Mikko Ketovuori: Laumavaiston varassa

Viime aikoina olen enemmän ostanut ja hankkinut kirjoja kuin lukenut niitä. Hyllyt pursuvat, mutta lukuaikaa ja -intoa puuttuu. Kuitenkin luettavaa nyt on, kun sille päälle sattuu. Kirjastoon olen joutunut palauttamaan monet varaukset lukemattomina, kun ei vain aika riitä.

Tämä kirja on lukupiirimme innoittaman luettu. En ehkä olisi tarttunut tähänkään teokseen ilman lukupiiriä. Siksi pidänkin sitä erinomaisena oman mukavuusalueen ulkopuolelle viejänä. Loppujen lopuksi kuitenkin pidin tästä teoksesta todella paljon.

Kirja pohjautuu Robert Prechterin sosionimiseen talous- ja kulttuuriteoriaan, jonka mukaan ihminen on laumasielu, joka seuraa sosiaalista mielialaa laumavaistonsa varassa. Näin tehdessään ihmiskunta tulee toistaakseen tiettyjä kuvioita maailman historian mukaan. 

Näin vaalimasennuksen kourissa, kirja tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vaalien alla. Monet asiat, joita yhteiskunnassamme tapahtuu juuri nyt, selittyvät kyllä tämän teorian mukaisesti. Pelottavaa, mutta totta. Osittain uskon kirjan väitteisiin, osittain pidän niitä vähän ylianalysoituina, mutta yhtä kaikki, hyvin kiinnostava katsantokanta maailmaan kirjassa kuitenkin on. 

Ihmiskunta tuntuu toistavan omia virheitään aina vuosisadasta toiseen. Nousukautta seuraa laskukausi, monet tutut asiat tulevat muotiin aina säännöllisesti. Ihmiset laumasieluina seuraavat muiden esimerkkejä ja sitä kautta jotkut ilmiöt varmasti voivat selittyä. 

Vaikka en uskoisikaan kaikkiin kirjan väitteisiin, antoi se todella paljon ajattelemisen aihetta ja kuten kirjan takakansi lupaa "Kirjan luettuasi et todennäköisesti enää koskaan katso maailmaa täysin samoin silmin kuin aiemmin." En varmastikaan.

Hannu Salmi: Tunteiden palo

Olen entinen turkulainen. Turun paloa olen monta kertaa pohtinut ja se on pyörinyt mielikuvituksessani jo lapsesta asti. Laatta kadussa, josta näkee palon alkamispisteen, on myös hyvin tuttu. Olinkin hyvin mielissäni, kun lukupiirimme päätti ottaa tämän kirjan luettavakseen. Nyt äänikirjojen kuuntelijoille vinkki, tämä kirja kannattaa lukea, sillä kuvat ja viitteet ovat olennainen osa tätä kirjaa, vain kuuntelmalla ei saa kyllä kirjasta kaikkea irti.

Kirja kertoo siis Turun palosta. Takakannessa luvataan tunteita, mutta onneksi niitä ei nyt ihan kauheasti ollut. Vaikka ehkä tavoite oli dramatisoida tapahtumia, ei siinä mielestäni täysin onnistuttu ja se on vain hyvä asia, sillä kirja on hyvä juuri tällaisena. Siinä kerrotaan toki palosta eri ihmisten näkökulmista, mutta tunteet ovat kuitenkin hyvin pienessä roolissa. 

Pidin todella kiinnostavana tekstin joukkoon sijoiteltuja kuvia: taidetta, tekstejä, karttoja. Ne toivat kirjaan enemmän tunnetta ja todellisuuden tuntua kuin millään dramatisoinnilla olisi pystytty tekemään. Selatessa tuntuivat jotkin kuvat oudoilta, mutta jokaiselle oli perustelu ja paikkansa. Pidin myös siitä, että kirjassa oli pyritty tuomaan esiin tavallisten ihmisten näkökulmaa, vaikka siitä ei juurikaan mitään historiallista dataa löydykään. Siinä oli myös onnistuttu mainiosti.

Vaikka tarinan lopputuloksen tiesi, oli kirja todella vetävä. Luin sen todella nopeasti. Se on hyvin kirjoitettu. Tieteelliset viitteet on sijoitettu kirjan loppuun, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Itse kävin niitä useammankin kerran tarkastelemassa. Se, mitä olisin halunnut kirjaan vielä lisää, oli enemmän tietoa palon jälkeisistä vaikutuksista. Sitä toki oli, mutta melko vähän. Pidin siitä, että henkilöistä oli kerrottu, mitä heille tapahtui, mutta yleisempää olisi voinut olla vähän enemmän.

Tämä kirja tullee osaksi kirjakokoelmaani. Sen verran paljon pidin ja varmasti palaan teokseen vielä toisenkin kerran. Tämän mittaluokan katastrofi saa hiljaiseksi ja kuinka pitkät vaikutukset sillä olikaan Turun asemaan ja on toki vieläkin. 

Mielenkiintoinen seikka oli myös palon syyllinen. Se ei olekaan niin yksiselitteinen kuin on annettu ymmärtää.

Karo Hämäläinen: Rikos ja rahastus: Suurimmat sijoitushuijaukset meillä ja maailmalla

Olen pitänyt kovasti Karo Hämäläisen talouselämään sijoittuvista kirjoista. Ihan oman taustani vuoksikin. Olen siis kauppatieteilijä, en tosin mikään finanssihai, vaan enemmänkin minua kiinnostaa talouden pimeät puolet ja etiikka. Tähän teemaan tämä teos on aivan loistava. 

Kirjassa esitellään suuria sijoitushuijauksia kautta aikojen sekä meiltä Suomesta että maailmalta. Osa näistä oli itselleni tuttuja, osa vähän vieraampia. Etenkin Enron on kuulunut, jos nyt voi sanoa tällaisessa kontekstissa, suosikkeihini jo pitkään. Se on yksi esimerkki ihmisen ahneudesta. Etenkin kirjassakin mainittu mainoa dokumentti The smartest guys in the room on katsomisen arvoinen. Mutta tässä teoksessa oli siis paljon muitakin kuin vain Enron, valitettavasti voi ehkä sanoa. Ihmisen ahneus on loputon inspiraatio niille, jotka haluavat lisää.

