Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 

Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.

Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia. 

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

Millainen on oikea joulu?

Korona, rajoitukset, rokotukset, huoh. Samaa tulvii samoista tuuteista yhä ja kaikkialla, nyt reilusti yli 600 päivää putkeen. Miten kauan vielä...?

Hyviäkin uutisia onneksi on. Länsi-Australia julisti tällä viikolla, että täkäläinen vajaat kaksi vuotta jatkunut melkeinpä ehdoton matkustuskielto ja rajasulku tulee päättymään 5. helmikuuta, hiphurraa! Tietenkin aavistuksen mietityttää, millaista elämä tulee olemaan, kun koronavapaa kuplamme puhkeaa. Mutta. Kiihkeimmin skannaan lentolippusivustoja pääsiäiselle. Siitä on puolitoista vuotta, kun lapsi on viimeksi nähnyt isovanhempansa ja toisinpäin - eli puolet pojan elämästä - joten tuntuu tärkeältä lähteä hetikohta, kun aikaikkuna avautuu. Rajoituksethan voivat taas tiukentua jatkossa, joten turha odotella maailman tappiin jotain aikaa parempaa.

Mutta loogisesti ennen pääsiäistä koittaa joulu. 

Onko liian aikaista hehkuttaa joulua? Tosin tässä postauksessa ei ole tarkoitus fiilistellä juhlaa sinällään, vaan pohtia Australian, Suomen ja Ranskan joulunviettotapojen eroja. Kellä on oikea/oikein joulu? Voiko sellaista mitenkään edes määritellä ja jos voi, miten ja miksi? 

Minulle aussijoulu oli alkuun aikamoinen shokki. Lähtien puitteista. Perthissä on joulukuun lopussa kuumin kesä: auringossa paahtuvat eukalyptuspuut tuoksuvat eteeriseltä öljyltä, porotus on niin kirkas, että ulkona ei voi olla kuin varjossa ja aurinkolasien suojassa, hikikin kuivuu iholta saman tien, koska ilma on kuin föönin henkäys. Miten näissä olosuhteissa alat kokkaamaan joululaatikoita tai kasaamaan piparkakkutaloa, kun uunin nappuloihin ei tee edes mieli koskea ja piparitalon sokeriliimaukset sulavat kuumuudessa suitsait?

Käytännön tasolla omissa piireissäni asia on ratkottu niin, että perthinsuomalaiset järjestävät yhteiset isot joulukemut jonkun sellaisen luona, jonka taloon mahtuu. Jokainen tuo yhden ruokalajin, jolloin kenenkään ei tarvitse huhkia lieden äärellä kuin yhden puserruksen verran. Tarjoilu on sekoitus suomalaisia ja aussiklassikoita, mm. kinkkua, laatikoita, rosollia, graavilohta, aussipuolelta esim. hedelmäsalaattia, vihersalaatteja, grillattavaa sekä pavlova-jälkkäriä. Iltapäivä kuluu syöden, juoden, terassilla paistatellen, uima-altaassa uiden, etenkin lasten osalta. Alkuillasta käy joulupukki ja jakaa lapsille lahjat. 

Minulle tällainen kavereiden kesken juhlinta oli alkuun "väärin", vastoin joulun henkeä, koska olin niin tottunut perheen ja suvun omaan jouluaattoon. Aivan parhaita lapsuusmuistojani ovat joulut mummolassa pohjoisella pikkukylällä, jonne kokoontui äitini puolen suku: mummo, ukki, enon perhe, täti, serkut. Ajomatka perille oli osa kokemusta: tummien kuusten reunustama luminen maantie, hämärän tullen kylänraitteja valaisevat jäälyhdyt, kaukana pimeässä tuikkivat maalaistalojen ikkunakyntteliköt. Jouluaattona oli AINA lunta, mummola puettu jouluun verhoja ja pöytäliinoja myöten, mukana paljon perinteisiä kauniita olkikoristeita, mummon itsetekemä himmeli, ja tietenkin jouluvaloja. 

Lapsena minua kiehtoi suunnattomasti joulun taianomaisuus ja lempiaiheitani esimerkiksi joulukorteissa olivat ne, joissa eläimet juhlivat joulua metsässä. Kuvittelin, että metsäneläimet osaavat jouluaattona puhua ja koristelevat kuusen kuten ihmisetkin, kokoontuvat yhteen juhlimaan, kaikilla on maassa rauha ja hyvä tahto. Joulupukki tonttuineen kuului samaan satumaailmaan, rinta rinnan enkeleiden ja seimen Jeesus-lapsen kanssa. Joulumme ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta luimme aina jouluevankeliumin ja teini-ikäisenä aloin käymään myös joulukirkossa silloisen poikaystäväni perheen kanssa, vaikka sittemmin olenkin kirkosta eronnut. Keskeisintä joulussa olivat lumi, talvi, hämäryys, joulukuusi, kynttilät, tuoksut, piparit, perinneruuat, vaikken laatikoita ja rosollia suuresti arvostanutkaan lapsena. Kuuluivat kuitenkin olennaisina asiaan.

No, ruokia lukuunottamatta MITÄÄN ylläolevasta en ole voinut/saanut Australiassa kokea, eli kulttuurishokki oli alkujouluina aikamoinen. Viihteellinen, riehakas, bling-bling-koristeinen, melun ja hälinän täyttämä muovikuusijoulu tuntui brasiliankarnevaali-parodialta. 

Muttamutta. Ilmeisesti kymmenen vuotta on riittävästi aikaa tottua mihin vain. Nykyään minusta aussijoulu on oikeasti kiva, hilpeä, juhlava. Päivien kirkastuessa ja lämpötilan noustessa alan päästä joulufiilikseen (!), absurdia. 

Oman jumittuneisuutensa tiettyyn kuvioon tajuaa oikeastaan vasta siitä, kun jokin/joku haastaa sen. Tapasin joku vuosi sitten täkäläisen, jonka mielestä aussijoulua vietetään kaikinpuolin väärällä tavalla. Hän halusi haastaa eurooppalaispohjaisen kuvaston ja koristelun, ml. kaiken lumeen liittyvän, myös joulupukin. Hänelle syitä olivat nämä:

• Joulu on kristillinen juhla ja meidän tulisi karsia siitä pois kaikki pakanallisuus, myös joulupukki, koska se on sekoitus kristillisiä juuria ja pakanuutta (Myran piispa Pyhä Nikolaus vuodelta 280 kohtaa kekripukin), ja vie huomiota pois Jeesuksen syntymäjuhlasta.
• Jeesus eli Välimeren rannan kuumassa maassa joka on ilmastoltaan samanlainen kuin Perth. Siten Jeesukselle eli joululle ominaisempaa olisi koristella sellaisilla kasveilla ja elementeillä, joita Perthissä esiintyy luonnostaan - joulukuusi on järjetön valinta, koska niitä ei täällä kasva eikä niitä kasvanut myöskään Jeesuksen nurkilla.
• Perthissä ei koskaan sada lunta, joten täällä keskikesällä tapahtuvan juhlan yhdistäminen lumeen on päätöntä ja myös epäekologista (Perthissä lasten joulutapahtumissa usein on tekolunta tai tekojäätä).

Ylläolevan listan ei ole tarkoitus mitenkään kritisoida kristinuskoa eikä myöskään tätä tyyppiä, joka näin järkeili. Se on vain mielestäni kiinnostava osoitus siitä, miten eri lailla voi asian ajatella, kuin mihin olen itse tottunut tai mihin aussit/wessit ovat yleisesti tottuneet. Nämä mietteet eivät ole täällä kylläkään saaneet minkäänlaista kannatusta, vaan Perthissä joulu on lähinnä Frozen-elokuvan Olaf-lumiukon festivaali eli humoristissävytteinen, kimalteleva, muovinen satu. 

Asia, jota en oikein sulata enkä kannata perusperthiläisessä joulussa on aivan överi ylikulutus. Täällä on esimerkiksi leviämässä tapa, että lapselle tulee antaa 24 kirjaa joulun alla adventtikalenterina. Ei siis avata vain yhtä luukkua jostain pahviläpyskästä, vaan joka päivä annetaan kirjalahja ja luetaan se yhdessä. Lukukokemus on hyvä ajatus, mutta joulua ja joulun oikeita lahjoja odottaessa annettaisiin 24 esilahjaa? Miksei niitä voi hakea kirjastosta, hyvät hyssykät! Lisäksi monilla aattoon kuuluu erillinen esilahja eli kombo, jossa on uusi pyjama, kirja ja suklaata, jotta lapsi jaksaa odottaa niitä joulupäivän oikeita lahjoja. 

Kulutuskulttuurikeskustelussa äkkiä huomaa, että Perth on Australian Texas eli öljy- ja kaivosteollisuudella äkkirikastunut erämaakeskus, jossa pätevät eri lainalaisuudet kuin itärannikko-Australiassa sivistyksen parissa...

Täällä osa vanhemmista haluaa, että lapsi osoittaa kiitollisuutta lahjoista heille, ei jollekin satuhahmolle, eli lahjat eivät tule joulupukilta vaan vanhemmilta & suvulta. Tai, joulupukilta tulee vain yksi pieni juttu ja isot kalliit tavarat nimetyiltä antajilta. Tässä on se järki, että vähävaraisia perheitä koitetaan "suojella": miksi pukki toi uusimman Ipadin naapurille muttei minulle? Koska pukki ei tuonut sitä, vaan varakkaat vanhemmat. Jotenkin itsestäni tuntuu kuitenkin hankalalta se, että vanhemmat eivät voisi edes jouluna toimia filantrooppisesti eli antaa lahjoja salaa, joulupukkinaamarin takaa. Tottumiskysymys tämäkin varmaan ja jokaisella on eri näkökulmansa. 

