Haruki Murakami: Norwegian wood

Päätin sivistää itseäni. Olen kevään aikana tehnyt monia listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi lukea ja olen huomannut, että en nyt ihan kauheasti ole perehtynyt ns. klassikoihin. Tämähän ei nyt mitenkään tule itselleni yllätyksenä ja toisaalta en lue, jotta voisin brassailla lukeneeni sitä tai tätä. Sitten tulee mutta, jotenkin kuitenkin koen, että ymmärtääkseni maailmaa ja kirjallisuutta, olisi hyvä lukea ainakin muutamia ns. merkkiteoksia. Muutamia olen toki lukenutkin, osasta olen pitänyt, osasta en. 

Miksi sitten valitsin tämän, en osaa sanoa. Se sattui olemaan lähikirjaston hyllyssä. Olen nähnyt sen kannen monta kertaa. Ja niin edelleen. En ole nähnyt elokuvaa, en lukenut Murakamin muita teoksia, en ole juurikaan kiinnostunut Japanista. Syitä olla tarttumatta oli enemmän kuin syitä tarttua. Onneksi kuitenkin tartuin. Onneksi halusin sivistää itseäni, sillä tämä teos kosketti jostain syvältä.

Kirja sijoittuu pääosin vuoteen 1969. Kuinka erilainen maailma olikaan tuolloin, mutta kuinka samanlaisia me ihmiset kuitenkin ovat. Toru on kahden naisen välissä. Naoko on mieleltään hauras ja häntä Toru rakastaa. Midori on täynnä elämää ja vie Torun myös elämän keskelle. Mistä kirja oikeastaan kertoo? Sitä pohdin itsekin monta kertaa lukiessani. Se ei kerro mistään ja kertoo kuitenkin kaikesta. Se kertoo aikuistumisesta, sen vaikeudesta, rakkaudesta, ihmiseksi kasvamisesta. Se ei ole ole juurikaan kuvaus aikakaudesta, vaikka 60-luvun loppu onkin läsnä. Se kertoo kirjoista, lukemisesta, musiikista, itsensä etsimisestä, löytämisestä, hyväksymisestä. Kertomatta näistä kuitenkaan. Se kertoo itsemurhista, kuolemasta, surusta, heräämisestä. 

On todella vaikea kuvata teosta, joka tavallaan ei kerro mistään ihmeellisestä, mutta samalla pystyy kertomaan vaikka mistä. Kirjaa on kuvattu masentavaksi, surulliseksi ja niitä se onkin. Toisaalta se on eteenpäinkatsova ja positiivinenkin. Henkilöt ovat vajaavaisia, toisaalta toisiaan täydentäviä. Sellaisia kuin me kaikki olemme. Harvoin jos ikinä tapaa täydellistä ihmistä. Jokaisen täytyy vain oppia elämään omien omituisuuksiensa kanssa. 

Olen jotenkin jumissa kirjan olemuksen kanssa. Se oli jotain, mitä en yleensä lue. Pidin kovasti ja luinkin suhteellisen nopeaan tahtiin, vaikka se ei nyt ole mitään hotkaistava teos, vaan on parasta hitaasti nautittuna. Olen hämmentynyt. Pystyn siis lukemaan klassikoita ja pitämään niistä kovastikin. Ehkä ylitän itseni vielä toisen kerran tänä kesänä ja tartun johonkin toiseenkin. Olen niitä nyt kirppareilta hamstrannut lukupinoon toiveikkaana. 

Suosittelen tätä teosta oikein lämpimästi. Jotain tyystin erilaista ja rauhallista.

Albert Camus: Sivullinen

Olen ottanut askeleen. Olen yrittämässä kirjallisuuden opiskelua. Osana näitä perusopintoja on paketti, jossa luetaan kymmenkunta klassikkoa, joita sitten tentissä pitää pystyä analysoimaan teoreettisesti. Hankin pinon itselleni tuohon työpöydälle muistuttamaan, että tällä kertaa opiskelut pitäisi saattaa alkua pidemmälle.