Itselleni kiinnostavimpana jäivät mieleen Charles Ponzin huijaus 1900-luvun alussa. Ponzi voi sinänsä olla ylpeä itsestään, että Ponzi-huijaus on jäänyt terminä elämään. Ponzi-huijaus kuvaa huijausta, jossa luvataan suuria, vaikka takana on vain ilmaa. Suuret lupaukset ylipäätään ovat lähes kaikkien tapausten taustalla.

Toinen kiinnostava ja tavallaan itseänikin koskettanut (jälkikäteen) oli asfalttikartellista kertonut osuus. Se on ihan meillä täällä Suomessa tapahtunut asfalttifirmojen sopima kartelli asfaltointitöistä. Itse aikoinaan ollessani kunnalla töissä pääsin todistamaan korvausten maksua, siksi asia oli myös kiinnostava. 

Myös tuorein tapaus OneCoin oli hyvin kiinnostava. Sen kanssa olen sivunnut myös työurallani ja onneksi olen luonteeltani asioista selvää ottava ja vältin kyseisen huijauksen. 

On helppo sanoa, että miksi uskoa huimia lupauksia. Sanotaanhan usein, että jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Näin olen itse pyrkinyt suhtautumaan asioihin. Kriittisyys ja tietynlainen pessimismi ei ole huono asia. Ymmärrän kuitenkin en ehkä hyvin, mutta ymmärrän, miksi monet ovat lähteneet mukaan.

Teos on kirjoitettu hyvin selkeästi pääosiltaan. Muutamien sijoitusmaailmaan sijoittuvien pätkien osalta voi olla helpottavaa, jos termistö on ennestään tuttua. Ei siis kannata hylätä teosta vain sen takia, että taloussanasto ei ole tuttua. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän ihmismielen pimeään osaan, jossa ahneus ja helpon rahan tavoittelu kohtaavat. Tai ehkä ne ovat kaksi samaa asiaa.

Rutger Bregman: Hyvän historia

Olin jo melkein päättänyt, että en tule lukemaan tätä kirjaa,

• koska se on suosittu
• koska se on positiivinen
• koska sitä on suositeltu

Mutta jouduin myöntymään, koska kirja valittiin meidän lukupiirimme kirjaksi. Tykästyin kirjaan kovasti loppujen lopuksi. En ehkä allekirjoita kaikkea kirjan teemoista, mutta pidin kiinnostavana.

Kirjassa kerrotaan monelle tuttuja tapauksia, tutkimuksia, kirjallisuutta, filosofiaa uudessa valossa. Onko tutkimuksia tulkittu väärin, onko ihmisestä ajateltu väkisin huonoa ja negatiivista. Miksi osa tutkimuksista nousee isoon rooliin ja osa ei.

Bregman on hollantilainen historioitsija, joka on julkaissut useammankin teoksen ja häntä pidetään yhtenä tärkeänä ajattelijana Euroopassa. Tämäkin teos pohjaa teoriaan ja tutkimustuloksiin, tosin paikoin viittaukset ovat vähän hataria ja toisenkäden tietoa, mitkä eivät tieteen tekemisen kannalta ole hyvä juttu. Toki kirja on popularisoitu tietokirja eli tavallaan pitää ymmärtää, jos aina ei ole haettu tieteellisen tekemisen kannalta ensiluokkaisia lähteitä.

Oli kirja tehty miten vain, pistää se kuitenkin miettimään. Se pistää miettimään inhimillisyyttä ja ihmisten tekoja uudella tavalla. Se oli mielestäni kirjan suurin anti. Samalla se oli osittain hyvin masentavaa, sillä huomasi kuinka historia toistuu negatiivisten asioiden osalta. Tätähän me valitettavasti saadaan nähdä liikaakin nykymaailmassa. 

Yksi kirjan ohjeista oli luopua uutisista. Se on ehkä ihan järkevä ohje, sillä harvoin uutisissa on mitään positiivista ja jatkuva negatiivisuus saa vain ahdistumaan. Itse olin Ukrainan sodan alussa kovin ahdistunut ja tietoisesti jätin uutisten seuraamisen vähemmälle. 

Suosittelen kirjaa oikein lämpimästi. Se antaa ajattelemisen aihetta ja on kirjoitettu oikein hyvin. Hyvin miellyttävä lukukokemus. Tieteellisyyttä en siitä lähtisi hakemaan, mutta kiinnostavia tapauksia sen sijaan enemmänkin.

Antti Rönkä - Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tämä oli nyt tenttikirjani. Tentti on tuossa reilun viikon päästä ja vielä riittää luettavaa. En olisi kirjaan varmaan tarttunut, jos ei olisi ollut ns. pakko. Kuitenkin luin kirjan yhdeltä istumalta.

Kyseessä on isän ja pojan välinen kirjeenvaihto, olettaisin sähköpostitse. Antti opiskelee yliopistossa kielentutkimusta ja isä Petri on jo tunnettu kirjailija. Antti kertoo kirjoittaneensa kirjan, joka käsittelee koulukiusaamista ja sen aiheuttamia henkisiä traumoja myöhemmässä elämässä. Isä on ollut aina Antin kovin kriitikko ja Antti jännittää kirjan antamista tälle luettavaksi. Tapahtuu monenlaisia asioita. Haavat aukeavat ja ne hoivataan kasaan. Kumpikin tajuaa jotain itsestään ihmisenä ja kirjoittajana. 

Kyseessä on siis minulle kirjoittamisen opinnot ja kirja sopii siihen todella hyvin. Kirjoittaminen on asia, josta isä ja poika keskustelevat paljon. Kirjoittamiseen sisältyy kummallakin pelkoja, traumoja, mutta kovin eri tavalla. Kirjoittaminen on heille yhteinen asia ja kuitenkin he ovat täysin erilaisia kirjoittajia. 

Kirja imaisi mukaansa käsittämättömällä tavalla. Epäilin hetken, josko kirjeet olisivat olleet lavastettuja, mutta olen melko varma, että eivät ole. En ole kummaltakaan lukenut yhtään teosta. Petri Tamminen on nimenä tuttu, mutta olen sivuuttanut hänen kirjansa täysin kirjastossa. Antin kirjasta en myöskään ollut kuullut aiemmin. Kiivas googlailu kirjan lukemisen jälkeen, kyllä kertoi paljon. Saatanpa jopa tarttua ehkä jopa molempien kirjoihin tämän jälkeen tai sitten en.

