myös suuresti löytäessään muotilehdestä itsensä näköisiä malleja. Kaikkein hykerryttävimmältä kuitenkin tuntuu potentiaalinen uusi ihmisystävä, johon Lola törmää. 

Voin kuvitella, että tämä kirja on varmasti tärkeä kaikille pienille lapsille, jotka voivat samastua Lolan hahmoon. Omalle lapselleni tämä oli hieman hupsutteleva tarina karkuteille lähtevästä villikosta, joka lopulta palaa onnellisesti kotiin äidin huomaan. Obelen kuvitus on upeaa, ja erityisen hienosti hän onnistuu kuvaamaan Lolan ison tukan eloisuutta sekä tietynlaista kurittomuutta. Tarinakin on mukava, mutta tekstiä tosin on melko paljon, ja mietin, olisiko sitä voinut paikoin tiivistää.

Näkymätön reppu ja Kettu ja hiljaisuus: (erityis)herkkyys kuvakirjoissa

Maria Viljan kirjoittama ja kuvittama Näkymätön reppu (Karisto 2022) ja Reetta Niemelän kirjoittama ja Eri Shimatsukan kuvittama Kettu ja hiljaisuus (Otava 2022) ovat kumpikin kuvakirjoja, jotka kertovat oman tarinansa siitä, miltä tuntuu, kun ympäristön ärsykkeet kuormittavat liikaa. 

Näkymätön reppu -kirjassa Rosali-niminen lapsi kantaa mukanaan kuvitteellista reppua, johon hän pakkaa päivän aikana kokemiaan asioita muun muassa ääniä, tunteita, havaintoja, onnellisia ja ikäviä asioita. Monille asioille on repussa omat paikkansa, sillä Rosali on jo ilmeisesti tottunut sullomaan reppuun paljon kokemuksiaan.

Viljan kuvitus on ihastuttavaa, ja esimerkiksi tämä kuva repun räjähtämisestä kuvaa hyvin Rosalin tunteita.

Vaan kuinka käy, kun ärsykkeet käyvät liian suuriksi ja päivän tapahtumat kuormittavat Rosalia liikaa? Kokemukset eivät kertakaikkiaan enää mahdu reppuun, niitä ei pysty kantamaan mukana ja reppu räjähtää! Silloin Rosalista tulee kiukkuinen ja hän karjuu repulle. Reppu ja kiukku tulvivat yli äyräiden.

Onneksi silloin Rosalien avuksi ja tueksi tulee hänen isänsä, joka osaa selittää, miten repun kanssa voi elää. Isällä on siitä kokemusta, sillä hänkin kantaa omaa reppuaan. Isä opettaa, että kasvaessaan Rosali oppii hallitsemaan reppuaan niin, etteivät asiat läiky sieltä niin helposti yli. Isä myös opettaa, että joakisen on hyvä löytää itseään miellyttävää puuhaa, joka auttaa, kun kuormitus kasvaa liian suureksi. Rosali innostuu tästä ja keksii heti muutaman seikan, jotka auttavat häntä itseään.

Pieni kettu on hahmona aivan valtavan suloinen, ja sekä Niemelän jutusteleva kirjoitustyyli että Shimatsukan kuvitustyyli sopivat tähän kirjaan mainiosti. Lukijan sympatiat ovat takuuvarmasti ketun puolella, mikä auttaa toki myös lasta ymmärtämään kettua.

Kettu ja hiljaisuus -kirja puolestaan kertoo pienestä, kuparinvärisestä ketusta, joka ei kestä kovia ääniä. Oikeastaan sen suuret korvat särkevät melko tavallisistakin äänistä, eikä kettu oikein pärjää tämän ominaisuuden kanssa. Se haluaisi hautautua pesäkoloonsa, eikä sitä auta karhun hyväätarkoittava vinkki panna sormet syvälle korviin. Kuka muka voi kulkea tassut aina korvissa? Krtusta tuleekin hyvin pelokas ja epätoivoinen, kun metsän eläimet pitävät kovaa mekkalaa, eikä se saa olla omassa kotikolossakaan kunnolla rauhassa.

Ketun elämä ja olo kuitenkin helpottuu, kun se kohtaan maan alla pienen matosen, joka myös inhoaa kovia ääniä. Kettu ymmärtää, ettei se suinkaan ole ainoa, jota äänet häiritsevät. Se saa madosta itselleen ystävän, jonka kanssa on hyvä olla myös hiljaisuudessa. Ja mikä parasta, myös muut metsän eläimet alkavat vähitellen ymmärtää, miten he voivat ottaa ketun paremmin huomioon. Eikä hiljaisuus oikeastaan tee pahaa kenellekään...

Sekä Näkymätön reppu että Kettu ja hiljaisuus ovat tärkeitä kuvakirjoja, jotka auttavat ymmärtämään, että me kaikki olemme erilaisia ja reagoimme kukin eri tavalla erilaisiin aistiärkykkeisiin, tunteisiin ja komeuksiin. Aivan varmasti meillä jokaisella on oma kohtamme, kun reppu läikkyy yli tai tekee mieli paeta turvaan rauhalliseen pesäkoloon. Toisaalta molemmat kirjat tarjoavat tärkeän samastumiskohteen lapsille, joille tämä läikkymispiste voi tulla hieman helpommin. On aivan luonnollista, että toinen kuormittuu äänistä ja joku puolestaan ei kestä vaikka kengässä myttyyn menneitä sukkia, pisteleviä saumoja ja kiristäviä paidankauluksia. Silloin on tärkeää, että osaa tunnistaa niistä syntyvät tunteet, kunnioittaa niitä ja itseään sekä toisaalta tietää, mikä itseään voi auttaa. Ja ihan yhtä tärkeää on meidän kaikkien osata kunnioittaa toistemme erilaisuuksia.

Joululahjakirjoja lapsille ja nuorille

Kuulun siihen porukkaan, joka tykkää antaa ja saada lahjaksi kirjoja. Yleensä jopa ostan itse itselleni lahjakirjan, jotta aattona kuusen alla on varmasti yksi kirjapaketti minulle. Lapsemmekin usein saavat kirjalahjan, ja esikoinen on tottunut pyytämään pukilta uusinta Neropatin päiväkirjaa joululahjaksi. Koska kirjalahjat ovat mielestäni parhaita, vinkkaan taas tänäkin vuonna muutaman kivan kirjan, jotka sopivat lahjaksi lapsille ja nuorille. Näiden lisäksi voin toki lämpimästi suositella muitakin blogissani aiemmin vinkkaamiani kirjoja, eli kannattaa tietysti selata aiemmatkin postaukseni, mikäli et tästä löydä lahjan saajalle sopivaa kirjaa.

Ala- ja yläkouluikäisille (sekä joitakin vanhemmillekin) sopivia romaaneja voit selata tämän linkin kautta: http://luetaankotama.blogspot.com/search/label/romaani

Kuvakirjoja leikki-ikäisille, eskarilaisille ja pienille alakoululaisille:

Maria Nilsson Thoren kirjoittama ja kuvittama Raja  (suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) on kaikessa yksinkertaisuudessaan verraton kuvakirja siitä, miltä aikuisten laatimat rajat voivat lapsesta tuntua eli kuinka ne voivatkin houkuttaa ja pelkällä olemassaolollaan kutsua testaamaan kieltojen järkevyyttä.

Tarinassa Nannan kotipihalle on ilmestynyt punainen raja, jota vanhemmat ehdottomasti kieltävät ylittämästä. Nanna ei voi unohtaa rajaa, vaikka kukaan pihan muista lapsista ei välitä siitä. Hän kyseenalaistaa rajan merkityksen ja pohtii, mitä vaarallista sen ylittämisestä oikeastaan voisi seurata. 

"Aikuisten säännöt ovat joskus outoja. Mitä kielletty oikeastaan tarkoittaa? Onko se sama asia kuin vaarallinen, Nanna miettii. Ja mikä tässä sitten on niin vaarallista?"

Kuten arvata saattaa, Nanna päättää ylittää rajan ja lähtee vaeltamaan kohti lähimetsää. Siellä hän löytää kauniita kiviä, joita haluaa palata esittelemään kotipihaan jääneille kavereilleen. Nanna kuitenkin tajuaa olevansa eksyksissä ja paniikki iskee. Onneksi koti löytyy, eikä seikkailukaan tunnu enää niin pelottavalta. Ehkäpä Nanna oppii kantapään kautta jotain rajan merkityksestä. Hän myös luo oman rajansa: kukaan pihan lapsista ei saa tietää, mistä kaunis kivi on hänen taskuunsa ilmestynyt!