Kuinka ollakaan tartuin ensin ohuempiin teoksiin. Camus on itse asiassa kummitellut mielessäni pitkään, mutta en ole kuitenkaan rohjennut tarttua klassikkoon. Nyt ns. pakon sanelemana voi hyvällä omalla tunnolla lukea. Klassikkoihin tarttuminen on itselle aina hieman haastavaa. Olen klassikoita lukenut ja pitänyt niistä omista ennakkoluuloista huolimatta. Olen ehkä liian ankara itselleni ja pidän itseäni "huonona" lukijana. Pitäisi vain olla välittämättä viisaampien analysoinneista ja ottaa kirjasta irti juuri se itselle sopiva juttu. Tämän vuoksi en tästäkään kirjasta lukenut ennakkoon kuin takakannen.

Sivullinen on kertomus miehestä Mersaultista. Hän on Algerian ranskalaisia. Mersault on mies, joka luulee olevansa tunteeton. Kuin mikään ei vaikuttaisi häneen. Kirja tapahtuu hänen päässään. Hän analysoi omia tekemisiään analysoimatta niitä kuitenkaan. Hän ei osaa näyttää tunteitaan ulospäin, on kuin monet meistä. Sisäinen maailma on kuitenkin ihan toinen, vaikka sielläkään hän ei näytä tunteitaan tai ainakaan analysoi niitä. Asiat tapahtuvat maailmassa, pienen ihmisen vaikutus tapahtumiin on olematon. Hyvin deterministinen ajattelutapa tavallaan. Mitä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa, miksi taistella. Tämä on minun analyysini, sillä tämän kanssa pystyn itse myös samaistumaan. Ajattelen tavallaan, että elämämme polut ovat valmiina, on vain jokaisen oma asia valita itselle oikeat polut. 

Mersault ei ole kuitenkaan kyyninen. Hän luottaa ihmisiin, liikaakin. Hän uskoo totuuteen, uskoo siihen, mitä näkee, ei siihen, mitä tuntee. Hän on uskollinen, vaikka ei mielessään kiinnykään ihmisiin. Kuitenkin uskon, että hän kiintyy. Hän ei vain ymmärrä tunnetta. 

Kirja on kirjoitettu erilaisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uskon, että tämäntapainen ajattelutapa oli tapa suojella itseään taas yhdeltä menetykseltä ja pettymykseltä. Jos et tunne, et pety. 

Kirja on hyvin lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei ole korukieltä tai hienoja lauserakenteita. Se on itsessään tapa, josta itse pidän. Kirjoitetaan suoraan, ei viljellen monimerkityksellisyyksiä. Mutta kaikessa suoruudessaan kirja on kuitenkin täynnä merkityksiä, tulkintoja. 

Mitä opin... Opin jälleen unohtamaan ennakkoluulot. Vaikka jokin kirja on klassikko, ei se tee siitä suoraan vaikeasti ymmärrettävää. Toisaalta jokainen ymmärtää kirjallisuuden omassa kontekstissaan, tämä on se kirjallisuuden tutkimuksen suunta, johon itse haluan uskoa. 

Jane Austen: Pride and prejudice (äänikirja)

Olen lukenut Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon aikoja sitten. Olen katsonut tv-sarjan pari kertaa vuodessa. Elokuva löytyy hyllystäni ja senkin olen katsonut muutamaan otteeseen. Kaikki on siis niin tuttua, mutta kuitenkin alkuperäiskielinen kirja on jotain aivan muuta. Ostin jokin aika sitten kaikki Austenin teokset alkuperäisessä muodossaan, mutta jostain syystä en ole vain saanut luettua, kun siis bongasin kirjastosta äänikirjan englanniksi, eipä juurikaan ollut vaikeaa ottaa sitä mukaan. 