Kirjassa oli monia aivan loistavia kohtia ajatellen omaa kirjoittajuutta ja myös lukijuutta. Miksi pitää lukea tietyt klassikot, olenko parempi ihminen sen jälkeen. Voinko olla kirjailija, jos en ole lukenut sitä, tätä ja tuota. Ehkä osuvin lause, jota itsekin olen pohtinut kirjojen osalta viime aikoina paljon, on tämä: 

Kaikkea muuta on halvaannuttavan paljon, paitsi säilytystilaa.

Niinpä, maailmassa on kirjoja, levyjä, leffoja, lankoja ja vaikka mitä, mitä haluaisin omistaa, mutta eteen tulevat seinät. En voi pelastaa jokaista kirjaa, en vain voi. Olen ehkä hieman yrittänyt.

Tähän liittyen vielä linkki paikkaan, jonne halajan. (ei liity mitenkään kirja-arviooni)

https://yle.fi/uutiset/3-11920893 

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia - Startup-Suomen tarina

Kirjavalinta pelkästään kirjailijan vuoksi. Kyllä joo aihekin kiinnosti, mutta ei niinkään paljon. Startup on minulle lähinnä sanana tuttu tv:stä. Enemmän olen tekemisissä sellaisten yrittäjien kanssa, jotka perustavat yrityksensä oman elinkeinon vuoksi, ei tulevan exitin takia. Ajatusmaailma on siis täysin erilainen. Itse aikoinaan kauppakorkeakoulusta valmistuneena seuraan taloutta jonkin verran ihan jo viran puolestakin ja itseä aina ärsyttää asiat, joista en tiedä riittävästi. Sekin oli jälleen hyvä syy lukea tämä kirja.

Kirja on hauska tietokirja, joka ei tunnu tietokirjalta. Se on ajoittain jopa jännittävä, tosin ei jännäritavalla, vaan ihan omalla tavallaan. Luin kirjaa pitkälle luku kerrallaan, mutta pian jo huomasin lukevani vielä yhden luvun lisää. On mielenkiintoista päästä katsomaan tavallaan tuttuja tapahtumia ja yrityksiä julkisivun toiselta puolen. Kirjan keskiössä on Slush, jonka tiedän olevan Helsingissä vuosittain ja jonka tiedän olevan juuri sellainen tilaisuus, jossa itse ahdistuisin ja saisin ainakin viisi paniikkikohtausta. Useamman vuoden olen kuitenkin seurannut sitä sivusilmällä tai ainakin huomioinut sen olemassaolon ja kasvun ja sen kuinka arvostus on kasvanut. 

Startup-Suomi on aivan erilainen Suomi kuin mikä Suomi on vaikka täällä Satakunnassa, jossa kenties ollaan kateellisia ja salaa tyytyväisiä toisten pettymyksille ja epäonnistumisille. Startup-Suomessa on yhteisöllisyyttä. Täytyy valitettavasti myöntää, että vähän tuli sellainen herrakerho -fiilis kirjan perusteella tuosta yhteisöllisyydestä, mutta kun piirit ovat pienet, ei vaihtuvuuttakaan ehkä ole saavutettavissa, vielä. 

Kirja päättyy avoimeen haasteeseen ja kutsuun, ainakin omassa päässäni. Startup-Suomi on nyt tietyssä asemassa ja tilanteessa. Suomella on mainetta ja tiettyjä lupauksia on jo lunastettukin. On meidän tehtävä nyt luoda uusia malleja, uusia startuppeja, uusia yrityksiä, jotta tämäkin kirja saisi jatkoa, uuden kiehtovan juonteen.

Pidin kirjasta kovasti. Kuten totesin, se oli hauska, jännittävä ja kiinnostava. Mitä muuta voit kirjalta pyytää. Vimma-fanina tietenkin kirja oli kirjoitettu todella hyvin. Olen tietokirjojen satunnainen kuluttaja ja usein kaipaan faktoja. En ole kuitenkaan vuosilukujen ja päivämäärien ystävä, sillä niitä en ole koskaan oikein oppinut ulkoa, enkä aina jaksa ymmärtää miksi pitäisi. Tarina on tärkeämpi. Tässä kirjassa tarina oli keskiössä, kuvat olivat kiva yllätys ja lisä.

Eino Hietala - Ritva Tuomaala: Sotavankina Siperiassa

Innostuksen tämän teoksen lukemiseen sain Lapin Kansan artikkelista syksyllä. Syytä sinänsä en tiedä, vaikka aikoinani olen lukenut paljonkin erilaisia vankileirikuvauksia. Laitoin kirjan varaukseen ja nyt sen sain ja luin.

Ritva Tuomaala on lääkäri veteraanikuntoutuksessa. Hän on haastatellut sotaveteraani Eino Hietalaa ja yhdessä he ovat koostaneet tämän kirjan. Pohdin lukiessani millä tavoin kirjaa ruotisin. Kirja on kirjoitettu kuin laadullinen tutkimus tai oikeastaan laadullisen tutkimuksen empiriaosa, jossa tutkijan kertomaa haastatteluaineistoa värittävät suorat lainaukset haastatteluista murreilmaisuineen. Toisaalta kirja ei ole tieteellinen teos. Siinä on viitteitä teorioihin tai pitäisikö sanoa tutkimustietoon, mutta ne on otettu pääosin Wikipediasta, jota itse en luokittele tieteelliseksi lähteeksi. Toisaalta taas kirja ei ole myöskään kaunokirjallinen teos, osin se on elämänkerta, mutta ei kuitenkaan täysin. Tekstin rakenne ja laatu ei ole aivan täysin ammattikirjailijan tasoa, eikä näin voi olettaakaan, tietynlainen kotikutoisuus löytyy ja tavallaan tuo teokseen oman arvonsa. Näistä oman pään sisäisistä ongelmista johtuen päätin arvioida kirjaa sen tarinallisen arvon kautta. 

Alkuun linkitetty artikkeli kertoo pitkälti Einon tarinan rungon. Eino oli kaukopartiomies, joka joutui sotavangiksi ja vietti 10 vuotta vankina Neuvostoliitossa, osan ajasta vankilassa ja osan Siperiassa työleirillä. Eino selvisi siinä, missä yli puolet suomalaisista Neuvostoliittoon joutuneista sotavangeista ei selvinnyt. Eino selvisi, koska hän ajatteli,että on vain selvittävä. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, ne kerrotaan. Kurjuus ja kauheus on läsnä, mutta se ei uuvuta, se vain on tekijä, joka on hyväksyttävä, jotta jaksaa eteenpäin. Tämä tavallaan selittää myös sen, miksi toiset selviävät ja toiset eivät.