***

Kerttu Rahikan kirjoittama ja Nadja Sarellin isoin ja iloisin värikuvin kuvittama Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta) esittelee leikin ja tarinan kautta puhelimien historiaa, käyttötarkoituksia ja fiksua sekä turvallista käyttöä. 

Elsa ja Lauri ovat menneet mummolaan, jossa lasten serkku esittelee heille uutta puhelintaan, jota lapset testaavat tietysti riemuissaan. Pappa alkaa muistella menneitä aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä ja viestit piti kirjoittaa kirjeisiin. Sattumalta mummolan vintille on talletettu liuta vanhoja puhelimia, ja lapset saavat nerokkaan idean tehdä elokuva vanhoista puhelimista ja siitä, miten niitä käytettiin. Elokuva kuvataan tietysti kännykkäkameralla. Lopuksi lapset järjestävät oikean elokuvaillan, jossa "Kuka soittaa?" -elokuva katsotaan mummolan telkkarista.

Kirjan lopussa on kattava, mutta kuitenkin sopivan lapsentasoisesti kirjoitettu tietopaketti lankapuhelimista, älypuhelimista sekä puhelimen fiksusta ja turvallisesta käytöstä. Minusta oli hienoa, että kännyköistä ei tehdä tässä kirjassa mörköä, vaan niiden hyödyt tuodaan myös esiin.

***

Satujen ystäväville suosittelen lämpimästi näitä kolmea uutta satukirjaa: 

Riikka Jäntin Pikku hiiren satulipas (Tammi 2022), Hannele Lampelan ja Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut (Otava 2022) ja Saara Kekäläisen sekä Netta Lehtolan Prinsessa joka lähti kälppimään.

Jäntin kirja muistuttaa pitkänomaista ulkoasuaan myöten esikuvaansa Hanhiemon satulipasta. Kirjassa äiti-hiiri lukee Hiirulle satdut Punahilkasta, Kolmesta karhusta, Hannusta ja Kertusta, Kolemesta toivomuksesta, Taikakattilasta sekä Jaakosta ja Pavunvarresta. Sadut ovat tiivistelmiä alkuperäisistä kansansaduista, ja tietysti niiden päähenkilöitä ovat hiiret. Tämä kirja sopii klassisten satujen ystäville, Pikku hiiren faneille ja heille, jotka kaipaavat perinteisistä saduista vain hieman freesattuja ja lyhennettyjä versioita. 

Mikäli lukija arvostaisi uudenlaista näkökulmaa vanhoihin satuihin, kannattaa hänelle sen sijaan hankkia joko Prinsessa Pikkiriin hiukkasen hurjat sadut (S&S 2022)tai Prinsessa joka lähti kälppimään (S&S 2022). Ensin mainitussa Prinsessa Pikkiriikki haluaa kertoa muutaman tutun sadun astetta paremmin, eli niin, että kaikkein kurjimmillekin tulisi lopussa parempi mieli. Tämä satukirja on aikaisempien Pikkiriikki-kirjojen tavoin oivaltava ja vallattoman humoristinen. Pikkiriikin saduissa haltiatar, jota kukaan ei kutsu juhliin, saa lopulta kavereita, toisten kotiin tunkeutuva Käkkäräväkkärä oppii olemaan varastelematta, Tähkäpää kieltää ketään enää ikinä kipuamasta tukkaansa pitkin, muita määräilevä Prinssi Hernonokka jää yksin määräyksineen ja narraava, nakupelleksi heittäytyvä leikkipuiston kuningatar saa lopulta vanhemmiltaan tavoittelemaansa huomiota. Kaikkien näiden hulvattomien satujen taustalla on ajatus siitä, että jokainen saa olla sellainen kuin on, mutta toisia pitää kunnioittaa. Ja vaikka joskus tekeekin töllöilyjä tai tuhmoroi, voi aina saada anteeksi.

Prinsessa joka lähti kälppimään -kuvakirjassa  on usean sadun sijaan vain yksi tarina, jossa prinsessa pakenee hänelle suunniteltua kohtaloa. On näet päätetty, että prinsessa Leonan pitää mennä naimisiin prinssin kanssa, mikäli haluaa pelastaa valtakuntansa lohikäärmekiroukselta. Prinsessa päättää, ettei moinen kohtalo kiinnosta häntä. Pakomatkallaan hän rientää monen sadun läpi ja kohtaa niistä tuttuja hahmoja. Hän muun muassa onnistuu vakuuttamaan Rumalle ankanpoikaselle, että tämä on oikeasti joutsen, vaatettamaan nakun keisarin ja pakenee huonoja kohteliaisuuksia laukovaa prinssiä, joka kaiken huipuksi pussaa Leonaa ilman lupaa.

Kekäläinen rikkoo onnistuneesti perinteisten satujen kaavoja ja osoittaa niiden ongelmakohtia luoden samalla ihastuttavan, uuden sadun, jonka sankaritar on itsenäinen ja vahva hahmo, jonka mieluusti tarjoaisin roolimalliksi nykylapsille.

***

Lukuromaaneja ja tietokirjoja koululaisille:

Ympyräiset-tunnetaitokirjasarjasta on tänä syksynä ilmestynyt helppolukuinen, 1.-2.-luokkalaisille sopiva kirja Minä olen Pomppu Bansku ja innostun helposti (saatu kustantajalta, Kustannus-Mäkelä 2022, kuvitus Matias Teittinen). Tämän kirjan voisi antaa lahjaksi lapselle, joka on hiljattain oppinut lukemaan. Sen virkkeet ovat melko yksinkertaisia ja muutama pidempi sana on tavutettu. Päähenkilö on minä-kertoja Pomppu Bansku, joka innostuu valtavan helposti, eikä osaa rauhoittua. Nyt hän on niin innoissaan syntymäpäivistään, että käy lopulta aivan ylikierroksilla. Sen ystävät eivät siksi enää jaksa leikkiä sen kanssa, eikä se onnistu myöhemmin edes nukahtamaan. Onneksi rauhallinen Fiksu Fantti tietää, mikä auttaa ja vie Banskun Zen Flamingojen luo oppimaan rauhoittumiskeinoja. 

Tämä kirja voinee tarjota samastumispintaa ja auttaa jotakuta lasta myös käsittelemään innostuksen tunnetta, joka menee yli. Kirjassa on mukana runsaasti puhekuplia, joissa lukijaa haastetaan miettimään omia tunteitaan ja tapojaan toimia. Eräs tokaluokkalainen oppilas luki tätä kirjaa koulussa ja totesi, miten "tuo Pomppu Bansku on niin kuin mä".

Helena Meripaasin kirjoittama alakouluikäisten romaani Kaisla ja Isla - Pystykorvatalvi (otava 2022, saatu kustantajalta) kertoo kahdesta tytöstä, jotka kumpikin ovat kokeneet elämässään hijattain suuria mullistuksia ja joutuneet muuttamaan tutusta kodistaan uusiin ympyröihin. Kumpikin heistä on yksinäinen ja tukeutuu surussaan rakkaaseen koiraansa.

Kaislan äiti on kuollut ja hän on muuttanut isän uusioperheen luo. Tyttö on jatkuvasti törmäyskurssilla äitipuolensa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Kumpikaan uusista perheenjäsenistä ei oikein osaa olla koirien kanssa, ja Kaislan elämässä tärkeintä on hänen koiransa Kashmir. Isä on tytölle tärkeä, mutta tämän on selvästi vaikea tasapainoilla uuden vaimonsa ja Kaislan välillä.

Isla puolestaan yrittää isänsä kanssa sopeutua elämään Helsingissä, kun heidän äitinsä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja ottanut perheen koirat mukaansa. Islalle ja isälle on jäänyt vain isän metsästyskoira Jokke, joka ei oikein tunnu sopeutuvan elämään kerrostalossa Helsingissä. Isla salaa isältää, että naapurivat valittavat, kun koira ulvoo päivisin yksin jäätyään, sillä tyttö ei halua millään erota koirastaan. 

Sattumalta tytöt tapaavat toisensa, ja siitä alkaa molemmille valoisampi aika ja sopeutuminen uuteen elämäänsä. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi alakouluikäisille lapsille. Koirafanit varmasti pitävät tästä, mutta nuorten elämän haasteet, ilot ja murheet koskettanevat muitakin lukijoita.

