Sonaatti Miriamille

Muistattekos vielä sen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja? Se oli pinnalla jokunen vuosi sitten, ja silloin minäkin sen luin ja muistaakseni ihan tykkäsinkin. En kuitenkaan muista kirjasta yksityiskohtia sen tarkemmin. Nyt luin Olssonin Sonaatti Miriamille -romaanin, ja luulen, että se jää paremmin mieleen. Kirja kertoo Adamista, joka menettää tyttärensä, tulevaisuutensa, Uudessa-Seelannissa. Tulevaisuuden menettäminen saa hänet etsimään menneisyyttään. Hän ei tunne sukunsa menneisyyttä, jota hän lähtee etsimään Puolasta. Oman menneisyytensä hän on jättänyt 20 vuotta sitten Ruotsiin, jonne palaa ottamaan sitä takaisin itselleen löydettyään sukunsa menneisyyden Puolasta. Tämä on oikein kiva kirja siitä, ettei itseään voi täysin tuntea, jos ei tunne sukuaan ja sen historiaa.

Tyyntä ja myrskyä

Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.

Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!

Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?

Taistelu ja mitä sen jälkeen tuli

Oh! Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Ah! Onkohan multa taas mennyt monta hyvää kirjaa ohi suun, kun en tykännyt niin paljon Maata meren alla -romaanista enkä sitten ole vaivautunut tutustumaan muihinkaan Ala-Harjan teoksiin. Tämä oli kyllä mainio. Kaikesta kohusta huolimatta kirja on vähäeleinen, mutta silti siinä on imua.

Normandialaisen maihinnousuoppaan Julien elämä järkkyy, kun mies pettää ja lapsi sairastuu. On pakko lukea vauhdilla eteenpäin, jotta saisi tietää, miten Emma selviää sairaudesta, ja miten Julie kokoaa itsensä, kun koko elämä hajoaa ympäriltä.

Ennakkoon ajattelin, että maihinnoususivujuoni saattaa olla vähän raskas. No myönnetään! Olin lukenut arvostelut niin kursorisesti, että olin siinä käsityksessä, että kirjassa on rinnakkaisjuoni, joka sijoittuu Normandian maihinnousun aikaan. Sen sijaan Julien menetys ja tasapainon saavuttaminen vertautuvat luontevasti sota-aikaan, maihinnousuun ja sen seurauksiin; kevyesti mutta samalla päivänselvästi.

Jännityksellä odotan, onko tämä lukuinto nyt tullut jäädäkseen. Joululoman alkamisen jälkeen olen ahminut jokaisen aloittamani kirjan. Mahtava tunne - eikä nyt ajatella, että kyllä se todennäköisesti ohi menee, kunhan työmäärä taas vähän kasvaa ja kirjahyllyssä huutelee enää Herman Hesse ja lauantaina saamani Stjärntecken berättar -kirja.

Siis vau. Eiku Vieras. Mutta siis vau.

Pakko se on myöntää: Riikka Pulkkinen on ehdottomasti paras nuori suomalainen kirjailija. Sillä tavalla hyvä, että kirjat ovat hyviä, mutta paras sillä tavalla, että uusi kirja on toistaiseksi ollut aina edellistä parempi. Rajan kohdalla minä vielä ajattelin, että kyllähän minä itsekin osaisin, Totta oli jo jotain sellaista, jollaista kirjoittaa oikea, hyvä kirjailija, jotakin, jota on turha enää edes kadehtia, kun voi vain tunnustaa alemmuutensa. Tämän Vieraan olen ahminut parissa päivässä. Tarina ja teksti tempaavat mukaansa ja pitävät otteessaan.

Ihan hassua, sillä jos joku minua kirjassa ärsyttää, niin kertojanääni. Ei kolmekymppisen naisen ole luontevaa puhua niin kuin kirjan Maria puhuu, pitkin ja monimutkaisin lausein, analysoiden kaiken. Eivät edes teologit puhu niin, minä kyllä tiedän! Kieli on kuitenkin samaan aikaan kevyttä ja merkityksiä pulppuilevaa, niin että sitä on pakko lähteä seuraamaan. Kieli juoksee eteenpäin ja lukija koittaa pysyä perässä. Suvantokohtiakin tulee, ja niihin voi sitten pysähtyä maistelemaan merkityksiä.