Ahdistavaa vankeusajan lisäksi on Einon kotiinpaluu ja se kuinka kurjasti vankeina olleita kohdeltiin pitkään sodan jälkeen. Kuinka monta tarinaa onkaan jäänyt kertomatta sen vuoksi, että on helpompi olla hiljaa kuin kertoa ja joutua uudelleen kuulusteltavaksi ja epäillyksi. Vankeus jatkuu, vaikka siitä luuli jo pääsevänsä. Samoin ahdistavaa on, kuinka kaiken menettänyt ihminen jäi yksin ja ilman ystävien ja tuttavien tukea olisi ollut erittäin kurjassa asemassa. Tätä tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän huokailun ja syyttelyn sijaan.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Pidin sen yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta. Pidin Einosta, hän on sitkeä suomalainen mies. Mielestäni on tärkeää, että näitä tarinoita kirjoitettaisiin muistiin niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin ylipäätään on mahdollisuus näitä kirjoittaa. Sotaveteraanit vanhenevat ja pian heitä ei enää ole keskuudessamme. Tällaisten pienten tekojen kautta ainakin osa heidän tarinastaan jää elämään ja tuo meille jälkeenjääville edes pienen pilkahduksen siitä todellisuudesta, mikä kohtaisi Suomea ja sen ihmisiä kuitenkin hyvin lyhyt aika sitten. Osaa arvostaa nykyistä elämää aivan toisella tavoin.

Kaiken tämän lisäksi tutustuin uuteen kustantamoon, Väylän Kirjoihin. On hienoa, että pienet kustantamot ottavat kirjoja julkaistakseen, sillä suurempiin ei tämäkään teos olisi varmaan päässyt.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Äänikirjoja epätoivoisesti metsästäessäni olen kuunnellut Kyröltä molemmat Mielensäpahoittajat ja kyllä kuunnellut mielelläni, mutta en hullaantunut. Yritin kuunnella myös yhtä, nyt jo unohtunutta Kyröä, mutta se ei säväyttänyt lainkaan. Mies itse taas (tv:stä tuttuna) säväyttää ja hänen juttunsa ovat juuri sellaisia, joista pidän. Kuitenkaan samaa en ole täysin löytänyt kirjoista, ennen tätä. Myös urheilu on ollut aina lähellä sydäntäni, nimenomaan penkkiurheilu ja tämä teos lämmitti penkkiä yhtä hyvin kuin takapuoleni talviolympialaisten aikaan.

Kyrö kuuluu samaan ikäpolveen kuin itsekin, siksi kirja vilahteli tuttuja nimiä. Tuli sellaisia flashbackejä, että juu, muistanhan minäkin Reijo Ståhlbergin työnnöt ja Neuvostoliiton ylivoiman jääkiekossa. Kyrö pohtii kirjassaan sekä omaa, mutta myös koko ikäpolvensa suhdetta urheiluun ja urheilijatähtiin, mutta myös urheilupaikkoihin ja fanitukseen. Monelle asialle pystyin nyökyttämään hyväksyvästi päätäni, mutta joissakin seikoissa olen eri mieltä. Esimerkiksi siinä, että kyllä Suomesta löytyy vielä jäähalli, jossa pelataan sm-tasolla, mutta jossa on kylmä ja jossa ihmiset huutavat ja elävät peliä. Tervetuloa vain Porin Isomäkeen aistimaan, miltä jääkiekkopelin pitää oikeasti tuntua. Itse olen kiertänyt kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikki sm-liigahallit ja ilman patalasejakin voin sanoa, että tässä Pori on paras. 

Mutta takaisin kirjaan. Kirja valittiin vuonna 2011 vuoden urheilukirjaksi ja hyvähän tämä onkin. Itse olen kahlannut muutamia urheilijoiden (jääkiekkoilijoiden) elämänkertoja, seurojen (jääkiekko) historiikkeja ja tietenkin kausikirjoja (jääkiekko) ja pidin tästä yhtä lailla kuin jo klassikoksi muodustuneesta Porin Ässien historiikista Pitkä laukaus. Pystyin aistimaan urheilukenttien tuoksun, ymmärtämään, mitä Kyrö puhui pohtiessaan urheilijoiden suorituksia, paineita, ilmeettömyyttä ja sitkeyttä. Oikeastaan tämä kirja pitäisi lukea juuri ennen isoja kisoja, tällä pääsisi juuri oikeaan fiilikseen.

Kirjan luki Antti L J Pääkkönen (Paavo Pesusieni) ja ihan kohtalaisesti lukikin. Hieman häiritsivät nautintoa hänen muutamia sekunteja pitkiksi venyvät taukonsa, mutta muutoin ilmaisu oli hyvää.

Tällä pääsen myös viimein osallistumaan Kansankynttiläin kokoontumisajoihinkin ja olen enää yhden kirjan päästä tavoitteestani.

Blaine Harden: Pako Pohjois-Koreasta Leiri 14

Muutama kuukausi sitten luin Demickin kirjan Pohjois-Koreasta ja jo silloin tämä kyseinen kirja oli varauksessa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tämän tarinan osalta pitää sanoa, että totuus on joskus tarua ihmeellisempää.

Harden on toimittaja, joka on haastatellut Shiniä. Shin syntyi ja kasvoi yhdellä Pohjois-Korean pahamaineisimmalla vankileirillä, leirillä 14. Hän on ainut henkilö, tiedettävästi, joka on kyennyt pakenemaan kyseiseltä leiriltä ja ainut henkilö, joka on paetessaan elänyt vain ja ainoastaan vankileirillä. 

Kaikenlainen inhimillisyys on vierasta leirillä. Siellä vain vahvimmat ja kieroimmat pystyvät säilymään hengissä. Shinille rakkaus, kiintymys oli täysin tuntematon käsite, sillä hän joutui taistelemaan ruuasta oman äitinsäkin kanssa. Äidin, jonka hän myöhemmin yhdessä veljensä kanssa ilmiantoi pakoyrityksestä. 

Shinin kärsimykset olivat usein fyysisiä, aivan kammottavia. Henkinen kärsimys oli niin järkyttävää, että sitä ei oikein pysty edes ymmärtämään. Shinille taas kaikki tuo oli arkipäivää, hyväksyttävää toimintaa. 

Kirjassa kerrotaan pääosin Shinin tarinaa, mutta Harden on ujuttanut mukaan myös faktoja Pohjois-Koreasta ja myöhemmin myös Etelä-Koreasta ja pakolaisista yleensä. Shinin tarina on jotenkin niin uskomaton. Kuinka monet pienet asiat vain vahingossa osuivat oikein, sillä niin moni asia olisi voinut mennä toisin.