No miten Ranska liittyy tähän tarinaan, sekin kun alussa mainittiin? Kaikkien kolmen maan joulunviettoa yhdistää ruokaan keskittyminen: juhlaruoka, yhdessä syöminen pitkän kaavan mukaan, on varmaan useimmissa joulua viettävissä maissa päivän keskeinen teema. Joulua vietetään aattona sekä Ranskassa että Suomessa, joten meillä henkkoht ei ole koskaan ollut vääntöä siitä, onko aatto vai joulupäivä se isoin juhla. Kuitenkin ruokailu eroaa sikäli, että perusranskalainen ilmeisesti suunnittelee joka aatolle uuden, erilaisen juhlamenun, kun taas suomalainen luottaa samaan perinneruokasettiin. Ranskalaisten syömingit myös ihan oikeasti kestävät aamupäivästä keskiyöhön eli päivään kuuluu juhlalounas sekä juhlaillallinen, kumpikin helposti vievät kolme-neljä tuntia per sessio. Tähän ylettömyyteen ei meikäläinen kyllä pysty kuin kerran vuodessa jos silloinkaan. 

Kun E:n äiti vietti joulua minun vanhempieni luona v. 2019, hänelle oli yllätys ja ehkä hieman järkytyskin, että menua ei mitenkään suunniteltu, neuvoteltu, tai valmistamisvastuuta jaettu. Kaikki vain tiesivät ruuat etukäteen eikä mitään uutuuksia kaivattu :D Hän siis odotti esim. mereneläväruokia, jotka ainakin osassa Ranskaa kuuluvat yleisesti juhlallisuuksiin. Oma perheeni puolestaan ei kala-äyriäislinjaa syö lohen, muikkujen, seitin tai kalapuikkojen lisäksi, joten simpukka-, osteri-, tai hummeriruuat eivät pöytään päässeet. Juurespainotteisuus (kaikki laatikot, keitetyt perunat, rosolli) on myös tottumattomalle kummaa, koska perusjuurekset melkeinpä siltään eivät Keski- ja Etelä-Euroopassa tai Australiassakaan ole mitään juhlaruokien gourmeeta ja kermaa. 

No kenellä on se oikea joulu tai oikein? Yllätyksettömästi kullekin oikea on se itselle sopiva. Hämmentävästi voi näköjään olla myös kaksi yhtä sopivaa malllia, eli itselleni nykyään sekä aussi- että suomiversio. Odotan tosi innolla tämänvuotista jouluamme, lähdemme ystäväperheen kanssa kylpylään ja siitä jatkamme oman perheen kesken mökkeilemään. Todella tervetullut breikki ja varmasti hauska juhla.

Joulu 2020. Päästiin näin upeaan joulupöytään ystävien luona.

Pöllämystynyt

Hellurei, täällä ollaan taas, näppiksen takana. 

Tuntuu, että minulla on nykyään aina hieman pöllämystynyt olo. Vaikka olemme olleet takaisin Perthissä jo pian vuoden, olen ilmeisesti elänyt jonkinasteista kulttuurishokkia kuukausitolkulla. Vuoden 2021 osuvin tunnuslause minulle olisi: ristiriitaisin tuntein. 

Meille on toisaalta tapahtunut paljon hyvää ja elämä yleisesti on hyvää. Toisaalta viimeiset 12kk ovat sisältäneet tunnemylläkkäisen Perthiin-paluun stressaavan ja traumaattisen Australiasta-ulos-lukitsemisemme jälkeen, kummallekin meistä uuden työn aloituksen, N:n päiväkodin aloituksen jatkuvine sairasteluineen, kaksi muuttoa, oman kodin oston, moniin uusiin ihmisiin tutustumista, uuteen sopeutumista ylipäätään. Ei ihme, että tästä myllytyksestä jää olo, että elää kroonisessa kofeiinivajeessa. 

Joka päivä hämmästelen myös epäuskon ja absurdiuden sekaisen turhautumisen kautta, mitä osavaltiomme pääministeri, Premier, tänään päättää. Länsi-Australia nimittäin aikoo ainoana osavaltiona Australiassa jatkaa tiukkaa rajasulkua ja kaksiviikkoista pakollista hotellikaranteenia, kun muu Australia alkaa avautua ensi viikosta lähtien. Näillä näkymin Länsi-Australia on kiinni ainakin helmikuun 2022 alkuun, pahimmassa tapauksessa heinäkuulle 2022. Nimittäin Länsi-Australian hätätilalakia jatkettiin kaikessa hiljaisuudessa sinne saakka, antaen melkeinpä rajattomat valtuudet Premierille aukoa eli lukita osavaltiorajoja niinkuin lystää. 

Yksi muutos meitäkin koskee 1. marraskuuta lähtien ja se on, että kenenkään aussikansalaisen tai pysyvän oleskeluluvan haltijan ei enää tarvitse anoa pohjoiskorealaista byrokraattista maastapoistumislupaa. Senkun varaa lennon ja lähtee. Mutta takaisinpääsystä ei voi tietää, sillä Länsi-Australia saa edelleen vaatia omaa rajapassiaan ja sen myöntäminen ei ole ollut automaattista edes Länsi-Australian asukkaille. Ja edelleen täällä siis pitää karanteerata ulkomailta saapuessa 14vrk hotellihuoneeseen suljettuna, omakustanteisesti. 

Ääneenlausuttu tavoite on, että rajoituksia höllätään kun saavutamme "lähes 90%:sen" rokotekattavudeen Länsi-Australiassa. Kuitenkin avautumispäivää ei suostuta antamaan, mikä saa monet viivyttelemään rokotteen kanssa, kun eihän sillä kiire ole. Ja sitten kaikki odottavat hieman lisää, milloin se avautumispäivä koittaa. Uskomaton noidankehä. 

Itse en ole ollenkaan vakuuttunut, että tällainen kaksikerroksellinen rajavalvonta on edes laillista. Mutta niin kauan, kun sitä ei kukaan haasta oikeudessa, homma jatkuu. Nyt sentään Premierimme nauttima jopa 90-prosenttinen putinmainen kannatus on alkanut hieman ottaa osumaa, kun paljasjalka-aussitkin ovat todenneet, että eihän täältä hitto vie pääse sisään eikä ulos. Monilla oli aikeissa ja toiveissa matkustaa toisiin osavaltioihin joulusukuloimaan, mutta ei, lukossa on joka räppänä. Jos lähdet, kotiin et pääse ennenkuin Isä Aurinkoinen antaa siihen luvan viranomaistensa kautta. 

Mutta ihan muuhun asiaan.

Nyt hämmennystä lisää, miten vuodet tuntuvat kuluvan aina aiempaa nopeammin. Eilen kävelin Perthin suurimpiin kuuluvan tavaratalon Myerin läpi ja järkytyin: koko putiikki täynnä jouluhörsöä. Häh, jouluun on vielä kaksi kuukautta? Miten jouluhypetys alkaa joka vuosi aiemmin? Joskus lapsuudessani merkkipaalu oli joulukuun alussa. Siitä se siirtyi marraskuulle. Nyt rieha ja tuputus on hiipinyt lokakuulle. Hämmenystä herättää erityisesti se, että Australiassa juhlitaan myös Halloweenia tämän viikon lopussa (30-31.10.). Siispä iloisenhempeät joulukoristeet on tuupittu samaan tilaan karmeiden murha-aiheisten pelottelu- ja säikyttely"koristeiden" kanssa. Haloo?

Itse en suuremmin perusta Halloweenista, koska se ei ole minulle lapsuudesta tuttu juhla enkä myöskään ihan satasella tajua kauhun ja pelottavuuden juhlimista. Jollain tasolla ymmärrän pohjoisen pallonpuoliskon syksyyn kuuluvan, mysteeriseen/paranormaaliin/esi-isiin/kuolleiden kunnoitukseen ja myös pelkoihin linkittyvän sadonkorjuujuhlan, joita Halloweenin esi-isät mm. Samhain ja kekri ilmeisesti olivat. Täällä Perthissä Halloween ei liity mitenkään sadonkorjuuseen, koska Halloweenia juhlitaan keväällä, ilmojen kirkastuessa ja päivien pidetessä. Sen sijaan se vaikuttaa aika puhtaasti Ameriikasta apinoidulta kauhufestivaalilta, jossa ihmiset koristelevat kotejaan ja työpaikkojaan esim tekoverellä. Eiherrajjesta, ei ole minun juttu. 

Olen muutenkin aika nipo väkivaltaviihteen suhteen, koska en ole enää vuosikymmeniin voinut ymmärtää, miksi meidän pitää vääntää jokainen karmea asia maailmassa huvitukseksi. Kulttuurintutkimustakin opiskelleena tottakai tajuan erilaisia motiiveja kuten katharsis eli vapautuksentunne, joka seuraa siitä, kun jokin asia on ensin jopa liiankin ahdistava, pelottava, jännittävä, paha, mutta saa helpottavan päätöksen, onnellisen lopun, "paha saa palkkansa". 

Ihmiset katsovat rikossarjoja samasta syystä kuin lähtevät vuoristorataan, hurjia, vahvoja, jännittäviä tunteita kokeakseen. Luen itsekin psykologisia trillereitä eli tajuan tämän joo. En siltikään ole päässyt siihen mielentilaan, että olisi minusta hauska juttu lätkiä verisiä kämmenenjälkiä taloni oveen "murhatutkintapaikkaa" Halloweeniksi lavastaakseni. Jotkut asiat vaan eivät ole hauskoja ja naureskelun kohteita mielestäni. 