***

Maria Kuutti on kirjoittanut hienon kirjan, jota suosittelisin erityisesti noin 5.-7.-luokkalaisille pojille. Kirjan (Myllylahti 2022, saatu kustantajalta) nimi Lusikkatesti viittaa legendaan, jota kuudesluokkalaisen Maken serkku kertoo tälle: terveystarkastuksessa terveydenhoitaja testaa lusikalla, ovatko poikien kivekset laskeutuneet tarpeeksi. Kun Make ja kirjan päähenkilö Roope sitten näkevät ruokalassa, miten terveydenhoitaja laittaa lusikan ruokailun jälkeen laukkuunsa, ovat pojat - ja erityisesti Make - aivan kauhuissaan. Make päättää selvittää, onko legenda totta. Paha vain, että Makella on tapana joutua jatkuvasti ongelmiin, ja Roope joutuu mukaan tämän hölmöilyihin. Roopelle tämä on erityisen vaikeaa, sillä hän yrittää saada kerättyä koulussa vihreitä wilmamerkintöjä, jotta äiti antaisi ostaa mopon. Kaikesta kohelluksesta johtuen poikien välit kiristyvät, kun Roope joutuu kirjaimellisesti Maken temppujen maksumieheksi. Lisäksi Roope alkaa pelätä, että Make siirretään erityisluokalle, sillä on selvää, että Maken on hyvin vaikea keskittyä koulun käyntiin ja jonkinlaista tukea tämä tarvitsee.

Kirjassa on mukana Anne Muhosen mustavalkokuvituksia, joista näkee, että tämä on tehnyt myös sarjakuvia. Tarinaan tulee niiden kautta lisävivahteita. Pidin tästä kirjasta paljon, sillä Kuutti onnistuu mielestäni todella hyvin kirjoittamaan kuudesluokkalaisten poikien näkökulmasta. Tämä on pieni kirjahelmi, jonka toivon päätyvän kohderyhmänsä käsiin!

***

Tietokirjojen ystäville suosittelen kirjoja Nuoren antirasistin käsikirja (Otava 2022, saatu kustantajalta) ja Ameriikan lapset (Avain 2021).

Antirasistin käsikirjan on kirjoittanut Tinashe Williamson, kuvittanut Thea Jacobsen ja suomentanut Terhi Width. Kirjailija on 37-vuotias norjalainen, jonka sukujuuret ovat Zimbabwessa. Hän on kohdannut elämänsä aikana paljon rasismia ja kokenut siitä puhumisen vaikeaksi. Siksi hän kokee tärkeäksi tämän kirjan kirjoittamisen:Hän toivoo, että tämän kirjan avulla rasismista puhuminen on helpompaa niille, jotka ovat sitä kokeneet ja silmiä avaavaa kaikille muille. Kirjailija myös uskoo vuoropuhelun voimaan, ja kirjassa onkin mukana kahdeksan eritausta ja -näköistä nuorta, joiden tarinoiden ja kommenttien kautta lukija ymmärtää paremmin, mistä on kyse. Mielestäni Nuoren antirasistin käsikirja on erittäin monipuolinen, kiinostava ja tärkeä teos, joka sopii ihan kaikille nuorille (ja miksei vanhemmillekin lukijoille). Kirja opettaa tunnistamaan rasismin ja puuttumaan siihen. 

***

Karoliina Suoniemen lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset on erittäin mielenkiintoinen tietokirja, joka kertoo suomalaisten siirtolaisten matkoista ja elämästä Amerikassa. Kirjan aihe on ainakin itsestäni kiehtova ja käsittelee sellaista osaa historiassa, josta ei juurikaan koulussa puhuta - ei ainakaan näin monipuolisesti kuin Suoniemi tekee. Kirjassa siirtolaisten elämää käsitellään monipuolisesti aina matkaanlähdöstä asti. Suoniemi käy läpi ihmisten arkista työntekoa, juhlia, halua säilyttää osa kotimaastaan mutta myös menestyä ja sopeutua uudella mantereella. Lopussa hän myös esittelee joitakin tunnettuja amerikansuomalaisia. Tätä kirjaa hän ei ole kirjoittanut tarinamuotoon, mutta tietoteksti on helposti ymmärrettävää, ja sitä elävöittävät Emmi Kyytsösen tekemät kuvat ja jokuset tehtävät, joilla lukija voi testata omaa tietouttaan ja eläytyä amerikansuomalaisten elämään. Tämä kirja sopii kaikille historiasta kiinnostuneille nuorille viidennestä luokasta ylöspäin.

***

Varhaiskasvattajalle tai opelle

Ainakin oman lapseni päiväkodissa tunne- ja kaveritaitoja on jo vuosien ajan harjoiteltu muun muassa Piki-materiaalin avulla. Katri Kirkkopellon luomat Molli ja Piki ovat hahmoina aivan ihastuttavia, ja niistä kertovat kirjat kauniita ja tunteellisia. Nyt Kirkkopelto on tehnyt yhdessä Tiina Haapsalon kanssa Mollin superkortit - Tunnetaitoja ja toimintaa (Lasten Keskus 2022, saatu kustantajalta), joiden avulla lapsirymien tai miksei ihan yksittäistenkin lasten kanssa voi harjoitella itsetuntoa sekä tunne-, rauhoittumis- ja vuorovaikutustaitoja. Pakassa on 28 korttia, joiden toisella puolella on Kirkkopellon kauniita Molli-kuvia ja toisella puolella tehtäviä, jotka kannustavat lapsia kertomaan kuvasta ja oppimaan tunteista sekä toiminnalisin että sanallisin menetelmin. Lisäksi korteissa on myös Mollin mukavat-osio, joissa on rauhoittumis- ja rentoutumisharjoituksia. Nämä kortit olisivat varmasti mieluinen lahja ammattikasvattajalle.

Pssst... Kannattaa pysyä kuulolla, sillä joulukuussa on tulossa esittelyyn kirja Mollin joulusta....

Supersankareita, mysteereitä ja historiallisia seikkailuja: Kolme lastenromaaniuutuutta

Selasimme neljäsluokkalaiseni kanssa kustantajan syksyn katalogeja, ja hän valitsi sieltä kirjat, jotka sitten varasi itselleen kirjastosta. Lukulistalle valikoitui lapsen aiempien suosikkisarjojen, kuten Pet Agents, Koiramies- ja Maailman viimeiset tyypit -sarjojen, kirjoja. Niiden lisäksi hän tahtoi varata myös kolme kotimaista kirjauutuutta, joista kaksi aloittaa uuden sarjan. Minäkin luin nämä uutuudet, ja pidin erityisesti kahdesta.

Ensimmäinen suosikeistani näiden uutuuksien joukosta on Roope Lipastin kirjoittama historiallinen romaani Palavan kaupungin lapset (WSOY 2022). Kirjassa seikkailee kolme 12 - 13 -vuotiasta lasta, joista Peter ja Hulda ovat sisaruksia ja Jaakko heidän ystävänsä. Lasten kautta lukija voi tutusta 1800-luvun Turkuun ja ihmisten arkeen, mutta myös siihen, miten eriarvoista ihmisten elämä oli. 

Jos sattui syntymään kohtalaisen varakkaan perheen pojaksi, kuten Peter, oli mahdollisuus opiskella ja saada itselleen arvostettu ammatti. Huonommin oli asiat sekä tytöillä että köyhempien perheiden pojilla. Huldan elämässä edessä on kotitaloustaitojen opettelu piikomalla toisen perheen huushollissa, sillä se valmistaisi häntä avioliittoa ja omasta taloudesta huolehtimista varten. Pyykkärin pojalla Jaakolla sen sijaan ei ole mahdollisuutta opiskella hienoissa kouluissa tai edetä akateemisella uralla, vaikka se olisikin hänen hartain toiveensa. Kaiken huipuksi hänen isänsä on sodan läpikäynyt mies, joka tunnetaan pikkurikollisena ja viruu parhaillaan sellissä teosta, johon ei omien sanojensa mukaan ole edes syyllistynyt. Jaakkoa on kuitenkin onnistanut, ja hän on päässyt Peterin kummisedän eli professorin apulaiseksi, mikä antaa pojalle pienen toivonkipinän, että kunnon koulujen ovet aukeaisivat hänellekin.

