Kukkuluuruu

Vuodenajalle tunnusomainen mörön pers…marraskuun märkä pimeä säkki on täällä jälleen. Aikaisin satanut, ihana lumipeite helpotti hetkellisesti, kunnes viime päivien sateet pyyhkäisivät mennessään paitsi kinokset myös auttavasti valaistuneen mieleni. Kahvia kuluu, silmistä ratkeaa verisuonet yksi kerrallaan ja perse leviää 80 denierin sukkahousuissa. Joka arkiaamu tekee kellon soidessa mieli hervahtaa ja herätä toukokuussa.

Niin! Syyskuulta saakka on nimittäin taas töitä riittänyt - tällä kertaa resurssiopettajana. Tai siis erityisopetuksen päätoimisena tuntiopettajana. Tai siis vartijana, äitinä, psykiatrisena sairaanhoitajana, sosiaalityöntekijänä, korvana, olkapäänä ja Sauronin silmänä. Mitä näitä nyt on. Mukavaa hommaa yhtäkaikki!

Pestin pituudesta ei ole oikein selkoa, sillä se riippuu kovasti loppulukuvuoden budjetista. Kevään puolelle kyseisessä hommassa pelleilen kuitenkin. Eipä tule tylsää, kun saman päivän aikana tulee opetettua vaikkapa teholaskentaa, tasogeometriaa, ruotsin monikkosääntöjä, Venäjän vallankumouksia, ilmastodiagrammin laadintaa ja/tai suklaakiisselin valmistusta. Toisaalta jännästi tulee jokainen perjantai kovaan tarpeeseen. Onneksi pian vietän jo kasaa erilaisia pikkujouluja.

Joululomallekin olen jo tehnyt suunnitelmia. Aion syödä noin tuhat kolmesataa tähtitorttua, juoda lähi-Alkon kuohuviinihyllyn tyhjäksi sekä viedä kissan eläinlääkäriin. En malttaisi odottaa.

Tulen morsian: synopsis sekä perinpohjainen olutarvio

Vielä yksi mainos. Ja toinen. Ruudulla pyörii sipulihampurilainen. Pikavippi - anteeksi, rahoitusapu-consumer finance-firma sponsoroi vanhasta punk-bändistä kertovaa elokuvaa. Tulevan trillerin traileri paljastaa elokuvasta liikaa. Kun mainokset loppuvat, on puolet popkorneista jo syöty.

Kankaalle lennähtää teksti Tulen Morsian. (Kyllä. Kuten Kotus vissiin nykyisin suosittaa, voidaan graafisen ilmeen niin vaatiessa siirtyä noudattamaan myös suomen kielessä saksan alkukirjainsääntöjä.) Sitten onkin vuosi 1666 Ahvenanmaalla. Nuori nainen kulkee kallioilla pitkät hiukset tuulessa hulmuten. Korkea taivas, kanervikko, auringonkilo ovat tytön kanssa yhtä. (Tässäpä villikko, ilman päähinettä tukka auki kartanolla.) Tytön nimi on Anna, ja hän on kylän parantaja-kätilö Valpurin ottotytär. Valpurilla on luonnollisesti musta kissa. Samaan aikaan kun Anna haaveilee rannalla ja haistelee erilaisia kasveja, synnyttää kyläläinen Rakel Valpurin avustamana pienen tytön.

Annan paras ystävä on Lovisa, joka on päässyt kihlakunnantuomarin keittiöpiiaksi. Anna kertoo Lovisalle nähneensä unen, jossa vuoren lailla kohoava mies tulee Annan elämään. Anna rakastuu mieheen palavasti jo ennen kuin on tätä tavannutkaan. Kun kylän miehet palaavat meriltä, on rantaan ensiksi ennättävän veneen kokassa parrakas miekkonen. Anna henkäisee Lovisalle, että siinä se mies nyt on. Oletko hullu, replikoi Lovisa, ja jatkaa ansiokkaan kirjakielisesti: Sehän on Rakelin aviomies Elias! Yksi lemmentaika, himokkaita katseita, töröhuulten mutristus ja pian ollaan luolassa bylsimässä. Oih, Elias! Sinä ihana villisonni! (Kauanko täällä pitää vielä olla, kysyy vieressä istuva ystäväni.) Ylimaallinen tuuli lennättää rakastavaisten vaatteet mereen ja edelleen Rakelin pyykkirantaan. Petos paljastuu vaimolle. Jossain välissä tienoon luonnollisesti pyylevä porsaankasvoinen kirkkoherra ottaa ja raiskaa vouti Karlin nuoren morsiamen. Riihennurkkaan saakka kuuluu markkinoita elähdyttävä raikas pillimusiikki.