Tämä verimurhahomma on onneksi vielä vähemmistön hupia ja ne, jotka koristelevat Halloweenia varten, useimmiten levittävät pensasaitoihinsa tekohämähäkinseittiä jne kohtalaisen maltillista. Meidätkin kuitenkin kutsuttiin Halloween-aiheisille lapsen naamiaissynttäreille sunnuntaina ja olen nyt viikon pohtinut, mitä helkuttia sinne voi laittaa päälle. Haluan osallistua ja olla mukana, kun pyydetään. Mutta en halua mitään liian pelottavaa, onhan kyseessä 4v-synttärit ja omakin muksumme on alle kolmevuotias. Sain naapurustosta lainaan vaikka minkälaista "veristä" (taas...) sairaanhoitajamekkoa, mutta päätin olla hassu noita ihan oman kaapin antimilla. E puolestaan aikoo olla ei-liian-pelottava vampyyri ja N saa päälleen Indiana Jones-asun. 

Tänään pitää vielä hommata synttärilahja ja noidan hattu, jospa niillä tästäkin selvitään. Maanantaille otimme kumpikin vapaapäivän, saadaanpahan levähtää "hurjien" synttäreiden jäljiltä (joihin menee jotakuinkin koko päivä, kun ensin hankkiudumme junalla paikalle täältä perukoiltamme). 

Siis miten voi olla taas kohta joulu? Justhan sitä juhlittiin melkeinpä viime viikolla.

Kulttuurierot kaikkialla

Pari aihetta on pyörinyt mielessä jonkin aikaa, mutta kumpikaan ei ole oikein kokonaan hahmottunut kirjoitusmuotoon: perustavimmanlaatuiset kulttuurierot Suomen ja ulkomaiden välillä (jos näin laaja yleistys edes sallitaan), sekä muuhun maahan sopeutumisvaiheet mallia omakohtainen (höystettynä muilta kuulluilla elementeillä).

Ei näistä koskaan tule valmiita esseitä, jos ei vain tempaa härkää sarvista, joten aloitetaan ensinmainitusta. Muutaman huomion verran, millaisia kulttuurieroja voi olettaa kohtaavansa melkeinpä kaikkialla, ehkä lukuunottamatta ihan lähinaapurimaita?

Valtio vs yksilö

... eli mitä kenenkin sopii odottaa saavansa verovaroin ja mitä tulisi itse kustantaa ja hoitaa. 

Mielestäni monilla suomalaisilla on turhankin mustavalkoinen kuva siitä, miten asiat maailmalla ovat: joko eletään pohjoismaista hyvinvointivaltiota, tai amerikanmeiningillä kaikki maksetaan itse. Todellisuudessa yhteiskuntamuotoja on aivan joka lähtöön siltä ja väliltä, eikä yhden maan systeemi ole automaattisesti parempi kuin toisen, olipa se kummasta laidasta vain.

Australia asettuu jonnekin keskivälille sikäli, että täälläkin maksetaan veroja tai veroluonteisia maksuja, joilla kustannetaan kokonaan tai suurelta osin esim. neuvolaa vastaava toiminta, peruskoulutus, perusinfra, terveydenhuolto, eläkkeet sekä jonkinasteinen sosiaaliturva. Opintotukea saati maksutonta korkeakoulutusta, päivähoitoa tai vanhustenhoitoa on käsittääkseni turha odottaa missään osavaltiossa. Aivan perillä kaikista palveluista ja etuuksista en ole, koska osa niistä on osavaltiokohtaisia, osa maankattavia.

Itselleni on ollut silmiä avaavaa, että valtion roolista voi ajatella niin monella eri tavalla. Suomalainen on mielestäni melko ehdollistunut siihen, että joka asiaan on virasto ja lupa, mutta myös etuus ja avustus, eikä ketään heitetä kadulle kylmään. Omaa sydäntäni lähellä ovat eritoten maksuton korkea-asteen koulutus ja opintotuki, koska mielestäni maan tulevaisuus riippuu aivan suoraan koulutustasosta ja siitä, että kukin pystyy olemaan hyödyksi siitä riippumatta, paljonko vanhemmilla oli pätäkkää koulutuksen turvaamiseen. Näin homma ei kuitenkaan näyttäydy kaikille.

Olen Perthissä kuullut usempaan otteeseen, miten korkeakoulutuksesta täytyy tietenkin maksaa - mielellään paljon - koska muuten opiskelijat valitsevat jotain typerää kuten taidehistoriaa. Jota sattumoisin itse opiskelin. Ymmärrän toki argumentin, että ei kannata kouluttaa liikaa populaa liian esoteerisille aloille kuten nyt vaikka filosofeiksi (jota tällä hetkellä opiskelen), mutta en toisaalta ymmärrä ajatusta, että päätöstä ohjaa parhaiten se, mistä pitkin hampain raaskii maksaa kymppitonnien opintolainan. Onko siinä hirveästi järkeä, että jokainen haluaa MBA:n eli master of business - tutkinnon (kauppatieteiden maisteri), koska sittenhän sen arvo romahtaa, kun tarjontaa on liikaa, eivätkä muut alat kehity?

Olen ikävä kyllä oppinut, että vaikka syvästi arvostankin suomalaista koulutusta esiasteilta tohtoriksi, en enää nykyään kerro ausseille, että teen omaa väitöskirjaani suomalaiseen yliopistoon ilmaiseksi eli maksamatta lukukausimaksuja (joita siellä ei siis ole). Ilmaisuus kääntyy täkäläisten mielessä jonkinlaiseksi community college - eli kansanopistotasoksi, eikä tohtorinlakkitavoitettani oteta kovin vakavasti, kun sen maksuttomuus paljastuu. Hurjaa, harmillista, ja jotain, jota en osannut odottaa.

Valtio vs yksilö - keskusteluun liittyy myös se, miten tulisi elää ylipäätään, paljonko esim. tehdä töitä (verovaroja kerrytääkseen). Suomessa maksetaan suhteessa paljon ja saadaan paljon yhteisestä kassasta. Siitä seuraa kansallinen "oikeus" vahtia, että kaikki varmasti maksavat osansa. Olen aiemminkin maininnut, että Aussilassa ei kohtaa käytännössä ollenkaan samaa syyllistämistä kuin Suomessa erilaisista irtiotoista kuten downshiftauksesta. Perthissä on kohtuullisen tavallista pitää välivuosi myös aikuisena, ja vaikkapa lähteä matkustelemaan. Itse aloitin tämän vuoden alussa osa-aikaisuuden eli keskiviikot ovat vapaapäiviä - huikeaa jaksamisen kannalta, suosittelen kaikille kynnelle kykeneville!

Sukupuoliroolit 

... eli miten naiset ja miehet nähdään. 

Tässä on aihe, josta perusskandinaavi, etenkin feministi, saattaa saada kourallisen herneitä hengityselimiin monessakin maassa. Onneksi ei pahemmin Australiassa. Lasten kasvatuksesta ja esimerkiksi päiväkotien asenteista en osaa sanoa mitään, koska omakohtaista kokemusta ei ole, eli esimerkkini liittyvät vain nuoriin ja aikuisiin. Koulussa täällä erotellaan sukupuolet sikäli, että koulupuku on pakollinen ja se on erilainen riippuen jalkovälistä: tyttö - mekko/hame, poika - shortsit/pitkät housut. Kaikilla on kauluspaita tai pikeepaita, jakku ja usein kravattikin.

Pukeutumista lukuunottamatta aussien ja suomalaisten käsityksissä ei muuten ole suuria eroja, eli naiset voivat periaatteessa työskennellä millä alalla vaan, kuten miehetkin. Läytännössä ei näin ruusuisesti ole vielä Perthissäkään (ehkä vielä jonain vuonna tai vuosikymmenenä), vaan miesten ja naisten aloja yhä on, samalla linjalla kuin Suomessakin: tekniikka, liikenne ja rakentaminen, miehet - hoiva ja opetus, naiset. Muttamutta.

Perthissä on Suomea paljon tavallisempaa, että kun nainen jää äitiyslomalle, tämä ei palaa töihin joko ollenkaan (jos puolisolla on riittävän hyvä palkka) tai palaa osa-aikatöihin. Tänne muuttaessani näin asian arveluttavana, eli ihmettelin, miksi naisten urakehityksen oletetaan tyssäävän saman tien, kun lapsia syntyy. Nyttemmin on avautunut, että asiaan on monta syytä, osa "ideologisia", osa käytännön syitä (jotka tosin linkittyvät ideologisiin yhteiskunnan tasolla).

Australiassa mielestäni arvostetaan syvästi perheitä ja lapsia, ja keskivertoaussi viettää paljon mieluummin aikaa lastensa / perheensä parissa, kuin töissä. Tutut osa-aikatyötä tekevät naiset kertovat, että miksi ihmeessä he haluaisivat kokoaikatyöhön, kun kotona on paljon hauskempaa ja lapsiperheille on paljon kivaa tekemistä kaikkialla, kaiken aikaa. Nykyään myös jotkut isäihmiset tekevät osa-aikaa, koska Oikean Elämän koetaan olevan siellä kotosalla perheen parissa, ei uraputkessa. Osa-aikaisuus ei siis olekaan naisten aliarvioimista, jollaisena sen aluksi  näin, vaan useimmiten oma arvovalinta.

