Tuku tuku lampaitani

Tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso lampaita viattomin silmin. Lammas saattaa olla itse paholainen tai pyrkiä maailmanvalloitukseen. Onko se sittenkään eläin ollenkaan, vai onko sen sisällä ihminen? Tai pyrkiikö lammas ihmisen sisälle, ohjailemaan tätä korruptioon ja häikäilemättömyyteen? Vai onko se vain viattomuuden menettämisen symboli tai intohimoisen etsinnän kohde?

Haruki Murakamin A Wild Sheep Chase (suomennettu nimellä Suuri lammasseikkailu) on japanilaiskirjailijan kolmas romaani ja ensimmäinen, joka on käännetty. Kirja päättää "Rotan trilogian", mutta Murakami pitää ensimmäisiä osia heikkoina. Kirjalle on myös jatkoa, Dance, Dance, Dance, jossa samat päähenkilöt kohtaavat.

Kirjassa nimettömäksi jäävä kolmekymppinen PR-firmassa työskentelevä mies ajautuu erikoiseen takaa-ajoon, jossa hänellä on kuukausi aikaa löytää yksi tietty lammas Japanista. Kirjaa on kuvailtu salapoliisiromaaniksi (lähtöasetelma kieltämättä muistuttaa Film Noiria), myyttiseksi ajojahdiksi Moby Dickin tapaan ja Japanin 1900-luvun sotien ja rappion allegoriaksi. On myös arveltu, että eri henkilöt kuvaavat päähenkilön eri puolia. Minulla on kirjasta kuitenkin oma näkemykseni.

Kirjassa ei nimetä päähenkilön lisäksi juuri muitakaan henkilöitä. Hänen elämänsä naiset ovat "Se-tyttö-joka-makasi-kaikkien-kanssa", "Ex-vaimoni" ja "Tyttöystäväni". Hänellä on myös "Bisnespartneri" ja "Kissa". Ja hän etsii siis "Lammasta". Mielestäni tämä nimettömyys merkitsee irrallisuutta, ajelehtimista, jota päähenkilö on elämässään harrastanut. Hän ei ole oikein kiinnittynyt mihinkään, eikä hänellä ole tavoitteita eikä unelmia. Nuoruusajan kavereille sentään on nimet: "Rotta" ja "J", ja nämä osoittautuvatkin olleen hänen merkittävimmät ihmissuhteensa. Kun hän joutuu selviämään vaikeista tehtävistä, erikoisista olosuhteista ja kummallisista kokemuksista, hän löytää päämääränsä ja osaa toimia oikein. Eräänlainen kasvukertomus siis, hyvin surrealistinen sellainen, mutta kuitenkin. Ja se lammas? En tiedä. Söpö sorkkaeläin, johon liitettynä järjettömätkin ideat tuntuvat jotenkin maanläheisiltä?

Kirja sai minut kohottelemaan kulmakarvojani monessakin kohdassa, mutta Murakaminkin maassa maan tavalla. Kirjailijan teoksissa rytmillä on suuri merkitys ja hänen kielensä on aina upeaa. Erityisen eksoottisesti ja maalailevasti hän kuvailee lunta eri olomuodoissaan, kaukana Japanin pohjoisosan vuoristossa. Näin keskikesän aikaankin tämä herättää suomalaisessa kaipuun talveen ja sen maiseman kuulauteen. Kirjassa sataa kovaa, rakeista lunta, läpinäkymätöntä, tarttuvaa räntää, hiljaista, rauhallista ja pörröistä lunta.

The following day, my eleventh, was bright and clear. The prodigal sun bided its time, leaving the pasture a patchwork of snow, which gleamed in the sunlight. The snow that had collected on the roof's gables came sliding down in would-be icebergs that broke up on the ground with an unnerving thud. Melting snow dripped outside the windows. Everything sparkled. Each droplet clinging to each tip of every oak leaf shone.

