Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala. 2012. (166 sivua.)

Ivana B. on kirjekokoelma kirjailijalta terapeutille. Kirjeissään päähenkilö tilittää suhdettaan kirjailija-wannabehen nimeltä Ivana B., joka paitsi tuntuu olevan - sanoisinko - varsin kekseliäs käänteissään myös häirikkö. Terapiakirjeitä kynäilevälle kirjailijalle Ivana B lähettelee kiusaannuttavia ja tämän elämäntyötä mitätöiviä viesejä. Lisäksi Ivana B. on trendikkäästi bloggari.

Olen Pelon maantieteestä saakka ollut Kauras-, sittemmin Snellman-fani. Ivana B. ei toden totta ollut pettymys sekään, vaan ihastelin taas Snellmanin kynänjälkeä, ajatuksenjuoksua ja ensimmäistä kertaa nautin myös hänen huumoristaan. Ensimmäistä kertaa ylipäätään luin Snellmanin teosta osin humoristisena kertomuksena. Huumori puskee esiin varsinkin niissä kohdissa, kun Ivana B. pistää parastaan tai kirjailija joutuu pohtimaan omia valintojaan, vaikka toisaalta samat kohdat ovat myös haikeita ja surullisia kuvia.

Nyt voin jo myöntää, että kävin minäkin joskus kampaajalla ennen haastattelukuvausta tai kirjastoesiintymistä. Yritin myös meikata niin, ettei se näyttäisi liioitetulta. Huulipunaa en ole koskaan osannut laittaa, huuleni näyttävät epämääräisen valjuilta ennen ja jälkeen piirtelyn ja kaartelun. Joskus kävi niinkin, että haastattelutuokion jälkeen toimittaja ilmoitti, ettei kuvaaja tulekaan paikalle, vaan he pärjäävät vanhalla kuvalla. Silloin minua nolotti ja minusta tuntui että olin tuhlannut rahaa, vaikka olisinhan kampaajalle mennyt ja uuden huulipunan ostanut ennen pitkää muutenkin.
Itse asiassa ihmettelen missä välissä kaikki nämä fotogeeniset nuoret kirjailijat ovat opetelleet mestarillisen ehostuksen taidot, huulien ja silmien tarkat rajaukset, vaseliinit, talkit ja muut vippasniksit. Minulla on kaikki liikenevä aika mennyt kirjoittamiseen ja lukemiseen ja erilaisten vanhojen tekstien etsimisen ja kääntämisen ohella - niin mihin? (s. 92)

Paitsi huumoria Ivana B. sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita kirjallisen kentän ja taiteen tekemisen oletetusta muutoksesta. On olemassa julkkiksia, kirjailijoita ja julkkiskirjailijoita, kaiketi myös kirjailijajulkkiksia, jollaiseksi Ivana B. haluaa keinolla millä hyvänsä. Päähenkilönä kirjeitä kirjoittava kirjailija taas on ennen muuta kirjailija eikä edes välittäisi muusta. Hän haluaa kirjoittaa vakavasti ja ajatuksella, mutta kokee paineita (ei vähiten Ivana B:n suunnasta) muuttaa tyyliään.

Oman lisäjännitteensä Ivana B:n lukemiseen toi se, että itse pidän blogia ja kirjoitan haaveissani julkaista joskus oma teos. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut edes vaarassa samaistua suoraan Ivana B:hen, niin kuin en missään vaiheessa sotkenut Anja Snellmania ja kirjan päähenkilöä toisiinsa, vaikka Snellmanin ääni tekstin takaa ehdottomasti paikoin selvästi kuuluikin. Silti teos sai ajattelemaan paljon.

Lähes loistava lyhyt romaani. Erityismaininta hienosta peilikuvan heijastavasta kannesta.

Tähtiä: 4/5.

Booksy on pohtinut Ivana B:n nostattamia ajatuksia paljon laajemmin, joten kannattaa lukea lisää sieltä. Toisenlaistakin mielipidettä on blogeissa, esimerkiksi Morre ei oikein vakuuttunut.

Sivut kääntyvät uuteen vuoteen

Lukuvuosi 2012 on ollut Luen ja kirjoitan -blogissa aktiivinen ja kirjava. Viimemmäksi olen keskittynyt lasten- ja nuortenkirjoihin, joita luin Valkoisen Kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen aktiivisesti jo keväällä, ja parasta aikaa olen mukana poikieni kanssa Hdcanisin blogeihin lanseeraaman Lukudiplomin tavoittelussa. Muita lukuhaasteita ovat olleet Nooran Rumat kapinalliset, Morren Kuusi kovaa kotimaista ja Marian Kirjallisuuden äidit, joista viimeisin jatkuu yhä ensi äitienpäivään saakka.

Kuusi kovaa kotimaista sain kasaan! Jee!
1. Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
2. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
4. Anja Snellman: Aura
5. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
6. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Jäin kuitenkin Morren arvonnasta syrjään, sillä en valitettavasti ollut itsenäisyyspäivänä raportoimassa suorituksestani enkä kaiken kiireen keskellä ymmärtänyt tehdä sitä etukäteen. Paras palkinto minulle itselleni on kuitenkin se, että kuusi kovaa on kuin onkin kasassa.

Rumat kapinallisetkin tuli luettua loppuun saakka, ja teema takuulla jatkuu blogissani jatkossakin ilman haasteen kannustustakin. Julkaisen haasteeseen kuuluvan pohdinnan lähiaikoina - myöhässä, sillä olin unohtanut, että haaste loppui jo 1.12.12. Tässä luettujen lista:
1. Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
2. Martti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
3. Laura Gustafsson: Huorasatu
4. Ian McEwan: Vieraan turva
5. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan


Kirjallisuuden äideissä kolmen teoksen rajapyykki on jo saavutettu, mutta koetan ehtiä lisää:
1. Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
2. Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
3. Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

Lukudiplomissa olemme poikieni kanssa lukeneet kaksi kirjaa seitsemästä ja tehneet niihin liittyvät tehtävät, joten kevääksi riittää vielä puurrettavaa. Mikäs sen mukavampaa!

Ensi vuonna lupaan olla sillä tavalla tylsä, etten lähde mukaan oikeastaan mihinkään uuteen haasteeseen (ellei jotakin aivan ohittamatonta tule eteen), vaan luen

a) ensisijaisesti kirjoja omasta hyllystä ja
b) klassikoita ja vuoden 2013 (ja 2012) uutuuksia sekä
c) edelleen kasoittain lastenkirjoja, joista tuon vain parhaat blogiin ja vielä
d) tyypilliseen tapaani välillä ihan mitä sattuu sarjakuvia ja tietokirjoja unohtamatta...

Haasteet ovat nimittäin oikein mukavia tapoja rikastuttaa omaa lukemistoa, mutta minulla tuottaa vaikeuksia pysyä niissä sekä lukusuunnitelmassa kiinni, kuten sekä Morren että Nooran haasteista voidaan huomata: molemmat ovat nyt myöhässä.

Mitä te lupaatte lukea ensi vuonna?

Kirjoittamisesta kerrottakoon tässä yhteydessä vain lyhyesti sen verran, että käsiksen lähdettyä maailmalle olen saanut siitä jo kaksi palautetta, ja muokkaan tekstiä nyt eteenpäin! Vuodesta 2013 on tulossa myös tuottoisa kirjoittamiskausi.

Kuva: Freedigitalphotos.net / supakitmod

Upeaa uutta vuotta jokaiselle blogini lukijalle!
Olkoon se täynnänsä kirjallisia elämyksiä.

Hyvää joulua!

Tunnelmallista joulua!

Kauko Röyhkä: Avec (Äänikirja)

Kauko Röyhkä: Avec. Äänikirja. 5 cd-levyä. Lukija: Antti Reini. Like. 2006.

En tiennyt, mihin tartuin, kun lainasin äänikirjahyllystä työmatkakuunneltavaksi Kauko Röyhkän Avecin. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt kirjan parissa, joskin välillä olen yksikseni nauranut autossa ääneen varsinkin silloin, kun en ole tiennyt, itkisinkö sen sijaan.

Avec kertoo kohta viisikymppisestä Harrista, joka on ihan kivasti menestynyt arkkitehti, mutta elämä ei ole tyydyttävää. Moni naissuhde heti äitisuhteesta alkaen on pulmallinen. Exät ja nykyiset eivät ole sopivia, työkaverit pitävät miestä tylsästi puhtaana isähahmona, mutta kun kuvioon astuu Eve, nuori nainen kuin jumalatar, kaikki muuttuu. Harri kaihoaa Even perään kuin kaniini porkkanan, vaikka Eve pysyttelee koko ajan etäällä ja käyttäytyy kylmäkiskoisesti.

Kirja on kerronnaltaan pitkälti tajunnanvirtaa. Juoni on Harrin päänsisäistä kerrontaa tilanteesta toiseen. Harri pohtii viiltävästi itseään ja ympäristöään. Asetelma on koko ajan Harri vastaan muu maailma. Kaikkialla on vastassa kilpailua, paineita ja odotuksia. Harri ei oikein osaa itsekään päättää, mitä haluaisi. Paitsi naista. Sitä hän haluaa. Oikeastaan koko ajan. Koko asetelma alleviivaa kirjan yksinäisyyden teemaa.

Avec on välillä silkkaa eroottista tarinaa. Harri kuvailee omaa naismakuaan ja unelmoi erilaisista sänkypuuhista. Välillä kuvaus äityy jopa naturalistiseksi. Harri muun muassa miettii, haisisivatko housut mahdollisen seksisuhteen alettua kuselle, kun pari tippaa on päässyt valumaan päivän aikana kovasta hetkutuksesta huolimatta. Välillä kuitenkin seksikuvauksissakin on suvantoja ja kerronnan lomasta pilkistää osuva yhteiskunta- ja yhteisökritiikki, josta pidin kovasti.