Tosin käytännön syynä tähän arvovalintaan usein on fakta, että päivähoito on Perthissä Suomen mittapuulla kallista, ja palkasta saattaa mennä jopa puolet päivähoitomaksuihin, palkkatasosta riippuen toki. Valtion päivähoitotuella kannattaa tehdä juuri ja juuri se 2-3 päivää töitä, jotta omaankin pussiin jää jotain: taktinen luku, jonka moni perhe valitsee.

Kotityöt

...eli kuka tekee ja mitä tekee.

Aihe liittyy sukupuolirooleihin. Australiassa mielestäni on pientä pohjavirettä siihen, että mies tekee ulkotyöt (pihatyöt, rempat, autonhuolto, grillaus) ja nainen sisätyöt (siivous, kokkaus jne), mutta tämä on ehkä enemmänkin vanhan kansan peruja, eikä mikään yleissääntö joka kodissa. Moni suomikaverini, nainen, on hoidellut remppaa yksikseen, esimerkiksi maalaustöitä, eikä  heille ole tullut asiasta kommenttia rautakaupassa eli tuskinpa ovat ainoita.

Omassa taloudessamme kotityöt ovat jakaantuneet kiinnostuksen/viitsimisen perusteella, eli E pesee pyykit ja imuroi, minä tiskaan ja pesen pinnat (pölyt, moppaus, vessa ja kylppäri). Kokkaus hoidetaan yleensä yhdessä, tai jompikumpi noukkii take away-ruokaa mukaan kotimatkalla. Pihaa ja ulkotöitä meillä ei ole, ellei parvekkeen satunnaista lakaisua lasketa. E:tä ei kiinnosta auto pätkääkään, kuten ei minuakaan muuna kuin työkaluna ja liikennevälineenä, eli sitä ei ole kai imuroitu tai pesty yhtään kertaa kolmeen vuoteen muulloin kuin vuosihuollon yhteydessä... Kyllähän tuo silti kulkee :D

Seurasin tänään Ulkosuomalaisten blogit - Facebook-sivulla keskustelua kotitöiden jaosta Vietnamissa (tiukat rajat siihen mitä mies ja nainen tekevät) ja siihen nähden Australiassa pääsee helpolla, kulttuurieroihin sopeutumisessa siis. Täällä kotitöidenkin osalta asenne on enimmäkseen laissez faire, no worries eli kukin tehköön tyylillään ja joka ei niitä halua tehdä ollenkaan, joko elää törkykasassaan tai palkkaa siivojan ilman mitään kateellisten kommentointia tai syyllistymistä. Ruokaa saa edullisesti maan 60 000:sta ravintolasta. Tilastollisesti Aussilassa on yksi ravintola 400:aa asukasta kohti, eli eiköhän jokaiselle löydy jotain sopivaa hinnan ja menun puolesta. Vertailun vuoksi, Suomessa on yksi ravintola 550 asukasta kohti.

Summa summarum, vaikka Aussilaankin muutto aiheuttaa kulttuurishokkia, ei tämä ole vaikeimmista maista lähestulkoonkaan sopeutumisen suhteen. Toista varmasti on sellaisissa maissa, joissa kaikki edellämainitut teemat ovat hyvin eri tavalla kuin Suomessa - niitäkin paikkoja kun löytyy monta.

Kuvituskuvina symbolisesti puunlatvaseikkailua ja nuorallakävelyä Tree Adventure - puistossa Dwellingupissa noin tunnin ajon päässä Perthistä.

Kulttuurierojen nuorallatanssija.

Kaverini korkeuksissa, kala kuivalla maalla vai suomalainen eukalyptusmetsässä?

E pohtii, tästä alas, 10 metriä pudotusta kulttuurishokin syövereihin.

Mitä ranskalainen edellä, sitä suomalainen perässä.

Ja toinen suomalainen ei tietenkään jää pekkaa pahemmaksi.

Näin onnistut maahanmuutossa

Kolmeen maahan muuttaneena ja lähes kuusi vuotta viimeisimmässä asuneena uskallan sanoa, että jokunen käypä vinkki on taskussa kotiutumiseen. Jos haaveilet ulkomaille muutosta tai olet vastikään muuttanut, näiden sisäistämisestä saattaa olla hyötyä koti-ikävän, kulttuurishokin ja yleisen hämmennyksen taklaamisessa.

1. Kotiutuminen vie aikaa. Jopa vuosia. Älä "anna periksi" liian äkkiä, jos vain mitenkään voit odotella ja yrittää pikkuhiljaa soluttaa itsesi osaksi uutta maata, kieltä ja kulttuuria.

Itselleni toimii 4+4+4+4 - kaava: vie neljä yötä tottua uuteen majapaikkaan sen verran, että se alkaa tuntua normaalilta asumukselta. Vie neljä viikkoa tottua uuteen kaupunkiin sen verran, että tuntee perusreitit kuten tien tarpeellisiin kauppoihin, sekä suunnilleen suunnat, mitä missäkin on tai mistä mitäkin voisi kuvitella löytävänsä. Vie neljä kuukautta päästä yli ensimmäisistä kulttuurishokin aalloista, tai ylipäätään saavuttaa se niin, että kulttuurishokkia voi havainnoida ja käsitellä. Ja lopulta, vie neljä vuotta todella kotiutua, eli tuntea, että täällä on sosiaaliset ympyrät, tutut kuviot, miellyttävä olla. Kaava on pätenyt itselläni sekä Suomessa että ulkomailla tapahtuneisiin reissuihin ja muuttoihin. 

2. Et tule pitämään joka asiasta uudessa maassa, ja se pitää vain hyväksyä.

Ihmiset usein muuttavat ulkomaille joko jonkin uuden positiivisen asian perässä (työ, rakkaus, seikkailunhalu, kaipuu aurinkoon...) tai "joutuvat" ulkomaille jonkin itsestä riippumattoman vetovoimatekijän vuoksi (lähetettyinä työntekijöinä, vaikka tähänkin usein itse haetaan eikä vain päädytä). Muuton pääsyyt yleensä kuitenkin ovat halu ja into muuttaa, ja oletus, että uudessa maassa ovat asiat vähintään yhtä hyvin ellei paremmin kuin Suomessa. Aina näin ei ole. 

Vaikka järjen tasolla jokainen taatusti pohtii myös kauhuskenaarioita tai mahdollisia pettymyksiä, niiden kohtaaminen arjessa tunnetasolla on aivan eri asia kuin mielikuvissa. Ulkomaille muutto poistaa totutun kehyksen elämästä, ja itsestä (ja mukana muuttavasta kumppanista/perheestä, jos on) löytyy sekä positiivisia että negatiivisia puolia tiimellyksessä, jotka saattavat yllättää. Esim. saattaa järkyttää tajuta, ettei oma kielitaito olekaan niin hyvä, kuin kotimaassa ajatteli; itse ei olekaan niin joustava, kuin luuli; tai että uudessa maassa kohtaa rasismia, johon ei ole koskaan ennen törmännyt. 

Uuden maan tavat, byrokratia, ruokavalio ym. saattavat järkyttää, ärsyttää tai tuntua vääriltä, koska niihin ei ole tottunut - riippumatta siitä, miten paljon on aiheesta ottanut selvää Suomesta käsin. Jonkin asian läpi eläminen on aivan erilaista kuin siitä ennakkoon lukeminen/kuunteleminen, vaikka toki ennakkovalmistautuminen auttaa ja "pehmentää" muutosta. 

3. Kaikki eivät ole kiinnostuneita Suomesta ja sinusta. Tuskin meistä kukaan luulee, että uusi maa ottaa tervetulojuhlin ja fanfaarein lentokentällä vastaan, mutta kyllä sitä jotenkin alitajuisesti kuvittelee, että uudet tuttavuudet haluaisivat kysellä Suomesta ja siitä, miltä tämä uusi maa näyttää ulkopuolisen silmin. 

Vaikutelmien kysely näyttää olevan suomalaisten ominaispiirre ulkomaalaisia tavatessa, mutta muunmaalaiset eivät läheskään aina ole yhtä uteliaita: joko he eivät hoksaa, kehtaa tai halua kysyä, koska ei kosketa heitä. Sama tapahtuu myös toiseen suuntaan, eli läheskään kaikkia Suomeen jääneitä kavereita ja sukulaisia ei kiinnosta vuodatukset tai ihastelut uudesta maasta. Johtuu todennäköisesti siitä, että kutakin kiinnostaa itselle ajankohtaiset asiat, ja maanmuutto kuitenkin tapahtuu vain muuttajalle itselleen, vaikka muuttajasta muutto tuntuu kaikennielevältä aiheelta. Tästä kiinnostuksen puutteesta saattaa aluksi tulla tunne, että kukaan ei välitä, tai halua oikeasti ystävystyä.

Ei-toivotuksi itsensä tunteminen voi olla rajumpaakin, esimerkiksi silloin, jos ei meinaa löytää töitä tai sinua aktiivisesti arvostellaan ulkomaalaisuudesta - rasismia voi kohdata kuka vain, missä vain, myös suomalainen toisessa valkoisessa länsimaassa. Näinpä maahanmuutto myös aktiivisesti opettaa inhoamaan rasismia - ainakin näin on käynyt minulle. Ei ole kirjaa kansiin ja koiraa karvoihin katsominen, eikä ketään tulisi väheksyä etnisen taustan perusteella: jokainen on oma yksilönsä hyvässä ja huonossa. 

