Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua. Valokuvat Laura Riihelä. WSOY. 2014.

Tip tap tip tap... Alkaa hyvinkin olla se aika vuodesta, jolloin joulun valot ja tuoksut hiipivät mieleen. Lapset kirjoittavat listojaan joulupukille ja kodeissa mietitään joulun viettoa.

Kun alat suunnitella joulupöydän kattausta, käännypä Terasa Välimäen ja Johanna Lundholmin puoleen! Heidän Hyvää joulua -keittiökirjansa antaa nimittäin sopivat vinkit valmisteluun, lahjoihin ja aaton ruokapuuhiin. Kirja jatkaa herkuttelua vielä joulun jälkeenkin, sillä se opastaa käyttämään joulun tähteetkin hyväksi. Mainiota!

Välimäen ja Lundholmin resepteissä maistuu ja tuoksuu joulu. Kaikkeen on tarjolla jotakin: aamuun, naposteluun, pää- ja jälkiruoaksi. Makeannälkäisiä hemmotellaan leivonnaisin ja karkein. Kodin koristeluun on pikkuvinkkejä ja lopuksi joulu pyyhitään pois maukkaalla tavalla tähteitä hyödyntämällä.

Kirja on erittäin kaunis. Laura Riihelän kuvien sommittelu hivelee silmää ja Timo Hämäläisen taitto on tyylikäs, raikkaan jouluinen. Kansi kutsuu kurkkaamaan sisälle ja käytettävyyspointsit teos saa siitä, että siinä on kirjanmerkkinauha mukana omasta takaa. Voisipa niitä toki olla vaikka kaksikin!

Hyvää joulua antaa aika helppoja ohjeita herkullisen joulun valmistamiseen. Itse kokeilin mieluisten vieraiden iltapalaksi marjaskonsseja ja pikahilloa. Molemmat ovat nopeita ja pomminvarmoja sekä helposti omien kaappitarpeiden mukaan muunneltavia ohjeita, jotka maistuvat! Toiseksi tein joulubrownieta työkavereille kokousmakeaksi. Huomenna nähdään, miten suklainen namu maistuu. Mun huushollissa on ainakin taivaalliset tuoksut! Suklaisen leivonnaisen kylkeen ajattelin jokaisen antaa pursottaa valmiskermavaahtoa oman maun mukaan.

Uusi kirja on aina vähän jäykkä, ja keittokirjassa se on hankala ominaisuus, kun resepti pitäisi pysyä näkösällä vaivattomasti. Mikä sen kätevämpää kuin laittaa kirja Umodel-lukutelineeseen!

Kirja sopii kaikille jouluihmisille ja hyvän ruoan rakastajille. Se on aivan oivallinen tunnelmantuoja juuri tähän mustaan vuodenaikaan. Lahjakirjana loistava - olisiko tarpeen hemmotella itseäkin pikkujoululahjalla?

Kirjan sain kokeilta itseltään Helsingin kirjamessujen ruokaosastolta:

Kiitos tuhannesti - tämä kirja tulee olemaan käytössä ympäri vuoden. Hyvää joulua teillekin, Teresa ja Johanna!

Tähtiä: 5/5

Tästä upeasta keittiökirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Kurkistus viikon taakse kirjamessuille

Sunnuntaiaamuna kirjamessuilla oli lauantaita rauhallisempaa.

Kirjamessuilin Helsingissä lauantaina 25. ja sunnuntaina 26. lokakuuta. Päätavoitteeni oli tavata muita kirjabloggareita ja päivystää kirjabloggaajien sohvanurkkauksessa Boknäsin osastolla. Olin poiminut messuohjelmasta muutaman tärpin, joihin ajattelin osallistua, jos sopivasti aikaa jää.

Lauantaina pyyhälsin suoraan Oulun-koneesta Messukeskukseen ja WSOY:n ja Tammen järjestämälle kirjabloggareiden brunssille, joka oli jo hyvää vauhtia menossa, kun pääsin mukaan. Ehdin kuitenkin kuulla kolmesta erittäin kiinnostavasta uutuuskirjasta, jotka kaikki lähtivätkin messuilta mukaani siitä huolimatta, että olin pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa matkustavana päättänyt olla ottamatta messumatkalta mukaani ainuttakaan kirjaa.

Ella Kanninen juonsi ja haastatteli kirjailijat kirjabloggareiden
brunssilla. Haastattelussa Paolo Giordano.

Ensimmäinen kirjoista on Riina Katajavuoren Wenla Männistö. Sen isättömyysteema ja kytkökset Seitsemään veljekseen nostivat kiinnostukseni siihen pisteeseen, erttä kirja oli saatava. Toiseksi norjalaiskirjailija Kim Leine kertoi tiiliskivestään nimeltä Ikuisuusvuonon profeetat sellaisia juurevia kuvauksia, että uteliaisuus heräsi. Aika näyttää, miten tiiliskiven kanssa käy. Kolmanneksi Paolo Giordano Italiasta kertoi kirjastaan Ihmisruumis. Giordano on toimittaja, joka oli pyytänyt päästä Afganistaniin juttukeikalle. Tuosta matkasta on jalostunut Ihmisruumis, joka on siis eräänlainen sotakirja, jonka Giordano on kirjoittanut ilman omakohtaista kokemusta sotimisesta. Se on kirjakolmikosta ehdottomasti kiinnostavin. Neljänneksi poimin vielä mukaani Jari Järvelän Särkyvää, jonka takakansiteksti ja prologi liikuttivat minua niin, etten pystynyt jättämään kirjaa koditta.