Länsimaisessa perinteessä lampaat liitetään nukahtamiseen. Minulle tämä kirja oli mitä mahtavinta unilääkettä. Pari-kolme sivua illassa ja nukahdin Kindle kädessä. Ikävä kyllä tarina ei oikein pitänyt minua otteessaan; en tiedän oliko nukahtelu syy vai seuraus, mutta kyllä tästä ne kaikki tutut Murakamin elementit löytyvät, miellyttävässä ja pohtimaan pistävässä muodossa.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Kirja on myös suomennettu, kommenttejani suomennoksesta täällä.

Asteriinan arvio: ***

Haruki Murakami Bingo

Puolivälissä Suurta lammasseikkailua 10 pistettä.

Lähde: Out of Print.

Narinaa käännöksestä

Hyvä käännös antaa lukijan nauttia tekstistä rauhassa. Tämän ei tarvitse miettiä sanavalintoja tai edes sitä, millä kielellä alkuperäinen kirja on kirjoitettu, vaan voi keskittyä itse tarinaan ja kieleen ajattelematta välikättä, jona kääntäjä on toiminut. Kehuin Diego Maranin kirjan suomennosta taannoin kovasti.

Ikävä kyllä tällä erää en voi kehua käännöstä, jonka vuoksi uuden lempikirjailijani kirjan juoni muuttui omituiseksi, sanavalinnat herättivät ihmetystä, ja vain 30 sivun jälkeen päätin luopua yrityksestä lukea kirja suomeksi. Vielä suuremmaksi ihmetyksen tekee se, että kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, jota olen aina pitänyt suuressa arvossa.




















Heti ensilehdillä totean, että kirja on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta, mikä ei tietenkään tiedä hyvää. Mutta kun kerran kyseessä on arvostettu kirjasarja, päätän olla välittämättä asiasta lainkaan ja vain keskittyä nauttimaan lukuelämyksestä, jota olen säästellyt jo muutamien viikkojen ajan.

Kirja alkaa preludilla, jossa minäkertojan vanha tuttu, nuori nainen on kuollut. Hän muistelee heidän aikaansa yhdessä ja heidän keskustelunsa päättyy seuraavasti (sivu 14):

"Minä aion elää kaksikymmentäviisivuotiaaksi", hän sanoi, "ja kuolla sitten."

Joulukuussa kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli kuollut
kahdenkymmenenkuuden ikäisenä.

Toinen osa (sivu 15, edellisen tekstin vastakkaisella sivulla) on otsikoitu seuraavasti:
HEINÄKUUSSA KAHDEKSAN VUOTTA MYÖHEMMIN.

Eli siis ilmeisesti muutamaa kuukautta ennen tytön kuolemaa. Toinen osa alkaa sillä, että minäkertoja palaa kotiin humalassa ja hänen kodissaan on odottamatta joku itkuinen nuori nainen. Minälukija oletan kyseessä olevan tämän saman tytön, mutta minäkertoja kertookin naiselle "Olin hautajaisissa. Sen jälkeen menin Shinjukuun, yksin." ja jatkaa siitä, kuinka tämä hänen vuosien takainen tuttunsa kuoli. Pian tekstistä käykin ilmi, että nainen asunnossa on minäkertojan vaimo, ja he ovat juuri eronneet.

Palaan tarkistamaan mistä kuukausista tässä oikein puhuttiin, ja päättelen että ehkä kyseessä onkin sitten seuraavan vuoden heinäkuu, tai kenties minäkertoja valehtelee hautajaisista. Jatkan lukemistani epäluuloisena ja alan kiinnittää entistä enemmän huomiota kökköihin sanavalintoihin.

Sivu 20: "Ojensin hänelle kasvopaperirasiaa."
Pohdin, tarkoittaako tämä kenties sellaisia ilmaisia, pieniä nenäliinapakkauksia, joita Tokiossa tyrkytetään jalankulkijoille, vai ehkäpä sellaista jenkkiläistä suurta pahvirasiaa. Kun suomeksi puhuttaisi varmaan vaan nenäliinoista.