Neuvona: ei auta kuin vain jaksaa yrittää. Töitä löytää se, joka on sitkein, ei välttämättä se, joka on kyvykkäin. Uusia ystäviä löytää se, joka jaksaa seuloa läpi eri ihmisiä ja ryhmiä (työ- tai koulupaikka, harrastukset, MeetUp-tapaamiset, mammaryhmät, ym.), vaikka alkukuukausina tuntuisi, ettei omanhenkisiä persoonia ole tuhannen kilometrin säteellä. Itse opin maanmuutosta sen, että ystävystyä voi hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ja kaveripiiriini kuuluu nykyään monia sellaisia ihmisiä, joihin en olisi tutustunut Suomessa omien ennakkoluulojen takia ("ei meillä ole riittävästi yhteistä"). Yllättäen niitä yhteneväisyyksiä löytyy pinnan alta, kun on riittävän avoin ja aidosti kiinnostunut. Toisaalta erilaisuudesta oppii, ja se sinällään voi kiinnostaa.

4. Mieti ennakkoon, miten "luutunut" olet. Mitä enemmän arvostat pysyvyyttä, päivien ja tapojen samankaltaisuutta, tiettyjä ruokia, tiettyjä harrastuksia jne., sitä vaikeampaa uuteen sopeutuminen on. Omaa luutuneisuuttaan ei välttämättä Suomen arjessa huomaa, koska se yksinkertaisesti on osa arkea, eikä näyttäydy omana luonteenpiirteenään. 

Esimerkki: Mari-Petteri elää elämää, jossa käy töiden jälkeen Prismassa ostamassa suunnilleen samat ostokset, käy sen jälkeen jumpassa/urheilemassa, menee kotiin katsomaan tietyt ohjelmat telkkarista, sitten nukkumaan ja toisto. M-P haluaa muutosta, koska elämä ei tunnu riittävän sisältörikkaalta. M-P muuttaa uuteen maahan ja itsensäkin yllättäen ärtyy siitä, ettei pääsekään tuttuun ruokakauppaan, jossa on tutut ruokatarpeet tutuilla hyllyillä, samaa harrastusta ei löydy uudesta maasta ja vaikka löytyisikin, ohjaajan/valmentajan ohjeita ei ymmärrä eri kielellä; joka paikkaan on vaikea päästä, koska liikennejärjestelyt ovat sekavat, ei ole autoa tai jos on, nelikaistaiselle moottoritielle ei uskalla lähteä ruuhkaan ajamaan. Telkkarista ei tule mitään katsomisen arvoista eikä ohjelmia meinaa ymmärtää ilman tekstitystä muutenkaan, koska kaikki puhuvat liian nopeasti/slangia/taustamusiikki peittää sanoja. 

Ulkomaille muutto tuottaa väistämättä tilanteita, joissa tavat, käytännöt ja ruoka ovat aivan erilaisia kuin koti-Suomessa, eivätkä ne aina tunnu paremmilta tai edes neutraaleilta, vaan oudoilta, vääriltä tai kertakaikkisen typeriltä. Mitä enemmän fiksautuu ajatukseen, että omat tottumukset ovat "ainoita oikeita", sitä vaikeampaa sopeutuminen on. Tämä fiksautuminen on helppo voittaa ajatuksen tasolla - kaikkihan meistä pystymme järjen tasolla ymmärtämään, että omat tavat eivät voi olla ainoita maailmassa -, mutta käytännössä ärsytys, järkytys tai häkellys voivat jopa yllättää voimakkuudellaan ja sitkeydellään.

5. Panosta kielitaitoon. Vaikka Suomesta lähtiessä osaisikin uutta kieltä loistavasti, harva osaa sitä kuitenkaan natiivin tasoisesti, ja tämä yleensä paljastuu vasta paikan päällä käytännön tilanteissa.

Itse kirjoitin enkusta M:n ylppäreissä, mutta opin vielä paremmaksi Kanadan vaihto-opiskelijakauden aikana. Silti Australiaan muutto toi mukanaan kieliylläreitä. Vaikka kielitaito ja sanavarasto ovat hyvät, keskusteluun mukaan pääseminen on vaikeaa niin kauan, kun sanomiset täytyy ensin kääntää suomesta eri kielelle - kun miettii omaa repliikkiään, keskustelu on jo edennyt toisaalle, ja siihen ei vain ehdi mukaan. Vei pari vuotta, ennenkuin aloin enimmäkseen ajatella englanniksi, ja vielä toiset pari, ennenkuin tunsin, että pystyn kommunikoimaan suomen veroisesti kaikissa tilanteissa. 

En myöskään Suomesta käsin hoksannut, miten laaja sanavarasto tarvitaan kokopäiväelämään eri kielellä. Harrastan eri urheilulajeja, mutten ennakkoon osannut sanastoa lentopallosta, jalkapallosta, sählystä, pilateksesta, joogasta... Työasiat, politiikka ym. vaativat omaa sanastoaan, ja etenkin henkisesti vaikeissa tilanteissa (paineen alla, tunnekuohun vallassa, loukkaantuneena jne.) puhuminen on yllättävän vaikeaa, sillä mieli tahtoo tuottaa vastauksen omalla kotikielellä, suomeksi. Aksenttini muuttuu paksummaksi rally englishiksi ja sanastoni typistyy silloin, kun olen tuohtunut, mikä ei auta esim. työpaikalla kokouksissa tai parisuhteessa riidellessä.

Kielitaitoa kannattaa siis aktiivisesti hioa ennen ja jälkeen muuton, esim. lukemalla uutta kieltä ja katsomalla mahdollisimman paljon elokuvia ym. ilman tekstitystä. Mitä enemmän pääset juttelemaan uudella kielellä, sen parempi - rohkeasti vain rokkaa syömään, koska jokainen puhehetki on uuden oppimista ja painuu alitajuntaan uusien sanojen muodossa. 

6. Oma identiteetti ja minuus nousevat keskiöön. Suomesta muuttaessa tajuaa, miten moni oma ajatus, tapa ja toimintamalli on suoraa seurausta kulttuurista, ja mitä oikeasti itse haluaisi tehdä ja ajatella.

Toiset kokevat itsensä vahvemmin suomalaisiksi ulkomaille muutettuaan, ja korostavat tiettyjä suomalaisiksi kokemiaan piirteitä, kuten rehellisyys, suoruus, aikaansaavuus ja tasa-arvo. Toiset navigoivat kauemmas niistä piirteistä, joita pitävät negatiivisina ja rajoittavina Suomessa: vetäytyvyys, hiljaisuus, kateellisuus, pessimismi. Monille suomalaiset tavat ja ruuat nousevat entistä tärkeämmiksi osatekijöiksi omaa identiteettiä, kun taas toiset luopuvat niistä tai miksaavat luovemmin uuden maan tapojen ja ruokien kanssa. 

Mielestäni maata muuttaessa ikäänkuin riisuuntuu ja oma minuus paljastuu vahvemmin alta, koska joutuu enemmän miettimään, kuka ja millainen olen ja kuka haluan olla - sen sijaan, että soljuu elämässä eteenpäin kuten kaikki muutkin, yhteiskunnan odotusten mukaan.

Uudessa maassa saattaa joutua enemmän suurennuslasin alle, koska on mamu (ei tuokaan osaa mitään oikein, kun ei ole täällä kasvanut), tai vaihtoehtoisesti saa paljon enemmän vapautta ja tilaa, koska on mamu (sillä on varmaan omat tapansa, selvä). Omalla identiteettillä voi myös "leikitellä" joustavammin, eli poimia sellaisia osia Suomesta, joita haluaa kultivoida, ja sellaisia osia uudesta/uusista maista, jotka kokee omimisen arvoiksi. Mielestäni tärkeintä on uskaltaa kohdata itsensä sellaisena kuin on, ja "muokkautua" suuntaan johon haluaa mennä, ripustautumatta Suomi-identiteettiin tai yrittämättä olla wannabe-uudenmaalainen suorilta. 

Ulkomaille muuton yksi hienoimpia asioita itselleni on ollut se, että siitä tulee näköalapaikka moneen suuntaan: suomalaisuutta pystyy katsomaan hieman ulkopuolelta, samoin kuin uutta maataankin. Asioita kyseenalaistaa enemmän, mutta myös havainnoi ja arvostaa hyviksi kokemiaan puolia eikä ota niitä itsestäänselvyyksinä: esimerkkeinä vaikkapa Suomen vanhempainetuudet ja opintoraha. Harvassa maassa on moisia ällistyttävän moderneja ja fiksuja systeemejä. 

7. Kasvat ihmisenä. Tässä on asia, jota en itse sen kummemmin ajatellut tai odottanut tapahtuvan, vaikka jälkikäteen katsottuna se on itsestäänselvyys. Tottakai elämässä kasvaa ja muuttuu ihan Suomeenkin juurtuneena, mutta väitän, että mikään ei laajenna maailmankuvaa ja tee kypsemmäksi yhtä vauhdikkaasti kuin uuteen sopeutuminen.

Kun kulttuuri, kieli, ihmiset, tavat ja ympäristö muuttuvat, sopeutumiseen ei auta muu kuin itse aktiivisesti hakea yhtäläisyyksia ja ehkäpä muokkautua itse, tai ainakin kaivaa niitä piirteitä itsestä esiin, jotka sopivat uuteen maahan. Esim. Australiassa muuttuu puolihuomaamatta sosiaalisemmaksi kuin Suomessa, ympäristön siihen kannustaessa. Tällä en tarkoita, että hiljaisuus ja ujous ovat jotenkin epäkypsiä, vaan sitä, että kun joutuu omalta mukavuusalueeltaan ulos, väkisinkin kasvaa eli laajentaa omaa olemisen repertuaariaan ja kykyjään. 