Kirjassa korostetaan myös etelä-korealaisten välinpitämättömyyttä, heidän omaa vankilaansa, kilpailuhenkistä yhteiskuntaansa, jossa korostuu menestyminen ja menestyminen vain tietyllä tavalla. Oma tyttäreni on Etelä-Korean suuri fani ja hän on näistä asioista minullekin usein kertonut. Uskomattomia paineita ihmisille aiheuttaa yhteiskunnan vaatimukset menestymisestä. Et ole mitään, jos sinulla ei ole oikeaa koulutusta ja oikeanlaista elämää. Tällaiseen yhteiskuntaan pojoiskorealaiset yrittävät sopeutua. Kuilu on liian syvä.

Kirja oli kiinnostava, nopea lukea. Se oli toki järkyttävä ja ahdistavakin, mutta olisi voinut olla sitä enemmänkin. Kannattaa lukea.

Barbara Demick: Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa

Olen lukenut vähän sieltä ja vähän tuolta, joten keskeneräisiä kirjoja on kertynyt pinon verran, kaipa niitä tässä pikku hiljaa saa myös loppuun, aloittaen tästä. Itse asiassa tämä oli lähes sellainen ahmittava kirja, vaikka tietokirjaksi kenties luokittelisin.

Kirja on palkitun amerikkalaisen toimittajan kirjoittama teos, jossa pääosissa ovat kuusi Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan paennutta ihmistä. Kirjassa kerrotaan heidän tarinansa. Kirja perustuu suullisiin tarinoihin, jotka Demick on sitten kirjoittanut muistiin. Jonkinlaista dramatisointia on siis varmaankin tapahtunut, vaikka tarinat ovatkin hyvin simppeleitä ja riisuttuja kaikessa karmiudessaan.

Pohjois-Korea kiehtoo juuri siksi, että se on hyvin suljettu, vaikka kirjan perusteella voisikin ajatella, että viime vuosien aikana jonkinlaista länsimaalaistumista voisi tapahtua. On outoa ajatella, kuinka aivopestyjä ihmiset ovat tuolla. Kun samaa ideologiaa syötetään lapsesta lähtien, on varmaankin vaikeaa uskoa minkään muun olevan totta. 

Kuvaukset nälänhädästä olivat yksinkertaisuudessaan karmivia. Nälänhätähän on jälleen ajankohtainen Pohjois-Koreassa. Väkisin tuli mieleen, josko sitä itse selviäisi, jos ei olisi sähköjä, rahaa, lainkaan ruokaa, millä sitä itsensä ruokkisi. Ei siis kirja, jota tekee mieli lukea syöden jotain.

Tuon maailmankolkan historia on jäänyt minulle suhteellisen vieraaksi. Otankin jonkin aikavälin tavoitteeksi tutustua enemmän Korean niemimaan ja Japanin historiaan, jotta kenties pystyisin ymmärtämään paremmin maailmaa. 

Suosittelen teosta ihan sivistämistarkoituksessakin, mutta lisäksi teos oli kiintoisa luettava (tässä ei voi sanoa mukava).

Anna Kontula: Näkymätön kylä

Anna Kontulan väitöskirja prostituutiosta Suomessa herätti aikoinaan melkoisesti mediahuomiota. Myös tämä teos ilmestyessään noteerattiin julkisuudessa, mikä on erinomainen asia, sillä kirjan teema on tärkeä ja sellainen, josta tulisi käydä enemmän julkista keskustelua. Kirjassa käsitellään ulkomaista työvoimaa Suomessa ja erityisesti Eurajoen Olkiluodon ydinvoimatyömaata, jonka kupeessa on parakkikylä tai oikeammin -kyliä.

Kontula asui jonkin aikaa miesten kanssa parakkikylässä ja pääsi näin syvemmälle tutkimaansa kohteeseen ja sai samalla ensi käden tietoa asuinoloista kyseisessä kylässä. Tämähän on yksi tutkimuksen muoto, etnograafinen tutkimus, jossa tutkija pyrkii olemaan ja elämään kuten tutkimuskohteensa. Vastaavia tutkimuksia löytyy myös muilta tieteenaloilta.

Kirjassa käsitellään vierastyöläisyyttä eri näkökulmista, kuitenkin aina työläisen näkökulmasta. Aihe on sillä tavoin läheinen itselleni, että kyseinen työmaa on tässä suht lähellä ja omalla asuinalueellanikin asuu vierastyöläisiä, tosin kerrostalossa, mutta kuitenkin tietyt ilmiöt ovat tuttuja, kuten aamuiset bussimatkalaiset. Aihe on tärkeä, sillä yhä useampi rakennustyöläinen tulee jostain Suomen ulkopuolelta. Miten heitä kohdellaan, onko heillä mahdollisuuksia integroitua yhteiskuntaan tai edes tutustua kunnolla.

Kirja on surullinen. Se kertoo kotiaan ja perheitään ikävöivistä miehistä, jotka asuvat parakeissa kaukana paikallisista seuranaan toisensa ja taivaskanavat. He eivät ole pakolaisia tai maahanmuuttajia, heille ei oikeastaan edes anneta mahdollisuutta integroitua, vaan heidät eristetään. Heille ei opeteta kieltä, heiltä halutaan vain heidän edullinen työpanoksensa meidän hyvinvointimme kasvattamiseen. Hyväksikäyttöäkö?

Kirja pistää pohtimaan. Kestäisinkö, jos mieheni joutuisi kuukausiksi muualle töihin. Oma isäni oli aikoinaan Neuvostoliitossa rakentamassa, mutta hän sai palveluksistaan hyvän korvauksen. Eikö meillä olisi velvollisuus myös näitä miehiä kohtaan, muutakin kuin järjestään oman kielinen jumalanpalvelus.

Huokaus, sen tämä kirja sai aikaan. Maailma ei ole tasapuolinen.

Tom Sjöblom: Tuulten saarella

Olen ollut pitkän aikaa kiinnostunut Irlannista ja sen kulttuurista. Itse 80-luvun nuorena sain lukea Pohjois-Irlannin levottomuuksista ja tuolloin myös luin aiheeseen liittyviä kirjoja. Vanhin tyttäreni vietti tänä keväänä kuukauden Pohjois-Irlannissa, joten mielenkiinto heräs uudelleen.