Avecin pääkohderyhmä on päähenkilön ikäinen (plus miinus kymmenen vuotta) miesyleisö. Kirja on miehen maailmankuva, miehen sisäisen elämän suora ja rietas kuvaus. Avec on kertomus siitä, millaista kilpailua miehet näkevät kaikkialla, miten he katsovat naisia ja kuinka he suhtautuvat itseensä. Se kuvaa myös sitä, miten tavoittamaton saattaa tavoitettuna kääntyä vaaralliseksi ja temmata kirjaimellisesti niskaotteeseen. Vähintään Avec on kuvaus yhden miehen, yhden oman elämänsä arkkitehdin mahdollisesta todellisuudesta. Eikä siinä tarpominen vaikuta helpolta. Harria ei tarvitse mieltää oikeana realistisena henkilöhahmona vaan vertauskuvana onnettomasta ihmisestä.

Antti Reini sopii Avecin lukijaksi erinomaisesti. Hän antaa aidon äänen Harrille, ja luennan rytmi on hyvä. Autossa kuunnellessa valitettavan monen virkkeen lopun nielaiseminen häiritsi tosin pahasti, mutta siihenkin tottui. Lopussa Evelle äänen antoi yllättäin nimetön naislukija, joka ei hoitanut työtään valitettavasti yhtä hyvin kuin Reini. Kyseessä ei ole äänen perusteella femme fatale eikä varsinkaan jumalatar. Naislukijan ääni, joka lainasi neuvostokirjailja Juri Kazakovia, yllätti lopussa jopa siinä määrin, että mietin, vaihtuiko kirja kesken cd:n! Ei vaihtunut, mutta kirjan kerronta kasvoi lainausten ja naisäänen jälkeen loppuhuipentumana sellaisiin mittoihin, että jumalattaren voimia siinä juuri tarvitaan, vaikka ääni jäisi vieraaksi.

Summa summarum, Avec on ennen kaikkea mielenmaisemaan pureutuva miesten kirja, ihan oivallinen tosin naisillekin, ellei kammoksu lukea kuvauksia miesten seksifantasioista.

Tähtiä 3/5.

Avecin on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku. Kuvittanut Camilla Pentti. Teos. 2006.

Silloin tietää kirjavalinnan menneen nappiin, kun lapsi pyytää innokkaasti silmät loistaen viimeisen sivun jälkeen kirjaa luettavaksi heti uudestaan. Näin kävi Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kuvakirjan kanssa. Erityisesti 5-vuotias esikoisemme piti kirjasta todella.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo kaksosista, Ivanista ja Vanjasta tai Vivanista ja Anjasta, jotka karkaavat kotoa, sillä siellä ei voi olla, ja tapaavat lehmän, jonka kyljessä - toden totta - on luukku. Kirja on alusta saakka ihastuttavan monitulkintainen ja leikittelevä. Se ruokkii mielikuvitusta säästelemättä, mutta juoni kulkee kuitenkin eteenpäin takkuamatta. Matkan varrella pojat nauravat ja vakavoituvat. Minä ihastelen.

Ivan oli Vanjaa kolme kuukautta vanhempi. He olivat kaksosia. Kerran he tappelivat niin pahasti äitinsä mahassa, että Ivan putkahti ulos ennen aikojaan. Suoraan Itäkeskuksen Anttilan lattialle. "Kappas vaan, taisi tulla pieni tyttö", äiti tokaisi ja nosti lapsen syliinsä. (--)

Voi, tällaista pitäisi olla lapsille tarjolla paljon paljon enemmän, kun aurinko teroittaa itsensä kuusenlatvoihin, repaleisia sanavaatteita puetaan uteliaisuudelle ja hämärä hiipii tossut jalassa ja heittelee käpyjä aurinkoon. Tai kun lehmällä lennetään, pilvet maistuvat vaahtokarkeilta ja lehmän pötsin vierestä löytyy kuorsaava säiliöauto. Eihän ole ihme, että lapset nauttivat?

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on runoilijan tekemä mieletön, mahtava lastenkirja, jossa ei kohderyhmää aliarvioida vaan annetaan kielen kuvallisuutta täyslaidallinen, ja tyylikkäästi sittenkin.

Kirjaan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti, ja kuvat tukevat tarinaa oivallisesti jättäen tekstin tavoin tilaa lukijan omille ajatuksille.

Tiesittekö, että tältä näyttää, kun astuu sisään luukusta,
joka on lehmän kyljessä?
Etsi kuvasta kuorsaava säiliöauto!

Karkulaisten matka päättyy lopulta takaisin kotiin, jossa äiti ottaa lapset avosylin vastaan ja  isä on pistetty kuivumaan. Voih.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku ansaitsee vähintään täydet tähdet. Ehdotonta lukemista kaikille lapsille!

Tähtiä: 5/5

* * *

Kuulin Tomi Kontiota Oulun Muusajuhlilla viime elokuussa. Hän lausui tuolloin itse pikkupoikana kirjoittamansa runon, jossa unelmoi uudesta polkupyörästä. Se on liikuttavin runo, jonka olen lausuttuna kuullut.

Ensi vuonna blogiin on omasta hyllystä tulossa Kontiolta Keväällä isä sai siivet.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Rakenna itsesi tai rakenna joku muu,
niin kuin haluat valheen olevan, kielii kirjan kansi aurinkoterassilla.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012.



Kun kyyhkyset katosivat -hypetyksen terä on taitettu, minä matkustan etelän aurinkoon ja otan mukaani Sofi Oksasen uusimman romaanin. Hullua, ajattelisi joku. On nimittäin aivan totta, että Kun kyyhkyset katosivat ei ole mikään helppo ja sujuva lomakirja. En tosin oikein tiedä, mitä "lomakirja" oikeastaan tarkoittaakaan. Luen, mitä minua miellyttää, oli loma tai arki.

Sain kaksi matkaa. Teneriffa antoi minulle lepoa ja lämpöä. Kun kyyhkyset katosivat taas vei minut Neuvosto-Viroon ja sen pelon- ja ankeudensekaiseen harhaisuuteen. Teneriffa on keltainen ja vihreä, Neuvosto-Viro ruskea ja harmaa. Teneriffa on aurinko ja ilo, Kun kyyhkyset katosivat on pimeä ja epäilys.

Ne sopivat yllättävän hyvin yhteen täydentämällä toisiaan! Kun kyyhkyset katosivat -sivujen välissä on Atlantin rannan mustaa hiekkaa. Mikä sinne paremmin sopisi? Ehkä kyyhkysen untuva?

Tiesin aloittaessani, ettei Kun kyyhkyset katosivat päästä helpolla. Edetessäni mietin, saako loma minut tosiaan niin sekaisin, etten pysy tarinan mukana. Vaihtelevat kertojaäänet sekaantuivat, henkilöhahmot tuntuivat kaukaisilta. Jatkoin rohkeasti ja huomasin yhtäkkiä ahmivani tarinaa. Se ei päästänyt enää irti.

Halusin Juuditin hankaliin pöksyihin, halusin tehdä aviorikoksen kelvotonta virolaisaviomiestäni kohtaan, halusin haistaa kyttäyskeikalta sydämeen kiinni sulaneen saksalaissotilaan univormun tuoksun ja kuulla gramofonin rahinan 40-luvulla, kamalien tapahtumien katveessa.

Juuditia vastapäätä istui saksalainen upseeri, mutta väärä. Oikea saksalainen nautiskeli kahvia salin toisella puolella rapistellen sanomalehteä ja imeskellen piippuaan. Miehen tyhjänä sykkivä kauluslaatta hiersi Juuditin silmäkulmaa, Juuditin hiestyneet sormet tarrautuivat tuolin käsinojiin, hänen rinnassaan jyskytti eikä hän tiennyt mitä sanoa. Kuuma suklaa Juuditin edessä höyrysi, kämmen luiskahti käsinojalta, hikihelmi pyörähti ylähuulelle ja otsan takana avautui sanaton aukko eikä hän kaivannut enää Vakuutusseuran talon sota-ajan pimentämiä neonvaloja, katulamppuja, hän oli syttynyt itse. Hänen sielunsa oli joutunut voimakkaaseen liikkeeseen ja häneen oli hulmahtanut suuri halu saada olla yhdessä juuri tämän hänen edessään istuvan saksalaisen kanssa. Sydän oli holtittomassa tilassa, posket rusottivat kuin hän olisi vielä neitoiässä ja tietämätön haluistaan ja polvitaipeet olivat kosteat huolimatta lattialla palelevista, vain sukkien peittämistä jaloista. 

Hän voisi vielä nousta, jättää hänelle leivospihdeillä keksiä tarjoavan miehen (--), mutta hän oli jo kääntänyt kasvonsa väärää miestä kohti, kääntänyt kasvonsa, katsonut miestä silmiin ja vielä pahempaa - miehen suun kääntyessä hymyyn Roland ja tehtävä ja nimettömään hautaan haudattu Rosalie, kaikki se mitä oli ehtinyt tapahtua viimeisten vuosien aikana, olivat unohtuneet. Hän oli unohtanut pommit ja teillä makaavat ruumiit, koppakuoriaiset ja kärpäset ruumiiden kimpussa, epätoivoiset rasvapurkkikaupat, aviosäätynsä ja siihen kuuluvan säädyllisyyden. Hän oli unohtanut senkin, että oli sukkasillaan, että hänen kenkänsä oli juuri varastettu, ne ainoat, hän ei enää muistanut hulttiojoukkoa, joka oli sysännyt hänet maahan Taidehallin edessä ja temmannut kengät hänen jaloistaan. (--) (s. 136 - 137)

60-luvulla pelkäsin Juuditin kanssa kuolemaa ja lähimmäistä, epäilin itseäni. Mietin, mikä taakka virolaisilla on yhä kannettavanaan. Miten nykyvirolainenkaan voi luottaa naapuriinsa, sisareensa, puolisoonsa? Jos suomalaiset kantavat sodan mykkää varjoa harteillaan, virolaiset tietävät mitä tapahtuu, kun lähimmäinen pettää. Kun tietoa voi tehdä, kun salaisuuksia ja kadonneita ihmisiä, muuttuneita identiteettejä on liikaa. Kun kuka tahansa voi muuttaa elämäsi suunnan. Kun koko ajan pitää epäillä. Kaikkea.