Tästä muutoksesta voi olla se seuraus, että asiat, joita toivot elämältä, muuttuvat: et esim. ehkä haluakaan muuttaa takaisin Suomeen työkomennuksen jälkeen - tai päinvastoin, et haluakaan jäädä uuteen maahan, koska se on liian kaukana suvusta ja kaikesta tutusta. Ehkä vaikeimpia asioita maahanmuutossa henkisesti on omien päätösten pyörtäminen: liian usein kuulee väheksyviä "maitojunalla takaisin" termejä, vaikka mielestäni on henkisesti vahvan ihmisen merkki, että uskaltaa elää kuten haluaa - kuten palata Suomeen, jos se tuntuu oikeimmalta ratkaisulta.

Maanmuutto opettaa, että meitä on täällä kaikenvärisiä ja -näköisiä, toimeen pitäisi silti tulla. 

Nämä papukaijat kerjäsivät päänsilityksiä kumartelemalla ja päästämällä vienoa "kriiiih" ääntä. Symppiksiä, kuin lentäviä kissanpentuja! Maleny Botanic Gardnenissa.

Aussibyrokratia, kapula ja rattaat

Luulin jo, että viisumin, kansalaisuuden ja passin saannin jälkeen kaikki merkittävä paperirumba on takanapäin, mutta eiiiihän tok!

Sen jälkeen kun taklasin byrokratian ja sain itselleni PR- eli pysyvän viisumin, kansalaisuuden ja passin, olen auttanut E:n samalle tielle ja hoitanut PR-paperityöt myös hänen kahdelle veljelleen. Onneksi velijä ei ole enempää, koska ei yksi ihminen montaa kertaa jaksa samaa Immi-vääntöä ja sitäpaitsi jokaisen tilanne on ollut eri, eli eri PR-viisumit ja eri viisumisäännöt jokaiselle.

Tällä hetkellä odottelemme E:n kutsua kansalaisuustestiin, jotta hänkin saisi kansalaisuuden ja Australian passin. Paperit lähetimme pari kuukautta sitten eikä Immistä tietenkään kuulu pihaustakaan. Maahanmuuttovirasto on erittäin ennustamaton siinä, miten nopeasti tai hitaasti jokin asia hoituu. E:n keskimmäisen veljen viisumi tuli viikossa siitä, hetkestä, kun viimeinen liite hakemukseen oli toimitettu, mutta E:n kansalaisuushakemus on jumittanut jonkun pöydällä nyt ne pari kuukautta ilman tietoakaan siitä, milloin käsitellään.

Byrokratia on tällä viikolla kiehuttanut oikein urakalla, sillä meillä on vielä (ainakin) yksi paperiesterata ylitettävänä, nimittäin property title eli asunnon omistajuus.

Ostin asunnon seurustelumme alkumetreillä eli paperilla omistan sen yksin. Asuntolaina on kuitenkin kummankin nimissä ja maksamme puoliksi, ja avioeron sattuessa (mikä ei todellakaan ole näköpiirissä) E:n katsottaisiin omistavan puolet. Jotta E:n saisi papereihinkin mukaan, täytyy toimia seuraavasti:

- todistuttaa meidän kummankin henkilöllisyys Postissa.

- käydä pyytämässä stamp duty eli leimaveroarvio the Office of State Revenue´sta eli olisiko tuo Valtion Tulotoimisto? Tämä askel on järjetön, koska käsittääkseni leimaveroa ei mene puolisoiden välisestä omaisuuden siirrosta, mutta paperi näyttämään $0 pitää kuitenkin hankkia. Kiitos.

- pyytää pankilta suostumuskirje, että E saa omistaa asunnon, josta jo maksaa puolet ja jonka lainanhaltijaksi hänet on hyväksytty.

- täyttää omaisuudensiirtokaavake.

- maksaa hakemusmaksu ja jättää siirto- tai pikemminkin puolitusanomus Landgateen - en tiedä mikä tämä voisi olla Suomeksi, koska en tiedä, mikä taho Suomessa hallinnoi kiinteistöomistuksia?

Tästä syntyy kaikkien aikojen ikiliikkuja, koska:

- pankki ei suostu antamaan suostumuskirjettä, ennenkuin olemme täyttäneet omaisuudensiirtolomakkeen. Lomaketta ei kuitenkaan voi täyttää, ennenkuin meillä on pankin suostumuskirje.

- Posti ei suostu tunnistamaan E:n henkilöllisyyttä, ellei hänellä ole näyttää council rates - laskua eli onkohan tuo kunnallisverolappu? Council rates - lasku ei tietenkään tule hänen vaan minun nimelläni, koska minä olen virallinen omistaja. Lisätäksemme E:n council rates - rekisteriin hänet pitää identifioida postissa.

- Emme pysty käyttämään mitään muuta identifiointipalvelua kuin Postin, koska Landgate hyväksyy vain Postin. Yleensä henkilöllisyyden voi todistaa myös vaikkapa farmaseutti, opettaja tai julkissektorin työntekijä, jolla on viisi vuotta virkaa takana. Mutta tässä tapauksessa ei.

- Landgaten infolomake selvästi kertoo, että ei-kansalaisen ID-tunnistukseen kelpaavat dokumentit ovat aussiajokortti, Medicare- eli Kela-korttti sekä syntymätodistus. Posti ei usko, että syntymätodistukseksi kelpaa myös ulkomaalainen todistus, vaikka se Landgaten infolistassa lukee selvin sanoin. Tämä siksi, että Postin oma tietojärjestelmä ei hyväksy kuin aussi-syntymätodistuksen. Eli Landgate on värvännyt oman tomintansa toteuttajaksi tahon, joka ei halua tai pysty noudattamaan Landgaten ohjeistusta. Tästä  olemme nyt kaksi kertaa tapelleet Postissa, tuloksetta.

E on joutunut ottamaan vapaata töistä päästäkseen keskustaan kanssani Postiin vääntämään ja ihan oikeasti sieltä lähtee itku ja raivo kurkussa, kun järkähtämätön kerberos vain väittää, että "ei pysty ei kykene", kun itse osoitat dokumenttilistaa ja näytät kaikki tarvittavat dokumentit. Ei helvperkvitsaatjustjoo.

Ainoa väylä eteenpäin on nyt odottaa, että aussikansalaisuus vihdoin myönnetään ja E saa hakea paikallista passia, koska ulkkaripassi ei Postille kelpaa ilman sitä hänen nimellään olevaa council rates - lappua (joka muutenkin postitetaan vain kerran vuodessa, eli meidän pitäisi odottaa seuraavaa laskua kesäkuussa 2017??).

Postin "palveluhalukkuus" on tällä viikolla saanut näkemään punaista raivoa, koska virkailijat tuntuvat hakemalla hakevan syitä, mikseivät he voi käsitellä papereitamme. Ensimmäinen vastaus kaikkeen on ei, eikä tietokaan siitä, että he yrittäisivät esim. kysyä, mitä muita henkilöpapereita E:llä on, joista saisi sen pistebingon kasaan.

Viimeisin yrityksemme tyssäsi jo siihen, että olimme päivänneet lomakkeen kotona edellisenä päivänä ja sen olisi saanut päivätä vasta Postissa virkailijan silmien alla - miksi, en tiedä. Päiväystä ei tietenkään voi muuttaa viivaamalla yli, eikä Posti printata uutta lappua, koska virkailijalla ei ole tunnuksia printteriin / printteriä ei saa käyttää / printteri  ei toimi / lähin yleisöprintteri on kirjastossa kilometrin päässä.

Paras lopettaa tähän ennenkuin vahingossa paiskaan läppärin seinään Postia muistellessani. Iloisempia ja rennompia aiheita taas ensi kerralla, toivottavasti! Ainiin ja hyvää adventtia! Alla Perthin keskustan joulutunnelmia. Eukalyptuksen oksista ja joulupalloista tulee todella komeita koristeita muuten.

Maahanmuutto ja mielenterveys

Olen yleensä harvoin kipeänä täällä auringon ja D-vitamiinipommituksen alla, mutta nyt alati kiertävät kevätflunssat saivat minut näppeihinsä jo toistamiseen kuukauden sisällä, niisk. Eilinen meni pääasiassa nukkuessa (neljät päikkärit, riittävästi?), tänään olen paremmassa hapessa joten bloggaamaan, bloggaamaan.

Olen useammankin kerran maininnut, että teen väikkäriä kaupunkitutkimuksen alalle, mutta vuosien mittaan suunta on kääntynyt elämänlaadun ja onnellisuustutkimuksen puolelle. Millainen ympäristö tai ympäristökokemukset voivat tehdä onnellisemmaksi, tai ainakin tyytyväisemmäksi? Olen aiheesta paljon lukenut filosofian, psykologian ja lääketieteenkin alalta, ja löytänyt varsin kiinnostavia tuloksia.

Näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia. Nämä nimittäin buustaavat aivo- ja hormonitoimintaa, ja tekevät elämästä elämisen arvoista jopa huomaamatta. Tämä lie yksi syy, miksi meillä homo sapienseilla on kulttuuria ja taidetta, muunmuassa.

Luonto ja luonnon läsnäolo tulevat lähes joka tutkimuksessa esiin mielenterveyden ja terveyden kannalta keskeisinä tekijöinä. Luonnossa olo auttaa stressinpoistossa, mutta ilmeisesti luonnossa liikkuminen tai edes sen näkeminen ikkunasta antavat noita ihmettely- tai lumoutumishetkiä. Milloin kukkii jokin kasvi, milloin kellastuvat lehdet, milloin linnut leikkivät puissa, milloin on hurja sää.