Kirja koostuu Sjöblomin tarinoista. Hän on Suomen johtavia keskiaikaisen Irlannin ja kelttien tuntijoita ja asiantuntevuus näkyy myös kirjasta, mutta se ei näy tekstin raskautena vaan tiedon oivallisena esiintuontina. Kirja kertoo Irlannin mystisestä historiasta aina esihistoriasta nykypäivään. Kirja keskittyy tarinoihin, uskomuksiin ja uskontoon. Uskontohan on erottamaton osa irlantilaista kulttuuria ja elämää. Samalla Sjöblom kuvailee Irlannin luontoa ja arkkitehtuuria, historiaa.

Kirja on erittäin kiinnostavasti kirjoitettu. Vaikka se sisältää yksityiskohtaistakin tietoa, se ei ole missään vaiheessa tylsä tai pitkäpiimäinen, vaan jälleen kerran meinasin myöhästyä töistä jäädessäni koukkuun legendoihin. Kirja sai haluamaan lisää tietoa Irlannista ja sen kulttuurista, myös hienoinen matkakuume nousi. Tosin olen henkeen ja vereen kotimaan matkailun kannattaja, mutta eihän sitä tiedä, milloin mieli muuttuu.

Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi kaikille Irlannista kiinnostuneille, myös niille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisista legendoista ja tarinoista.

Loppuun erittäin ihana kelttiläinen siunaus, joka myös päättää tämän kirjan ja kiteyttää sen fiiliksen:

Kulkekoon polkusi aina ylöspäin
Puhaltakoon tuuli selkäsi takana
Lämmittäköön aurinko kasvojasi
ja kastelkoon sade peltojasi.
Ja kunnes kohtaamme uudelleen,
pitäköön Jumala sinua kämmenellään.

Gunilla Ander: Puuvillan likainen tarina

Tietolukemista jälleen. Tätä lukiessa teki mieli koko ajan häpeissään katsella, mistä tämä paita olikaan valmistettu. Sen verran kirjasta jäi syyllinen mieli, että oikeasti yritän ainakin katsoa tarkemmin uusina ostamieni vaatteiden tuoteselosteita. Onneksi ostan suurimman osan vaatteista kirppareilta.

Kirjassa käydään läpi puuvillan viljelyn historiaa ja sen nykytilannetta noin kymmenen vuoden ajalta. Mukana on niin orjat Yhdysvalloissa kuin nykyinen lapsityövoiman käyttö Uzbekistanissa, josta suurin osa puuvillasta tuleekin. Ei riitä, että työssä on käytetty orjatyövoimaa ja lapsityövoimaa, liittyy puuvillan viljelyyn muitakin maapalloa vahingoittavia asioita. Suurimpana ongelmana on puuvillan vaatima vesimäärä. Tämä on ollut yhtenä syynä Aral-järven kuivumiseen. Jotenkin järkyttävää ajatella, että vielä tänäkin päivänä maailmassa käännetään jokia virtaamaan siten, että esim. puuvillaa voidaan viljellä alueilla, joihin se ei oikeastaan sovellu. Ihminen sotkeutuu liikaa maailman perusjuttuihin ja kaikella on seurauksensa. Se on pelottavaa.

Ander on maatalouteen erikoistunut toimittaja ja asiantuntevuus huokuu kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole mitenkään kuiva, vaan se on todella kiinnostavaa luettavaa, joka koukuttaa hienosti, vaikka asiaa käsitellään myöskin WTO:n ja Maailmanpankin sekä pörssikurssien näkökulmasta, jotka eivät ole mitenkään niitä maailman yksinkertaisimpia asioita selittää. Ander onnistuu tässäkin oikein hyvin.

Lisää kirjan Koululaisen tietohaasteeseen, joka osaltani taitaa olla jopa täynnä ja on näin ollen varmaankin ensimmäinen haaste, jonka olen saanut loppuun. Jei, minulle.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää enemmän. Heille, jotka haluavat oikeasti pohtia ostamiensa tuotteiden alkuperää eli ns. eettisille kuluttajille ja niille, jotka sellaisiksi haluavat. Ylipäätään kirja sopii kaikille, jotka haluavat sivistää itseään.

Susanna Niiranen & Marko Lamberg (toim.): Ihmeiden peili - Keskiajan ihmisen maailmankuva

Keskiaika on aina kiehtonut minut. Ensi koulussa keskiajan historia, myöhemmin esim. Kaari Utrion kirjat, joista osa sijoittuu nimenomaan keskiaikaiseen Suomeen. Päätinkin nyt aamulukemisena keskittyä parin kirjan verran keskiaikaan, mutta ei kuitenkaan ihan normaalista historianäkökulmasta.

Odotukset olivat siis suuret tätä kirjaa kohtaan. Kirjaan ovat kirjoittaneet nuoret tutkijat kukin omasta tutkimusalueestaan. Tarkastelun kohteina ovat keskiajan kartat, yhteisölliset odotukset vs. yksilön toiminta, huumori, ajanvietekulttuuri, nainen trubaduurien silmin, nainen vallassa, pyhimysten kuvat sekä viimeisenä keskiaikainen kirkkorakennus nykyajan muinaismuistoksi. Kiinnostavia aiheita lähes kaikki ja suurin osa oli kiinnostavaa yhä lukiessakin. Muutamia tekstejä vaivasi tyypillinen tutkijan ote, mikä tarkoittaa, että teksti ei ollut riittävän kansantajuista ja myyvää. Ei tuo lukemista juuri haitannut, mutta vertailukohteena oli edellinen tietokirjani nälkävuosista, jossa tekstit olivat hyvin erilaisia.

Pidin kuitenkin kirjasta, vaikka se oli hieman hajanainen johtuen eri näkökulmista, mikä on tietenkin aina hyvä juttu, mutta jotenkin tässä teoksissa eivät ne kuulut punaiset langat pysyneet sillä tavoin käsissä, että kirjasta olisi muodostunut selkeä kokonaisuus, vaan kunkin kirjoittajan tekstit ikäänkuin kuuluivat yhteen, mutta olivat kuitenkin melko kaukana toisistaan. Yksittäisinä teksteinä kukin oli oikein mukava.