Tämä postaus on loman jälkimainingeissa kirjoitettu. Tämä on yhtä helppo kuin on Kun kyyhkyset katosivat.

Pidin kirjasta kovasti. Se kosketti minua selittämättömällä tavalla ja vei minut järkyttävästi mennessään lintukodosta valheen valtakuntaan. Pidin myös jopa jossakin parjatustakin Oksasen kielestä. Tuntuu, että Oksanen on roiskinut kirjan kuin maalari vetelee paksun öljyvärinsä kankaalle ja saa vahvat viivat vakuuttamaan, lähes haisemaan:

Vaimo huojutti itseään edestakaisin oranssin kattolampun valokeilassa, takkimekon helma oli noussut vyötärölle, alushameen pitsit olivat tahraantuneet, kasvojen turvotus peittynyt takkuisiin hiuksiin ja levysoittimen pauhuun. Palava savuke kärysi tuhkakupissa tulipää hehkuen, Belyi Aist oli puolillaan, pöydän alle kekoontui märiksi nyyhkittyjä raidallisia miesten nenäliinamyttyjä. Parts veti oven kiinni hiljaa ja meni keittiöön. Askeleet olivat raskaat, lakanat saisivat odottaa. Hyvin sujunut tapaaminen Pagarilla oli ehtinyt tuudittaa hänet naurettavaan toiveikkuuteen. Hän oli vain toivonut, toivonut niin kovasti, että he voisivat lähteä illanviettoon yhdessä, avioparina. Hän oli typerys. (s. 102)

Kun kyyhkyset katosivat antaa hurjan monitasoisena kirjana pureskeltavaa paljon enempäänkin, mutta jätän lomafiilistelyn nyt tähän ja linkitän tähän muutaman blogin, jossa myös Kyyhkyset on luettu. Niistä voi lukea lisää, mistä on kysymys ja miten toisella tapaa kirjan voi ottaa vastaan:

Ilselä
Vielä yksi rivi
Luettua
Kirjoihin kadonnut
Lukutuulia
Nenä kirjassa
sekä ylläkin linkitetty Opuscolo

Tähtiä: 4/5

Kirjan www-sivut

Kun kyyhkyset katosivat tunkee väkisin lasten- ja nuortenkirjojen väliin. Lanu-teema jatkuu kuitenkin blogissa vielä ainakin parin kirjan verran, ja tietysti lasten ja nuorten kirjat pysyvät täällä ihan vakiona jatkossakin, mutta jäävät ensi vuonna taas hieman vähemmälle. Huomaattehan myös, että lasten- ja nuortenkirjoja palkittiin vasta kirjablogistaniassa?

Kirjanmerkkini

Raisa Kirjaurakka 2011 -blogissa haastoi esittelemään kirjanmerkkejä. Näin kivaan haasteeseen pitää tietysti osallistua!

Kautta aikain olen eniten käyttänyt kirjanmerkkinä mitä tahansa käteen ja kirjan väliin sopivaa. Monesti kirjanmerkkinä on kirjaston lainauskuitti tai joku kortti, mikä onkin oivallinen, sillä tällöin kortin lähettäjää tulee muisteltua aina kirjaa lukiessaan. Yksi tällainen paljon käytetty kortti on tämä:

Laukussa kuljetettavilla kirjoilla olen havainnut kätevimmäksi sellaisen kirjanmerkin, joka tarttuu kiinni sivuun, josta pitää huolta. Tällainen on esimerkiksi magneettinen kirjanmerkki. Tämän olen ostanut Ateneumin myymälästä matkamuistoksi viime kesänä.

Erityisesti lasten kanssa lukiessa on mukava käyttää lukutoukkaa, joka kurkistaa kirjan välistä ja kutsuu lukemaan:

Kaunein kirjanmerkeistäni on Kirjakko-blogin (sittemmin Kirjasfääri) arvonnasta voittamani kirjanmerkki, joka on kuin koru. Tämä kirjanmerkki on parhaimmillaan kirjassa, jota pidetään kauniisti pöydällä, ehkä esillä näkyvästi vaikkapa olohuoneessa kunniapaikalla, mutta sopii se ilman muuta muuhunkin käyttöön.

Yhdellä kirjanmerkeistäni on erityismerkitys. Tämän olen saanut muistoksi ja lahjaksi Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin päätöstilaisuudessa. Merkki on aivan omiaan kulkemaan niiden kirjojen sivujen välissä, joissa puhutaan kirjoittamisesta.

Lähtekää tekin esittelemään kirjanmerkkinne ja kertomaan niiden tarinoita! Ainakin näissä blogeissa on Kirjaurakan lisäksi merkit jo esitelty:
- Kirjahamsterin lukuvinkit
- La petite lectrice

Käsis kun maailmalle lähti

Ainakin pitempään blogiani seuranneet tietävät, että paitsi luen ja kirjoitan lukemastani, kirjoitan myös omaa romaanikäsistäni, jonka vaiheita olen täällä blogissakin raportoinut.

Syksyllä(kö se oli, kun) tulin siihen loppupäätelmään, että kirjoittamista minun on lopulta varsin hankala käsitellä blogissa. En tuntenut blogia tarpeeksi turvalliseksi paikaksi retostella omia kompastuskiviäni ja heikkouden häikäisemiä hetkiäni. En liioin ole halunnut hehkuttaa, jos joku on sattunut menemään hyvin. Näiden itsesäälikieriskelyjen ja tuuletusten paikan katson olevan siellä, jossa tiedetään, mistä minä puhun.

Nyt kuitekin on tullut aika kertoa kuulumiset (erityisesti Anonyymin pyynnöstä edellisessä postauksessani). Yhdenlainen kertomus siitä, millaisia vaiheita käsikseni on kokenut ennen tätä, löytyy huhtikuulta blogistani: Käsis a:sta ö:hön.

Kuva: Just2shutter / freedigitalphotos.net

Hiljattain siis olen ainakin Jeren luona Words Like Turds -blogissa paljastanut, että käsis on lähtenyt kokeilemaan onneaan ja siipiään maailmalla ihan itsekseen. Olen siis lähettänyt tekstin suurimpiin kotimaisiin kustantamoihin toivoen, että jossakin siitä kiinnostuttaisiin. Sähköisesti se on liidellyt neljään taloon, kaksi paperipinoa on ollut postin kuljetettavana ja yksi odottaa vielä tarkkaa osoitetta. Vastaus on luvattu noin 6 kuukauden kuluessa lähetyksestä.

Vaikka kirjoitan lähinnä itseäni varten, julkaisemisesta on kasvanut yksi unelmistani. Käsikseni aihe on painava, minkä vuoksi toivoisin sille näkyvyyttä myös kirjallisuuden keinoin. Omakustanteen tekemistä en kuitenkaan edes harkitse. Se ei ole millään tapaa minua varten. Yhtä hyvin voin unohtaa kirjoituksen pöytälaatikkoon.

Olen muokannut käsistä kevään jälkeen ensin Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin palautteen pohjalta tekstiä hioen ja lisää tarinaa ja henkilöitä kirjoittaen. Sen jälkeen tekstin on lukenut kaksi koelukijaa, joilta sain valtavasti kannustusta <3 sekä pari uutta ideaa, joita käytin itsevaltiaan tapaan hyväkseni omalla tavallani. Tuon jälkeen pohdin, muokkaisinko vielä, vai mitä tekisin. Tekstiähän voi aina muovata, kuvauksia voi täsmentää, kieltä voi hioa loputtomiin, tarinaa voi paisuttaa, takaumia lisätä tai toisaalta karsiakin pitää. Mutta joskus pitää osata myös ottaa askel taaksepäin ja antaa maailman näyttää, mitä sillä on tarjottavana.

Päätin siis ronskisti, että nyt käsis on siinä kuosissa, että se on valmis nähtäväksi. Itse olen valmis tekemään sen kanssa vielä töitä, sillä en ole kirjoittanut sitä lävitse 47 kertaa, kuten luin erään kirjailijan teokselleen tehneen. Minun kohdallani 47 kertaa olisi liioittelua. Tai miksi ei kerralla kirjoittaisi jo 50 kertaa samaa teosta kannesta kanteen? Tai mitäpä jos se timantti olikin hiottu parhaimmilleen jo "alkumetreillä", kuten 15. kerralla?

Saatekirjeeseen laitoin lyhyen kuvauksen käsikseni juonesta, tarkoituksesta sekä ajatellusta kohderyhmästä. Kerroin myös, miten kirjoituksen idea on syntynyt. Luonnehdin itseäni kirjoittajana ja kerroin parilla lauseella taustoistani. Kyllä, mainitsin myös blogiharrastukseni. Paljastin myös tulevaisuudennäkymiäni kirjoittajana sen verran, että mainitsin uuden käsillä olevan kirjoituksen aiheen sekä muut ideat, jotka minua kiinnostavat.