Onnekkaan sattuman ja ottoäidin opettaman yrttitietoutensa avustuksella pääsee Anna tuomarin iäkkään äidin kamaripiiaksi. Vasta virassaan aloittanut tuomari Psilander onkin tiukka tapaus. Saarelta on kitkettävä vanhakantaiset ja vaaralliset kansantavat, jotka raamatunvastaisuudessaan vaarantavat koko yhteisön turvallisuuden. Esiintyypä kylässä ihan noituuttakin, kun oikein Tarton-opintojen sekä Noitavasara-teoksen läpi asiaa tarkastellaan. Kuin tilauksesta tuomarin pakeille törmää eräs kylän naisista, joka ohimennen mainitsee kylähullun Karinin koettaneen katsoa eli selvänähdä viljavarasta. Kun Valpuri vielä tuomarin äidin saatua kirkossa kohtauksen ja halvaannuttua hoitaa tätä kummasti lausuen ja elehtien, kippaa tuomarin kuppi. Vouti Karl yrittää parhaansa mukaan selittää naisten tapoja vaarattomaksi valkoiseksi magiaksi. Tuomari on kuitenkin järkähtämätön: noidat on paljastettava ja lain mukaan noituuden palkka on hirmuinen. Mahtimiesten nauttiessa mehevää illallistaan vouti juo liikaa (varmaan koska nyrkkejä pakottaa huoraksi muuttuneen morsion hakkaamisen jäljiltä), tuomari on mietteliäs ja kirkkoherra repii hekuma kasvoillaan läikähdellen rasvaisia lihoja luista. Sormukset välkähtelevät sormissa, kun kirkkoherra maiskauttaa: Valpuri ja Karin, noitia molemmat. Valpuri karkotetaan, Annaa itkettää.

Äidin menetys ei ole Annan ainoa ongelma. Elias ei enää huomaa häntä, vaikka hän parhaansa mukaan kylänraitilla tälle hymyään välkäyttää. Rakelkin käy moittimassa. Rumpans penssel. Anna saa ajatuksen ja käy kertomassa tuomarille epäilyksistään Rakelin suhteen. Rakel vangitaan. Karin innostuu oikeudenkäynnissään kertomaan vanhaa juttua reissustaan vuorelle ja näyttää povellaan olevia arpia. Tuomari terästäytyy: Kyöpelinvuori! Paholaisen merkki! Karin tuomitaan kuolemaan. Yhteisö kauhistuu, ja niin myös Anna. Ei hän Rakelia tapattaa aikonut, karkottaa vain. Anna käy ryypehtineen Eliaksen tykönä ja kertoo lasketelleensa luikuria Rakelista tuomarin korvaan. Lemmekkys sammuu miehen silmistä. Annan ei auta muu kuin napata talouden vauva matkaan ja vierailla tyrmässä. Loukossa Rakel imettää vauvan ja haukkuu Annan lutkaksi. Kynttilä (!!!!!!) valaisee kyyneleet Annan poskilla.

Kylä joutuu noitahysterian valtaan. Koko joukko naisia seisoo tukka kynittynä käräjillä taikahommista syytettynä. Pyövelinkirveellä on töitä. Annaa hirvittää yhä enemmän. Rakel tulee joutumaan synnytyksen jäljiltä kirkottamattomana helvettiin, eikä äidittömäksi jäävää vauvaakaan ole kastettu. Anna käy yöllä varastamassa pyhää vettä kirkosta, ja pääsee luonnollisesti vielä toiseenkin kertaan vauvan kanssa Rakelin tykö tyrmään. Kynttilän (!!!!!!) valossa Anna kastaa tytön Ilianaksi. Lähestyvää kuolemaa pelkäävä ja/tai muuten vaan tyhmänlempeä Rakel korjaa: tytön nimi on Anna Iliana. Annan sydäntä puristava ahdistus hellittää - hän on saanut anteeksi. Se ei kuitenkaan vielä riitä, sillä vääryys on oikaistava jetsulleen. Rakelin oikeudenkäynnissä Anna tunnustaa antaneensa väärän valan lähimmäisestään. Rakel vapautetaan, Anna vangitaan.