Johanna Lundholm ja Teresa Välimäki ihastuttavan uutuuskirjansa kanssa.
Testaan reseptejä ja bloggaan joulukirjasta lähiaikoina! Maiskis...

Niinpä käsimatkatavarani olivat paisahtaneet, ja kun vielä messuilta ostin tuliaisiksi lapsille Mauri Kunnaksen Herra Hakkarainen harrastaa ja sain ruokamessuilta mukaani Teresa Välimäen ja Johanna Lundholmin Hyvää joulua -keittokirjan, jouduin lainaamaan tilaa messutuliaisilleni kaverin laukusta. Maltillinen kirjakasa joka tapauksessa, eikö vain?

Kirjabloggareiden sohvalla
bloggarikollega ja kirjailija Paula Havaste,
jonka kanssa keskustelimme muun muassa lukulaitteista
ja ruoanlaitosta.

Kirjabloggareiden sohvanurkkauksessa oli juuri niin kivaa, kun etukäteen ajattelin - tai oikeastaan päivystäminen oli mukavampaa, kuin osasin odottaa. Lauantain kohokohta oli se, kun juttelin pitkään kirjoittamisesta erään kirjoittamiskärpäsen pureman saaneen kanssa. Sellaisessa hetkessä on aina jotakin tavattoman sykähdyttävää, kun yhteisen innostuksen kautta löytyy yhteys ja vuorovaikutuksen riemu. Sunnuntaina hienoja hetkiä oli paljon, muun muassa kirjailijatapaamiset, kustantamojen esittäytymiset, kirjavinkkaukset ja tietysti muut paikalla pyörähtäneet bloggarit.

Bloggari yhdessä mielipuuhassaan:
lukemassa ja antamassa tekstistä palautetta.

Omaan messuohjelmaani olin tärpeiksi poiminut lähinnä lastenkirjoja käsitteleviä esityksiä. Ainoa haastattelu, johon ehdin, oli minun ja poikieni yhteisen idolin Mauri Kunnaksen esiintyminen Aleksis Kivi -lavalla. Emma Alftan haastatteli Kunnasta uutuuskirjasta Herra Hakkarainen harrastaa. Itse kävin esityksen jälkeen kiittämässä Kunnasta kaikista kirjoista, jotka ovat antaneet minulle ja pojilleni valtavasti iloa ja oppia, ja utelin tulevista. Kirjailija-piirtäjä paljasti, että uusi työn alla oleva teos on Koiramäkeä. Odotamme kuumeisesti!

Mauri Kunnas.

Olin Helsingin kirjamessuilla pitkän tauon, ehkä noin kymmenen vuoden jälkeen. Matka kannatti ehdottomasti! En oikein jaksa messuhulinaa kovin kauaa kerrallaan, mutta ensi kerralla koetan siitäkin huolimatta - ja sen tähdenkin - suunnitella ohjelmani vielä huolellisemmin. Messuilla on oma valtava voimansa, ja kirjabloggareiden oma soppi toimi keitaana messumaassa. Kiitos kaikille!

Kirjamessuilla

Olen mukana Helsingin kirjamessuilla lauantaina 25. ja sunnuntaina 26.102014!

Kirjabloggareiden kulmauksessa Boknäsin osastolla 6g85 päivystän sunnuntaina keskipäivän molemmin puolin. 

Tuu moikkaan!

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa?

M-L Muukan graafinen suunnittelu kirjassa on tyylikäs ja oivaltava.

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa? Tutkimusmatka naisen seksuaalisuuteen. (What do women want? Adventures in the Science of Female Desire. 2013. Suom. Natasha Vilokkinen.) Siltala. 2014.


Kollegani suosituksesta lähdin jälleen kirjalliselle matkalle naisen seksuaalisuuteen. "En suosittelisi kirjaa kenellekään alle nelikymppiselle!" oli niin houkuttava kuvaus, etten tietenkään voinut olla ottamatta selvää, mistä teoksessa Mitä nainen haluaa on kysymys. Käsissäni oli suorapuheinen opus, jossa estottomat esimerkit lomittuvat tiukkaan tutkimukselliseen otteeseen. Aluksi pelotti: mitä käänteentekevää kirjasta löydän. Lopussa olin vain helpottunut: vanhat muotit ja rooliodotukset voidaan heittää tutkimusten valossa menemään!

Tietokirjailija ja toimittaja Daniel Bergner tutkii naisen seksuaalisuutta useiden eri näkökulmien kautta. Hän selvittää uusimpia tutkimuksia eri tieteenaloilta ja käyttää hyväkseen naisten omia kuvauksia seksuaalisuudestaan. Lopputuloksena on vetävä tietokirja, joka on kenties käänteentekevin sitten Shere Hiten 1970-luvun lopussa tekemän raportin naisen seksielämästä.

Naisen seksuaalisuus on varsin vähän selvitetty elämän alue. Sitä leimaa pitkälti mystisyys. Puhutaan esimerkiksi g-pisteestä, jonka olemassaoloa myös laajalti epäillään. Naisen orgasmi on myös niin salaperäinen asia, että sitä ei oikein voi edes kuvailla. Naisen halukkuus se vasta kinkkinen ilmiö onkin, sillä usein todistellaan vain sitä, miten naisen himo on suoraan ja/tai kiertäen riippuvainen milloin mistäkin, kuun asennosta tai kumppanin tai omien sukkien väristä.