Aika korutonta ja kuivaa siis. Ajattelen niin, että käsikirjoitus puhuu puolestaan. En liittänyt mukaan omaa kuvaani enkä kustannustoimittajalle lupausta shampanjapullosta, jos sopimus syntyy. Uskon, että käsis yksin vakuuttaa, jos niin on tarkoitettu.

Nyt siis odotan. Tai paremminkin olen ajatellut unohtaa. - Esimerkiksi Like kertoo nettisivuillaan saavansa noin 1500 käsikirjoitusta vuodessa luettavakseen. Se tarkoittaa yli neljää yhtä päivää kohden, jos pyhät ja viikonloputkin lasketaan. Jos näistä edes puolet on tolkullisia tekstejä, jollaisen tietysti uskon omanikin olevan, on silti valtava työ erottua massasta. Alle prosentti vastaanotetuista käsiksistä julkaistaan. Uskonko, että minulla on mahdollisuuksia? Uskon.

Loista siis, hengentuotteeni, valoasi! Loista!

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Upea kansi: Timo Numminen

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Otava. 2012. (110 sivua.)

Kenelle tämä on kirjoitettu, miettii blogissaan Mari A. Esimerkiksi minulle, vastaan. Viihdyin Yhden promillen juttujen parissa rankoista aiheista huolimatta nimittäin oikein hyvin. Teen ennen postauksen loppua myös yhden kirjaan liittyvän mehukkaan paljastuksen, josta joku on saattanut jo kuulla aiemminkin.

Tässä uskalletaan sanoa se, mistä muuten vaietaan, kirjoittaa Valkoinen Kirahvi, ja olen täsmälleen samaa mieltä. Yhden promillen jutuissa nimittäin mennään ovista sisään sinne, mitä ei muuten näytetä. Kirja sukeltaa yksityiseelle alueelle, koteihin, jotka sulkevat sisäänsä salaisuuksia. Niiden olohuoneissa makaa virtahepoja, kuten Tommy Hellsten kirjoittaa. Tai kuten novellissa nimeltä Ympäri, jossa todella vaietaan kaikesta, joka yleensä on sitä kaikkein merkittävintä:

- Verna! Imuroitko ja luuttuatko samalla pukuhuoneen? äiti kolistelee eteisessä minun huoneeni matto olkapäällään.
Katson häntä tarkemmin kuin pitkään aikaan. En ole koskaan ajatellut, että äidilläni olisi historia. Äidit ovat vain - äitejä. Huolenpitäjiä ja hössöttäjiä, eivät naisia, joilla on näin suuria suruja.
- Ihan kohta.
Haluaisin kysyä, mutta ei meidän perheessämme ole tapana kysyä niin suuria kysymyksiä. (s. 57)

Yhden promillen jutuissa maalaillaan Suomesta 19 kuvaa lukijan eteen. Jutuissa on kyse yhdestä tai useammasta promillesta tavalla tai toisella. Novelleista löytää varmasti oman suosikkinsa, tai jonkun, joka kolahtaa muuten kovaa, kuten Q+Black kirjoitaa. Minulle se taisi olla Kadunmiehen muotokuva. Juttu nimittäin kertoo juuri sen mitä otsikossaan lupaa: piirtää yhdet kasvot niille kadunmiehille, jotka vastaan tullessaan lemahtavat viinalle ja virtsalle. Tämä juttu tuli minua liki kuin puistonpenkille viereen istuva puliukko.

Yhden promillen jutut eivät ole oikeastaan niitä yhden promillen juttuja, kun on mukavaa ja maailma näyttää kauniilta. Sitä taisi odottaa VJ, kun hän kirjoittaa blogissaan, että sai kirjalta jotakin aivan muuta kuin odotti. Nämä jutut ovat paremminkin osa huonoa laskuhumalaa tai krapula-aamua, kun yhtään mikään ei ole enää oikein.

Meinasin antaa kirjalle kolme tähteä, sillä juttujen taso on vaihteleva, mutta lopulta päädyn neljään. Viimeinen tähti menee sille, että nämä kaikki on kirjoitettu.

Tähtiä: 4/5

Ai niin, lupasin paljastaa jotakin! Yhden promillen jutuissa oli tarina myös minusta, melkein kuin suoraan elämästäni. Kolmiosaisessa novellissa Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F kerrotaan tytöstä, joka pelastuu samaistumalla kirjalliseen hahmoon, Christiane F:ään. Christiane F oli ihan oikeassakin elämässä narkomaani, josta kerrotaan kirjassa Huumeasema Zoo.

En ole itse samaistunut Christiane F:ään, mutta muistan siskoni kertoneen minulle hänestä järkyttäviä juttuja, kun olin alakouluikäinen. Sen sijaan Deborah Sprungenin Nancy-kirja on ollut minulle se oljenkorsi, jonka voin sanoa pitäneen minut kaukana huumeista. Epäilemättä myös Huumeasema Zoon tarinat ovat vahvistaneet asennetta, jossa valitsin elämän.

(EDIT: Luin juuri Mari A:n blogista, että tämä "paljastukseni" on oikeastaan koko sukupolveni (ja ilmeisesti vähän sitä nuorempien) tarina. Hyvä niin. Herätteleviä kirjoja tarvitaan.)

Siksi Yhden promillen jutuille neljäs tähti. Tämä kirja voi muuttaa suunnan.

Tintti onkin pohtinut kirjan rajattomia mahdollisuuksia koulun kirjallisuustunneilla. Toivottavasti nämä nerokkaaseen ulkoasuun pakatut jutut kuluvat myös aikuislukijoiden käsissä!

Tammenterho-kirjasarja

Tammi on ryhtynyt tuomaan jo 1950-luvulta saakka julkaistun Tammen kultaiset kirjat -sarjan rinnalle viime vuosina kotimaisia uutuuskirjoja. Tammenterho-kirjasarja käsittää parikymmentä laadukasta lastenkirjaa, joissa juttua iskevät tutut nimet. Tammenterhot ovat taattuja tarinoita, joten niitä voi huoletta poimia nautiskeltaviksi jo ihan pienimpien lasten kanssa, sillä kuvituskin on tyylikkäästi vedelty suomalaisten nimekkäiden kuvittajien pensseleillä. Kirjat sopivat erittäin hyvin myös itse lukeville, sillä tarinat eivät ole tolkuttoman pitkiä.

Meillä on luettu viime aikoina nämä neljä mainiota Tammenterho-kirjaa:

Ville Hytönen: Taaltelikujan salaperäinen Pisteli. Kuvitus: Krista Partti. Tammi. 2012.

Äiti huutaa: "Pisteli, Pisteli!" ja lapset alkavat etsiä ympäri taloa kammottavaa Pisteliä. Mikä se on, mitä se tekee? Kiusaako se lapsia? Pikkuveljeäkin on suojeltava Pisteliltä, ja sitten kurkattava kenkäkaappiin. "Pisteli, pisteli!" äiti huutaa taas sohvalta, jossa selviää, mikä Pisteli oikein on.

Ville Hytösen kirjoitama ja Krista Partin värikkäästi kuvittama Taaltelikujan salaperäinen Pisteli on jännittävä ja mielikuvitusta ruokkiva kertomus lapsen mielikuvista, pelosta ja uteliaisuudesta. Se vie pikkulukijan mukanaan jännittävään mutta kotoisaan seikkailuun. Missä Pisteli on? Mikä Pisteli oikein on?

Katri Tapola: Pieni Prinssisatu. Kuvitus: Sanna Pelliccioni. Tammi. 2012.

Pieni Prinssisatu kertoo ystävyksistä Kaisasta ja Paulista. Lasten touhut täyttävät koko päivän: ratsastetaan, käydään ongella, juodaan kahvit ja esimerkiksi kerätään aarteita. Lopulta äidit pyytävät lapset kotiin.

Kirja on yhtä kepeä kuin elämä silloin, kun on vielä pieni. Kertomus on kaunis ja välitön tarina ystävyydestä.

Tittamari Marttinen: Ahti yökylässä. Kuvitus: Terese Bast. Tammi. 2011.

Ahti lähtee yökylään kummisetänsä Matin luo. Matin luona kaikki on vähän erilaista kuin kotona. Kummisedän kanssa on monenlaista miehistä touhua. Välillä kummisetä nukahtaa, ovi lukkiutuu ja Ahti jää ulos illan pimeyteen. Silloin Ahti tekee retken lähiympäristöön ja tanssii makkarakioskin tädin kanssa.

Ahti yökylässä on arkinen kertomus lapsen elämästä, jossa kuitenkin sattumuksilla on oma jännittävä osuutensa. Tuttu kummisetä ja tuttu kummisedän koti tuovat lohtua, mutta silti pikkuisen aina jännittää.

Haamuhetki kullan kallis. (Toim. Tuula Korolainen) Kuvitus: Anne Vasko. Tammi. 2010.

Erityisesti meidän pyhäinmiestenpäivän juhlaan sopi suomalaisten lyyrikoiden lastenlorukirja, johon on koottu riimittelyjä siitä, kun haamut hiippailevat, aaveet haaveilevat ja möröt äreilevät. Osa loruista on retkiriemukkaita hupailuja, osa taas oivalluksia ja osa pieniä kuvia pöökötysten elämästä. Mukana on parhaimpia (lasten)lyyrikoita, kuten Kaarina Helakisa, Bo Carpelan, Elina Karjalainen, Kirsi Kunnas ja Pia Perkiö. Sopii hyvin mörköhöpöttelyyn lasten kanssa!







