Holman huumori häikäisee

Parasta (kts. edellinen bloggaus) onkin Antti Holma. Olin ihan mehuissani jo Kauheimmista runoista. Kevään kirja-aleista ostin mukaani Holman romaanin Järjestäjä.

Se kertoo Tarmosta, joka on vähän hukassa. Tarmo työskentelee kirjastovirkailijana ja kokee jäävänsä altavastaajaksi työpaikan naisten yhteisössä. Tätä tunnetta hän käsittelee alistumalla seksissä netistä löytämilleen tuntemattomille sadistimiehille. Kaappihomous on osa Tarmon elämänongelmaa, ja muita osia ovat ainakin yksinäisyys, äidittömyys ja etäinen suhde isään. Tarmon elämä ottaa uuden suunnan, kun hän ihastuu nuoreen miesnäyttelijään, sanoutuu irti työstään ja intoutuu hankkimaan uuden työpaikan teatterissa. Siitä alkaa tarinan vyörytys; Tarmon elämässä alkaa tapahtua.

Holma rakentaa taitavasti mitä kummallisimpia tilanteita - ja osaa kirjoittaa ne myös auki, niin että lukija voi huokaista helpotuksesta. Pienillä siirroilla rakennettu tapahtumailotulitus on yksi syy, miksi tätä kirjaa on suuri ilo lukea. Toinen ja merkittävämpi syy on se, että vaikka Holma alleviivaakin Tarmon ulkopuolisuutta, kaikki kirjan henkilöt näyttäytyvät omassa elämässään vähän ulkopuolisina. Minä ainakin luin tästä tärkeimpänä sen viestin, että jokainen ihminen on lopulta yksin, ja muista näemme vain ulkokuoren.

Taitavuudesta ja syvällisyydestä huolimatta tämä on ihan törkeän hauska romaani. Nauroin monta kertaa ääneen. Tänä kesänä olen nauranut myös Holman Radio Sodoma -podcasteille. Tämä kanava on minun suosikkini! Huumorissa yhdistyy korkeakulttuurisella tietämyksellä kikkailu ja härskit vitsit. Toimii!

Ronja Rövardotter

Bloggaan vaihteeksi teatterista. Kävimme viime viikonloppuna koko perheen kanssa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Ronja Rövardotteria. Minun odotukseni olivat aika korkealla; onhan kyseessä ehkä kaikkien aikojen lempikirjani. Eikä varmaan ole yllättävää, ettei mikään pysty täyttämään minun odotuksiani, tai ainakin pitäisi olla jokin TSH-tyyppinen spektaakkeli, että vakuuttuisin.

Ei tässä Ronjassa mitään isoa vikaakaan ollut: se oli vain vähän vaisu. Juoni seurasi orjallisesti kirjan tarinaa, lavastus oli varsin perinteinen, mukana ei ollut mitään twistiä, ja koska se tarina on niin iso (ainakin minun päässäni), ei sitä saa enää uudestaan kerrottua yhtä hyvin. Näyttelijät olivat kyllä osaavia, mutta kukaan ei oikein noussut lavasäteilyllään ylitse muiden - enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki olisivat säteilleet todella paljon. Toki tämä oli lastennäytelmä ja lapsille varmasti tosi kiva ja kiinnostava, mutta kyllä minusta hyvän lastennäytelmän pitäisi säväyttää myös aikuista. Tämä ei säväyttänyt.

Parasta näytelmässä oli akrobatia. Jokikohtauksessa ajattarat liitelivät ilmassa liinojen avulla, ja lopun juhlakohtauksessa ryövärit tekivät erilaisia sirkustemppuja. Miksi tätä kivaa tuli vasta lopussa, kun sillä olisi voinut värittää näytelmää paremmaksi heti alusta alkaen?

Teatterin paras anti:

Tarina saavuttamattomasta onnesta

Näemmä tämä alkuvuosi menee kaikenlaista kulttuuria kuluttaessa, ei pelkästään lukiessa. Olisikohan blogin nimenvaihto paikallaan? Eilen vietimme tyttöjen kulttuuri-iltaa. Illan ohjelmahan on perinteisesti kuulunut näin: kulttuurielämys, syömään, juomaan, tanssimaan.

Aloitimme eilen ihan oikein, ja tällä kertaa kulttuuripläjäykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivago. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kirjaa enkä edes nähnyt elokuvaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä musikaali oli tehty sillä periaatteella, että yhtäkään merkittävää kohtausta ei saa jättää pois. Aikamoista haipakkaa pidettiin, että saatiin koko juoni läpi kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsojalle jäi siis kiireen ja pintaraapaisujen tuntu.

Ai juoni? Pitääkö siitäkin kertoa jotakin? Luulin, että kaikki muut ovat Zivagonsa jo lukeneet... Juri Zivago menee naimisiin nuoruudenrakastettunsa Tonjan kanssa, mutta kohtaa myöhemmin Laran, joka on hänen elämänsä todellinen johtotähti. Rakkaustarinan, tai oikeastaan tarinoiden, vaiheet kietoutuvat Venäjän ensimmäiseen maailmansotaan, vallankumoukseen ja Neuvostoliiton alkuaikoihin. (Riittikö? Kyllä minäkin tämän verran tiesin entuudestaan...)

Politiikka jää kyllä vähän sivuosaan tässä musikaaliversiossa, jossa suurimman sijan saavat tunnetta tihkuvat duetot. Ihan vaikuttavia nekin, omassa lajissaan. Onhan tämä helppo tapa tutustua tarkemmin tähän klassikkoon, mutta sellaisille, jotka eivät ole yhtä laiskoja kuin minä, suosittelen kirjaa. Tai edes elokuvaa.

Kulttuuri-iltamme ei jatkunut samoissa korkealentoisissa merkeissä kuin alku antoi odottaa. Ruokapaikat, joissa keittiö on yhdeltätoista auki, tuntuvat olevan Helsingissä kiven alla. Päädyimme fine diningin irvikuvaan Iguanaan, jonka pitsa oli pahinta ikinä. En myöskään suosittele paikan mansikkamargaritaa kenellekään. Tai ehkä 14-vuotiaalle juopottelua harjoittelevalle, joka on tottunut jäähilejuomiin. Tässä drinkissä sitä nimittäin riitti, ja makusiirappi oli niin makeaa, ettei viinakaan oikein maistunut. Illan juomasaldo oli siis puolikas mansikkamargaritaa, koska väliaikasamppanjatkin jäivät väliin. Tämän kulinaarisen herkkuhetken jälkeen olimme ihan valmiita kotiin, joten se siitä tanssistakin sitten.

Mutta hei, sain minä eilen jotakin ruumiinravintoakin: kaupunginteatterin tee oli yllättävän hyvää! Ja bussissa kotimatkalla söin Tuplan - olisiko siinä ollut yksi illan huippuhetkistä?

Eli: luulin onnea saavuttamattomaksi, mutta se piileekin pienissä yhteisissä hetkissä (suklaapatukan kanssa).