Tarina ajoittuu vuoden 1827 syyskuulle, ja lapset hankkivat lisätienestäjä ravustamalla ja myymällä saaliinsa venäläiselle amiraalille. Varinainen seikkailu kuitenkin alkaa vasta, kun kun tuli pääsee irti puutalokorttelissa, ja tulipalo lähtee etenemään kauhistuttavalla vauhdilla Turun kaupungissa. Kaiken huipuksi lapset joutuvat pakenemaan liekkien lisäksi Kierosilmä-Kalle nimistä varasta, joka käyttää kaupungissa vallitsevaa sekasortoa hyväkseen ja muun muassa ryövää Peterin ja Huldan kodin ennen kuin tuli tuhoaa sen. Pakomatkallaan lapset yrittävät myös löytää salaperäisen kirjan, jonka on kuulemma kirjoittanut itse Mikael Agricola.

Lipasti onnistuu hyvin historiallisen romaanin kirjoittamisessa, ja tarina on varsin vauhdikas. Vaikka käänteitä on monia, ei kirjalla kuitenkaan ole liikaa pituutta, ja uskon, että 132 sivun pituus ei pelota noin 4. - 7.-luokkalaisia lukijoita, joille romaani lienee ensisijaisesti suunnattu. Aikuinen lukija ilahtui, kun romaanissa sivuhenkilön roolissa on muuan neiti Tengström, jonka sulhanen on eräs Johan Ludvig. Lisäksi palon aikana tähtitorninsa katolla muuan observaatori yrittää epätoivoisesti pelastaa rakennuksen palolta. ja onnistuu siinä - kuten me nykyään tiedämme. Nämä pienet yksityiskohdat ja tosielämän hahmot kytkevät mainiosti fiktiivisen tarinan todelliseen historiaan.

........................................

Pidin myös Timo Parvelan kirjoittamasta Melkein mahdoton tehtävä -sarjan ensimmäisestä osasta Merkitty lapsi (WSOY 2022). Tämäkin kirja sopii alakouluikäisille lukijoille, ja se on vielä lyhyempi kuin Lipasti romaani, eli vain 99 sivun mittainen. Lisäksi kirjassa on Mari Luoman tekemä hieno värikuvitus. Tarinan päähenkikö on 12-vuotias Elias, jonka elämä muistuttaa erään kuuluisan H. Potterin elämää. Elias on nimittäin menettänyt vanhempansa mystisessä onnettomuudessa ja elää nyt kurjuudessa hirveän tätinsä luona. Eliaksella on mystinen merkki nilkassaan, ja poika itse epäilee onko hirviö-täti hänen tätinsä lainkaan. 

Täti ja Elias asuvat kaatopaikan laidalla ja keräävät romuja henkensä pitimiksi. Romujen seasta Elias löytää kännykän, johon joku alkaa lähettää hänelle kummallisia viestejä, muun muassa kuvan perheestä, jonka lapsella on nilkassaan samanlainen merkki kuin Eliaksella. Hän alkaa selvittää ystävänsä Minon kanssa kuvan ja sen perheen taustoja (Elias on varma, että se on kuva hänen omasta perheestään). Jäljet tuntuvat johtavan Albert Instituuttiin, jossa tapahtui räjähdys reilu kymmenen vuotta sitten. Räjähdyksessä kuolivat muun muassa instituutin perustaja Albert Teräs perheineen. Vain instituutin vahtimestari selvisi hengissä. Kun kännykkä sitten lähettää Eliakselle vietsin: "Etsi Albert Teräs", ei poika voi kieltäytyä.... Ei vaikka jokin salaperäinen kelmi myllääkin heidän hökkelikotinsa ylösalaisin ja köyttää tädin tuoliin eliaksen ollessa muualla. Täti yrittää jopa varoittaa Eliasta sekaantumasta mihinkään vaaralliseen.

Näin mielenkiintoisesti alkaa Parvelan uusi seikkailusarja, ja odotankin mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

                                                            ........................................

Luimme neljäsluokkalaiseni kanssa myös Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kirjoittajan, eli Hannele Lampelan uuden sarjan avausosan Paavali Pattinen - Supernolo supersankari (Otava 2022). Koska olemme pitäneet Prinsessa Pikkiriikeistä, odotin paljon myös tältä Paavali Pattinen -kirjalta. Etenkin, kun kirjasta on jopa tekeillä elokuva. En kuitenkaan ollut pelkästään hurmaantunut tästä kirjauutuudesta, vaan välillä tekstin jutusteleva ja kakka-pieru -sanoista huumoria repivä tyyli jopa vähän ärsytti. 

Tarinan päähenkilö Paavali on varsin sympaattinen tyyppi, jota valitettavasti kiusataan koulussa. Lukija on väistämättömästi hänen puolellaan, varsinkin kun poika suree juuri kuollutta isoisäänsä tämän kotona. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Isoisä ilmestyy Paavalin eteen ilmielävänä ja kertoo, että on vain lavastanut kuolemansa ja kaiken lisäksi paljastaa heidän olevan supersankarisuku.

Paavalillekin on tehty oma supersankariasu (superperhonen, hieman noloa) ja ajatteleva sekä puhuva auto. Paavali lähetetään supersankarikouluun muiden nuorien supersankarien kanssa, ja yksi heistä on sopivasti Paavalin ihastus Claudia. Paavali on kovin epävarma itsestään, eikä asiaa helpota se, että hänen supervoimakseen paljastuvat suuri sydän ja loistava mielikuvitus. Kuka supersankari sellaisia tarvitsee? Uusien supersankarien koulutus alkaa kuitenkin heti ultramageassa koulutuskeskuksessa, ja varsin pian Paavali joutuu myös ensimmäiselle keikalleen. 

Se ei olekaan mikä tahansa keikka, sillä Pattisen perheen arkkivihollinen, aave Mortem on alkanut kylvää tuhoa läpi Suomen. Vain Paavali pystyy näkemään tuon rakkautta janoavan hirviön, ja on siksi ainoa, joka voi pystäyttää tämän. Tehtävä ei ole helppo ja vaatii muun muassa matkustamista ajassa ja tappelemista tuota sieluja syövää hirviötä vastaan. Ja vaikka Paavali ja Claudia onnistuvat kukistamaan Mortemin, ennustaa Paavlin isoisä, että tämä vielä palaa ja tuo mukanaan kaikki muutkin arkkiviholliset...

Pasi Pitkänen on luonut tähän kirjaan upean kuvituksen, ja sille annetaankin sivuilla paljon tilaa. Kirja oli nelosluokkalaisestani ihan hyvä, ja hän luki sen melko nopeasti. Hän hieman harmitteli, että vasta kirjan loppupuoellla alkoivat jännittävät tapahtumat. Hyvää oli kuulemma se, että kirjassa oli paljon mielenkiintoista teknologiaa ja supersankarijuttuja. 

Tämä kirja on 151 sivuinen ja sopii alakouluikäisille lukijoille - pienemmille ääneen luettuna. Veikkaan, että osalle 5.- ja kuudesluokkalaisille tämä voi olla jo hieman lapsellinen...

Kolmasluokkalaisen kaksi kirjasuositusta: Pallo on pyöreä, Niki Dundee ja Ryhmä Error - Kirsitäjä

Luin Pallo on pyöreä Niki Dundee -kirjan jonka on kirjoittanut Hanna Kökkö (Kustannus-Mäkelä 2022, saatu kustantajalta). Sen päähenkilö Niki joka muutti juuri santakylään äidin kanssa. Siellä muut lapset aikuiset ja jopa rehtori joka on ollut maailman luokan maalivahti puhuvat pelkästä jalkapallosta. Niki ei saa kavereita ja häntä kiusataan koulussa, koska hän ei pelaa jalkapalloa. Niki alkaa pelata jalkapalloa ettei häntä kiusattaisi. Kunnes äiti paljastaa salaisuuden Nikin isästä. Niki lähtee Englantiin oppimaan jalkapalloa. Mutta sieläkään kaikki ei mene ihan putkeen...

Suosittelen kirjaa alakoululaisille jalkapallofaneille jotka ovat jo parempia lukijoita.

...........................................................

Toinen kirja jonka luin on Ryhmä Error - Kiristäjä (Otava 2022, saatu kustantajalta), jonka kirjailia on Anu Ojala. Sen päähenkilöt ovat Sara, Lilja, Aamos ja Riku. Sara näyttää Aamokselle hänen tekemää dronia . Dronen kaiuttimen kautta he kuulevat Liljan isoveljen Nooan puhuvan tyttöystävänsä Marin kanssa huumeistakaupasta. Ryhmä Error rupeaa selvittämään mistä on kyse. Jotta salaisuus selviäisi he käyttävät teknologiaa rohkeutta ja oveluutta.