Tähdet jäävät nyt antamatta, mutta Tammenterho-sarjasta voi kyllä kokonaisuudessaan antaa kunniamaininnan Tammelle. Sarja on kotimaisille lastenkirjojen tekijöille mainio väylä julkaista tarinoita, ja kirjojen ulkoasu on houkutteleva. Pienen kokonsa vuoksi se sopii hyvin myös pienen lapsen omaan käteen, eikä yksikään kirja ole ollut pettymys.

Kirjablogistaniassa jaetaan palkintoja

Kirjablogeissa etsitään vuoden vaihteessa kolmessa sarjassa parasta kirjaa.

Palkinnot ovat seuraavat:

1. Blogistanian Kuopus - paras lasten- ja nuortenkirja

Palkintoa emännöi Saran kirjat, jossa voi tutustua palkintoon tarkemmin ja lukea ohjeet.

Äänestys tapahtuu 1.12. julkaisemalla omat ehdokkaat omassa blogissa klo 10.00 ja tulokset selviävät viikonlopun jälkeen maanantaina.

2. Blogistanian Finlandia - paras tämän vuoden kotimainen

Palkintoa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Lue lisää alkulähteeltä!

Äänestys on 2.1.2013 klo 10.00 ja tulos on selvillä jo samana iltana!

3. Blogistanian Globalia - paras käännöskirja 2012

Palkintoa emännöin Kirjava kammari. Kurkista, mitä Karoliina palkinnosta kertoo!

Omaa ehdokasta voi miettiä 1.2.2013 saakka, sillä silloin oma lipuke tulee julkaista omassa blogissa klo 10.00. Tulos selviää 4. helmikuuta.

* * *

Palkinnoista kannattaa kerätä lukuvinkit talteen!

Oma ehdokaslistani ei ole vielä lainkaan selvä. En ole edes päättänyt, äänestänkö tänä vuonna, ja jos äänestän, onko minulla ääniä annettavana kaikkiin kolmeen palkintosarjaan. Nyt onkin hyvä hetki katsoa omia lukemisia taaksepäin ja palata tunnelmiin ja elämyksiin avattujen kansien välissä. Jännitystä on joka tapauksessa luvassa, ja hienot tapahtumat kirjablogistaniassa ovat kohta käsillä!

Mary Shelley: Frankenstein (Äänikirja)

Mary Shelley: Frankenstein. Äänikirja. (Frankenstein or the Modern Prometheus. 1818. Suom. Paavo Lehtonen. Lukija: Eero Saarinen.) Otava. 2008. (7 levyä.)







Kauhuklassikko. Elokuvahistorian kulmakivi. Tunnistettava perushahmo. - Kuka meistä ei tietäisi, mistä puhutaan, kun mainitaan nimi Frankenstein?

Frankenstein. Iso, vähä-älyinen kyömyniska? Kömpelöliikkeinen rumilus? Metsässä ihmisiä vaaniva hirviö?

Ei, vaan Frankenstein oli tiedemies, joka loi elämää ja sai työllään aikaan tuon ruman köntikkään, joka muuttui hirviöksi ihmisten hyljättyä hänet totaalisesti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema jatkuu blogissani tällä kirjallisuuden merkkiteoksella, joka sopii aikuisiän kynnyksellä oleville nuorille, osalle jo aiemmin, ja ilman muuta kaikille aikuisille. Varsinaisesti kyseessä ei ole siis missään nimessä "vain" nuortenkirja, mutta tämä hirviötarina takuulla innostaa monia nuoria kirjallisuuden pariin. Kirjan tyyli ei ehkä sovi kaikille nykymediaan tottuneille lukijoille, mutta klassikkoja kaihtamattomille tämä on aivan ehdoton!

Mary Shelleyn Frankenstein on kirjeromaani. Kirjeitä kirjoittaa Frankensteinin hirviön tarun kauhusumuun totaalisesti jäänyt mies nimeltä Robert Walton, joka on tutkimusmatkalla jossain epämääräisessä paikassa Jäämerellä ja tapaa laivassa matkustaessaan Viktor Frankensteinin. Viktor ryhtyy kertomaan Robertille tarinaansa, jonka tämä kirjoittaa sisarelleen kirjeissä Englantiin.

Tarina on siis etäännytetty monin kerroin kertojasta. Frankensteinissa ikään kuin kaikkitietävä kertoja kuvaa Robert Waltonin matkaa kirjeiden avulla, ja Walton puolestaan kuvaa Viktor Frankensteinia, joka taas kertoo tarinaa luomastaan hirviöstä. En liiemmin tunne tarkemmin 1800-luvun kirjallisia keinoja, mutta voisin arvella etäännytyksen olleen tapa työntää kirjan kuvaamat kauheudet jonnekin tavoittamattomiin.

Frankenstein kuvaa edelleen, liki kahdensadan vuoden jälkeen, varsin osuvasti sitä, miten sokeasti luotamme kykyihimme valjastaa tiede omaksi eduksemme. Viktor Frankenstein oli innostunut tutkija, joka löysi elämän salaisuuden ja kehitti elämän tyhjästä. Saavutus kääntyi kuitenkin pian häntä vastaan. Hän ei pystynyt itsekään katsomaan silmiin luomustaan, vaan hän kuvaili tätä iljettävimmäksi olennoksi, jonka maa päällään kantaa. Hän suorastaan voi pahoin ja riutui joutuessaan kohtaamaan tekosensa kasvoista kasvoihin.

Näin nykyäänkin. Koemme olevamme lähes kuolemattomia. Geenimuuntelu on arkipäivää, ja elinikämme pitenee lääketieteen saavutusten siivin. Ei kuitenkaan tarvitse kuin katsoa pari vuotta taaksepäin ja muistaa esimerkiksi sikainfluenssarokotteen sivuvaikutuksena aiheutunut narkolepsia. Eikö siinä tiede ole lipsahtanut käsistämme? Tai parasta aikaa ympäristöä tuhoava Talvivaaran kaivosaltaan vuoto! Emme suinkaan hallitse kaikkea, jota kirkasotsaisina edistyksen nimissä teemme.

Toisaalta Frankenstein on kuvaus siitä, miten syntyy vieraantuneisuus ja miten kehittyy silmitön viha. Frankensteinin luoma hirviö kaipasi rakkautta, kuten kuka tahansa elävä olento, mutta ihmisten ennakkoluulot estivät häntä saamasta lopulta hellyyden rahtuakaan. Vain sokea erakkovanhus otti avuliaan ja lempeän kyömyniskan ystäväkseen. Ystävyys loppui kuitenkin lyhyeen, kun vanhuksen omaiset ajoivat hirviön pois. Myös hirviön liikuttavasti isäkseen kutsuma Viktor Frankenstein kieltää lapsensa moneen kertaan. Näiden kokemusten jälkeen hirviö aloittaa kauhutekonsa, vaikka yrittääkin vakuuttaa vielä ihmisille puhdassydämisyyttään. Tuhon siemen on kylvetty. "Perkeleen tavoin kannoin helvettiä sisälläni", toteaa hirviö, kun kuvaa elämäänsä hyljätyksi tulemisen jälkeen.

Tässäkin voimme peilata yhteiskunnallista tilannetta 2010-luvulla. Ääriryhmät nostavat päätään, ja vastakkainasettelu voimistuu. Frankensteinin sanoma on, että suvaitsemattomuus ja rakkaudettomuus johtavat tuhoon. Tätä on hyvä meidän pohtia erilaisia valintoja tehdessämme. Rakennammeko vai kaadammeko aitoja?

Mary Shelleyn Frankenstein yllätti minut täydellisesti tuoreudellaan. Olin varautunut mustavalkoiseen kirjalliseen Boris Karloff -elämykseen, mutta sainkin puolen toista päätä ajattelemisen aihetta! Ei ole kumma, että teosta pidetään yhtenä vaikuttavimmista teoksista kautta aikain.

Äänikirjana Frankenstein toimi erittäin hyvin, kiitos loistavan äänen ja lukijan, Eero Saarisen. Ranskankieliset nimet ja paikatkin ääntyivät ihastuttavasti, ja nykykirjallisuudessa varsin harvinaiset huudahdukset, kuten ah ja oih, tuntuivat Saarisen luennassa hyvin luonnollisilta. Saattaa olla, että tällä kertaa äänikirja toimi jopa paperista teosta paremmin. Suosittelen!

Tähtiä: 4/5.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen (Lukudiplomi)

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Tammi. 2001.

Lukudiplomin tavoittelumme jatkuu! Nyt ovat vuorossa poikien suosikkinallet, Hannele Huovin mainiot Urpo ja Turpo. Olemme lukeneet kirjasarjasta aikaisemmin vain pari kirjaa, mutta nallejen laulut ja elokuvat ovat tutumpia. Kirjastossa Urpo ja Turpo on sijoitettu isompien lasten hyllyyn, joten kuvakirjoja lainatessamme emme tule monestikaan kurkanneeksi itse lukevien osastolle. Urpo ja Turpo on menossa Oulun kaupunginteatterissa parasta aikaa nyt myös lastennäytelmänä!

Pidän itsekin nalleista tavattomasti. Huovin luoma lelujen todellisuus vihreässä talossa on kiehtova, seikkailut riemukkaita ja Urpon ja Turpon mentaliteetti on lyömätön.

Urpo ja Turpo löytävät aarteen sisältää kuusi eri tarinaa. Teksti on tavutettua, joten kirja on helppo kuvitella vasta lukemaan oppineen käsiin. Me luimme tarinat yhdellä kertaa sairaspäivän ratoksi.

Kirjassa nallekaverukset puuhailevat lähinnä Ihanaa-hevosen ja Barbien kanssa. Aluksi Ihanaa-hevonen pitää syöttää, sillä hevonen on huonovointinen ja löysä. Nallet täyttävät Ihanaan kaikella löytämällään, muun muassa Barbien ratsastushousuilla ja -kypärällä. Myöhemmin Barbie etsii tavaroitaan, ja Urpo ja Turpo eivät tohdi paljastaa, miten niille on käynyt.