Sivu 25 (eron jälkeen): "Mikään ei muuttunut päivittäin, ei yhtään mikään."
Tuota noin, ei kai minkään päivittäin pitäisikään muuttua? Tässä varmaankin tarkoitetaan ihan vain hänen päivittäistä elämäänsä?

Sivulla 30 alkaa kolmas osa, joka on otsikoitu:
SYYSKUUSSA KAKSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

En kestä enempää, vaan päätän selvittää mistä kuukaudesta nyt oikein onkaan kyse. Tilaan kirjan alkuosan Amazonista ilmaiseksi Kindlelle ja tarkistan yllämainitsemani kohdat. Englanninkieliset tekstit kuuluvat seuraavasti:

"July, eight years later, she was dead at twenty-six."
"I held out a box of tissues to her."
"Nothing changed from day to day, not one thing."

Näistä ja niistä muutamasta muusta rivistä, jotka luen englanninkielistä painosta, huomaan kielen soljuvuuden ja helppouden, näissä ei ole mitään ihmettelyn aihetta. Kun taas suomenkielisessä versiossa oli kummallisuuksia, oli keskityttävä lukemaansa tarkkaan ja palattava tarkistamaan asioita. En puhu tässä blogitekstissä itse kirjasta mitään, vaan aloitan sen kokonaan alusta englanniksi, ja koetan unohtaa alun pettymyksen. Tilaan kirjan Kindlelle ja palautan kirjastoon kirjan, joka pistää miettimään myös sitä, kannattaako kyseistä kirjasarjaa enää kerätä hyllyyn.

Suomennos pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Suomenkielinen nimi: Suuri lammasseikkailu
Suomentaja: Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi (1993)

Asteriina kieltäytyy arvioimasta.

Rikkinäinen japanilainen sielu

Kirjahullulle on tiettävästi annettu aivot, mutta nyt niiden tilalle on tainnut tulla pesusieni tai pumpulia, koska kirjoittaminen ei ota sujuakseen. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus on ollut työn alla jo yli kuukauden päivät. Ajasta tämä ei ole kiinni, koska pikkuiset varpaat viihtyvät hyvin päiväunillaan ja nukkuvat jopa öisin. Eikä se ole lukemisestakaan kiinni, koska lukuinto on palautunut jo ihan kohtuutasolle. Eikä se ole Murakamin kirjankaan vika, koska siinä olisi aihetta moneenkin kirjoitukseen. Joten kyllä se on aivoista kiinni. Niitä ei taida enää olla tai sitten poimut ovat suoristuneet. Koittakaa siis kestää ja muistakaa, että tämä on toivottavasti ohimenevää ja kohta se on taas entisellään.

Kirjahullu on nyt lukenut kaksi erilaista Murakamia. Toinen on novellikokoelma Elephant Vanishes ja toinen Murakamin läpimurtoromaani Norwegian Wood. Novellikokoelmassa on paljon absurdeja ja fantastisia piirteitä, jotka puuttuvat Norwegian Wood-romaanista. Koska kirjahullun aivoihin ei ole valitettavasti jäänyt muita mainittavia jälkiä novellikokoelmasta, on parasta keskittyä Murakamin romaaniin, josta palautuu mieleen nimen lisäksi myös juoni ja tunnelmat.