Arvelen, että suomalaisia vaivaa siksikin niin yleinen kaamosmasennus, että valonpuutteen lisäksi kärsitään lumoutumisen puutteesta.

Missä sitä lumoutuu, jos talvi ei satu olemaan erityisen huurrekaunis ja pakkasenkimaltava, vaan räntäinen ja musta? Päivän askareiden jälkeen yleensä jumittuu kotisohvalle telkun ääreen - telkkarista taas harvoin tulee mitään lumousta aiheuttavaa, paitsi ehkä satunnainen hyvä elokuva tai vaikkapa luontodokkari.

Lumoutumisen ei tarvitse olla mikään vuosisadan muisto, vaan ihan muutaman sekunnin mittainen "ooh" eli "onpa kaunis/kiehtova/koskettava/jännä/uusi juttu". Näitä kun on jokaisessa päivässä tai edes viikossa muutama, mielenterveys tutkitusti pysyy parempana, samoin stressitasot alempana. Huimaa!

Tässä astuu kuvaan matkustelu, ja myös uuteen maahan muutto. Varmempaa ja vahvempaa ihmettelyn avaajaa ei olekaan kuin matkustelu, saati maanmuutto. Tietenkin näiden mukana tulee myös negatiivista ihmettelyä eli ärsyttäviä huomioita, jännitystä, stressiä ja ehkäpä jopa pelon hetkiä, mutta toisaalta väistämättä myös noita "ooh" tilanteita.

Kulttuurishokki on tietenkin asia erikseen, ja voi laukaista jopa ahdistusta tai masennusta, jos sitä ei tunnista ja aktiivisesti hoida, eli avaa mieltään uusille näkökulmille ja tavoille tehdä asioita. Se, että on itse tottunut johonkin, ei tee ko. tottumuksesta maailman parasta toimintatapaa. Tämän asian huomaaminen tai pikemminkin sisäistäminen vie usein vuosia.

Uuden maan tavat voivat tietenkin olla entistä maata huonompia tai ärsyttävämpiä, mutta silloin täytyy vain löytää selviytymismekanismi, koska harvoin yksi suomalainen mullistaa koko Meksikon, Kongon, Kiinan tai Australian systeemejä vain olemalla niistä ärtynyt ja turhautunut - tai edes aktiivisella kampanjoinnilla.

Itse en ole koskaan kärsinyt rajusta kulttuurishokista, koska en ole asunut riittävän pitkään sellaisissa maissa, jotka voisivat todenteolla jurppia. Olen siis kohtuullisen helposti tottunut uusiin kuvioihin, koska uudet kuviot ovat mielestäni käyneet järkeen (esim. aussien sosiaalisuus ja hyväntuulinen rupattelu).

Kaiken maailman mindfulness-sivustot netissä syytävät mietelauseita, joiden pähkinänydin on, että "käytä rahasi ja aikasi mieluummin matkusteluun kuin mammonanhankintaan tai sen palvontaan". Tämä ei ole tuulesta temmattua mielen- ja fyysisen terveyden kannalta. Toki ihmetystä voi löytää myös arjesta, matkustamatta, ja tällainen elämäntapa olisikin erittäin antoisa ja terveyttä edistävä. Tähänhän mindfulness tai hetkitietoisuus, arkeen keskittyminen, nimenomaan tähtää.

Kun itse muutin Australiaan, muutin seikkailunnälän vuoksi, nähdäkseni, mitä muualla on ja miten muualla eletään. Suomi tuntui liian tutulta ja myös ahdistavalta liian pitkän, pimeän ja antisosiaalisen talven vuoksi. Nyt tajuan, että kaukokaipuuni ei ollut mitään nuoruuden haihattelua, vaan kroppani ja aivojeni viesti, että tarvitaan lisää ihmettelyä ja lumoutumista, joita en mielestäni aivan liian puuduttavan tavallisesta, harmaasta arjesta löytänyt.

Maanmuutto oli minulle kuin videopelien level up, samat mutta eri haasteet elämään. Australian mukana tuli uusi kulttuuri, uusi kieli, uusi ammatti, uusi koti, uusi kumppani, uudet kaverit, uudet harrastukset. Sopi minulle erinomaisesti. Ihmetystä ja lumoutumista - toki myös ärsytystä ja turhautumista - on riittänyt.

En sano, että kaikki pitää uusia elämässä löytääkseen sitä ihmetystä. Eikä matkustelu tai maanmuutto ole ainoita väyliä ihmettelyyn ja lumoutumiseen. Sen sijaan elämänasenne, jossa pystyy huomaamaan pieniäkin kiehtovia, kauniita, koskettavia tai mietityttäviä asioita, kantaa pitkälle. Montako ihmetyksenaihetta - positiivista sellaista - sinä löydät tästä päivästä tai viikosta? Haaste havainnointiin heitetty!

Kuvituksena pieniä ihmetyksen ja ilon aiheita - paitsi viimeinen, joka on pelkkää käytännönpakkoa.

Sain Suomesta salmiakkia myyntiin Perthin Suomi-talolle. Muumimukeja löytyi paikallisesta tavaratalosta ensimmäistä kertaa!

Tällainen sunnuntaibrunssi odotti viime sunnuntaina kavereiden luona, nam.

Tällainen brunssi on ollut kohtaloni nyt pari päivää: chili-teetä, valkosipuli-inkiväärijuomaa, kahvia ja kurkkupastilleja. Näillä lähtee nuha. Onneksi on kirjaston kirjoja viihdykkeenä. 

Kääntöpuolia - maanmuuton opettavaisuuksia

Kirjoitin viimeksi listausta parhaista ja hankalimmista puolista ulkosuomalaisena. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa huomioita siitä, mitä ei tule ajatelleeksi, kun päättää ryhtyä maanmuuttajaksi. Mikäli harkitset uuteen maahan muuttoa, näistä pohdiskeluista voi olla hyötyä jo ennakkoon tiedostettuina.

Monenmonet blogipostaukset pitkin internetiä on kirjoitettu ikävästä, pitkistä matkustusajoista ja niiden hinnoista, miten kaipaa sekä omaa kotiympäristöä, läheisiä ihmisiä, tuttuja ruokia että tuttuutta ylipäätään, joten nämä jätän vähemmälle. Sen sijaan tällaisia huomioita on kertynyt omaan muistojen arkkuun/arkistoon, joita en ollut ennakoinut:

Positiiviset ja negatiiviset yllätykset mamuna

Kaikkia ei voi suoraan luokitella joko-tai, koska opettavaisuuksissa on hyvät ja huonot puolensa.

Miten paljon itse kypsyy ihmisenä. Tietenkin minun on mahdotonta sanoa, paljonko ja mihin suuntaan olisin muuttunut siirtyessäni kaksikymppisyyden puolelta kolmikymppisyyteen ihan vain Suomessa pysytellen. Mutta uskallanpa arvata, että aika paljon enemmän perspektiiviä ihmiselon kirjoon on yleisesti kertynyt näin planeettamme pitkin poikin matkusteltua ja sisältäpäin toisiin kulttuureihin tutustumalla.

Olen nykyään paljon vähemmän tuomitseva ja johtopäätöksiin hyppäävä kuin viisi vuotta sitten. Otan esimerkiksi muiden huonon käytöksen tai huonon kohtelun minua kohtaan paljon vähemmän henkilökohtaisesti, sillä syitä siihen voi olla monia ja empatia (tietenkin tiettyyn rajaan asti) on yleensä hedelmällisempi ymmärtämistapa kuin kosto, kauna tai syyllistyminen. Toisaalta uskallan puolustaa rajojani vankemmin eli en anna muiden vaikuttaa elämääni negatiivisesti tai suuntiin, joihin en halua mennä.

Sanalla sanoen olen enemmän balanssissa ja zen kuin Suomesta lähtiessäni, millä asialla ei toki välttämättä ole Suomen kanssa tekemistä, mutta maasta- ja maahanmuuton ja sen tuomien ongelmien ylittämisen kanssa hyvinkin. Jos siis kaipaat tyynempää, rennompaa ja itsevarmempaa versiota itsestäsi, sellaisen saat kasvatettua lähes taatusti matkustelun tai maanmuuton sivutuotteena.

Tietoa on maailmassa valtavasti, mutta suomenkielelle siitä päätyy vain osa. Nyt kun elämäni tapahtuu englanniksi, tajuan, millainen uskomaton voimavara sujuva kielitaito on. Englanti ei toki ole ainoa suurkieli, jota kannattaa osata, mutta kyllä maailman uutiset, tapahtumat ja tieto avautuvat aivan eri tavalla ulottuville kuin pelkkää suomea puhuessa.

Toki Suomessakin asuessa voi englantia opiskella ja osata jopa hyvin, mutta kyllä itselleni tuppasi olemaan hivenen ponnistus lukea englanniksi, etenkään mitään kovin pitkää tekstiä, kun elämä muuten tapahtui suomeksi. Englanniksi kommunikointi oli verrattain vaivalloista, kun suomeksi ajatellut asiat piti kääntää erikseen englanniksi - sen sijaan, että ajattelisi suoraan englanniksi, kuten nyt.