Mitä nainen haluaa todistelee, miten naisen halu on aliarvioitu ja määritetty ahtaasta (pelkästään miehisestä?) näkökulmasta. Bergner tuo esiin aiempien tutkijasukupolvien "umpisilmäisyyden", joka on johtanut siihen, että toista sukupuolta on pidetty seksuaalisena ja toinen on nähty vain suvunjatkajana. Naisen oma seksuaalinen määräysvalta on edelleen monin paikoin mahdottomuus. Nainen nähdään objektina ja passiivisena vastaanottajana, jolle kerrotaan, miten pitäisi tuntea ja käyttäytyä.

Mitä nainen haluaa sen sijaan tuo naisen itsensä keskiöön, ja näkökulman ja roolien muutoksilla se saa piirrettyä osan erilaista todellisuutta. Tuossa todellisuudessa naisen seksuaalisuudelle ei aseteta esteitä eikä nainen ole sen enempää yksiavioinen tai läheisyys- ja turvallisuushakuinen intiimisuhteissaan kuin mieskään. Erilaisessa todellisuudessa nainen hahmottuu kokonaisempana ihmisenä, tekijänä omine valintoineen. Tuo todellisuus on humaanimpi ja lohdullisempi, se on suvaitsevaisempi ja - totta vieköön - hauskempi.

Suosittelen Bergneriä kaikille niille, joita ei kyseenalaistaminen häiritse, joita uudet näkökulmat innostavat ja jotka ovat tarpeeksi seikkailunhaluisia lähteäkseen tutkimusmatkalle. Toisaalta jos esimerkiksi dopamiini, hippokampus, vanhemmuusinvestointi ja evoluutiopsykologia termeinä vieraannuttavat, ei kannattane vaivautua kokeilemaan.

Tähtiä: 4/5.

Pitkästä aikaa kirjapostaus!

Umodel-lukutelineen saa...

Arvoisa blogistanian kulkija,

Umodel-lukuteline-arvonta on suoritettu, ja Onnenpoika nosti tällä kertaa Kartsun arvan voitokkaaksi. Onnea aivan tavattoman paljon! Lähetätkö minulle postitusosoitteesi sähköpostiini luenjakirjoitan at gmail piste com, kiitos, niin saan paketin postiin.

Kiitos kaikille osallistuneille! <3

Suomalaisen kirjallisuuden päivän arvonta

Hyvät blogini lukijat ja seuraajat!

Kiitokseksi kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta, tunnustukseksi siitä, että luotatte blogiini ja kiinnostutte kanssani samoista asioista, avaan nyt, suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivänä

arvonnan suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi!

Samalla juhlistan sitä, että blogissa teitä on jo huikeat 200 ja Facebookissa 163.

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy viikon päästä, perjantaina 17.10.2014 klo 18.00. Palkintona on aivan mainio, upouusi suomalaista käsityötä oleva Umodel-lukuteline (kurkkaa Umodelin nettisivut)! Olen aiemmin kirjoittanut telineestä käyttökokemuksiani täällä. Tämä palkinto on tosin vielä parempaa: siinä on liukuesteet, mikä helpottaa telineen käyttöä esimerkiksi sängyssä luettaessa!

Voit osallistua arvontaan, jos olet blogini seuraaja Bloggerissa tai Facebookissa. Jos et vielä seuraa kummassakaan ja haluat mukaan, voit toki nyt liittyä jompaankumpaan mediaan ja osallistua sitten. Arpalipukkeen saat ilmoittamalla olevasi mukana arvonnassa joko tämän postauksen kommenteissa tai Luen ja kirjoitan -blogin Facebook-sivulla. Jakamalla tietoa arvonnasta joko omassa blogissasi tai Facessa saat toisen arpalipukkeen. Ilmoita kommentissasi, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla. Selvää? Hyvä.

Arpaonnea kaikille!

Lopuksi avaudun päivänsankarin kunniaksi omasta suhteestani Aleksis Kiven pääteokseen, Seitsemään veljekseen. Nykyään pidän teosta suurkirjana ja erittäin taidokkaana kasvukertomuksena ja kansankuvauksena, ja ilman muuta se on yksi suomalaisen kirjallisuuden kiistattomimpia merkkiteoksia. Alakoululaisena Seitsemän veljestä sen sijaan ahdisti. Se oli pakkopullaa, jota joka Aleksis Kiven päivä tuotiin esille, vähän niin kuin kaikkien aikojen inhokkini kanaviillokki koulun ruokalistassa. En voinut sietää takkutukkaisia veljeksiä ja äijäilyä, lukkarin koulun äyskintää ja keskinäistä riitelyä.

Myöhäisteini-iässä, viimeistään lukiossa iki-ihanan äidinkielenopettajani viitoittamana, suhde merkkiteokseen muuttui. En enää tarvinnut kirjalta pelkkää samaistuttavaa tarinaa tai kaunista, kepeää luettavaa. Samaan saumaan sattui Jouko Turkan Seitsemän veljestä -elokuva, joka taas ampui niin yli, että sitä en voinut muuta kuin ihailla, vastoin suuren yleisön reaktioita. Nyt myöhemmin taas omien poikieni kanssa Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä on ollut mitä mainioin matka, joka on kuljettukin jo moneen kertaan. Vähitellen päästään liukumaan myös aitoon, alkuperäiseen Kiven kerrontaan, ja ihaillen seuraan vierestä poikien intohimoa Seitsemää veljestä kohtaan.