Jos haluat tietää lisää, käy ihmeessä katsomassa elokuva. Hyvää siinä on tuomaria näyttelevä ruotsalainen Magnus Krepper sekä Valpuria näyttelevä Kaija Pakarinen. Oikeasti hyviä. Lisäksi aivan lopussa oli kaksi-kolme kuvaa, joissa pääsi ohikiitäväksi hetkeksi osaksi tarinaa ja tunsi jonkinlaista myötätuntoa päähenkilöä kohtaan. Muutoin olen sitä mieltä, että ei jumalauta, nolla tähteä ja miksi saatanassa kulutin tähän elämäni minuutteja sekä kolmetoista ja puoli euroa. Harmillista, miten Leena Virtasen ansiokkaan tutkimuksen verevistä aineksista on saatu aikaiseksi tällainen naamansulattava elokuva.

Ahvenanmaalainen panimo Stallhagen on intoutunut tuottamaan elokuvan tiimoilta nimikko-oluen. Sen väri ja tuoksu ovat oivallisia, mutta maku harmittavan ohut, lyhyt ja pienipotkuinen. Niinpä se sopinee lähinnä iltaan, jolloin Tulen morsian katsellaan vanhojen opiskelukavereiden kesken juomapelielokuvana. Luonnollisesti.

Ei sellaista tietä, jota ei ennen ole käyty

Huomaan iäkkään miehen jo vihannesosastolla. Lyhyt tepsuttava askel, leikkaamattomat hiukset. Lasten ostoskärryissä pieni kurkku. Luinen käsi vapisee, kun hän laittaa kolmatta croissantia pussiin paistopisteellä.

Olin ajatellut jatkaa syntistä Flow-virtaan astumista lähikaupan lauantaisella pakastepitsalla. Muistan kesän mittaan tiukemmiksi muuttuneet verkkarit, muutan mieleni ja kerään koriini salaattiainekset. Karkkihyllyllä järkeilen: koska en syökään pitsaa, voin ottaa suklaata. Läiskin levyn ja päälle vielä lakupötkön koriin paprikan ja litimärän sateenvarjon viereen. Viereeni tulee lyhyt askel. Käsi puristaa kahta valmisateriapakkausta. Siniset silmät ovat kirkkaat ja vilpittömät.

"Kun minä en löytänyt vaakaa."
"Niin hedelmille?"
"Eikun näille… Nämäkin pitää punnita. Kaipa se kassaneiti punnitsee."
"Ei niitä varmaankaan punnita tarvitse."

Töpöttävät jalat vievät kassalle. Bonuskorttia, sitä kokonaan vihreää, tai rahaa, kahdeksan neljäkymmentä, ei tahdo löytyä. Lompakossa on niin monta osastoa. Ostosten loppusumma unohtuu kolmesti. Kassa teitittelee ja sanoo moneen kertaan, ettei tässä mihinkään kiire ole. Lopulta löytyy iso seteli.

Mies laittaa ostoksensa hihnalta takaisin lastenkärryyn ja vetäytyy pelikoneiden luokse. Pakkaan friseesalaatin kirsikkatomaatit paprikan kauramaidon valkoiset pavut suklaalevyn lakupötkön ja puolijuoksen ulos sateeseen. Itkettää. Toivon, ettei mies asu yksin. Että joku katsoo vähän perään.

Että kunpa itse en elä niin pitkään, että unohdan kuinka käydään kaupassa.

Hik hatus ja hattu naulas

Elokuu. Ei ole totta.

Kesä on luikahtanut eletyksi nopeammin kuin arvasinkaan. Ja miksipäs ei - kesäkuu meni lähinnä rauhallisesti makoillen (sekä Game of Thronesin viimeisiä jaksoja katsellen, nyyh) siinä missä heinäkuussa olin vähemmän kotosalla kuin liesussa. Pohjoisen reissu kävi tällä kertaa siskon lapsen- ja meidän äitee -täyteisessä autossa. Välillä tuli ahdasta. Siinä Padasjoen, Jämsän, Jyväskylän, Rautalammin, Kuopion, Iisalmen, Kajaanin ja Hyrynsalmen kohdalla. Ja mitä näitä muita paikkoja nyt on. Hieno retki! Maalasin porstuaa, hikoilin hillasuolla, näin lepakoita ja imin sieluuni lämpimän heinäkuun yön tiheää valoa. Jähmetyin keskelle pirtin hiljaista lattiaa, kun radiosta äänimerkin jälkeen kuului kuinka Euroopan laidalla on tehty sotilasvallankaappaus.