Huomaan "täältä maailmalta" käsin, että suomalaisille saakka tihkuva tieto monestakin maailman tapahtumasta on YLEn ansiokkaista valistus- ja tiedostusponnisteluista huolimatta melko pinnallista ta joskus jopa puolueellista (eritoten talousasioista puhuttaessa). Jos ei jaksa tai pysty lukemaan pitkiä, monimutkaisia artikkeleja englanniksi vaikkapa maailmanpolitiikasta tai taloudesta, ei välttämättä saa käyttöönsä kuin yhden näkökulman, sen kulloinkin Suomessa vallalla olevan. Vaikka harva asia maailmassa on täysin vailla vaihtoehtoja, poliitikkojen lujasta "ei ole vaihtoehtoa" jankutuksesta huolimatta.

Maanmuton yksi kääntöpuoli siis on havainto, että tietoa on tarjolla paljon enemmän ihan kaikesta kuin koskaan voi käsitellä - lähestulkoon mikään ei ole mustavalkoista, ehdotonta tai päivänselvää.

Lahjakkuutta on maailmassa rajattomasti eikä lahjoja voi välttämättä asettaa paremmuusjärjestykseen. Kun tutustuu uusiin ihmisiin uusista kulttuureista, avautuvat silmät myös uusille ajattelutavoille, kuten moneen kertaan todettua. Eri maissa arvostetaan erilaisia asioita ja tätä kautta myös suomalaisille ominainen/rakas, suoraviivainen insinöörijärki ei olekaan ainoa tapa olla älykäs, viisas, lahjakas tai luova.

Esimerkiksi ranskalaiset näyttävät rakastavan taidetta, kulttuuria, historiaa ja tiedettä aivan omiin sfääreihinsä, ja Pariisissa sijaitseekin maailman suurin tiedepuisto Parc de la Villette, mahtavien kulttuurinähtävyyksien Louvren, Versailles´n, Notre Damen ym. lisäksi. Australialaiset puolestaan näyttävät arvostavan rennon nokkelaa, värikästä ja leikkisää taidetta ja (pop)musiikkia, mikä ei aurinkoisen kengurumaan porukalta ole yllättävää. Onko suomalaisen synkkä huonostimenee-elokuva- ja kirjallisuusgenre sitten syvällisempää tai viisaampaa kuin aussien lallallaa-meno? Ei, se on vain erilaista, kumpuaa eri asioista ja täyttää eri tarpeita.

Jos sinusta tuntuu, etteivät kykysi tule tarpeeseen tai ole arvostettuja Suomessa, ehkä "syypää" et olekaan sinä. Maailmalta taatusti löytyy maita ja kaupunkeja, joissa juuri sinun osaamistasi ja lahjojasi tarvitaan!

Rasismi ja hyväksikäyttö. Olen siitä onnellisessa asemassa oleva ihminen, että minua ei ole koskaan kiusattu koulussa, töissä tai muuallakaan, eikä minulla ole näin ollen aiempaa käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun eristetään porukasta tai katsotaan alaspäin. Kun valkoisena länkkärinä muuttaa toiseen pääasiassa valkoiseen länkkärilään (Suomesta Australiaan), ei edes tule ajatelleeksi, että edessä voisi olla minuun kohdistuvaa rasismia.

Mitään rajua tai vakavaa en olekaan kohdannut, mutta alkuvaiheessa mamuna joutuu enemmän tai vähemmän silmätikuksi tai pahnanpohjimmaiseksi. Ansioluettelo ja työkokemus eivät vakuuta, koska ovat eri maasta. Aksentti paljastaa, että olet ulkkari, eli ehkä hieman tyhmä tai hidas, et ainakaan täysin true blue Aussien veroinen. Aasialaiset kaverini saavat joskus (onneksi harvoin) niskaansa sellaista kuraa kadulla että huhhuh, eli valitettavasti rasisteja löytyy tästäkin muuten hyvin toimivasta monien kulttuurien yhteisestä maasta.

Vastaantulijoista suurin osa on ystävällisiä tai edes neutraaleja, mutta niitäkin on, jotka yrittävät käyttää hyväksi uutta tulijaa, joko rahallisesti, fyysisesti tai muuten. Gumtree- nettitori on täynnä erilaisia työpaikkailmoituksia ja farmityölupailuja, joista osa on rehtiä kamaa, osa silkkaa huijausta.

Tyttönä/naisena on tottunut siihen (ikävä kyllä), että vieraiden kanssa kannattaa olla varuillaan missä maassa vain, mutta myös pojat/miehet voivat joutua kummallisiin kynsiin. E:n kautta olen kuullut useammankin tarinan häneen ja hänen ulkkarituttuihinsa kohdistuneista hyväksikäyttöyrityksistä, joissa esim. vuokranmaksua on pyydetty seksipalveluina.

Tämä ei varmasti ole mikään Australian yksinominaisuus, vaan maasta kuin maasta löytynee niitä, joiden mielestä on ihan ok yrittää hyötyä untuvikoista. Sydney Film Festivalilla esitettiin juuri dokumenttielokuva, jossa kuvataan kahden suomalaistytön kokemuksia outback-baarin työntekijöinä. Helppo on arvata, millaista asennetta he saivat osakseen perähikiällä. Eli varovaisuutta kannattaa matkassa olla, ja myös itseluottamusta sanoa ei ja peräytyä mistä tahansa diilistä, jos asiat alkavat lipsua alamäkeen.

Huijaaminen. Tämä liippaa hyväksikäyttöä, mutta on epäsuorempaa. Suomessa on tottunut luottamaan toisiin ja uskomaan, mitä kerrotaan. Harva valehtelee vasten naamaa, etenkään virallisissa yhteyksissä eli kaupantekijäisissä, vuokranantajana tms. Täällä olen joutunut useammankin kerran setvimään joko itseen tai muihin kohdistunutta huijausta, tai vähintäänkin vedätysyritystä, jossa vuokralaisen tai asiakkaan oikeuksia jätetään kertomatta tai suoranaisesti vääristellään.

Ausseilla on toisaalta ihailtava, toisaalta rasittava tapa uskaltaa puhua bullshittiä pokerinaamalla. Joskus tämä on kätevää (etenkin silloin kun pitää puolustaa omia oikeuksiaan tai esimerkiksi hakea työpaikkaa, ja omien kykyjen tai tietomäärän pumppaaminen isommaksi on hyvä juttu). Monesti tämä on pelkästään rasittavaa, kun minkä tahansa kaupan tai bisneksen asiakaspalvelija vedättää joko siksi, ettei tiedä, ei halua/jaksa etsiä tietoa, halua paljastaa pomolleen ettei tiedä, tai ihan vain vanhanaikaisesti haluaa nyhtää sinulta rahaa.

Joku kuukausi sitten esimerkiksi autoimme naapuriamme, nuorta kiinalaistyttöä, joka oli vasta saapunut maahan eikä siten tiennyt oikeuksiaan - ja oli kävelevä mainos sille, ettei tiedä. Hänen asuntoonsa ei tullut ollenkaan kuumaa vettä eikä lieden kaasu ollut kytketty päälle. Kun hän tuli itku silmässä kysymään meiltä, mitähän pitäisi tehdä, ohjeistimme vankasti pysymään tiukkana vuokra-agentin kanssa ja vaatimaan palvelut, jotka vuokraan kuuluvat. Kylmä suihku ja kylmän ruuan syöminen joka työpäivän päälle kun ei ole täyden vuokran arvoista...

Tyttö ei ensin uskaltanut "nostaa haloota", mutta lopulta lähes parin viikon odottelun ja peräänsoittelun jälkeen - agentti kun ei kuulemma voinut "tehdä mitään" - hän ohjeemme mukaan ilmoitti napakasti agentille, että kantelee asiasta kuluttajasuojaan. Kappas kappas, kaasu ja vesi menivät päälle heti seuraavana aamuna. Kun muita ulkosuomalaisia kuuntelee, ulkkareiden huijaus tuskin on aussien erityispiirre, vaan tätäkin tapahtuu kaikkialla - oletettavasti myös Suomessa.

Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, tai käänteisesti, liian pahalta ollakseen totta, kysele neuvoja muilta niin laajalti kuin pystyt: todennäköisesti joku kanssamamu on jo törmännyt samaan ja pystyy neuvomaan, miten tästä eteenpäin.

Miten kodin käsite voi laajeta. Ensimmäiset pari vuotta Perthissä olivat enemmän tai vähemmän totuttelua, ja henkistä heittelehtimistä uutuuden auvosta kulttuurishokin ja byrokratian loukkoihin. En siis mitenkään taianomaisesti tiennyt vuodesta 2011 lähtien, että tässä on pitkäaikainen kotini. En myöskään voi (vielä tai vieläkään) sanoa olevani ehta aussi - tuskin sitä tulen koskaan olemaan, tai pikemminkin, miten edes määritellään ehta aussi? Mutta en ole enää ns. normisuomalainenkaan.

Olen onnekkaassa tilanteessa nyt, kun minulla on kaksi yhtä läheistä kotimaata, joiden luonto, näkymät, ilmasto, kulttuuri ja ihmiset ovat kummassakin omalla tavallaan ja omilla vahvuuksillaan äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita.

Olen koko elämäni tuntenut itseni irralliseksi kiertolaiseksi sikäli, ettei yksikään kotiseutu ole muodostunut niin rakkaaksi, etteikö sieltä voisi lähteä/muuttaa pois. Nyt olen tajunnut, että olen ajatellut kotiseudun liian kapeasti ja paikallistavasti aiemmin. Jos kotoisuuden tunteella mittaa, kotini ei ole tietty talo tai kaupunki, vaan kotejani ovat kaksi mannerta - Eurooppa ja Australia.

Home is where your heart is - koti siellä missä sydän.