Jos haluat, voit mielihyvin jakaa omat ajatuksesi Seitsemästä veljeksestä samalla, kun lunastat arpalipukkeesi!

Muistathan vielä, että arvonta alkaa siis N-Y-T!

Poika Mancini Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on erilainen kuin muut oululaiset, se asuu homon kanssa samassa asunnossa, se on runopoika ja haluaa tyttöjä. Poika Mancini haluaa rokkariksi, ja se onnistuu!

Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan perustuva Poika Mancini tuo oululaista ja suomalaista rockhistoriaa teatterin estradille. Pääosassa loistaa Mikael Saari, jonka tulkinnat Röyhkän musiikista saavat ihon kananlihalle. Upeasti Saaren sivussa rooleissaan onnistuvat myös ujohko oululaisbimbo Lotta Vaattovaara ja parissakin roolissa nähtävä Pete Miettunen. Ohjaus on Janne Kuusitien, ja se lähtee ihanasti lapasesta heti näytelmän alussa. Tarinankerrontaa maustavat kautta matkan nimittäin jopa naivistiset elementit, joita itse olisin ahminut mielelläni tässä yhteydessä vaikka enemmänkin.

Tarina on ehkä yksinään ohuehko, mutta sitä kannattelee ennen muuta Kauko Röyhkän musiikki. Toiseksi esitystä tanakoittaa oululaisen ja suomalaisen kulttuurihistorian oikeasti eletty elämä: Rauhala, Merikoski, Tavastia... Miss Farkku-Suomesta pitävät saavat herkkunsa sivuroolissa esiintyvästä Väldestä ja muista yhteisistä henkilöistä. Esityskokonaisuuden ehdottomia helmiä on puheroolejakin saava bändi, jonka keulahahmona häärii Tommi Saha, ja joka soittaa monipuolisesti ja hivelevän kunnianhimoisesti. Bändi luo koko esitykselle huikean alun ja pysäyttävän lopun.

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on esitys, joka kannattaa ehdottomasti nähdä, jos kaihoaa 1980-luvun alkupuolen kulttuurimeininkiä tai rakastaa Kauko Röyhkän musiikkia tai kirjoja. Esitys sopii oikein hyvin myös nuorille ja ylipäätään rockkukkoilusta pitäville. Minä pidän.

Katso Poika Mancinin esityskalenteri!

Kurkkaa myös, mitä Lukutoukka on kirjoittanut kirjasta Poika Mancini!

PS. Blogilla on Bloggerissa nyt tasan 200 seuraajaa! Lisää teitä on Facebookissa ja Bloglovin'issa ja missä ikinä lienettekään :-)... Vaude vau - on arpajaisten aika, mistä lisää piakkoin! :-) Kiitos kaikille vanhoille kamuille uskollisuudesta ja uusille innostuksesta!

Lukuintoa hakemassa Oulussa 2.9.2014

Osallistuin tänään valtakunnallisen Lukuinto-hankkeen teemavuoden avajaisjuhlallisuuksiin Oulussa. Hankkeessa vahvistetaan koulujen, kirjastojen ja kotien yhteistyössä lasten ja nuorten monipuolista lukuharrastusta, joka on viime vuosina jonkin verran - huolestuttavasti - hiipunut. Teemavuoden aikana syntyneitä hyviä lukemiseen innostavia keinoja esitellään ja levitetään valtakunnallisesti. Kokeiltuihin ja toimiviksikin todettuihin konsteihin voi tutustua Lukuinnon verkkosivuilla ja vuoden ajan Lukuinto-tapahtumissa ympäri Suomen.

Lukuinto on merkittävä ja tärkeä hanke. Me kirjabloggaajat ja -harrastajat emme ehkä tule lukemishuumassamme ajatelleeksi, että tekstinymmärtämisen taito ei ole itsestäänselvyys. Luetun tekstin (kirjallisen, kuvallisen tai auditiivisen) ymmärtäminen on avain kaikkeen muuhun oppimiseen. Lukutaito ja lukuharrastuneisuus ovat avaimia aktiiviseen yhteiskunnan jäsenyyteen, todettiin avajaispuheenvuoroissa moneen otteeseen. Valtiosihteeri Kari Anttila kertoi juhlaväelle, että EU:ssa ollaan yleisesti huolissaan lukutaidosta, sillä peräti 24 %:lta kaikista yli 15-vuotiaista eurooppalaisista puuttuu yhteiskunnassa tarvittava lukutaito. Siis ajatelkaa, 24 %:lta meidän eurooppalaisistamme! 

Suomessakin lukuharrastuneisuus kulkee käsi kädessä niin luetun ymmärtämisen taitojen kuin koulumenestyksen kanssa ja on sekä sukupuoli- että sosiaaliryhmäsidonnaisia. Pojat lukevat tyttöjä vähemmän, ja alemmissa sosiaaliluokissa luetaan ylempiä vähemmän, kertoi professori Jouni Välijärvi. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tekee näiden ryhmien oppimisen edellytyksille.

Lukemisen haasteista huolimatta Lukuinto-teemavuosi starttasi upeasti! Alussa soljuimme tunnelmaan kauniin Soittorasian siivin -balettiesityksen tahdittamana. Tilaisuudessa julkistettiin Lukuinto-lähettiäät Siri Kolu, Aleksi Delikouras ja Agneta Möller-Salmela, joista kaksi ensimmäistä toimivat myös juhlan juontajina aivan mainiolla tavalla. Aleksi Delikouras jopa heitti lavalla voltin, ja jopa se oli komeaa! Lähettiläät ovat totisesti tekijät paikallaan. Siri Kolu kaipasi toiminnan pöhinää kirjojen ympärille, ja Aleksi Delikouras taas kohtaamisia nuorten lukijoiden kanssa. Delikouras haluaa myös julistaa, miten lukeminen on coolia - omasta mielestäni usein jopa seksikästä! Beat it! 