Ai pitäisikö tässä kertoa siitäkin, mistä kirja kertoo? No, nuoresta naispapista, joka karkaa New Yorkiin etsimään merkitystä elämälleen. Ja vähän muustakin, mutta en minä edes halua paljastaa enempää. Teemasta voin sanoa sen verran, että minusta Pulkkinen kirjoittaa menettämisestä. Läheisen menettämisestä, uskon menettämisestä, itsensä menettämisestä... ja siitä, miten ihminen voi taas löytää itsensä. Minusta menettäminen on teema, joka on läsnä jokaisessa Pulkkisen kirjassa, oikeastaan sen ympärillä on kaikki.

Toki kirjassa on muitakin teemoja, mutta menettäminen on se, joka tulee minuun. Kirja myös tuntuu todella valmiilta: sen maailma on loppuun asti pohdittu ja todenmakuiseksi viimeistelty. Ihailen teologisten pohdintojen maailmaa, jonka Pulkkinen rakentaa. En osaa arvioida, onko hänen kuvauksensa anoreksiasta yhtä todentuntuinen, mutta epäilen niin olevan. Pulkkinen ei jätä kirjailijantyötään puolitiehen. Tietenkin löytyy yksityiskohtia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, mutta pitäähän sitä jäädä jotakin parannettavaa ensi kertaankin!

Ihmeen ihana tarina

Sitä näkee itsensä taideteoksissa, joita katselee, ja ihmisissä, joita kohtaa. Kuulee oman elämänsä musiikissa, jota kuuntelee. Ja löytää kirjoista sen, mikä itseä koskettaa. Mutta eikö silti elämä joskus ojenna jonkin kirjan, joka on tarkoitettu juuri sinulle ja siihen hetkeen? Minulla on ainakin monia sellaisia kokemuksia - ja joskus se kirja ei ole myöhemmällä lukukerralla tuntunut enää miltään, vaikka sillä on tietyllä hetkellä ollut elämän suuntaa muuttava vaikutus.

Kaksi viikkoa sitten elämä ojensi (tai tarkemmin sanottuna äiti antoi) minulle Riikka Pulkkisen Totta-romaanin. Se osui juuri tähän hetkeen ja näihin tunteisiin. Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja tasapainon kadottamisesta ja löytämisestä. Ja surusta. Seitsenkymppinen Elsa on kuolemassa syöpään. Kuoleman läheisyys saa sekä Elsan että tämän miehen Martin muistamaan Eevan, johon Martilla on ollut suhde vuosikymmeniä sitten. Heidän tyttärentyttärensä Anna selvittää Eevan tarinaa ja samalla omaa katkennutta suhdettaan.

Totta on oikeasti hyvä kirja! Pulkkisen esikoista Rajaa kehuttiin aikoinaan kauheasti, mutta minusta se oli - ainakin niiden ylistyslaulujen jälkeen - lattea lukukokemus. Siksi en uskaltanut toivoa tältä uudelta kirjaltakaan liikoja, en ainakaan niin paljon kuin kritiikeissä oli luvattu. Tarina kuitenkin kantaa loppuun saakka, rakenne toimii ja useamman kertojan ja näkökulman käyttö on perusteltua. Vähitellen henkilöiden tarinat täyttyvät ja asiat, jotka ovat menneisyydessä jääneet kesken, saatetaan loppuun.

Aikaisemmin arvostelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa kliseisestä surun kuvauksesta, joka ei vastaa omia kokemuksiani surusta tai menetyksestä. Pulkkisen surun kuvaus on kaunista, raastavaa ja totta. "Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita. Niinä hetkinä se oli pakokauhua. Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen."