Autiotalon henget

Kolhiintunut kahvipannu pöydällä, lattialla reikäinen räsymatto. Ikkunoissa roikkuvat repalaiset verhot. Keinutuolissa kulunut pehmuste ja seinällä vanha takki. Vettyneet pinkopahvit ja tuulen piiskaamat ikkunat. Romahtaneella leivinuunilla lepäävä kolmijalkapannu. Yön varjoissa voi kuulla kuiskeen ja nähdä varjoja. Ehkä vilauksen hännästä tai pienestä kuonosta. Tämä talo on ihmisasukkaidensa hylkäämä, mutta se ei ole autio. Siellä on edelleen elämää.

Toisinaan löytyy kirja jota voi ahmia silmillään. On mieleenpainuvia kuvia, silmiä hivelevä taitto ja ajatuksia herättävää tekstiä ja runoja. Valokuvaaja Kaj Fagerströmin, runoilija Risto Rasan ja valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa on juuri sellainen kirja. Se tarjoaa sokeria silmille ja polttoainetta ajatuksille. Teos kertoo sanoin ja kuvin ihmisten hylkäämistä taloista, joihin on asettunut uusia asukkaita. Mäyräklaania tai metsähiiriä ei haittaa vaikka kunnassa ei ole enää palveluita tai töitä. Niille riittää, että talossa on katto ja seinät. Lattiakaan ei ole tarpeen. Eikä tarvita edes lämmitystä.

Teos herättää ajatuksia paitsi yksinäisyydestä, myös ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta. Me jätämme jälkeemme paljon tavaraa, rakennelmia ja epäharmoniaa. Rakennamme ja raivaamme, mutta mitään kovin pysyvää jälkeä meistä ei lopulta jää. Luonto valtaa hiljalleen takaisin sen tilan, jonka olemme siltä vieneet.

Elämä jatkuu, vaikka ihminen lähteekin. Luonto tulee toimeen ilman meitä, mutta tulemmeko me toimeen ilman luontoa?

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viimeiset vieraat -elämää autiotaloissa

Teksti: Heikki Willamo

Runot: Risto Rasa

Valokuvat: Kaj Fagerström, Heikki Willamo

Kustantaja: Maahenki Oy (2011)

Lempeästi hullu arvio: *****

Pisara meressä

Blue ei ole mikään lähiövalas, vaan maailmalla paljon liikkuva kaunis nuori olento. Kaikesta huolimatta hän tuntee itsensä välillä yksinäiseksi, kuten kuka tahansa meistä. Parisuhde komean ja kokeneen Bull:in kanssa alkaa, mutta suhteessa tulee eteen myös hankaluuksia, kuten kenelle tahansa meistä. Menneisyys painaa kumpaakin. Tulevaisuuden odotukset voivat olla erilaiset. Blue ja Bull kuitenkin eroavat meistä siinä, että ne ovat sinivalaita.

Lloyd Abbeyn kirja The Last Whales on komea tarina valaiden elämästä. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun pelikenttänä on koko Atlantti Weddellinmereltä Grönlantiin. Kirjan alussa on kartta tästä alueesta, ja se tulee tarpeeseen, sillä tuskin monikaan tuntee Atlantin keskiselännettä ja muita merenpohjan vaikuttavia muodostelmia. Vettä on sellaiset neljä, viisi kilometriä. Nautin erityisesti kuvauksista, joissa valas nousee keskellä valtamerta pintaan hengittämään. Ihmisten puuttuminen näistä kuvauksista osoittaa hienosti, että maailmassa on muutakin elämää.

Abbey on tehnyt paljon taustatyötä ja höystää tarinaa merten suojelulla. Valaanpyynti ja merten saastuminen ovat ihmiskunnan häpeätahroja edelleen. Kirja jää minulta kuitenkin kesken, sillä kielitaitoni ei riitä kaikkien merenelävien selvittämiseen. Se tekee lukemisesta tylsää.  Kun kirjan pointti on elämän monimuotoisuuden kuvaaminen, lukijan pitää ymmärtää myös yksityiskohdat.  

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Lloyd Abbey
Teoksen nimi: The Last Whales
Kustantaja: Bantam (1991)

Mian arvio: Avara Luonto ilman kuvia ja tekstitystä