Vastaavia veijarimaisia tarinoita ja armotonta tilannekomiikkaa on Urpo ja Turpo löytävät aarteen -kirjassa kauttaaltaan. Lapset tulkinnevat tarinat puhtaasti satutodellisuudesta käsin, kun aikuinen lukija löytää tarun ja toden rajamailta uutta jännitettä. Urpon ja Turpon seurassa saa kyllä nauraa yhdessä lasten kanssa ja viihtyä kirjan parissa pitkään.

Jukka Lemmetyn kuvitus sopii tarinaan mitä mainioimmin. Sitä on käytetty tavutetussa kirjassa säästeliäästi, niin ettei joka aukeamalla ole kuvia. Meillä pikkulukijat jaksoivat kuunnella satua hienosti, vaikkei kuvia jatkuvasti ollutkaan katseltavina.

On mukavaa, kun pojat osaavat jo pyytää lukudiplomitehtäviä, vaikka takana on vasta yksi etappi seitsemästä. Tällä kertaa Tapiirin tehtäviä lähdettiin vähän tuunaamaan lukukavereitteni omasta aloitteesta. Tarkoitus oli siis piirtää joku kiinnostava hahmo kirjasta. Tällaiset saimme lopulta aikaiseksi:

Esikoinen piirsi mallin ja ompeli käsin itse täyttöaukkoa ja nappeja lukuun ottamatta sekä täytti Urpon. Yllätyin tavattomasti, miten pitkäjänteisesti työskentely sujui! Lukudiplomi on siis paitsi mukaansatempaava matka kirjallisuuteen, sen avulla löytää muita ulottuvuuksia itsestään ja mahdollisista lukukavereistaan. Niinhän juuri kirjat parhaimmillaan toimivat!

Kuopusta autoin Turpossa enemmän, mutta desing on yksinomaan kolmevuotiaan. Kun esikoinen ottaa Urponsa illalla kainaloonsa, kuopuksen luomus ripustetaan seinälle sängyn viereen.

Urpolle ja Turpolle

tähtiä 4/5.

Näitä kirjoja pitää muistaa hakea helppolukuisten hyllystä lisää myöhemmin!

Bloggarin marraskuun tunnustukset

Helmi-Maariana blogiaan kirjoittava ihana ja kiinnostava kirjailija heitti minua tunnustuksella. Kaunein kiitos!

Haasteen hengen mukaiesti minun pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Tässä päällimmäiset kuulumiset:

1. Elämässäni myllertää nyt.

2. Toivon, että pystyn pitämään hatusta kiinni ja kulkemaan pystypäin.

3. Asettaudun esimerkiksi ihan näillä hetkillä todennäköiseen hylsysateeseen käsikseni kanssa, mutta toivon sydämeni pohjasta, että jostakin ammutaan kovilla.

4. Pidän Taija Tuomisen kuvaa jääkaapin ovessa. Pienet poikanikin muusta suvusta ja joukosta ystäviä puhumattakaan tietävät siis, kuka on Taija Tuominen. Kuva muistuttaa minua kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä tärkeistä asioista sekä monista antoisista keskusteluista. Taija oli viime talven ajan kirjoittajaohjaajani Päätalo-instituutin luovan kirjoittamisen kurssilla, ja hänet palkittiin vasta upeasta työstään kirjoittajien tukena ja oppaana. Sylikaupalla onnea!

5. Punoin pajua koko viikonlopun. Sain aikaiseksi kaksi kuhilasta, kolme kranssia, sydänsomisteen, tähden ja pienpunontoja. Pajunpunonta on mitä mainionta puuhaa! Materiaali on vain vaivan päässä, muutoin ilmaista, ja sen sovellettavuus on rajaton. Yksi kurssikaveri teki itselleen esimerkiksi lumikengät!

6. Marraskuu on vuoden kuukausista kamalin. Haluaisin vain nukkua. Nukkuminen on sen sijaan ihanaa, mutta osaan antaa sille liian vähän aikaa.

7. Blogissani on menossa lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema. Seuraavaksi on tulossa Terhi Rannelaa, Tomi Kontiota ja Tammenterho-kirjoja.

8. Elämässä pitää olla rytmiä vähän joka käänteessä.

Tunnustukseen kuuluu myös kuljettaa haastetta eteenpäin muihin blogeihin. Lähetän terveiset siis seuraaville omasta lukuluettelostani löytyville blogeille:
- Sekametelisoppa kohtaa sillisalaatin
- Lukutuulia
- Eniten minua kiinnostaa tie
- Hemulin kirjahylly
- Pinon päällimmäinen
- Tarinauttisen hämärän hetket
- Lurun luvut
- Plaza de Mustis

Tässä vielä lopuksi koko hauskuuden ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Rohkeasti uuteen viikkoon kiinni (vaikka onkin marraskuu)!

Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä? (Lukudiplomi)

Kansi: Kristiina Louhi

Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä? Kuvitus Kristiina Louhi. Tammi. 2002. (29 sivua.)

QWERTYUIOPÅ
FF
2438YERHMJW4-6LÖSFDGÄIJQA9N"10et
m

Tässä katkelmassa näkyy Timo Parvelan Mitäs siihen sanot, isä -kirjan ihana lapsen ja aikuisen maailmojen välinen kuilu. Mikä on lapselle merkityksellistä, ei avaudu aikuiselle, ja mikä on aikuiselle tärkeää, on vähäpätöistä lapsen mielestä. Merkkikielemme maailmaan on erilainen.

Mitäs siihen sanot, isä on kertomus kirjailijaisästä ja tämän pojasta. Isällä on hankala päivä monella tapaa, kirjoittaminen ei luista. Lauri-poika miettii lähinnä vain lohikäärmeen kukistamista ja hammaskeijua. Kirja yhdistää viiltävällä tavalla kaksi eri todellisuutta. Tarina kerrotaan Laurin näkökulmasta. Aikuinen isä on sivuhenkilö, mutta merkittävä sellainen. Aikuinen lukija osaa tunnistaa isän tunnetilan, lapsilukija samaistuu Lauriin.

Kuopuksen mielestä paras kohta kirjassa oli, kun isä sanoi lumilohikäärmeen nimen olevan Räyh. Esikoinen taas tykkäsi koko lumilohikäärmekohtauksesta kirjassa eniten. Kohtaus takuulla palautti mieleen poiken ja heidän isänsä yhteiset lumileikit, joissa aikuinen on läsnä ja osallistuva. Minä liikutuin isän anteeksipyynnöstä: niin pieniä ja taitamattomia me isommatkin olemme!

Parvelan Mitäs siihen sanot, isä? avaa meidän lukudiplomi-haasteen! Pojat piirsivät Tapiirin tehtävänantojen mukaan tällä kertaa kirjaan uudet kansikuvat.

Esikoinen teki raskaasti aseistetun lohikäärmeenkaatajan:

Kuopus taas iloisemman miekkamiehen, jolla on uskollinen nalle mukana taistossa:

Mitäs siihen sanot, isä on mainio kirja, jossa on runsaasti merkityksiä lapselle ja aikuiselle - ja molemmat huomaavat kirjasta itselleen merkitykselliset asiat, kuten elämässä ainakin. Lukekaa tämä yhdessä!

Tähtiä: 4/5. 

Seikkailutarinoita pojille

Seikkailutarinoita pojille. Read.me. 2012. (336 sivua.)

Vaikka meidän pienet lukutoukat ovatkin varsin kaikkiruokaisia lukemistonsa suhteen, on silti aina ilo löytää sellaisia kirjoja, jotka selvästi vievät muita virtaavammin mukanaan. Seikkailutarinoita pojille on tällainen opus. Kirjalliset ansiot järkäleessä eivät ole kaksiset, puuttuipa muutamasta lauseesta tärkeitä lauseenjäseniäkin ilmeisesti huolimattoman toimitustyön vuoksi, mutta jos tarina vetää ja pikkulukija nauttii, ei kannata nipottaa. Paremmasta ilmaisusta voi  sitten nautiskella muiden kirjojen äärellä!

Seikkailutarinoita pojille marssittaa lasten eteen Monte Criston kreivin, Zendan vangin, Kolme muskettisoturia, Don Quijoten ja 39 askelta selkeästi sanailtuina juonireferaatteina. Kaikki muut me luimme, mutta John Buchanin kirjoittama mutta sittemmin Hitchcockin tunnetuksi tekemä 39 askelta jäi odottamaan pikkulukijoiden varttumista. Se on aiheeltaan kirjan synkin, ja jo sen kuvitus on tummemmanpuhuvampi kuin muissa tarinoissa. Hurjia juttuja sisältävät jotkin muutkin seikkailut, mutta parin julmimman kohdan lievällä siistimisellä tarinat olivat meille kuitenkin aivan sopivia.

Kirjan parhain ja nautittavin oli ehdottomasti Cervantesin Don Quijoten seloste. Pikkumiehet nauraa rätkättivät hupsun ritariraasun edesottamuksille. Näytti siltä, että pojat ymmärsivät mahdottoman hyvin, mistä tarinassa on kyse.

Sen sijaan Monte Criston kreivi tuntui jäävän typistettynä juonikuvaelmana aika kauaksi monen rakastamaa klassikkoa. Kirja kuitenkin piti otteessaan vahvasti. Toive lukea vielä seuraava luku tai aloittaa uusi tarina esitettiin aina, kun oli jo aika lopettaa.