Vuonna 1987 kirjoitettu Norwegian Wood on surumielinen tarina rakkaudesta, ystävyydestä, surusta ja sitoutumisen vaikeudesta.  Kirja kertoo Toru Watanabesta, joka matkaa Beatlesin Norwegian Wood-kappaleen kuullessaan nuoruuteensa, 1960-luvun lopun Japaniin. Toru, Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko ovat erottamaton trio, mutta jokin menee Kizukin elämässä rikki ja hän päätyy 17-vuotiaana itsemurhaan. Naoko ja Toru pitävät kiinni elämästä, mutta Kizukin ratkaisulla on kauaskantoisia vaikutuksia kummankin elämään. Naokon ja Torun suhde määrittyy ensisijaisesti Kizukin itsemurhan ja sen herättämien kysymysten kautta. Kizukin itsemurha rampauttaa Naokon, joka uppoaa yhä syvemmälle omaan maailmaansa, vaikka Toru tekee kaikkensa pitääkseen Naokon pinnalla. Toru tapaa ulospäin suuntautuneen Midorin ja ajautuu riipivään tilanteeseen, jonka vastapareina on iloa kupliva Midoru ja menneisyyden demonien kanssa taisteleva Naoko. Toru rakastaa kumpaakin naista, mutta valinta kahden erilaisen naisen välillä on vaikea, jopa mahdoton. Menneisyydestä on tuskallista päästää irti ja uudelle on vaikea antaa sijaa ilman että samalla menettää jotain lopullisesti.

                       

Norwegian Wood on otteeltaan poikkeuksellinen. Harvemmin itsemurhaa ja mielen synkkiä sävyjä ilman käsitellään ilman että ahdistaa ihan vietävästi. Kirja on surumielinen, mutta samalla se on kepeä ja jotenkin ilmava kuvaus. Se leijailee ilmassa kuin lumihiutale ja sulaa suussa kuin suklaa.  

Murakamin Norwegian Wood on kääntäjä Jay Rubinin mukaan se kirja, jonka ”jokainen” japanilainen on lukenut.  Vuonna 1987 ilmestynyt kirja teki Murakamista kuuluisan omassa maassaan ja nosti hänet jalustalle, jossa hänet on totuttu näkemään siitä asti. Suursuosio ajoi tähteyteen tottumattoman Murakamin maanpakoon Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Japaniin kirjailija palasi vasta vuonna 1995.  Sittemmin Murakami on noussut kirjalliseksi supertähdeksi myös kansainvälisillä markkinoilla useilla teoksillaan. Asteriinan arvion Murakamin Kafka on the Shore-kirjasta voi lukea täältä.

Kirjasta on myös vastikään tehty elokuva, jota en ole vielä nähnyt, mutta joka kuuluu ehdottomasti elokuvalistalleni.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami

Nimi: Norwegian Wood

Alkuperäinen nimi: Noruwei no mori (1987)

Englanninkielinen käännös: Jay Rubin (2000)

Lempeästi hullu arvio: ****+

"Sattuma on pelottava asia"

Sattuma voi olla vain sattumaa, mutta kun sattumukset kasaantuvat, milloin on kyse kohtalosta, ja onko se hyvä vai huono asia? Haruki Murakamin romaanissa "Kafka on the Shore" sattumanvaraiset tapahtumat ja kohtaamiset kuljettavat henkilöitä vääjäämättömästi kohti toisiaan ja omia kohtaloitaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Kafka Tamura (joka on ottanut itselleen uuden etunimen) karkaa kotoaan 15-vuotiaana, koska kokee että häntä ei ole koskaan sinne haluttukaan. Äiti ja sisko lähtivät kun Kafka oli neljän ja isä on kuuluisa eksentrinen kuvanveistäjä, joka on asettanut Kafkalle kirouksen: Oidipuksen tapaan tämä tulee naimaan äitiään ja siskoaan ja tappamaan isänsä. Kafkalla on mukanaan alter ego Poika Nimeltä Varis (Kafka tarkoittaa tsekiksi varista), joka puhutellessaan Kafkaa, pysäyttävästi ikään kuin puhuttelee lukijaakin suoraan. Kafka päätyy sattumien kautta yksityiseen kirjastoon töihin, yhdessä transsukupuolisen Oshiman ja kiehtovan Neiti Saekin kanssa.