Pohjoissaamella räppäävä Ailu Valle vetäisi hienon kappaleensa Dušši dušše duššat - Turha vain tuhoutua ja kertoi kokemuksiaan erilaisista kielenopettamisen tavoista, kuten rap-tekstien teosta. Helsingin kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto valotti kirjastojen muuttuvia rooleja ja antoi vinkkejä myös koulujen ja lukuharrastajien käyttöön (katso linkit alla). Kirjastojen palvelut tukevat käyttäjiensä kansalaisuutta kirjavalla tavalla. Haavisto sanoi, että kirjastoista haetaan jopa Kelan ja pankkien palveluita, mutta kirjastot keskittyvät tietysti olennaisimpaan omalla alueellaan. 

Kirjastot ovatkin kehittäneet mitä upeampia toimintamuotoja lukuharrastajille: lukukoirat, yllärikassit, lukuvalmentajat, kirjavinkkaukset ja aivan ihastuttava novellikoukku, jossa yksi lukee ja muut virkkaavat tai kutovat tarinaa kuunnellessaan! Kirjastojen haasteena Haavisto näki muun muassa sen, miten fyysistä olomuotoa vailla olevat e-aineistot voidaan pitää esillä. Onko teillä omista kirjastoistanne kokemusta tästä tai omia ideoita e-aineistojen esillepanoon?

Lukuinto-teemavuoden avajaiset tarjosivat monenlaista herkkua, jota kaikkea en valitettavasti pysty kerralla kattamaan tähän pöytään. Juhlan päätteeksi kuulimme aivan mainiota Oulu Youth Jazz Orchestraa. Tallenne tilaisuudesta näkyy myöhemmin Kirjastokaistalta, ja Lukuinto-tapahtumia järjestetään ympäri Suomen seuraavan vuoden aikana. Kannattaa mennä mukaan!

Linkkejä:
Lukuinto
Lukuinto-lähettiläiden tervehdykset
Kirjastot.fi
Kirjasampo.fi
Kirjastokaista.fi
Kirjatti

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä. Tammi. 2014.

Loppukesän aurinko hellii, kun Kiantajärven rannalla maustuu hauki ja kirjolohi folionyyteissä. Porkkana, parsakaali, sipuli ja kesäkurpitsa saavat valkoviinihauteen. Liekinkestävä vuoka sujahtaa kamiinaan ja pian tienoon täyttää herkullinen tuoksu. Kala kypsyy nopeammin, joten se lisätään samaan pesään vasta myöhemmin.

Sipulit viinihauteeseen, lime kalalle.

Porkkanaa sipulille kaveriksi. Oikea leikkausote on
harjoittelukysymys.

Lohen ja hauen väliin suolaa, ruohosipulia,
tilliä ja nokare voita.

Hygieniasta pitää huolehtia mökilläkin, vaikka juokseva vesi puuttuisi.

Tässä tilavassa kamiinassa paistuu kätevästi yhtä aikaa
kalat ja kasvikset.

Bon appétit! Asettelu ei ehkä hivo silmää,
mutta voin vakuuttaa, että ruoka vei kielen mennessään.

Lähes jokainen on paistanut kiukaalla makkaraa saunaevääksi, mutta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, miten monenlaiseen kypsentämiseen kiuas sopii. Kiukaalla on kuitenkin tehty ruokaa ikiajat. Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan  Saunakeittokirja näyttää, miten kiukaassa valmistuu mikä vain modernimpikin ruoka pullasta entrecôteen ja piparkakusta ravunpyrstöihin.

Saunakeittokirjan ehdoton paras puoli onkin se, että se toden teolla innostaa kokkaamaan saunassa - tai missä tahansa tulipesässä. Vai mitä sanotte siitä, kun viiden naisen seurue kokeilee Saunakeittokirjan ohjeita Suomussalmen mökillä, kukin haluaa oman kirjansa kotiin vietäväksi? Yksi aikoo kokata saunassa, toinen leivinuunissa ja kolmas takassa saunankiukaan lisäksi. Kirjan ruokaohjeet inspiroivat keksimään uusia uuninvalloitusreseptejä.

Vakuuttunut testiryhmä. <3

Maittavan päivällisen jälkeen lämpiää sauna. Voista ja jauhosta syntyy taikinakuori, jonka alle piilotetaan vasta metsästä haetut mustikat. Kun löylyt on heitelty ja kylpeminen lopetettu, mustikkapiiras laitetaan saunan pesään. Kuori kypsyy nopeaa ja piirakka on valmis. Vaniljakastikkeen kanssa se meinaa viedä kielen mennessään, vaikka piiraassa maistuu kainosti lievä savun maku.

Vastapoimitut mustikat,
fariinisokeri ja voi pohjalle...

... ja taikinakuori päälle. Keikauskakku on valmis.
Huomatkaa myös pöydällä oleva kirja. Loistava!

Suussasulavaa. - Keikauskakku oli reseptissä
raparperistä ja mansikasta. Varmaan hyvää niinkin,
mutta muunneltavuudelle pointsit! Toimii millä marjalla
tahansa ja vaikka hedelmillä.