Seikkailutarinoita pojille on ihastuttava esine. Sen kannet ovat pehmustetut, ja siinä on kirjanmerkkinauha mukana. Kuvitustyyli vaihtelee tarinasta toiseen. Parhaiten kirja sopii hyvin itse lukeville pojille ja tytöille, jotka kuitenkin vielä kaipaavat kirjaansa mielellään kuvia.

Jos tämä kirja tekee tehtävänsä, se herättää lukijassa himon lukea kirjan tarinat aitoina teoksina. Alkuperäiskirjailijat esitellään kirjan lopussa, joten lähteille on helppo suunnistaa. Meidän veljekset haluavat myöhemmin lukea tämän perusteella ainakin ehdottomasti Don Quijoten ja Kolme muskettisoturia.

Pikkuritareiden kanssa annamme Seikkailutarinoita pojille -kokoelmalle

tähtiä 3/5

ja odotamme innoissamme aikaa, kun nämä tarinat pääsevät esiin uudestaan ihan oikeina, aitoina klassikkoteoksina!

Syysarvonnan voittaja on...

... selvinnyt.

Syksyisen ruskeaa päivää voi piristää monin tavoin. Blogeista löytyy hyvää luettavaa, kuten Lumiomenan kymmenen huonon kirjan listaus. Hyvinvointiamme lisäävät päiväunet maittavat erinomaisesti sateella. Kun aivot ovat saaneet unesta uutta energiaa, aikaa voi käyttää rakkaimpiin harrastuksiin, kuten kirjoittamiseen. Kulkunsa voi myös suunnata lähialueen huvituksiin, esimerkiksi museoihin tai muihin tapahtumiin. Ystävät voi kutsua syömään roskaruokaa, sillä tänään on roskaruokapäivä. Tapahtumalla halutaan tuoda esiin sitä, että suomalaiskodeissa roskiin päätyy jopa 160 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa, yli 20 kiloa jokaista suomalaista kohden vuodessa! Tehdään oma osuutemme, jotta määrä pienenisi.

Toivottavasti sinun päivääsi on mahtunut iloa ja lämpöä!

Minä olen hakenut jännitystä päivääni myös syysarvonnan järjestämisellä. Keskiviikkona päättyi osallistumisaika, ja tänään kirjoitin kymmenittäin lappuja ja rekrytoin viralliseksi valvojaksi perheeni miesväen. Arvontalipukkeen sai kunnian nostaa tortillankuoriin käärityllä roskaruokaillallisellamme esikoisemme.

Voittajaksi paljastui uusi lukija, joka ilmoittautui mukaan vasta ihan loppumetreillä:

Paljon onnea! Syksy tarvitsee valoa!

Lähetätkö, TeeTee, minulle osoitetietosi, niin saan palketin nopeasti postiin.

Hyvää pyhäinpäivän iltaa kaikille muillekin! Muistellaan rakkaimpiamme, jotka ovat jo ajan toisella puolen.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu. (Pippi Långstrump. 1946. Suom. Laila Järvinen. Kokoelmassa Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut.) WSOY. 2002.

Yksi maailman parhaista ja vaikutusvaltaisimmista lastenkirjailijoista oli kiistämättä Astrid Lindgren (1907 - 2002). Hänen luomansa hahmo, maailman vahvin tyttö Peppi Pitkätossu on puolestaan yksi kirjallisen maailman valloittavimmista henkilöistä. Vaikka ihan takuulla olisin moisen lapsen kanssa tässä oikeassa maailmassa kaulaani myöten lirissä, kirjassa Peppi jaksaa aina ihastuttaa. Omillekin lapsilleni Peppi Pitkätossu on ollut aina ihan ehdoton satuelämys! Peppi on siis erinomaista luettavaa myös pojille.

Peppi on sankari, joka ei esittelyjä paljon kaipaa. Kerrattakoon kuitenkin faktat: Peppi asuu ilman vanhempia Huvikumpu-nimisessä talossa, jossa hänen seuranaan ovat lemmikkiapina Herra Tossavainen ja ratsu Pikku Ukko. Pepin parhaat kaverit ovat naapurin Tommi ja Annikka. Peppi pukeutuu hieman epäsiististi ja on epäsovinnainen tekemisissään. Peppi on niin vahva, että hän jaksaa nostaa hevosensa.

Pepin tarina on kiehtova sekoitus lasten ja aikuisten maailmaa. Peppi on itsenäinen ja vastuussa itsestään kuin aikuinen, mutta hänen mielikuvituksensa on ehdottomasti yhtä viriili kuin lapsen. Pepin hahmo on hyvin lindgrenmäinen: lapsi on kaikkivoipainen ja selviää tukalista tilanteista, joihin monesti aikuisten vuoksi joutuu. Kirjan näkökulma on yksinomaan lapsen. Tämä on epäilemättä yksi tärkeimmistä piirteistä, joka lapsia Pepissä viehättää.

Peppi ei ole merikapteenin tyttärenä koskaan oppinut meidän tavoillemme, joten ristiriitoja aikuisten kanssa riittää. Peppi tekee paljon asioita nurinpäin. Hän nukkuu sängyssäkin jalat tyynyllä. Pohjimmiltaan Peppi on kuitenkin oikeudenmukainen, lämmin ja valoisa lapsi, joka ei turhista murehdi, vaan näkee asioissa useimmiten iloisemman puolen.

Lapsilukijoita Peppi sekä naurattaa että ihastuttaa. Pepin edesottamuksille on helppo hihitellä, sillä Peppi uskaltaa vaikka mitä ja saa aikuiset hämilleen. Toisaalta Peppi on mahdottoman rohkea, nokkela ja vahva. Peppi pelastaa lapset tulipalosta ja antaa riitapukareille satikutia. Toisaalta taas Peppi nukkuu sängyssä väärinpäin, esittää opettajalle hupsuja kysymyksiä vain päättääkseen, ettei koulu ole häntä varten, ja siivoaa kaatamalla veden sangosta lattialle. Peppi myös laskettelee lööperiä tuon tuosta, mutta tietää sen olevan väärin, mutta mitä sitten:

- Niin, valehteleminen on tosiaan hyvin rumaa, sanoi Peppi vielä surullisempana. - Mutta minä en aina muista sitä, käsitäthän. Ja kuinka oikeastaan voisi vaatia, että pikku tyttö, jonka äiti on enkeli ja isä neekerikuningas ja joka itse on purjehtinut merillä koko ikänsä, osaisi aina puhua totta? Ja teidän on muuten hyvä tietää, hän sanoi ja hänen pisamaiset kasvonsa kirkastuivat kauttaaltaan, teidän on hyvä tietää, ettei Belgian Kongossa ole ainuttakaan ihmistä, joka puhuisi totta. Ne valehtelevat päivät päästään. Aloittavat kello seitsemän aamulla ja jatkavat aina auringonlaskuun asti. Niin että jos minä sattuisin jonkin kerran valehtelemaan, niin koettakaa antaa se anteeksi; sehän johtuu vain siitä, että olen ollut vähän liian pitkän aikaa Belgian Kongossa. Voimme kai joka tapauksessa olla ystäviä vai mitä?

Peppi Pitkätossua eivät kaikki ole aina hyväksyneet sellaisenaan. Joissakin maissa Peppi on ollut jopa kiellettyjen lukemisten listalla. Peppi on nostattanut keskustelua lapsen oikeuksista ja kasvatusmenetelmistä. Vielä nykyäänkin jotkut aikuiset pohtivat, mitä vaikutuksia Pepin edesottamuksilla on esimerkiksi omiin lapsiin. Minä uskon, että vaikutukset ovat yksinomaan positiivisia. Jokaisen meistä pitäisi olla edes pikkuisen yhtä kapinallinen kuin Peppi on!

Peppi on nykyään maailmankuulu. Bonnier-kustantamo ei sitä aikanaan pitänyt julkaisukelpoisena, mutta pian Raben & Sjögren -kustantamossa tarina voitti lastenkirjakilpailun ensimmäisen palkinnon, mistä menestystarina sai alkunsa. Tämä lastenklassikko kuuluu jokaiseen perheeseen, jossa lapsille luetaan. Useimmat muistavat myös ihanat Peppi-elokuvat, joita myös voin lämpimästi suositella jokaiselle.

Peppi-kirjoja on paljon. Meillä luettiin nyt iltasatuina Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut -kokoelmasta kirjasarjan ensimmäinen osa Peppi Pitkätossu jo toista kertaa kokonaisuudessaan. Uskon, että kerta ei ollut viimeinen.

Tähtiä: 5/5

Lue myös, miten mielenkiintoisia Jukka Parkkinen kirjoittaa Pepistä.

Peppi jatkaa iloisesti lasten- ja nuortenkirjojen teemaa Luen ja kirjoitan -blogissa.

Hanna van der Steen: Kirous

Kansi: Sakari Tiikkaja

Hanna van der Steen: Kirous. Tähtisilmät 2. Karisto. 2012. (417 sivua.)

Aloitin torstaina blogissani lasten- ja nuortenkirjallisuuden teeman. Luvassa on jonkin verran uutuuskirjallisuutta, mutta myös muutamia vanhoja suosikkeja. Komeasti sarja alkaa tästä niin lapsille, nuorille kuin lapsenmielisille eskapismia etsiville aikuisillekin sopivalla Hanna van der Steenin Kirouksella:

Tähtilinnan prinsessasisarusten, Armadan ja Elenan seikkailut jatkuvat! Tähtisilmät-sarjan ensimmäisessä osassa Ennustuksessa kaksossisaret saivat tietää toisistaan ja tapasivat ensimmäistä kertaa elämässään. Elena oli asunut Suomen Pernaisissa, Armada Tähtilinnan fantasiamaassa. Hilpeää ihmetystä riitti, kun Elena lähti Tähtilinnaan, eikä lempeähköä jännitystäkään juonenkäänteistä puuttunut.