Lukupinossani on myös toinen keskiaikaan liittyvä teos, mutta ehkä siirrynkin puuvillan likaiseen maailmaan tai kenties jotain ihan muuta. Maanantaiaamuna sen tietää, viikonloppu menköön kaunokirjallisuuden kera.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen - ylimielisyyden historia

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen lainannut kirjaston e-kirjastosta ja lukenut kokonaisuudessaan näytöltäni, en siis edes Kindleltä. Kokemus oli ihan kiva, tosin muutoinkin paljon näyttöä tuijottavana, en ehkä ihan kauheasti kirjoja jaksa lukea tällä menetelmällä. Hyvä kuitenkin, että kirjastoissakin on erilaisia vaihtoehtoja lukemiselle.

Kirja itsessään on jälleen tietokirja, kylläpä näitä nyt luenkin. Kuten otsikostakin voi päätellä, asiaa käsitellään humoristisesti, mutta kuitenkin käyttämällä viitteitä. Löysin kirjasta monia itselleni tuttuja juttuja etenkin kauppatieteelliseltä puolelta, jonka opiskelijat muuten tässä kirjassa kärjistetysti niputetaan kaikki ylimielisiksi. Tämähän pitää paikkaansa osan kohdalla, mutta kuten muissakin ammattikunnissa, myös kauppatietelijöissä on henkilöitä, jotka toimivat eettisesti ja ajattelevat muutakin kuin rahaa.

Kirjassa kuvaillaan ylimielisyyttä monesta eri näkökulmasta läpi maailman historian.Ylimielisyys on niin rasistinen kuin elitistinen piirre. Siihen voidaan liittää hyvin monia eri asioita. Tämä oli itselleni tavallaan uusi lähestymistapa.

Hattuun nouseminen, egoilu, monopolismi, itsensä parempana pitäminen ovat kaikki ylimielisyyden ilmentymiä. Turusella on jokaisesta hienoja esimerkkejä. Ylimielisyys johtaa tuhoon, siitä ei seuraa mitään hyvää. Se lienee tämän kirjan neuvo.

Viimeinen luku on pyhitetty nöyryydelle ja sille, kuinka toimia oikealla tavalla. Pidin kirjasta, pidin sen kirjoitustavasta, pilkkeestä silmäkulmassa. Opin kuitenkin kirjasta, minulle tutut tapahtumat kuten Enron saivat uuden ulottuvuuden, uuden näkökulman.

Voin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat leppoisaa lukemista, mutta sellaista, joka pistää ajattelemaan ja pohtimaan asioita vähän eri näkökulmasta. Kannattaa myös kokeilla kirjaston e-kirjoja, jos oma kirjasto suo sellaisia mahdollisuuksi. Adoben digital editions tuntui ihan toimivalta ohjelmalta.

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - huutolaislasten kohtaloita Suomessa

Bongasin kirjan erään kirjaston viime vuoden luetuimpien tietokirjojen listalta. Aamuluettavaksi alun perin hankin, mutta näin iltasella tuli luettua loppuun.

Kirja koostuu 25 tarinasta, jotka tekijä on koonnut hänelle lähetetyistä kertomuksista. Kirjassa on tarinoita, joita lukee välillä hymy huulilla, mutta myös tarinoita, jotka saavat itkemään. Kaiken kaikkiaan kirja pistää miettimään elämää 1900-luvun alussa, sen karuutta ja osittaista julmuuttakin.

Huutolaisiksi joutui sekä lapsia, että aikuisia, yleensä sellaisia, jotka eivät itse omaa elantoaan kyenneet tienaamaan eli vammaisia, vanhuksia, mielipuolia. Kirjan tarinat ovat kaikki lapsuudesta. Tämä siitäkin syystä, että huutolaisuus kiellettiin lailla 1923, tosin käytännöt jatkuivat tuonkin jälkeen, vaikka eivät enää huutokauppoina.

Jokainen meistä on katsonut elokuvia, joissa käydään orjakauppaa. Kuinka ihmiset ovat kauppatavarana. Huutolaisuudessa on kyse tästä, mutta myös siitä, kun tarjoaa halvimman ylläpidon. Se oli ihmisarvoa alentavaa toimintaa, josta monelle jäi elinikäiset arvet sieluun. Huutolainen oli talossa usein huonoimmassa asemassa, sai huonoimman makuupaikan, huonointa ruokaa. Lasten kohtalot ovat todella karmivia. Kuinka pieni 4 vuotias lapsi joutuu tekemään töitä koko päivän saamatta kunnon ruokaa, hellyyttä tai kunnon vaatteita. Kirjan tarinoiden henkilöt ovat kuitenkin kaikki selvinneet, eläneet hyvinkin pitkiä elämiä, vaikka huutolaisuuden kokemukset ovat vahingoittaneet sekä henkisesti että usein myös fyysisesti.

Voin suositella kirjaa niille, jotka haluavat tietää enemmän lähihistoriastamme. Tapahtumista, joista vaiettiin pitkään. Kirjan luettua osaa arvostaa omaa elämäänsä ja halaa kenties lapsiaan vähän tiukemmin.

Häkkinen – Ikonen – Pitkänen – Soikkanen: Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet

Kirja on ollut sanomalehden korvikkeena nyt reilun kuukauden. Kuten Suomen historian kirjaa kirjoittaessani totesinkin, innostuin nälkävuosista ja tämä on kirja, joka jäi mukaani kirjastosta. Kirja on aivan erinomainen.

Kirjassa on, kuten näkyykin, useita eri kirjoittajia. Kirjoittajat ovat myös eri alojen tutkijoita ja tarkastelevat kirjassa nälkävuosia jokainen omasta näkökulmastaan. Asiaa tarkastellaan hyvin objektiivisesti, tieteellisesti, tekstin olematta kuitenkaan kuivaa tai tylsää. Kirjoittajat ovat onnistuneet erinomaisesti tuomaan tieteellisyyden ilman tieteellisyyden leimaa.

Kirjassa on pohdittu nälkävuosien tematiikkaa talouden, yhteiskuntahierarkian, uskonnon, uskomusten, kulttuurin ja monen muun näkökulmasta. Koen ainakin itse saaneeni erittäin laajan ja monipuolisen kuvan kaikista eri näkökulmista, jotka tulee ottaa huomioon tarkasteltaessa tämänkaltaista murhenäytelmää. Nälkävuosien aikana kuoli noin 150 000 ihmistä eli noin 8 %:a koko kansasta. Määrä on siis erittäin huomattava.

Nälkävuosiin johtivat useampi heikkosatoinen vuosi, erittäin kylmä talvi ja osaltaan myös infrastruktuurin heikkous ja yleinen heikko taloustilanne. Ihmisten kohtalot olivat karmeita. Kirjassa ei niinkään ole tarkasteltu yksittäisen henkilön tapahtumia, vaikka niihinkin on lyhyesti viitattu esimerkinomaisesti eri tilanteita hahmottamaan.