Toisessa tarinassa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisista erikoisista tapahtumista, jotka johtivat koululuokan oppilaiden tajuttomuuteen metsäaukiolla. Syy ei koskaan selvinnyt ja lapset palautuivat ennalleen, paitsi yksi, joka oli pitkään koomassa ja palasi sitten vaurioituneena niin, ettei enää koskaan muunmuassa oppinut lukemaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä jo vanha mies, Nakata, osaa keskustella kissojen kanssa ja aiheuttaa iilimatosateen, ja yllättäen joutuu tekemään veriteon itsensä Johnnie Walkerin, viskihahmon vaatimuksesta. Tapettuaan Kafkan isän Nakata pakenee kohti etelää, apunaan rekkakuski Hoshino, ja jokin vetää heitäkin kohti tuota erikoista kirjastoa.

Henkilöt ovat ihastuttavia ja tarina erittäin mukaansatempaava, mutta se mikä tässä kirjassa viehättää aivan valtavasti, on sen herkkyys, salaperäisyys, kauneus, kielen täydellisyys, metafyysisen ja reaalimaailman välisen rajan ohuus ja fantastisen aineksen kietominen peruskerrontaan niin, että lopulta haluaisi itsekin jäädä siihen fantasiaan ja unohtaa tämän maailman kokonaan. Välillä ihan kirjaimellisesti pidättelin hengitystäni kun halusin keskittyä jokaiseen sanaan ja pitää kiinni tuosta häilyvästä hetkestä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä, eikä vastauksia anneta, ainakaan helposti. Paras vastaus jonka Kafka saa suureen kysymykseensä ("oletko sinä minun äitini?") on "tiedät jo vastauksen siihen". Kirja on täynnä metaforia ja symboleita, jotka ovat länsimaiselle lukijalle vieraita ja arvoituksellisia. Onko kirjan "tuonpuoleinen" taivas vai helvetti, limbo, UFO vai jotakin aivan muuta - ymmärtääkseen täytyisi varmaankin tuntea shintolaisuutta hieman. Mutta symbolien läpinäkymättömyys vain lisää teoksen kiinnostavuutta ja haluan lukea Murakamilta lisää.

Murakami kertoo siitä, miten musiikki voi muuttaa ihmisen. Kun kuuntelee Beethovenia, voi kokea sisällään niin suuren muutoksen, ettei koskaan enää ole sama ihminen. Myös kirjallisuus kykenee tähän, ainakin Murakami. En enää koskaan väheksy scifiä tai fantasiaa tai mitään epäreaalimaailmaan kuuluvaa kirjallisuutta, sillä tämän kauniimmaksi tai koskettavammaksi ei lukukokemus enää tule.

Kun omat sanat eivät enää riitä, on turvauduttava runouteen. Anni Sinnemäen tekstissä on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä kirjassa:

Heikko valo
tulee huoneeseen
jossa on ohuet verhot
en ehkä tarvitse sinua
nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi
tulen viereesi.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Umibe no Kafuka
Kustantaja: Kodansha (2002)
Englanninkielinen nimi: Kafka on the Shore
Kääntäjä: Philip Gabriel
Kustantaja: Vintage Books (2005)

Asteriinan arvio: Viisi tähteä ja Haruki-nimi omalle pojalle

Ultrakirjailijan myhäelmä

Lempeästi Hullu suositteli juoksuhullulle Haruki Murakamin muistelmateosta "What I Talk About When I Talk About Running". Teos oli jo lukulistallani odottamassa, aihepiirinsä, mutta myös nerokkaan nimensä vuoksi: Raymond Carverin novellikokoelma "What We Talk About When We Talk About Love" teki minuun suuren vaikutuksen teini-iässä. Murakami on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta "Kafka on the Shore" odottaa lukuvuoroaan listallani (tämänkin kirjan nimi on erittäin houkutteleva).