Saunakeittokirja yllätti vaivattomasti muunneltavilla resepteillään ja rennon huolettomalla otteellaan. Se ihastutti upeilla Vesa Rannan kuvilla ja innosti lähtemään saunaan erityisesti kokkaamaan. Erittäin ilahduttavaa on, että kirjan reseptien ainekset ovat tuttuja perustarvikkeita, joita löytää helposti mökkikylienkin kaupasta - ja tuloksena on monipuolisia toinen toistaan maittavampia ja takuuvarmasti onnistuneita kattauksia. Kaiken lisäksi kirjan taitto on sanalla sanoen upea.

Saunakeittokirja sopii kaikille hyvän ruoan ystäville, varsinkin niille, jotka ovat valmiita kokeilemaan jotakin muuta kuin kiuasmakkaraa. Mökkituliaisina kirja on lyömätön, isänpäiväksi oikein osuva ja myöhemmin vaikka pukinkonttiinkin sopiva. Myös saunan suurille ystäville kirjalla on paljon annettavaa, sillä se esittelee 19 erilaista saunaa, niiden tunnelmaa ja ihmisiä pitkin Suomenniemeä.


Tähtiä: 5/5

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. (The Storied Life of A. J. Fikry. Suom. Tero Valkonen) Gummerus. 2014. (239 sivua.)


Tuulisen saaren kirjakauppias tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi (kiitos, Gummerus!). Syystä tai toisesta en aluksi innostunut siitä lainkaan, ja olin jo miltei unohtanut koko kirjan. Kaikella lienee tarkoituksensa, ja niinpä Tuulisen saaren kirjakauppiaskin ajautui käsiini vaiheessa, jossa muita kirjoja ei ollut lähellä, ja aloitin lukemisen - enkä aivan turhaan!

Tuulisen saaren kirjakauppias on vetävästi kirjoitettu rakkauskertomus uskottavine henkilöhahmoineen. Juoni on napakasti siinä, miten kirjakauppaa pienellä Alice Islandin saarella pitävän A. J. Fikryn elämä muuttuu, kun uusia ihmisiä virtaa hänen arkeensa. Elämä on hiljaista, tasaista ja äreää puurtamista, kunnes kohtalo sotkee järjestyksen. Arvokkaan ensipainoksen katoaminen tuo omat lisäjännityksensä tarinaan, mutta ne juonenkäänteet olivat tarpeettomia. Sen sijaan miljöö kirjakaupassa on niin ihastuttava, että se saa aikaan haaveilua omasta kirjakaupasta vaikkapa Oulun vieressä olevalla Hailuodon saarella, johon matkustetaan lauttayhteyksin - aivan kuin Alice Islandille. Utopiaa, mutta kotoisaa sellaista!

Juonta vievät omalla tavallaan eteenpäin jokaisen luvun aloittavat juoniselostukset tai merkinnät muista romaaneista, klassikoista ja tuoreemmista teoksista, ja nämä merkinnät käsittelevät kirjoittamista - se jos mikä saa aikaan kurnivaa kirjannälkää! Merkinnät ovat päähenkilön A. J. Fikryn tekemiä ja avaavat myös hänen ajatusmaailmaansa.

Kirja kertoo rakkaudesta - rakkaudesta lukemiseen, kirjoihin, kirjalliseen elämään ja ihmisiin. Se kertoo lukijaksi kasvamisesta ja muutoksesta. Tilanteet ja dialogi on kirjoitettu hyvin, jolloin kirjan kanssa saa iloita ja jopa surra. Tämä oli ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka kanssa nauroin ääneen lähes tikahtuakseni. Huumoripläjäys Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta sen tilannekomiikka toimii. Viihdyin lukiessani hyvin.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kevyt ja nopealukuinen teos. Erittäin hyvä kesäkirja, mutta suurta jälkeä se ei jälkeensä jätä. Aika tavalla samoin ajatuksin ovat teosta lukeneet myös

Erja
Katja
Linnea
Kirsi

Tähtiä: 3/5

Haastattelussa Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Kari-Pekka Toivonen

Näillä kulmilla on loppukevät ja alkukesä ollut hiljaiseloa, mutta taustalla on tapahtunut suuria. Hiljaisuuden rikkomiseen on nyt erittäin hyvä syy, sillä Oulussa vaihtui kaupunginteatterin taiteellinen johto keväällä. Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä, ja sitä jatkamaan valittiin muun muassa ansiokasta näyttelijäntyötä tehnyt sekä myös turkulaisen Linnateatterin johdossa oleva Kari-Pekka Toivonen. Uusi johto alkaa näkyä selvästi vasta uuden ohjelmiston myötä, ja minä odotan tulevalta vähintään yhtä paljon kuin viime vuodet ovat meille antaneet.

Mitä tulevasta miettii itse Kari-Pekka Toivonen?

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

Olet ollut Oulun kaupunginteatterin taiteellisena johtajana nyt reilut kolme kuukautta. Mitä yllättävää olet Oulusta ja teatteristamme oppinut?

KPT: Pestini on alkanut vauhdikkaasti ja työntäyteisesti. Oulun kaupunginteatteri on jo rakennuksena iso ja sitä se on myös organisaationa. Jokainen päivä on ollut opettavainen. Oulu ja oululaiset ovat yllättäneet minut avoimmuudellaan ja kulttuurisella aktiivisuudellaan.