Vaikka kirja on tieteellinen teos, sen lukeminen oli suoranainen nautinto. Itse asiassa aamun hetket tuntuivat jopa liian lyhyiltä, kun kirjaan oikein syventyi. Pidin kirjan parhaimpana saavutuksena kokonaisvaltaista tarkastelua asiasta, johon liittyy paljon enemmän kuin mitä ensi alkuun ajatteleekaan. Kirjassa oli myös sopivasti katkelmia lehtikirjoittelusta, kuvia ja muuta dokumentointia.

Suosittelen kaikille Suomen historiasta vähääkään kiinnostuneille.

Matti Klinge: Lyhyt Suomen historia

Osallistun tällä myöskin Koululaisen tietohaasteeseen. Toinen lehden korvike kirja, jota luin aina aamuisin aamupalalla sekä muutoinkin lehden korvikkeena.

Täytyy myöntää, että Suomen historia ei ollut koulussa lempiaiheitani. Hävettää tajuta, kuinka vähän sitä oikeastaan muisti oman kotimaansa historiasta. Lukiossa keskityttiin jotenkin vain erilaisiin rauhan rajoihin tai ainakin tällainen muistikuva oli. Niin paljon mielenkiintoista on tapahtunut tai ehkä se oli tämä kirja, jossa käytiin kaikki läpi hyvin tiiviisti, lyhyesti, mutta kuitenkin asiallisesti ja hyvin. Tuntuu mahdottomalta yhdistelmältä, mutta näin ei ole.

Kirja alkaa esihistoriasta ja päättyy näihin päiviin. Tekstissä on tiiviisti käyty läpi olennaisimmat tapahtumat. Kirjaa kuitenkin piristävät kuvat, joiden kuvateksteissä esitellään tarkemmin asioita, joita ei tekstissä ole käsitelty sekä tekstin joukossa on aukeaman pituisia tietoiskuja jostain tietystä aiheesta, joka liittyy käsiteltyyn aikakauteen esim. YYA-sopimus. Pidin kirjasta oikein paljon. Se oli juuri hyvää luettavaa pieni pätkä kerrallaan. Vaikka kieli oli asiallista, ei se ollut liian vaikeaselkoista.

Innostuin jopa nyt historiasta ja kävinkin lainaamassa jo seuraavan tietokirjan keittiölukemiseksi. Tällä kertaa aion perehtyä Suomen nälkävuosiin, jolloin kansastamme kuoli kymmenesosa. Tietääkö joku muuten jotain romaania, joka käsittelisi noita aikoja?

Tätä kirjaa kuitenkin suosittelen kaikille, jotka haluavat kerrata Suomen historian nopeasti ja kätevästi.

Elina Grundström - Yrjö Tuunanen: Alkuperämaa tuntematon

Paikallisen sanomalehden tilaus päättyi vuoden loppuun, joten aamuihin piti keksiä jotain muuta luettavaa. Romaaniin ei viitsi uppoutua heti aamusta, aika ei vain riittäisi. Löysin lukupinostani tämän kirjan, joka osoittautuikin todella kiinnostavaksi.

Olen edellisessä työssäni perehtynyt erilaisiin eettisiin liiketoiminnan muotoihin, joten tämänkin kirjan perussisältö oli ennestään tuttua. Erilaiset eettiset ohjeistot ja koodistot ovat tehneet tuloaan liike-elämään jo vuosia. Kirja on julkaistu jo vuonna 2002, joten paljon on voinut muuttua tai sitten mikään ei ole muuttunut.

Kirjassa suomalainen toimittaja ja valokuvaaja matkaavat Vietnamiin seuraamaan kenkien valmistusta. Suuri osa Suomeen tulevista halpakengistä tulee nimenomaan Aasiasta ja tässäkin kirjassa kuvaillun tapaisista tehtaista, joissa tehdään ylitöitä epäterveellisessä ympäristössä. Tv:stä tulee aina ajoittain dokumentteja tältäkin alueelta ja ne ovat lähes aina karmivaa katsottavaa.

Kirjan tekee mielenkiintoiseksi kuvat, jotka tukevat tekstiä erinomaisesti. Työntekijöiden kasvoilta voi lukea uupumuksen ja työn jättämän ahdistuksen, toisaalta vaihtoehto työlle on usein vielä huonompi. Teksti on kiinnostavaa, enemmänkin lehtikirjoittelua kuin kirjan, mutta osa tekstistä onkin julkaistu käsittääkseni Hesarissa.

Vaikka maailma on muuttunut paljonkin viimeisen kymmenen vuoden aikana, on kirja yhä ajankohtainen. Monikaan ei suo ajatustakaan ostamansa tuotteen alkuperälle, etenkin, jos se on erityisen halpa. Tästä syystä seuraa erilaisia myrkkyskandaaleita ja terveyshaittoja jopa täällä käyttäjäpäässä, paljonko vastaavia sitten oikeastaan tuottajapäässä...

Liitän tämän kirjan osaksi Koululaisen tietohaastetta ja suosittelen kaikille, jotka joskus ovat ostaneet halpoja kenkiä.

Michael Pollan: Oikean ruoan ohjeet - syöjän käsikirja

Kirja sisältää 64 ohjetta oikeanlaiseen syömiseen. Ohjeet perustuvat isoäitien viisauteen ja ovat helppoja toteuttaa valintoja tehdessä. Kirjassa ei ole ruokaohjeita eikä se muutenkaan opasta mitenkään syvemmälle ruoan maailmaan. Ohjeita on selitetty auki, mutta ei mitenkään kovin syvällisesti.

Paras ohje oli mielestäni ohje numero 21: Tuote, jolla on sama nimi kaikilla kielillä, ei ole ruokaa. (Esim. Big Mac, Pringles). Pitää aika hyvin paikkansa. Toinen, josta erityisesti pidin oli ohje numero 36: Älä syö muroja, jotka värjäävät maidon.

Ohjeita noudattamalla varmasti elää terveellisesti ja hyvin. Ohjeet ovat maalaisjärkeä ja hauskoja, niiden selitykset tuovat tieteellisen pohjan ajattelulle.

Kiva kirja, jota voin oikeasti suositella kaikille, jotka syövät eli kaikille :) Kirja on nopea lukea ja siitä saa vinkkejä oman syömisensä kehittämiseen.