Toivuin koitoksesta kotona muutaman päivän, ennen kuin rapsutin taas kissaa korvan takaa, heitin puolisolle lentosuukot ja pakkasin kamat autoon. Sutjakka vuokra-hybridi vei Pohjois-Karjalaan. Kotimaanmatkailu bäst!

Grillatussa ananaksessa, kirja kädessä istuksimisessa ja naurussa riitti jälleen. Ja pokémoneissa! Radio raikui järvelle mammojen ja pappojen puheluita aamusta iltaan (siltä tuntui), siihen hämärän hetkeen jona sitä poltti vielä viimeisen tupakin.

Päivä tosiaan päättyy jo aikaisin. Pyykinpesua ja työnhakua täynnä oleva tahmea jänkättävä päivä. Vielä yksi koneellinen. Sitten tuhat palaa vesimelonia ja pinoksi kertyneen sanomain päällimmäinen aviisi. Maailman ryskät ja rytinät, minä kuuntelen.

Nähhään syssymmällä

Kello yhdentoista aamukahvit. Kyl maar, se on kesäloma.

Takana on huikea työvuosi. Sain tehdä kaikenlaista siistiä ja kokeilla rutkasti uutta. Mennä myös metsään, sanan joka merkityksessä. Tehdä yhteistyötä ihanien kollegoiden kanssa ja opettaa mitä mielenkiintoisempia oppilaita. Tällainen lukuvuosi tuli minulle juuri oikeaan kohtaan, sillä onnistumisen kokemukset tuppaavat pahimmillaan olevan uran alkuvaiheessa enemmän kuin vähissä.

Vähissä ne olivat välistä nytkin. Mokailin ajoittain oikein huolella, istuin opehuoneessa kivi kasvojeni kohdalla ja ajattelin olevani maailman paskin opettaja. Se on kuulkaa syvä tunne se. Oli tilanteita, joista en selvinnyt kunnialla - jotka olivat minulle aivan liian haastavia ja joissa tein huonoja päätöksiä. Omien heikkouksien kohtaamisen lisäksi epätoivoa herättivät suuressa määrin myös rakenteelliset epäkohdat. Leikkauspolitiikan viillot tuntuvat syvinä niissä perheissä, joissa ei mene niin hyvin. Tuntui (jälleen) hirveältä tehdä oman tontin puolelta kaikkensa nuoren auttamiseksi ja sitten katsella vierestä, kun muut viranomaiset ja tahot jäävät istumaan käsiensä päälle. Eivät siksi, etteivätkö haluaisi tehdä töitään, vaan siksi että joku on päättänyt ettei rahaa ole. Turhautumisen, vitutuksen, vihan ja surun myrsky oli näissä asioissa sisälläni jos ei päivittäinen niin vähintään viikottainen. Enpä usko olevani ainoa kouluarjessa työskentelevä, jota jatkuva huoli kuluttaa puhki.

Kevät oli muutoinkin kuin töiden osalta välillä raskas kantaa. Kahden rankan työviikon väliin osuivat hautajaiset pohjoisessa. Pää ei pysynyt mukana, kun keho lähti aamuyöstä Helsingistä ja oli illalla tunturin juurella. Tädin talossa tuntui aika pysähtyneen. Kamarinnurkan sängyssä näin huolimattomia unia. Aamusta kappeli oli kaunis ja arkku tismalleen vainajan näköinen. Kallat nuokkuivat kukkalaitteissa hauraanvalkoisina. Lesken itku muutti oman haikeuden polttavaksi suruksi. Hautaanlaskun jälkeen jäin ottamaan vielä yhden kuvan. Siitä tuli yhdentekevä - ohut sulava lumipeite paloi kevätauringossa puhki, hautausmaan hiljainen hiekka näytti likaiselta, sinivalkoiset kukat räikeiltä. Saattoväki loittoni hiljalleen kohti parkkipaikkaa. Tuntui mahdottomalta jättää ihminen sinne, yksin kylmään maahan. Niin tein. Seuraavana yönä join ja poltin aivan liikaa kajaanilaisessa karaokebaarissa.