Kirja oli kiinnostava mukaansatempaava ja jopa vähän jännittävävä. Suosittelen tätä kirjaa 4.-6.-luokkalaisille Dekkari kirjojen ystäville.

Koirakirjoja ahmimisikäisille

Olen omassa lapsuudessani ollut armoton heppahullu ja luin varmaan lähes kaikki kotikirjastoni hevoskirjat. Mieleen on jäänyt monia sarjoja, joihin kuuluvia kirjoja suorastaan "ahmin". Hevosten lisäksi pidin koirista, mutta en muista lukeneeni juurikaan koira-aiheisia lastenromaaneja, eikä koiraharrastusmaailma ole minulle entuudestaan kovin tuttua. Nyt sain Otavalta arvostelukappaleet peräti kahdesta lastenkirjasarjan uusimmasta osasta, joiden aiheena ovat koirat.

Olafin pentupäiväkirjat - Pitelemätön pitkäkorva on Helena Wariksen kirjoittama ja Mirjami Mannisen kuvittama 61-sivuinen kirja, jonka päähenkilö on Olaf-koira. Se on vielä pentu ja asuu eläinystäviensä kanssa maatilalla. Tässä uusimmassa kirjassa maatilalle muuttaa kaksi aasia, ja Olaf ja tilan muut lemmikit hieman jännittävät, miten aasit suhtautuvat heihin ja kuinka aaseihin pitäisi suhtautua. Olaf on kyllä varsin ystävällinen pentu ja yrittääkin heti tehdä aasien kanssa tuttavuutta. Kakki eläimet eivät kuitenkaan suhtaudu aaseihin yhtä varauksettomasti, ja kirjassa sivutaankin sitä, miksi uudet henkilöt aiheuttavat epäluuloa ja pelkoa. Aasien lisäksi tilalle on tullut muitakin asukkaita, sillä kanien häkissä käy kumma vilinä... Olaf ystävineen päättää selvittää, mikä kumma, pieni ja musta häkissä vilistää...

Olafin pentupäiväkirjat on merkitty "Luen itse -kirjoiksi", mutta mitään aivan kaikkein helppolukuisimpia kirjoja nämä eivät ole. Sanoisin, että hyvin lukevat tokaluokkalaiset ja kolmasluokkalaiset ovat varmasti otollisimmassa iässä lukemaan näitä. Tekstiä on enemmän kuin esimerkiksi Lukupalat tai Kirjakärpänen -sarjan kirjoissa. Mustavalkoisia kuvia on suunnilleen joka toisella sivulla. Kirjan juoni ei itsessään ole kovin jännittävä, mutta tarinan lomaan on kivasti kirjoitettu tietoa eläinten käyttäytymisestä, ja eläinrakkaita lapsia nämä varmasti voivat kiinnostaa. Pitelemätön pitkäkorva on sarjan viides osa.

Toinen saamani kirja on Tassutrio -sarjan päätösosa Koirasankari. Tassutrioon kuuluu kolme tyttöä, Allu Christa ja Erika sekä heidän kissansa ja koiransa. Kirjassa seurataan tyttöjen ja heidän lemmikkiensä menestymistä erilaisissa koiraharrastuslajeissa. Kirjailija Helena Meripaasi selvästi tuntee koirat, niiden kouluttamisen ja niiden kanssa harrastamisen, mikä näkyy kautta linjan tässä kirjassa. Kun esimerkiksi Erika ei onnistu koiransa kanssa rallytoko-kisoissa, hän sättii itseään siitä, että ei keskittynyt ja sai koiransakin jännittämään.

Christan kotiin tulee hoitoon hänen setänsä jättisuuri berninpaimenkoira, jota koko perhe aluksi soimaa laiskaksi ja haisevaksi, mutta sitten käykin ilmi, että setä ei ole osannut hoitaa sitä oikein ja se kärsii liikalihavuudesta ja allergiasta. Christa päättää hoitaa koiran kuntoon ystäviensä avulla. 

Allun koira on pieni ja pippurinen, mutta taitavaksi oppinut Kirppu, jonka kanssa Allu tahtoisi harrastaa hakutreenejä, mutta kirppu ei ole siihen oikean rotuinen. Niinpä Allu keksii rallytokon ja Kirppu osoittautuu siinä varsin lahjakkaaksi. Lisäksi Kirppu tulee tarinan lopussa osoittamaan, että pieni koira pystyy suuriin tekoihin.

Tässä sarjassa pääosassa ovat koirat, eikä ihmissudekuvioille ainakaan viimeisessä osassa ole kovin paljon sijaa. Christan perheen asioita avataan sen verran, että lukija alkaa helposti osottaa hieman syvällisempää paneutumista niihin. Erika puolestaan jännittää kautta koko kirjan muutaman ikävän entisen harrastuskaverinsa ja koiransa kasvattajan käytöstä, mutta ymmärtää lopussa, ettei heistä kannata välittää. Toisaalta tämä kirja on vain reilu 100-sivuinen, eli koirien ja niiden kanssa harrastamisen ollessa pääosassa, kovin syvällisiin ihmissuhdekuvioiden setvimisiin ei luultavasti siksikään päästä. 

Sanoisin, että tämä kirja sopii hyvin noin 3.-5-luokkalaisille eläimistä kiinnostuneille lukijoille. Sarjan lukeminen kannattaa kyllä aloittaa aivan alusta ja edetä järjestyksessä. Tassutrio-kirjoja on ilmestynyt yhteensä kuusi, ja harmittelen, että sarja päättyy Koirasankariin, sillä aivan yllätyin, kuinka tämä tempaisi minut mukaansa.

Kolmasluokkalaisen 3+1 kirjasuositusta

Oma esikoiseni on nyt kolmannella luokalla ja selvästi löytänyt lukemisen ilon. Ihan itsestään se ei kuitenkaan ole syttynyt, vaan kyllä meilläkin on käytetty (peliajalla) lahjontaa ja jopa eräänlaista kiristystä, eli sovittu, että jos haluaa ollenkaan pelata, pitää treenata myös lukemista. Luokanopettajana olen huomannut, että jos tekninen lukutaito on lapselle vaikeaa, ei lukeminen useinkaan huvita, mutta säännöllinen treenaaminen kasvattaa lukukuntoa ja siten myös mahdollistaa luetun ymmärtämisen kehittymisen. Se taas on avain kirjallisuudesta nauttimiseen. Siksi opettajana toteutan ateljee-opetusmallia, jossa kirjojen lukeminen aloitetaan jo ekalla, lapsen lukutaitoa vastaavien kirjojen kanssa, ja alkuun tavoite on jaksaa lukea noin 2 - 3 minuuttia. Toki tarinoihin voi jokainen upota, vaikka ei itse lukisikaan, ja siksi on tärkeää, että me aikuiset luemme lapsille ääneen. Jokainen kolmesta lapsestamme onkin nauttinut siitä, että me aikuiset luemme ääneen, joten tarinan ovat kiehtoneet heitä aina.

Nyt eksyin hieman aiheesta, ja palaankin siihen, millaisia kirjoja kolmasluokkalaiseni nykyään itse valitsee. Hän on kyllä lukenut jo aikaisemminkin kohtalaisen paljon, mutta nyt huomaan, että hän enenevässä määrin tarttuu kirjoihin, vaikka emme erikseen siihen häntä patista. Eniten hän lukee Jeff Kinneyn tekemiä Neropatin päiväkirja -sarjakuvaromaaneja, joita Suomessa kustantaa WSOY. Opetan itse tällä hetkellä nelosluokkalaisia ja vastaan myös koulumme kirjastonhoidosta ja olenkin huomannut, että nämä Neropatit eivät kauaa palautushyllyyn tultuaan siinä vanhene, vaan oppilaat lainaavat ja lukevat niitä valtavan paljon. Koitan itse kannustaa lapsia lukemaan muitakin kirjoja, ja siksi olen innoissani, kun huomasin, että oma esikoiseni on nyt tykännyt parista muustakin kirjasarjasta, jotka esittelen nyt tässä.