Minkälaisten ydinajatusten varaan rakennat teatterin tulevaisuutta? Voitko paljastaa jotakin tulevaa huippuproduktiota, joka innostaa juuri nyt?

KPT: Uskon monipuoliseen ohjelmistoon, jossa jokainen produktio on tärkeä. En halua ajatella, että jokaiselle jotakin vaan että kukin produktio kertoo oman erityisen tarinansa. Ja lasten ja nuorten ääni pitää myös kuulua talossa. Tällä hetkellä suunnittelen 2015 vuotta ja olen kyllä siitä innoissani, en voi paljastaa vielä kaikkea. Syksyllä sitten kerron enemmän.

Mitkä ovat työsi haasteet? Mikä näyttää hankalimmalta?

KPT: Työni on monimuotoista ja kokonaisvaltaista. Vaikka asioita suunnitellaan pitkälle eteenpäin niin tiettyihin asioihin pitää olla valmis reagoimaan nopeasti. Täytyy ottaa asia kerrallaan. Tietysti jokainen ohjelmistollinen päätös koskee myös ihmisiä ja hankaliakin päätöksiä pitää tehdä. En kuitenkaan näe tulevaa hankalana vaan suhtaudun työhöni intohimoisesti ja pidän teatteria tärkeänä osana kaupungin kulttuurielämää.

Mikä puolestaan taiteellisen johtajan työssä vetää mukanaan? Mikä tuo työssäsi eniten iloa?

KPT: Kyllä se on tuo monipuolisuus, joka pitää aktiivisena. Se hetki, kun jokin idea lähtee konkreettisesti elämään on hienoa. Luen paljon ja olen kiinnostunut teatterista sen kaikissa muodoissa ja tämä kaikki kuuluu myös työhöni. Vaikka vastuu on suuri, niin siitä saa myös iloa.


Kesäinen kiitos haastattelusta, Kari-Pekka Toivonen!

Jään malttamattomana odottamaan ensi vuotta ja toivotan sekä taiteelliselle johtajalle että Oulun kaupunginteatterille paloa ja valoa tuleviin kausiin! Syksyn 2014 uutuuksista itse pidän erittäin kiinnostavana muun muassa Kauko Röyhkän tekstiin perustuvaa musiikkinäytelmää Poika Mancini, mutta myös Amadeus vaikuttaa lupaavalta. Mainioita kappaleita jatkaa syksyyn myös kuluneelta kaudelta, kuten Housut pois ja Mielensäpahoittajat. Katso koko ohjelmisto esityskalenterista!

*  *  *

Luen ja kirjoitan jatkaa kesän ajan matalaliitoa, mutta joitakin kirjapostauksia ja ehkä myös kulttuuritapahtumakatsauksia on luvassa. Koleasta alkukesästä huolimatta toivon teille kaikille unohtumattomia kesäiloja ja lukurauhaa!

Keinulauta Oulun kaupunginteatterissa

Pii (Merja Pietilä) antaa Argonin (Aki Pelkonen) lukea muistikirjaansa.

Keinuminen on helppoa, jos voi luottaa toiseen niin kuin aurinko voi luottaa kuuhun.

Keinulauta on tarina pikkukarhusta nimeltä Pii (Merja Pietilä), joka etsii itselleen kaveria keinulaudalle. Karhu törmää seikkailuissaan monenlaisiin mielenkiintoisiin hahmoihin (mainiot Tuula Väänänen ja Anneli Niskanen), miljöisiin ja tunteisiin, kunnes hän löytää "ihan tyhmän" Argonin (Aki Pelkonen). Timo Parvelan tekstin pohjalta tehty esitys liikuttaa aikuisen katsojan, ja tempaa mukaansa perheen pienimmät. Kaikki ihastuvat.

Istuin eturivissä omien poikieni kanssa. Lapset eläytyivät näytelmään syvästi. Ihastuttava puvustus (Pirjo Valinen) puhutti vielä kotimatkallakin. Parhaiksi hahmoiksi pojat mainitsivat ykstuumaan Auringon ja Kuun. Esityksen tempo on rauhallinen, ja se imaisee mukaansa. 50 minuuttia katsomossa menee liian nopeasti, mutta pikkuväelle kesto on varmasti aivan optimaalinen. Parvelan teksti on loistava, ja Mikko Korsulaisen ohjauksessa siitä on tullut vertaansa vailla oleva elämys.

Kuu (Anneli Niskanen) ja Aurinko (Tuula Väänänen) keinuvat yhdessä.

Pienen näyttämön upea valoshow oli taas jälleen kerran sykähdyttävää katsottavaa. Valoin rakentuivat miljööt, joissa värit vaihtelivat ihastuttavasti ja Piin ajatukset lentelivät. Seinillä ja lattialla uivat kilpukonnat ja rauskut, ja heijastettu ilmapallo siirtyi osaksi näytelmää. Lasten oli helppo seurata mukana. Lisää tätä!

Keinulautaa ei voi muuta kuin mitä lämpimimmin suositella! Helposti voisin väillää, että tämä näytelmä sopii ihan kaikenikäisille, mutta varminta lienee lähteä esitykseen alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Käsiohjelmakin on taas kekseliäs. Kokeilkaapa!

Kurkkaa näytösajat!

Oulussa muuten tapahtuu taas pian: vuosittainen lasten ja nuorten teatterifestivaali saa taas kaikki näytösajat 19. - 24.5.2014. Hurraa!