Mutta! Nyt on kesä. Sitä edelsi liikuttava kevätjuhla ja sitäkin liikuttavampi ilta kollegoiden kanssa. Lomamoodiin sujahdin viimeistään Tampereen-reissulla ja sen perään siskontytön synttärikakkua syödessäni. Hän on jo neljä, vaikka syntyi aivan äsken. Kun hän halaa, hän ei tahdo päästää irti. En tahdo minäkään.

Normipäivä

Vanhalla miehellä on tummat silmät, joissa on outo hohde. En tunne häntä. Silti kuuntelen hänen kertomustaan suurella mielenkiinnolla. Ukko kohottelee ääntään ja käsiään verkkaan putoavien lauseiden tahdissa. "Siinä se oli... Kamala, pelottava kummitus", hän ulahtaa, ja mieleni pintaan nousee kuva purppurapukuisesta naisesta. Naisen kasvot ovat kalpeat ja ilmeettömät, ja suuren hatun kaareva lieri miltei peittää hänen tyhjänä seisovan katseensa. Ukon otsa vääntyy kurtuille, suu aukeaa märäksi aukoksi. "Sitten sanoin hänelle, että… Että minä näen sinut."

Herätyskello. Pohjoissavolaisia puolukoita jogurttiin. Puoli kahdeksaksi töihin. Luen bussissa romaania kolmekymmentäluvun Kuopiosta. Makustelen poikkeuksellisen aikaisin päättyvää työpäivää ja yhtä poikkeuksellista täsmäiskua keskustatavaratalon alennusmyynteihin. Nousevan auringon valo hiipii pitkin poskeani.

Ensimmäisen opetustuokion ajan kertaamme yhden oppilaan kanssa kahdella kielellä kylmää sotaa, toisen tuokion ajan autan samanaikaisopettajana toimiessani toista oppilasta tekemään rästiin jääneen maantiedontestinsä. Lähden monistamaan parit tehtävät. Monistushuoneesta löydän kopiokoneen osista harmaan lattian ja haalariasuisen miehen.

Lounaaksi ahmin tölkistä kauhottua ja mikrotettua hernekeittoa. Juoksen hakemaan fysiikankirjan ja muuta pian tarvitsemaani sälää varastosta. Sisävalvonta. Koulun ilmastointi on jälleen epäkunnossa. Seisahdun aivan sattumalta eräälle ulko-ovelle ja haukon auringonpaisteelta tuoksuvaa kevätilmaa. Välitunnin käytävämeteli huumaa korvia. Mietin sisäilmatutkimuksia, joita luvataan ja luvataan, mutta mitään ei tapahdu.

Kokous. Istun ja yritän näyttää kiinnostuneelta. Kellonvilkuiluni saattaa heikentää larppini uskottavuutta. Nousen, pahoittelen ja käyn yllättämässä erään teinin tunniltaan rästikokeella. Koevalvonnan aikana tabletistani loppuu akku. Selailen paperikalenteria eestaas ja vanhana matemaatikkona lasken viikkoja kesälomaan, kunnes oppilas palauttaa paperinsa. Lasken hänet matkoihinsa. Sammutan valot. Lukitsen ovet. Käyn asioimassa kollegan luokassa.

Vedän kenkiä jalkaan, kun opettajainhuoneen ovelle tulee oppilas pyytämään apua. Käytävällä on verta. Miksi sitä on siellä ja kenestä se on peräisin - suuri mysteeri huolimatta väenpaljoudesta, joka asiaa ympäröi. Selvitellään. Kun on selvää, ettei minusta ole enää hyötyä, päätän lähteä. Ohimennen kysyn käytävällä hengaavalta oppilaaltani, missä hänen pitäisi olla. Hän ei tiedä. Selvitellään. Ei selviä. Lykkään asian noin puolen tunnin veivaamisen jälkeen sattumalta vastaantulevan luokanvalvojan käsiin. Konsultoin vielä nopeasti kollegaa, ennen kuin heitän takin niskaan ja puolijuoksen liikennevälineeseen. Repuntaskusta löytyy vanha suklaapatukka, jota haukatessani puhkeaa päänsisäinen kerubikuoroni laulamaan kiitosta ja ylistystä. Ikkunan takana harmaan ja kuolleenkeltaisen sävyt vaihtelevat. Välistä ohitamme rykelmän likaisia lumikasoja.