Thomas Teylorin Aaveranta-sarjan ensimmäisen osan, Malamanterin (WSOY 2020), luin esikoiselle ääneen, ja sen jälkeen hän on lukenut itse sarjan toisen osan Gargantiksen (2020) ja aivan juuri luki loppuun myös kolmannen osan eli Kammovarjon (2021). Tämän kirjasarjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kyseessä on fantasiasarja, jossa seikkaillaan nykyajassa, kuvitteellisessa Aaveranta-kaupungissa. 

Syksyisen Kammoyön juhlan aikaan kaupunkiin saapuu kummalliset esiintyjät, jotka kantavat mukaan ihmeellistä lyhtyä. Liittyvätkö esiintyjät jotenkin legendaariseen Kammovarjoon, hahmoon, joka kaappaa toisten varjoja? Ja kaiken huipuksi kaupungista alkaakin katoilla ihmisiä ja heidän varjojaan. Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki alkavat selvittää tapausta, johon tuntuu liittyvän myös Herbertin kuolleen äidin sisar... Kuulemma tämä uusin osa on kaikkein jännittävin, vaikka sen loppu oli lapselle ilmeisesti pieni pettymys. Nämä kirjat ovat melko paksuja, ja esimerkiksi lapset, jotka Harry Potterin jälkeen kaipaavat uutta luettavaa, voisivat tykästyä näihin.

Kannen kuva: George Ermos

Uusin sarja, josta kolmasluokkalaiseni innostui, on Kristina Ohlssonin kirjoittama jännityskirjasarja, jonka ensimmäisen osan Lasilapset (WSOY 2018, suom. Pekka Marjamäki) hän luki juuri loppuun. Vinkkasin tätä kirjaa lapselleni saatesanoilla: "Saattaa kyllä olla liian jännä. Jätä sitten kesken, jos siltä tuntuu." Lapseni vastasi minulle viisaasti: "Mä olen äiti kato jo lukenut niin paljon, että ymmärrän kyllä, mikä on totta ja mikä ei." 

Tarinan päähenkilö Billie muuttaa äitinsä kanssa vanhaan taloon, joka on ollut ennen lastenkoti. Muutenkin talolla on hurja historia, ja vaikuttaa siltä, että jokainen talossa asunut perhe on kohdannut kauheita. Myös Billien ja hänen äitinsä asuessa siellä alkaa tapahtua merkillisiä ja karmivia asioita, jotka vaikuttavat vihamielisten aaveiden tai itse talon tekosilta. Billie ja hänen ystävänsä tutkivat talon historiaa, koska haluavat tietää, mikä tai kuka talossa tekee kiusaa. Kirja ei kuulemma ollut lapselleni liian jännittävä, vaikka tarinan loppukin jättää hieman aavemaisen tunnelman. Sen verran koukuttava kirja oli, että sen kohtalaisesta paksuudesta (203 sivua) huolimatta, luki hän sen muutamassa päivässä loppuun ja pyysi minua hakemaan kirjastosta seuraavat osa (joita on kaksi) sekä kirjailijan seuraavan sarjan. Sanoisin, että tämä kirjasarja sopii kolmasluokkalaisista ylöspäin, mutta vaatii jo hyvää lukutaitoa, eikä lukija saa myöskään olla taipuvainen pelkäämään.

Melko paljon kahta edellistä kirjaa helppolukuisempi on runsaasti kuvitettu Etsiväkaksikko sarjan uusin osa Operaatio sirkus (Otava 2022, suom. Sanna Manninen, saatu kustantajalta). Kirjan on kuvittanut Hans Jørgen Sandnes ja kirjoittanut Jørn Lier Horst. Tässä kirjasarjassa on suurehko, väljästi rivitetty fontti, ja sarja muistuttaa Martin Widmarkin ja Helena Willisin LasseMaijan etsivätoimisto -kirjasarjaa (Tammi). Molemmissa lapsikaksikko ratkoo pieniä, kotikaupunkiaa kohdanneita rikoksia. 

Virtakylään saapuu sirkus, ja samaan aikaan Oliverin vaarin taloon muratudutaan ja häneltä varastetaan pikkukarhu. Sirkus kiertää esiintymässä eri kaupungeissa, ja kummallisesti aina vieraulun aikaan katoaa karhuja. Päähenkilöt tietysti päättävät ratkaista, kuka karhuja varastelee. Nämä kirjat sopivat lapsen lukutaidosta riippuen noin 1.-4.-luokkalaisille. Oma lapseni luki tämän alle tunnissa.

Bonusvinkkinä vinkkaan kirjasta, jota lapseni ei itseasiassa lukenut itse vaan jonka minä luin hänelle sekä ekaluokkalaisellemme. Kirja on Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittama Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjoitin kirjasta aiemmin täällä. Se on kerrassaan hurmaava fantasiasarjan ensimmäinen osa, jonka lukemisesta minäkin nautin. Kirja sai hiljattain Arvid Lydecken -palkinnon, joka myönnetään vuosittain korkeatasoiselle lastenkirjalle. Niemelä nivoo fantasiatarinaansa ajankohatisia teemoja luontokadosta eläinten oikeuksiin, mutta kirjoittaa ilman saarnaamista. Ihmisten toiminnasta kärsivät kirjassa fantasiaolennot, joiden elintilan kaventuu koko ajan niin, että useat lajit ovat sukupuuton partaalla ja joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, jota ylläpitävät Saimi sekä hänen eläinlääkäri-isänsä.

Kirjalahja lapselle jouluksi

Tänäkin vuonna laitan omille lapsilleni pakettiin pari kirjaa, ja yksi heistä jopa toivoi pukilta kirjalahjaa. Myös kummityttöni ja lasteni pikkuserkku tulevat saamaan meiltä kirjapaketit, mutten tietenkään tässä voi vielä paljastaa, mitä lahjapapereiden sisältä paljastuu. Koska kirjalahjat ovat mielestäni - tietysti - mahtavia, vinkkaan tässä kuitenkin muutamasta kirjasta, joista meidän perheemme 5.-9.-vuotiaat lapsemme sekä minä olemme tykänneet.

Kuvakirjoista suosittelen lämpimästi Johanna Lestelän kirjoittamaa ja kuvittamaa Tuikku uskaltaa -kirjaa (Otava 2021, saatu kustantajalta), jonka olen aikaisemmin esitellyt tässä postauksessa. Tuikku on päiväkoti-ikäinen tyttö, joka tahtoisi kovasti mennä pelaamaan jalkapalloa oikeaan joukkueeseen, mutta kentän reunalla hän alkaa kuitenkin epäillä kykyjään ja jännittää niin, ettei ryhmään liittymisestä tule mitään. Oikeanlainen rohkaisu ja onnistumisen kokemus kuitenkin auttavat Tuikkua myöhemmin ymmärtämään, että kaikkia jännittää, ja mukaan voi mennä, vaikka ei aina osaisikaan. Lestelän kuvitus on melko pelkisttyä ja tyyli tunnistettavan omaperäistä. Minä ja perheeni 5-vuotias fanitamme Tuikkkua.

Tittamari Marttisen kirjoittamaa ja Johanna Ilanderin kuvittamaa Bonussiskoa (Kustannus-Mäkelä 2021, saatu kustantajalta) voin suositella erityisesti kaikille, joita uusperhekuviot koskettavat. Toki tämä on mukavaa luettavaa muidenkin, noin 4-8-vuotiaiden lasten kanssa. Kirja lähestyy uusperhe-aihetta lempellä otteella, eikä uusi sisarus ole tässä teoksessa kateuden tai vihan aihe, vaan päin vastoin, päähenkilö ihailee bonussiskoaan Kirsikkaa valtavasti. Toki bonussisaruksetkin välillä kinaavat keskenään, ja perheen aikuiset riitaantuvat, mutta kokonaisuus on kuitenkin erittäin positiivinen. Varsinaisia juonihuippuja siinä ei ole, vaan lähestymistapa on rennon kertova: tarina seurailee uusperheen elämää alkaen siitä päivästä, jolloin bonussisko muuttaa kertojan kotiin. Ilanderin kollaasimainen kuvitus on onnistunutta, ja minua miellyttää, miten toinen aikuinen - Outa - on kuvattu sen verran sukupuolettomasti, että omat lapseni pohtivat, onkohan hän mies vai nainen. Lapseni päätyivät siihen lopputulokseen, ettei sillä ole väliä, koska "nainen ja nainenkin voivat mennä naimisiin".

Usein iltaisin me istumme kylki kyljessä ikkunalaudalla ja katselemme kuuta. Se osaa lukea ajatuksia. Siksi kuu tietää, että Kirsikan saapuminen on elämäni paras päivä.