Teos on hyvin erilainen kuin odotin. Murakamia pidetään Erittäin Tärkeänä Kirjailijana, hänen romaanejaan on palkittu ja käännetty ympäri maailmaa. Odotin seestyneen kirjailijan koottuja ajatuksia juoksemisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Kirja on kuitenkin ennemminkin hajanaisia myhäelmiä ja muisteloita juoksemisesta ja kaikesta sen ympäriltä. Lisäksi kirjailija suhtautuu itseensä ja sanoihinsa hämmästyttävän vaatimattomasti ja varoo laukomasta absoluuttisia totuuksia. Näin, vaikka hän on kirjoittanut 12 romaania, juoksee joka päivä kymmenen kilometriä ja on osallistunut paitsi ultramatkoille, myös triathloneille. Tällaiselta henkilöltä olisin paitsi odottanut saavani ohjeita, myös toivonut niitä.

Juoksuhullulle on toki hyvin lohduttavaa kuulla, että maratonilla myös ultrajuoksijaan sattuu. Ja että myös huippukirjailija joutuu tekemään lujasti töitä tekstiensä eteen. Ja että kuuttakymppiä lähestyessään voi vielä olla avoin uusille, innostaville tavoitteille ja haasteille, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta mitä kirjasta jäi käteen?
* Maratonien juoksemisessa ja kirjailijan ammatissa yhteistä on sisäinen motivaatio, tavoitteet, jotka eivät ole mitattavissa rahalla tai palkinnoilla (näitäkin toki voi harvoille olla tarjolla, mutta ne eivät ole ne aidoimmat insentiivit).
* Onnekkaita eivät ole ne, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta, tai kirjailijat, joilla on synnynnäinen lahja tuottaa tekstiä. Onnekkaita ovat ne, jotka joutuvat tekemään töitä ylläpitääkseen kuntoaan ja kirjallisia taitojaan: vanhetessaan he ovat todennäköisemmin edelleen hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin ammatillisestikin, sillä he eivät ole koskaan tottuneet pääsemään helpolla.
* Kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet ovat lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys. Kahta jälkimmäistä voi harjoittaa, samoin kuin lihaksiakin, treenaamalla päivittäin. Murakami sanoo oppineensa enimmän osan kirjoittamisesta juoksemalla päivittäin.
* Suurin osa juoksijoista ei juokse elääkseen pidempään, vaan eläkseen täysillä. Itsensä loppuun asti väsyttäminen omien rajojen mukaisesti on juoksemisen syvin olemus, ja elämän metafora. Ja Murakamille myös kirjoittamisen.
* Kirjoittaminen vaatii tietynlaisen myrkyn kaivamista syvältä sisimmästä, ja jaksaakseen tällaista työtä pitkään, täytyy olla muutoin erittäin terve.
* Ultramaratonin (100 kilometriä) juokseminen antaa uusia elementtejä itsetuntemukseen: näkemys omasta elämästä, sen värit ja muoto, muuttuvat.
* Kipu on kestävyysurheilun edellytys. Jos kipua ei olisi, kuka ikinä vaivautuisi osallistumaan triathlonille tai maratonille, jotka vaativat niin paljon aikaa ja energiaa? Juuri kipu on se syy, koska haluamme ylittää kivun ja kokea todella elävämme. "Pain is inevitable, suffering is optional."
* Kirjailijan toive hautakiven tekstiksi: "At Least He Never Walked".

Murakamin kuvaus kivuliaista kilometreistä ja maaliinpääsyn helpotuksesta on hyvin osuvaa, myös surkealle harrastelijalle, joka häviää maratonilla kuusikymppisille juoksijoille. Samoin hänen ajatuksensa juoksemisen tuomasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista, ja siitä, miten juoksijan identiteetti muokkaa ihmisen koko elämää. Kirjan suurin anti minulle oli kuitenkin Murakamin ajatusten, asenteen ja elämänfilosofian esittely, ja kiinnostukseni hänen romaanejaan kohti kasvoi entisestään.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: What I Talk About When I Talk About Running
Kustantaja: Knopf (2007)

Asteriinan arvio: **