Tavaratalo on täynnä. Täynnä turhaa tavaraa, täynnä turhantärkeitä pahantuulisia ihmisiä, minä mukaanlukien. Joudun jonottamaan päästäkseni käsiksi hakemiini tuotteisiin. Jonot kassoille kiemurtavat ja sihisevät. Leikin ovelaa ja nousen portaita hakemaan rauhaisampaa maksupaikkaa. Ylemmissä kerroksissa jonot ovat yhtä pitkät, mutta oikeudenmukaisen odotuksen varmistamiseksi tulee jokaisen ottaa vuoronumero.

Väsyttää. Muistan luvanneeni viedä karkkia huomiseen tapaamiseen. Piipahdan kioskilla ja ostan riistohintaisen pussin käärekaramelleja. Metrossa on täyttä. Vieressäni istuva nainen koettaa töniä itselleen enemmän tilaa, vaikka huomaa, etten itseäni pienemmäksi muutu. Tönin takaisin tilan, joka minulle kuuluu. Epäuskoinen närkästys jää leijumaan ilmaan vielä minuutteja rouvan pysäkin jälkeen.

Kello on tuhat. Astun rappuuni ja kuulen kuinka naapuri tömistää ylös rappusia kiukkuisin askelin. Hissi ei toimi. Ajattelen ottavani ylös päästyäni karminlaidasta huollon numeron ja liityn äkäisten joukkoon. Keskivaiheilla puskee kevyttä hikeä. Toinen naapuri laittelee juuri oveaan kiinni. "Jaa, hissikö ei toimi?" Vastaan siltä näyttävän. Tajuan sillä hetkellä, että huollon numero löytyy vain alhaalta ja puuskahdan sen myös ääneen. Naapuri jää silmäämään minua laiskasti. "No, viittitkö… Nuoremmakses…" Minulta pääsee jokseenkin väritön naurahdus. Käännän selkäni ja jatkan nousemistani. En. En todellakaan viitsi, enkä varsinkaan nuoremmakseni. Ylemmäs kavutessani huomaan kolmannen naapurin kasanneen tavaroitaan hissinovien väliin pönkäksi. Kuinka mukavaa.

Laskevan auringon valo värjää seinän punaiseksi. Kissa vääntäytyy selälleen, toivoo maharapsutusta. Huomenna puoli kahdeksaksi töihin. Laitan herätyskellon, luen tovin kirjaa. Napsautan valon pois, ja tunnen ruumiini olevan kasa velttoa väsynyttä lihaa.

Neljäs naapuri koettaa porata seinää ihan hiljaa.

Kakstuhatta viistoista

Viime vuonna tapahtui paljon. Palelin pakkasissa, sijaistin milloin mitäkin ja ketäkin, kävin oopperassa, join boolia, hymyilin, juhlin ja pyöräilin. Kiehuin, huusin ja protestoin. Istuin autossa, lentokoneessa ja soutuveneessä. Nappasin heitetyn hääkimpun, poltin satunnaisen tupakan, itkin onnellisia pakahtuneita kyyneleitä. Sain kummilapsen. Loppuvuodesta muuttunut arki muuttoineen ja uusine töineen vei ajoittain mehut. Kuvista puuttuvat ymmärrettävästi lukemattomat ja salassapidettävät, syksyn aikana kuluneet hetket oppitunneilla, opettajainhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa. Mukaan on mahtunut niin tasaista kuin ravistelevaakin kyytiä. Opettavaista ja tarpeellista, yhtä kaikki.

Uutta vuotta on kulunut miltei kuukausi. Katseeni kantaa nyt vain nykyisen työsuhteeni loppuun, ja siitä eteenpäin on jälleen ikkunat levällään. Vielä ei jännitä, mitä vuosi tuo tullessaan. Antaa sydäntalven lumien ensin sulaa ja katsotaan sitten. Siihen saakka, joka aamu, istun työmatkajunan penkillä ja mieleni perukoilla haaveilen kesästä.