Mauri Kunnaksen faneille kannattaa tänä jouluna laittaa pakettiin hänen uusi kuvakirjansa Kuka kaappasi auringon? (Otava 2021, saatu kustantajalta), joka liittyy jo paljon aikaisemmin ilmestyneeseen Koirien Kalevalaan. Tämänkin kirjan tarina muistuttaa Kalevalan kertomusta auringon ryöstämistä, mutta "koirien tarina auringonryöstöstä on aivan omanlaisensa", kuten Kunnas esipuheessa sanoo. Kunnaksen aiempiin teoksiin verrattuna Kuka kaappasi auringon? on melko lyhyt kirja, ja lapsenikin ihmettelivät, joka tarina loppui. Toisaalta kompakti mitta mahdollistaa sen, että tämän kirjan voi lukea vaikka kokonaisuudessaan iltasatuna. Tarina kertoo siitä, miten Pohjan akka Louhi kähveltää kullanhimossaan, auringon taivaalta. Siitä seuraa tietysti pimeys ja kylmyys, joka kurittaa Kalevalaa. Susien Pohjolassa sen sijaan hikoillaan kuumuudessa, jonka kovetessa enää Louhi itse sinnittelee valtakuntansa kirjaimellisesti savuavalla tantereella. Onneksi aurinkoa ei kukaan voi lopullisesti kahlita, ja kirjan lopussa oikea luonnonjärjestys palaa, ja Louhikin oppii, mikä on kultaa kalliimpaa.

Kristiina Louhen Tomppa-sarja on kasvanut uudella kirjalla Tomppa ja mummolan karvatassut (Tammi 2021, saatu kustantajalta). Tompan mummilla on ennestään jo Vappu-koira, ja nyt mummi on hankkinut Vieno-pennun Vapulle kaveriksi. Tomppa menee äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa mummille kylään ja saa tutustua Vieno-pentuun. Pentu on useimpien pikkukoirien tapaan innokas tutustumaan ympäristöönsä ja tekee sen koirille luonnollisella tavalla, eli hampaillaan tutkimalla. Tutustumisen seurauksena Tompan rakas Martti-mato rikkoutuu, mutta onneksi mummi osaa korjata sen. Pentu on iloinen ja seurallinen ja sen kanssa on kiva leikkiä. Vieno opettelee vielä sisäsiistiksi, ja puree myös Tomppaa. Mummi selittää kärsivällisesti Tompalle, että Vieno vielä harjoittelee tiettyjä taitoja, eikä kukaan suutu, vaikka mattoon tulee märkä läikkä ja innokas koira pusuttaa Tompan siskon kumoon. Tämä kirja sopii loistavasti lahjaksi leikki-ikäsille lapsille, etenkin jos he haaveilevat omasta lemmiksitä tai pitävät eläimistä.

Niille eka- ja tokaluokkalaisille, jotka jo osaavat kohtalaisen hyvin lukea itse voin lämpimästi suositella Anneli Kannon kirjoittamaa ja Tuire Siiriäisen kirjoittamaa Kirjakärpänen-sarjan kirjaa Häntähoiva ja mahatautinen marsu (Karisto 2021, saatu kustantajalta). Minä tosin luin tämän meidän lapsillemme ääneen, ja siihen tykästyivät erityisesti 5- ja 7-vuotiaat lapseni. Kirjassa Martalla, Einolla ja Lilalla on Häntähoiva-niminen lemmikkikerho, joka saa tehtävän selvittää, mikä Einon marsua Spideä vaivaa, kun se on alakuloinen ja nököttää vain paikoillaan. Lapset havaitsevat, että Spidellä on ripuli, joten he ottavat selvää, miten marsua voi ja pitää siinä tilanteessa hoitaa. Marsu pestään ja sen häkkiin vaihdetaan puhtaat kuivikkeet, se myös eristetään lajitoveristaan ja viedään tietenkin eläinlääkäriin. Siellä he saavat varsin erikoisen hoito-ohjeen, jonka toteuttaminen aiheuttaa jopa hieman nolostelua. Onneksi marsu lopulta toipuu ja pääsee sitä kovasti ikävöineen lajitoverin seuraan. Häntähoivassa parasta on sen hieno lähestymistapa eläinten hoitamiseen. Testi on tarkoituksella helppolukuista ja virkkeet lyhyitä.

Alakouluikäisille vinkkaan lahjoiksi kolme lukuromaania:

Ensimmäinen, 9-vuotiaan lapseni suosittelema kirja on Jussi Lehmusveden kirjoittama ja Christer Nuutisen kuvittama Arianan aikamatkat -sarjan avausosa Robin Hood ja jäätävä pläjäys (Otava 2021, saatu kustantajalta). Tätä seikkailukirjaa lapseni suosittelee heille, jotka pitävät huumorista ja seikkailuista, vaikka kirja ei kuulemma olekaan varsinaisesti jännä. Tarinan päähenkilö, kuudesluokkalainen Ariana joutuu vahingossa porttiavaimen kautta toiseen ulottuvuuteen, aikakauteen, joka muistuttaa keskiaikaa. Siellä hän kohtaa myös salaisen ihastuksensa Pyryn. Lasten pitää selviytyä monesta kiperästä tilanteesta ja saada käsiinsä kolme avainta päästäkseen takaisin kotiin. Kuten lapseni sanoi, tarina on hieman kuin peli. Itseäni hieman ärsytti lukiessani se, että siellä täällä tekstiä on korostettu ISOILLA KIRJAIMILLA, mutta lastani tämä ei tuntunut häiritsevän. Itse ajattelin, että tämä sopii noin 3.-5.-luokkalaisille hieman heidän lukutaidostaan riippuen. 

Kaisa Paaston kirjoittaman Anni-sarjan toinen osa Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla (Tammi 2021, saatu) on onnistunut romaani ystävyydestä ja siitä kuinka kaverisuhteet helposti voivat mennä solmuun. Paasto kirjoittaa mielestäni aidonoloisesti neljäsluokkalaisten elämästä, ja tarinan kaverikiemurat kuulostavat tutuilta. Päähenkilö Anni on saanut edellisessä osassa uuden parhaan ystävän Riian, jonka kanssa alkaa ideoida hyväntekeväisyyselokuvaa hirmumyrskyn uhrien auttamiseksi. Riia kertoo elokuvasta Stinalle ja Julialle, joista Anni ei pidä ollenkaan. Annista alkaakin tuntua, että Riia ei oikeastaan tahdokaan olla hänen kaverinsa, eikä tehdä mitään Annin tavalla, vaan kuuntelee vaan pinkkityttöjä ja heidän ideoitaan. Kirjan edetessä Anni joutuu kuitenkin miettimään myös omia ennakkoluulojaan ja tapaansa välillä hieman määräillä muita. Onnistuisiko yhteistyö ja ennakkaoluulojen asettaminen syrjään puolin ja toisin? Tuleeko elokuvasta sittenkään yhtään mitään? 

Kuvituksen tähän kirjaan on tehnyt Mari Ahokoivu. Oma lapseni keksi tämän kirjan luettuaan monta luokkalaistaan tyttöä, jotka pitäisivät tästä kirjasta. Samaten hän nimesi muutaman pojan, jotka eivät todellakaan innostuisi tästä. Kirja sopii mielestäni hyvin noin 2.-5.-luokkalasille, ja tosiaan on ehkä perinteisessä mielessä tytöille sopivampi kirja.

Reetta Niemelän kirjoittamaa ja Katri Kirkkopellon kuvittamaa Mustan kuun majatalo -kirjaa (Lasten Keskus, saatu kustantajalta) olen lukenut iltasatuna 7- ja 9-vuotiaiden lasteni kanssa. Me kaikki pidämme tästä uuden fantasiasarjan avausosasta kovasti. Tarinan päähenkilö on Saimi, joka muuttaa eläinlääkäri-isänsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Saimi tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi, eikä hänellä oikein ole ystäviä. Saimi on valtavan kiinnostunut perhosista ja ymmärtää luontoa ja kaikkia eliöitä upeasti. Varsina mielenkiintoisen (ja taianomaisen) sattumuksen seurauksena Saimi ja hänen isänsä päätyvät ostamaan vanhan kartanon, joka tuntuu olevan täynnä taikaa. Pian Saimi saa huomata, että se on täynnä vaikka mitä salaperäistä väkeä, joista osan vain hän itse tuntuu näkevän. 