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Melomista vierailulla Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Putous-tähti Aku Hirviniemi saapui Oulun kaupunginteatteriin ja alkoi meloa. Kummallista kyllä, vähän kysynnän vuoksi maanantain esitys oli jouduttu perumaan, ja tiistainakaan suuren näyttämön paikoista ei ollut täyttynyt kuin noin puolet!

Antti Leikaksen esikoisromaaniin Melominen pohjautuva monologi tulee lapsiperheen isän suusta. Yliväsynyt isä ponnistelee itsensä, perheensä ja työnsä soissa. Hirviniemi osaa kyllä asiansa. Alun kakkahuumori ei oikein purrut, mutta se meni lämmittelynä. Loppuesitys liikutti ja enempi nauratti, ja välillä se kimposi kahlitsemattomana päähenkilön tajunnanvirtaan. Tilanteisiin pystyi samaistumaan, päähenkilön tunteita saattoi myötäelää tai sitten myötähäpeä hiipi iholle. Kyllä monologi toimi, ja minun odotukseni täyttyivät. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli ehdoton lisäplussa!

Suurella näyttämöllä yksinkertainen lavastus kantaa. Hauskaa vaihtelua totuttuun nykytekniikkaan toi piirtoheitin, jolla paitsi heijastettiin kalvoja eri tarkoituksiin, tehtiin nokkelia varjokuvia. Näyttämöllä Aku Hirviniemen jälkeen seuraavaksi eniten rooleja sai moppi.

Antti Leikaksen esikoinen sai ilmestyessään paljon huomiota ja kiittävää palautetta. Monologiksi se lienee taipunut helposti. Melomista näyttää kiertävän Suomea vielä ainakin jonkin aikaa. Jos osuu nurkillesi, harkitse vakavasti!

Mielensäpahoittajan miniä Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

"Olisit voinut yrittää joskus vähemmän."

Jatko-osa Mielensäpahoittajalle on totta vieköön paikkansa Oulun kaupunginteatterissa lunastanut! Tuomas Kyrön tekstin pohjalta käsikirjoituksen näytelmään on tehnyt Jukka Heinänen, joka on myös ohjannut kappaleen. Näyttämölle nousee kirjasta tuttu miniä ja Mielensäpahoittaja perheineen, mutta dramatisointi on ottanut omat vapautensa. Ihastuttavasti tämä farssi onkii aineksia myös ajankohtaistapahtumista, kuten Ukrainan tilanteesta. Bravo!

Mielensäpahoittajan miniä kertoo tarinan nimihenkilöstään, kuten kirjakin. Rooliensa puristuksessa perheellinen uranainen saa järkytyksekseen hoidettavaksi appensa, johon välit ovat lievästi ilmaistuna mutkikkaat. Soppaa sotkevat etuajassa Suomeen saapuvat venäläiset liikekumppanit ja lapset, jotka palaavat yllättäin perunasäkin kanssa sysi-Suomen mummolasta kotiinsa.

Miniänä sinnittelee uskottavasti Elina Korhonen. Luomuviiniä nautiskeleva miniä yrittää kaikkensa: hän yrittää peittää epävarmuutensa, yrittää pysyä vahvana, yrittää hallita kaikkea ja yrittää vielä hymyillä kaikesta huolimatta. Mielensäpahoittajana nähdään jälleen ainoa oikea ja ehdottomasti Suomen paras ukkorahjus Hannu Pelkonen. Vaikka ryhti on yhtä kumara kuin Mielensäpahoittajassa, ilahduin kovasti siitä, että Miniän Mielensäpahoittaja oli saanut joihinkin liikkeisiinsä vimmaa ja vauhtia erityisesti esityksen loppupuoliskolla, joka irrotteli ensimmäistä puoliaikaa rennommin.

Muut roolit hoituvat parivaljakon Tomi Enbuska (miniän aviomies, venäläinen liikekumppani, miniän kuopus) ja Anne Syysmaa (anoppi, venäläinen liikekumppani ja miniän esikoinen) voimin. Roolien vaihto sujuu luontevasti ja uskottavasti, ja sitä tukee Maija Tuorilan kekseliäs puvustus. Tuorila on suunnitellut myös monikäyttöisen lavastuksen, joka muuntautuu muun muassa valoin (Teemu Huotari) nopeasti eri miljöiksi. Pienellä näyttämöllä valaistus onkin ollut viime aikoina usein jollakin tapaa yksi esityksen helmistä.

Mielensäpahoittajan miniä nauratti, ja suuri lukiolaisten joukkokin näytti viihtyvän yleisön joukossa erinomaisesti. Seuralaisenani oli oma isäni, jolle esitys osui ja upposi: jos itse fanitan Mielensäpahoittajaa, miniästä tuli isän suosikki. Minä puolestani ihailin sydän syrjälläni tätä lopputulosta, jonka harjoituksia kävin seuraamassa aiemmin.

Mielensäpahoittajan miniä on tämän kevään pikkunäyttämön magneetti, ja saa teatteriyleisön viihtymään takuuvarmasti. Tunnin ja neljäkymmentä minuuttia kestäneen esityksen jälkeen ulos käveli silminnähden tyytyväinen yleisö. Suosittelen erityisesti miniöille ja appiukoille, vävyille ja anopeille ja ennen kaikkea jokaiselle Mielensäpahoittajan sielunveljelle ja -siskolle.

Katso esityskalenteri!

Graafinen suunnittelu: Tuija Katén

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa

• Maija Kirjojen keskellä
• Karoliina Kirjavassa kammarissa
• Mari a kirjablogissaan
• Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa

PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5