Elämän kirjoa kirjahyllyihin

Olen aina seurannut Jani Toivolan uraa mielenkiinnolla, ja reilun vuoden ajan olen lukenut hänen arkisia Instagram-postauksiaan ihaillen ja miettien, miten pienillä jutuilla voi näyttää oman inhimillisyytensä.

Jani Toivola ja Saara Obele: Poika ja hame

Vasta ilmestynyt kuvakirja kertoo Ronista, joka haluaa pukeutua äidin ihanaan hameeseen. Tarina toimii, vaikka ei olekaan lastenkirjamaailmassa aivan poikkeuksellinen. Tykkään kuitenkin kovasti siitä, että tällaisia hyväksyviä tarinoita kerrotaan. Tämä kirja arkipäiväistää pienille lukijoille myös muita asioita, jotka ovat nykyaikana normaaleja: päähenkilö on ruskea poika, jonka äiti on yksinhuoltaja. 

Minun lukuhaasteessani tämä pääsee kohtaan

• 42, kirja on satukirja, 

vaikka toki tässä leikitäänkin (19) ja tekijöitä on kaksi (25).

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Tämä kirja oli jäänyt minulta lukematta, joten odotellessani Rakkaudesta-kirjaa varausjonossa lukaisin tämän. Toivolalla on herkkä tyyli, ja hän paljastaa avoimesti sekä onnistumisensa että kipupisteensä. Toivoisin, että tällaisia kirjoja olisi ollut enemmän jo silloin, kun minun lapseni olivat pieniä (eli yli 15 vuotta sitten). Itsekin kipuilin jatkuvasti oman riittämättömyyteni kanssa; lapset tuntuivat tuovan minussa esiin kaikkein huonoimmat puoleni - vaikka toki myös ne parhaimmat. Kun alan olla lasten kasvattamisessa jo loppusuoralla, olen sinut itseni ja äitiyteni kanssa, mutta helppo matka se ei ole aina ollut. Onneksi nykyään yhä useampi uskaltaa puhua näistä asioista ääneen!

• 18, kirja kertoo sateenkaariperheestä.
  

17 Kirjassa on kaksoset

Etsin pitkästä aikaa käsiini lapsuuden suosikkikirjani. Alle kouluikäisenä lainasin tämän kirjan kirjastosta säännöllisin väliajoin. Sitten muutimme, ja törmäsin kirjaan uudelleen vasta noin 15-vuotiaana. 25 vuotta tuntui hyvältä aikaväliltä sille, että etsin kirjan taas käsiini.

Kyseessä on Astrid Lindgrenin kirjoittama ja Hans Arnoldin kuvittama kuvakirja Kultasiskoni. Se kertoo Liisasta, jolla on kaksoissisko Ylva-lii, jonka luokse pääsee pujahtamalla ruusupensaan takaa maan alle. Tämä menee siis haastekohtaan 17, kirjassa on kaksoset.

Lapsuudesta muistan, että kirjassa minua kiehtoi tuonpuoleinen maailma, jonne vain Liisalla oli pääsy, ja se, kuinka kaunista toisessa maailmassa oli. Näin aikuisena huomioni kiinnittyy kuvituksen yksityiskohtiin. Arnoldin kuvitus on värikästä ja yksityiskohdilla leikittelevää - aika erilaista, mihin Lindgrenin kirjoissa on totuttu. Aikuiselle lukijalle tarinassa keskeistä on myös se, että Liisa pakenee mielikuvitusmaailmaan, koska ei saa huomiota vanhemmilta, jotka keskittyvät vauvaan - ja se, kuinka Liisa kirjassa kasvaa niin, että mielikuvitusmaailma sulkeutuu häneltä. Mutta lapsena en moisista välittänyt, ihailin vain Ylva-liin ihmeellistä asuinpaikkaa ja toivoin itsekin pääseväni samanlaiseen satumaailmaan. Samanlaista tunnelmaa haen varmaan vieläkin kirjoista, ja ihastun, jos sen löydän.

Matkakirjoja

Hiihtolomamatka suuntautui tänä vuonna New Yorkiin. Olin varannut runsain mitoin lukemista laukkuuni, mutta suurkaupungin houkutukset ja lentokoneen verraton elokuvatarjonta veivät mukanaan. Jotakin sentään ehdin.