Saimille selviä, että hän on salamieli, jonka kohtalo on huolehtia salaväestä eli taruolennoista, joilta ihmiset toimillaan vievät elinympäristöt niin, että nämä joutuvat pakenemaan Mustan kuun majataloon, eli Saimin uuteen kotiin. Sen lisäksi Saimin uusia ystäviä ja ehkäpä jopa Saimia itseään tuntuu vainoavan salaperäinen Quumestari ja vampiiri Hillevi Haava. Saimi perustaa uusien salaväkiystäviensä kanssa salakerhon, joka päättää selvittää, mitä on meneillään.

Tässä kirjassa sekä kerronta, fantasiaotukset että fantasiamaailman lomittuminen meidän reaalimaailmaamme on kirjoitettu taiten. Niemelä kirjoittaa hienosti kaikkien elävien kunnioittamisesta, hoitamisesta ja oikeudesta lajinmukaiseen elämään. Nämä teemat kulkevat punaisena lankana läpi kirjan. 9-vuotiaani hoksasi, että Saimi hoitaa ja kohtelee kaikkia eläimiä kuten "siinä yhdessä koirakirjassa ohjataan kasvattamaan koiranpentua" - siis rakkaudella, palkkioilla ja eläimen luontaisia tarpeita ymmärtäen. Kirjasta näkee, että lajikadon pysäyttäminen sekä eliöstön ja elinympäristöjen säilyttäminen ovat Niemellälle sydämen asioita.

Tietokirjoja ystävälle voin lämpimästi suositella Bettina Ipin kirjoittamaa, Mia Nilssonin kuvittamaa ja Marketta Pyysalon suomentamaa tietokirjaa Oivat aivot - Mitä päässsäsi tapahtuu? (Lasten Keskus 2021, saatu kustantajalta). Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti, mutta mielestäni havainnollisella ja ymmärrettävällä tavalla aivojen toiminnasta. Kertoja on viisas pöllö, joka selittää lapselle erityisesti aisteista, tunteiden syntymisestä, muistista, aivojen "huoltamisesta", kehon toiminnasta, päätöksenteosta, unesta ja oppimisesta. Faktat kerrotaan pöllön puhekuplien ja sarjakuvamaisen kuvituksen kautta. Vaikka tekstiä on paljon, ei sitä ole mielestäni kuitenkaan liikaa ja kokonaisuus on yllättävän hallittu. Tästä kirjasta tulee mieleen vanha, kunnon Olipa kerran ihminen -sarja. Oivat aivot - Mitä päässsäsi tapahtuu -kirja sopii lahjaksi tiedonjanoisille esikoulu- ja alakouluikäisille.

Lopuksi haluan vinkata kirjalahjasta, jonka voisin antaa ihan minkä ikäiselle läheiselleni tahansa. Kyseessä on upea runokokoelma Tähtiviltti - Suomen lasten runot (Otava 2021, saatu kustantajalta), jonka on toimittanut Sanna Jaatinen ja kuvittanut Johanna Lumme. Kirja kokoaa yhteen kansanrunoutta, tuttuja runoklassikoita ja 2000-luvun runouutuuksia. Runot on jaettu teemoittain, ja mukana onkin runoja monista eri aihepiireistä vauvarunoista koulurunoihin, kummitusrunoista tunnerunoihin, eläinrunoista ruokailuun liittyviin runoihin ja vuodenaikaloruista ystävyysrunoihin (sekä monia muita). Mukaan mahtuu monia itselleni tuttuja runoja ja ihastuttavan monta uutta tuttavuutta. Opettajan näkökulmasta tästä runokokoelmasta löytyy runoja lähes jokaiseen koulussa vuoden aikana käsiteltävään teemaan, ja eräs opettajakollegani hankkikin tämän jo itselleen lainattuaan ensin minun kappalettani. Runoja tässä antologiassa on peräti 659 kappaletta, eli jos aloittaisi iltasaturunojen lukemisen uuden vuoden jälkeen, luettavaa riittäisi lähes pariksi vuodeksi!

Itsenäisyyspäivään "Aarteitani Suomesta" (Kirjabloggaajien juolukalenteri, luukku 6)

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille teille kirjojen ystäville! 

Joulukuun kuudennen päivän luukku aukeaa tänään täällä Luetaanko tämä? -blogissa. Viidennen päivän luukun voit käydä lukemassa Margitin Tarukirja-blogissa, ja huomisen päivän luukun on puolestaan kirjoittanut Kirjan jos toisenkin -blogin  Jane.

Tähän kauniiseen, talviseen itsenäisyyspäivään sopii loistavasti esiteltäväksi Satu Kettusen kirjoittama ja kuvittama kuvakirjan Aarteitani Suomesta - My favourite Finnish things (Otava 2021, saatu kustantajalta).  Kirjassa lapsi esittelee lukijoille omia aarteitaan Suomesta ja kertoo niiden avulla, millainen Suomi on hänelle itselleen.

"On vaikea sanoa, Millainen Suomi on. Se on tosi monenlaisia asioita, ja kuka tietää, onko ne kaikille edes  samoja. Minulla on kuitenkin joitain lempiasioita. Minun sydämessäni on aina tiettyjä aarteita."

Aarteen ovat siis asioita, jotka lapsi kokee tärkeiksi ja jotka hänelle edustavat Suomea. Niiden kautta käydään läpi myös Suomen neljä vuodenaikaa, joista jokaisesta lapsella on jotain hyvää sanottavaa. Loppukesän marjoista, majapuista, metsästä ja sen ihmeistä siirrytään kumisaapaskeleihin, eväsretkiin ja ensilumeen. Talven hiljaisuuden ja hiihtämiseen kutsuvien hankien, joulun odotuksen, saunan ja avannon jälkeen riemuitaan laskiaismäessä ja ihaillaan kevään merkkejä. Mustarastaan laulu tietää kesän tuloa, ja silloin riittääkin nautittavaa ja ihailtavaa. Kirjan lapsi rakastaa mökkeilyä, naku-uintia, teilttailua ja pimeneviä kesäiltoja. Myös luonnon pienet hyönteiset ovat hänelle tärkeitä.

"Jokaisella on jossain hyvä olla. Minulla on täällä."

Kettusen sekatekniikalla toteutetut kollaasimaiset kuvitukset tekevät oikeutta kirjan aiheelle ja sopivat siihen hienosti, ja kirjan kirkkaat värit korostavat aarteiden upeutta. Kettunen itse kertoi, että idea kirjalle tuli aikanaan siitä, että hän halusi tarjota kaikille - sekä suomalaisille että - ulkomaalaisille lukijoille - luettavaksi Suomesta kertovan kirjan, joka olisi kuin karkki. Kirja on siis jo lähtökohtaisesti tehty ajatuksella, että sen voisi ostaa vaikka matkamuistoksi Suomesta tai viedä vaikka tuliaiseksi. Kirjassa onkin jo valmiiksi suomenkielisen tekstin rinnalla englanninkielinen käännös, jonka on tehnyt Mia Spangenberg.

Aarteitani Suomesta on kaunis teos, ja saa miettimään, mitkä olisivat omia aarteitani. Mitä minä kertoisin muille Suomesta? Minä itse nimeäisin varmasti hyvin samankaltaisia asioita kuin Kettunesen kirjan päähenkilö: luonnon kasveineen ja eläimineen, neljä vuodenaikaa, retket perheen kanssa, saunan, salmiakin ja mökkeilyn. Samalla pohdin, kuinka itsestäänselvinä näitä asioita pidämme, vaikka tosiasiassa luontoamme ja monimuotoisuutta pitäisi pitää kaikkea muuta kuin selviönä.

Kirjaa lukiessani kuitenkinjopa hieman ihmettelin, miten perinteisiä aarteita Kettunen kirjassaan esittelee. Hän kuvaa juuri niitä asioita, joita Suomesta yleensä muutenkin nostetaan esille - siis niitä tekijöitä, joita jo 1800-luvun lopun Suomi-kuvaa tehtäessä nostettiin. Millainen kirja olisikaan ollut, jos siihen olisi otettu mukaan hieman muunlaisiakin aarteita? Mitä ne olisivat? Vaikka toki kirjan päähenkilö sanoo jo ihan alussa, että Suomea on vaikea määritellä, ja jokaisella lienee oma käsityksensä Suomesta ja omat aarteensa.

"Mitkä ovat sinun lempiasioitasi ja aarteitasi Suomessa?"