Tässä toisessa osassa sisarukset seikkailevat meidän tavallisessa maailmassamme, mutta ihmeitä tarinassa on matkassa tälläkin kertaa. Fantasiamaassa asunut Armada ei nimittäin heti opi valtakunnan tavoille, ja Suomeen on muuttanut myös muita muukalaisia, jotka peittelevät taustaansa. Heidän perässään taas saapuu lisää outoja olentoja, eikä heillä ole pelkästään hyvät mielessä.

Tähtisilmät-sarjan toinen osa Kirous jatkaa sujuvasti tarinaa siitä, mihin ensimmäinen osa sen jättää. Kirous toiminee kuitenkin hyvin myös itsekseen, ilman erityisiä taustatietoja edeltävistä tapahtumista. Hauskoja sattumia piisaa, kun fantasiamaailman ilmiöt asettuvat meille tuikitavalliseen suomalaiseen arkeen. Van der Steen liioittelee ja iloittelee kielellä, mistä lukijat saavat nauttia. Huumori puree varmasti etenkin pieniin koululaisiin.

Kirous on sujuva ja monista haaroistaan huolimatta napakasti kasassa pysyvä kertomus. Monet omituiset otukset, kuten kurppapeikot, pörkit ja karvamahakkaat, vaativat määrittelyjä, joista kirjan tempo jonkin verran välillä kärsii. Osa määrittelyistä on sijoitettu sujuvuuden kannalta oivallisesti myös alaviitteisiin, mikä tuo fantasiakirjaan hieman tietokirjamaista otetta.

Ennustus on juoneltaan ehkä himpun verran Kirousta herkullisempi - onhan se sentään sarjan avausosa - mutta teemoiltaan Kirous on onnistuneesti tiiviimpi kuin Ennustus. Koko teoksen kantava aihe on yhteistyö ja ennenkaikkea anteeksiantaminen ja elämässä eteenpäin katsominen:

On luonnollista, että sisimmässänne on paljon vihaa ja katkeruutta. Mutta tänään olette saapuneet risteyskohtaan elämässänne. Ette koskaan pysty nauttimaan täysin nykyisyydestä, jos pysyttelette ajatuksissanne menneisyyden varjoissa. Katkeruus on se todellinen kirous, jonka pahantekijät langettivat päällenne. Voitte kuitenkin päästä siitä eroon vielä tänään. Jos annatte pahoille olennoille anteeksi niiden kypsymättömyyden, vapautuu vihan ja katkeruuden viemä energia ja pystytte nauttimaan elämästänne ilman turhaa painolastia.

Kirous on Ennustusta tummasävyisempi, mutta jännittävät ja surullisetkin tapahtumat on kerrottu niin taiten, että kirjaa niin kuin koko tähänastista sarjaa on helppo suositella lämpimästi kaikille niille lapsille, jotka vain jaksavat sen itse jo lukea. Kirous on hyvä kirja niin pojille kuin tytöillekin, sillä molemmille sukupuolille riittää samaistuttavia hahmoja. Oivallinen lahjaidea tämänvuotiseen pukinkonttiin!

Tähtiä: 3/5

Kirouksesta on kirjoittanut myös Henna.

Ennustus ja Kirous saavat vielä rinnalleen kolmannen Tähtisilmät-jatko-osan: Lumous. Jokohan se ilmestyy ensi vuonna?

Hanna van der Steen on muuten mukana Helsingin kirjamessuilla viikonloppuna! Kannattaa bongata!

Oman Kiroukseni olen saanut kustantajalta arvostelukappaleena, ja minulta se kierrättyykin oitis hyväntekeväisyyteen ensimmäisen osan tavoin Oulun Ensi- ja turvakodin lapsille ja nuorille.

Lukudiplomi-haaste ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema

Mainio Rose Impeyn Piraatti-Pete-kirja pikkulukijan hyppysissä.

Hdcanis Hyönteisdokumentti-blogissa haastoi kaikki mukaan suorittamaan lukudiplomia. Otathan sinäkin osaa? Haaste on hieno ajatus tehdä tunnetuksi tätä lasten ja nuorten lukuharrastusta esiin tuovaa tunnustusta, joka kirjallisuusdiplominakin tunnetaan. Diplomin idea on lähtöisin täältä Oulusta, mistä kuulin ensimmäistä kertaa tänä kesänä, kun vierailimme bloggareiden kanssa Oulun kaupunginkirjastossa.

Säännöt ovat Hyönteisdokumentista lainattuna tässä:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6 - 10 kirjaa. Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)

Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.

3. Haaste alkaa nyt (11.10.2012), ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).

Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.


Minun suunnitelmani

Haluan tietysti osallistua haasteeseen omien poikieni kanssa. He eivät ole vielä koulussa, mutta alakoulun ensimmäisten luokkien diplomikirjat sopivat heidän kanssaan luettaviksi erittäin hyvin. Toiseksi valitsen pikkukoululaisten listan sen vuoksi, että ehdin diplomin ohella lukea ja kirjoittaa paljon muutakin.

Olisin valinnut haasteeseen Oulun kaupungin koulujen opetussuunnitelman kirjallisuusdiplomiohjeet, mutta Opetushallituksen Kunnari sopii rajoiltaan meille paremmin. Oulussa nimittäin diplomi suoritetaan ymmärtääkseni koko alakoulun ajan luokilla 1. - 6., kun taas Kunnarissa ensimmäinen etappi on aiemmin. Tapiiri-osio valikoituu siis meille.

Valitsen kirjoista sellaisia, joita meillä ei ole vielä luettu, ja niistä koetan poimia mahdollisuuksien mukaan tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja heidän tunnettua tuotantoaan. Ahkerina lukijoina olemme jo monet kirjat lukeneet, kuten esimerkiksi Tatut ja Patut, Mauri Kunnaksen kirjat ja Beskowit sekä Lindgrenit, mutta aina löytyy uutta! Kolmantena kriteerinä valinnalle pidän tietysti sitä, että poimin mukaan tietysti niitä kirjoja, joiden parissa kuvittelen pikku lukutoukkien viihtyvän.

Tässä listamme:


Lelulaatikko - Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen
Veijarit - Jukka Laukkanen: Aaveilua
Naurupulveri - Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä?
Karvakorvat - Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja
Kiipeilyteline - Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa
Satusoppa - Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre
Kaukoputki - Tuula Korolainen: Meidän perhe

Suoritamme poikien kanssa diplomin niin, että lapset tekevät mahdollisuuksien mukaan ja soveltaen annetut diplomitehtävät ja minä kirjoitan blogia. Tästä tulee mukavaa!


Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema

Aloitan Lukudiplomi-haasteen siivin samalla myös blogissani teemallisen ajanjakson, jonka aikana keskityn lasten- ja nuortenkirjoihin muutenkin. Diplomi kuuluu teemaan omalta osaltaan, mutta se elää myös omaa elämäänsä. Samoin teema kulkee blogissa oman aikansa, mutta loppuu sitten omia aikojaan diplomin vielä jatkaessa eteenpäin. Lanu-kirjat ovat vielä osittain yllätys minulle itsellenikin, mutta sekä uutta että vanhaa on joka tapauksessa luvassa.

Sadunhohtoisiin, jännittäviin ja mielikuvituksellisiin lukemisiin!

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville. Asema. 2010.

Olen pitänyt Ville Rannan sarjakuvista Isi on vähän väsynyt ja Kajaani. Pidin myös kovasti hänen pilapiirroksistaan tehdystä kokoelmasta Joku raja. Siksi valitsin välipalaksi kirjastosta innoissani myös ohuen sarjakuvavihkosen Ohjeita rakastaville.

Petyin kovasti ja harmittaa. Onneksi tämä on kirjastolaina.

Vihkosessa oli jotakin sellaista rantamaista, josta pidinkin, mutta kokonaisuus jäi valjuksi ja herätti vain nipun ihmetteleviä kysymyksiä. Ensimmäinen kysymys kuuluu, mitä ohjeita vihkossa oikein esitetään.

Tuumailtuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että vihko on olevinaan varoittava esimerkki siitä, mihin rakastuminen saattaa pahimmillaan johtaa: oman itsensä menettämiseen, toiseen uppoamiseen, identiteetin totaaliseen katoamiseen. Muuta selitystä en keksi.

Otsikko on kuitenkin monikossa, sarjakuva jaettu kolmeen osaan, ja keksimiäni vastauksia on vain yksi. Toinen kysymys onkin se, mitä tässä en kertakaikkiaan nyt ymmärrä. Luulen, että aika paljon jää minulta hämärän peittoon.

En vaikuttunut siitä, että teoksessa esiintyville söpöille nallukoille piirrettiin rinnat ja sukuelimet. Ok, kontrasti on kieltämättä huikea, ja sitä lienee haettukin, mutta oikeastaan asetelma on jo mauton. Rannan muissa teoksissa on kuvattu kokonaisuuden osana onnistuneesti IHMISTEN välistä seksiä.

Ohjeita rakastaville on kysymysmerkkejä jälkeensä jättävä välipala. Taiteen yksi tehtävä on herätellä ajatuksia - sen vihkonen teki. Ei muuta. Onneksi en lukenut tätä Ville Rannalta ensimmäisenä!

Kenelle tämä saattaisi sopia? Rakkaudessa totaalisesti riutuvalle. Sellaiselle, joka on jo kadottanut itsensä. Hän ehkä löytäisi vihkon sivuilta itsensä.

Mistä tässä oikein sitten edes pidin? Kynän rosoisesta jäljestä ja tunteen kuvauksesta. Niistä yksi tähti:

Tähtiä: 1/5.

Sorry.