Miehen suosituksesta otin matkalukemiseksi Janet Evanovichin One for the Money -jännärin. Tai mikä se nyt sitten onkaan - huumoria viljelevä romanttinen jännityskirja, varsinainen viihdepläjäys siis. Mistään uutuudesta ei ole kyse; kirja on vuodelta 1994. Kirjasta on tehty leffa vuonna 2012, mutta senkin olin nähnyt niin kauan sitten, että en muistanut juonesta mitään.

Juoni ei ole mikään järisyttävän ihmeellinen, mutta idea on ihan mainio: rahapulassa oleva nuori nainen, Stephanie Plum, päättää ruveta palkkionmetsästäjäksi, ja kohteena on murhasta epäilty entinen ihastus. Tässä on aineksia komediaan vähintään yhtä paljon kuin jännitysnäytelmäänkin, ja Evanovich ottaa siitä kaiken irti. Kuvittele, millaista olisi, jos minä ryhtyisin yhtäkkiä jahtaamaan rikollisia aseiden kanssa. Juu, sellaista se on Stephillekin.

Tapahtumaympäristö on New Jersey, joten silläkin kirja sopi hyvin Nykin-matkalle. Kirjaa lukiessa kävi kyllä mielessä, että onkohan se oikeasti ollut tällaista, eli on se sitten varmaan tällaista ollut tälläkin puolella Hudson-jokea, mutta onhan tästä sentään jo yli 20 vuotta.

Kyllä minä varmaan sarjan seuraavankin osan luen, mutta sitten kun ehdin. Ei ole kiire, koska tässähän nämä odottavat:

New Yorkissa piti tietysti käydä myös Broadwaylla. Kävimme katsomassa Catsin. Täytyy myöntää, että menin teatteriin aika vähäisellä pohjatietämyksellä (T.S.Eliotin runot, Memory). Jälkeenpäin rupesivat kiinnostamaan nuo runot niin paljon, että ostin METin museoputiikista T.S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Nyt olen sivistynyt. Ihan hauskoja runoja, mutta koska en jaksanut lukea sitä sanakirja toisessa kainalossa, en varmasti ymmärtänyt puoliakaan vitseistä. (Enemmän toki kuin siellä musikaalia katsoessani!)

Ihmettelen kovin, kuinka ei näitä runoja ole kukaan kääntänyt suomeksi - tai ainakaan minä en löydä tietoa käännöksestä. Toisaalta meillä on kyllä niin hienoa suomalaista lastenrunoutta aiheesta kuin aiheesta, että ehkä käännökselle ei ole edes tarvetta. Paitsi tietenkin kaikille keski-ikäisille kulttuurirouville, jotka haluaisivat päästä syvemmälle Catsin maailmaan.

Olen lapsellinen!

Keräilin kirjastosta esiteinille lukemista, ja mukaan tarttui norjalaisen Aleksander Mellin Lapsihallitus. Ajattelin jo kirjastossa, että jos ei tytölle kelpaa, niin minä voin ainakin sen lukea - ja näinhän siinä kävi.

Kirja kertoo tosi-tv-ohjelmasta, jossa joukko lapsia lähetetään saarelle elämään tiettyjen sääntöjen mukaan ja tekemään omia yhteiskuntakokeilujaan. Kirjan päähenkilö on Max, jonka intohimo on elämän sisältö. Tällainen ideahan on aina lupaava, mutta toisaalta sekä tosi-tv että dystopia/utopia-luomukset ovat niin läpikaluttuja aiheita, että on vaikea uskoa löytävänsä enää helmiä.

Kirjan alku yllättää positiivisesti. Se on vetävää tekstiä, ja seikkailuun on sidottu kiinnostavia yhteiskunnallisia teemoja. Mutta mutta. Loppua kohti politiikka paksuuntuu eikä tarina millään jaksa vetää perässään kaikkea aatetta, joka siihen liimautuu.

En ihan ymmärrä, kuka lapsi tai edes nuori jaksaisi lukea tämän kirjan. Minäkin puskin loppuun väkipakolla. Mutta kuten jo totesin: minä olenkin lapsellinen. Olenkin tässä päivittänyt Risto Räppääjä -tietouttani, koska kuopus on nyt innostunut niistä. Ne ovat sentään hauskoja, eikä yhteen kirjaan mene yhtäkään iltaa.

Kuka on nähnyt tuulen?

Nyt meillä luetaan Kirsi Kunnaksen suomennosantologiaa Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta. Hyvä on kokoelma; miellyttää niin aikuista kuin lasta.

Älä pelkää pimeyttä

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

Erik Blomberg


Yö ei luokses jää

Yö ei luokses jää.
Se aina ohi käy,
miljoonin tähdin vaikka
sen taivaalle kiinnittää.
Sen vaikka tuulella sitoisi,
kuun soljella kiinnittäisi
yö ei luokses jäisi.
Kuin suru se häviää,
et kahlitse sävelmää.

Eleanor Farjeon

Lukemista lapsille ja lapsenmielisille

Tiedättehän, kuinka kiduttavaa on lukea iltasaduksi ilta toisensa perään jotakin Pupu pulleroisen pelottavaa päiväkotipäivää. Ja kuinka innostavaa on, kun iltasatukirja kiinnostaa ja huvittaa aikuistakin. Viime viikkoina iltojemme ilo on ollut P.L. Traversin Maija Poppanen, jonka uuden käännöksen teki Jaana Kapari-Jatta, kuvitti Marika Maijala ja julkaisi WSOY viime vuonna.

Maija Poppanen on väärinymmärretty nonsense-klassikko, jonka maineen Disney on pilannut. P.L. Traversin Maija on ristiriitainen hahmo, joka saa kyllä tottelemattomat lapset kuriin - mutta ei siinä ole Maijan koko olemus! Maija ei taida oikeastaan juurikaan pitää lapsista, tai ainakin hän pitää itseään paljon mukavampana kuin ketään lasta. Maija on kuitenkin järkähtämättömän oikeudenmukainen, ja se on syy, miksi hän järjestää lapset monenlaisiin seikkailuihin. Maijalle sattuu ja tapahtuu, eikä Maija estä tapahtumista, vaikka Anja ja Veikko sattuisivat olemaan mukana (tai Tauno- ja Inkeri-vauvat). Joskus Maija vie lapset seikkailuun, jotta nämä oppisivat jotakin. Ja kyllä minä tulkitsen niin, että välillä Maija haluaa korvata lapsille mukavalla seikkailulla sen, että hän ei oikein pidä heistä, ärähtelee ja komentelee turhankin tähden.

Perinteinen tulkinta Maija Poppasesta on, että hän on aikuinen, joka asettaa lapsille rajat, kun vanhemmat eivät siihen pysty. Tällaisen tulkinnan tekee myös Kaisa Heinänen HS:n kritiikissä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Poppanen+lent%C3%A4%C3%A4+uusissa+tuulissa/HS20101202SI1KU01fde Minua kiehtoo mahdollisuus tulkita Maijaa nykyajan silmälasien läpi: hänhän on täysin eksyksissä oman auktoriteettinsa kanssa. Ihan niin kuin nykyajan vanhemmat. Maija kuitenkin voittaa lapset puolelleen olemalla oma itsensä, antamalla niin huonojen kuin hyvien puolien näkyä. Eikä voi väheksyä Maijan erikoisia tuttavia ja salaperäisiä kykyjä, jotka tekevät lasten elämän jännittäväksi.

Maijalan kuvissa Maija on aika nuori. Traversin teksti ei paljasta Maijan ikää. Ehkä Maija onkin ennemmin parikymppinen tytönheitukka (kaikella rakkaudella sellaisia kohtaan!) kuin kokenut lastenhoitaja. Maija saa työpaikan Lippaan perheestä silkalla itsevarmuudella ja nöyrtymättömyydellä. Toisaalta Maijaa on pakko ihailla: kun itsekin osaisi olla noin järkähtämätön. Toisaalta Maijan joustamattomuus myös hirvittää, mutta kyllä Maijakin joutuu joustamaan tarinan aikana. Lapsilukijalle se paljastanee Maijan epätäydellisyyden. Omankin epätäydellisyytensä tunnistava aikuislukija tulkitsee, että Maijakin joutuu kasvamaan. Olisiko sittenkin niin, että kun tuuli kirjan lopussa kääntyy ja Maija joutuu lähtemään, Maija on oppinut ihan yhtä paljon kuin Anja ja Veikko?