On pakko sanoa, että rakastuin taas uudelleen, on kuin koko tarina olisi auennut eri tavoin. Suomenkielisen kirjan luin joskus aikoja sitten, joten muistikuvat olivat hatarat ja pohjautuivat enemmän tv-sarjaan. Vaikka suomenkielinenkin kirja löytyy hyllystäni. Tässä kirjassa on vain niin paljon enemmän. Siinä luokkaerot ovat syvemmät kuin mitä tv-sarja antaa ymmärtää, siinä Darcyn rakastuminen on syvempää ja Elisabeth ei ehkä ole ihan niin rakastettava.

En malttanut poistua autosta työmatkan jälkeen, vaan olisin vain halunnut kuunnella. En kuitenkaan oikein osaa keskittyä äänikirjoihin muualla kuin autossa, joten annoin itseni kiduttavasti odottaa matkoja. 

Tarinahan on tuttu ja tarina on aina uudelleen toistettavissa ja toistettukin muissa romanttisissa romaaneissa. On uskomatonta, että kirja on kirjoitettu 1790-luvulla. Toki kielestä huomaa, että nykyenglanti on aika kaukana ja ajoittain joutui virittämään itseään aivan eri tavalla kuin nykykielen kuuntelussa, mutta kaikki oli niin sen arvoista. 

Voiko ihminen vain rakastua kirjaan uudelleen ja uudelleen, kysymyshän on retorinen ja kaikki lukijat tietävät, että voi. Jokaisella meillä on kirjoja, joiden pariin palaa aina ajoittain uudelleen. Ja aina tuntuu, että on ystävien joukossa ja aina oppii jotain uutta toisesta. Aina ehkä rakastuu kirjan henkilöön uudelleen tai henkilö saa raivon partaalle. Minä rakastuin, kuinkas muutenkaan. Tuli sellainen olo, että haluaisin rakastua uudelleen myös muutamaan muuhun lempikirjaani tässä lähiaikoina. 

Ne, jotka odottivat syvällistä analyysia kirjasta tai edes juonikuvausta, saavat pettyä. Jokaisen tulisi lukea ainakin tämä Austenin teos yhtä lailla kuin vaikka Humisevan harjun, joka on myös joka kerta yhtä sydäntä raastava. 

Seuraavaksi auton soittimeen päjähtää Christien teos englanniksi. Joku päivä ehkä rohkenen valita mukaan vaikka jotain ruotsiksi, se olisikin jo haastavampaa kuuntelun kannalta, mutta ehkä elämyksenä jotain aivan loistavaa. 

Robert Louis Stevenson: Aarresaari (äänikirja)

Kyllä, Lars Svedberg ylitti jälleen itsensä. Tämän teoksen kuuntelu oli kuin hunajaa korville.

Kyseessähän on poikakirjaklassikko, erinomainen sellainen. Kirjan päähenkilönä ja kertojana suurimman osan kirjasta toimii Jim Hawkins, jonka oletan olevan noin 10 vuotias. Ikä meni joko ohi tai sitä ei kerrottu. Kirja alkaa Englannista, jossa Jimin vanhempien majatalossa vuosia majaillut vanha merirosvo kuolee ja häneltä löydetään aarrekartta. Kartan perässä on lauma merirosvoja. Jim lähtee patruunan ja lääkärin mukana kohti aarresaarta miehistönään sekalainen joukko merirosvoja ja kunnollisia miehiä. Jim paljastaa salaliiton ja pian joukko jakaantuu kahtia merirosvoihin ja niihin muihin. Tässä vaiheessa ollaan jo saarella. Jim joutuu mitä kummallisimpiin seikkailuihin, sillä hän altistaa itsensä vaaroihin sen suuremmin ajattelematta, mutta samalla pelastaakin koko joukon.

Kirja on täynnä poikiin uppoavaa seikkailua ja jännitystä, mutta täytyy myöntää, että kyllä keski-ikäinen nainenkin nautti tästä teoksesta aivan täysin siemauksin, etenkin, kun Lars osasi jälleen eläytyä niin loistavasti jokaiseen henkilöön. Hän sai kaikki elämään. Kiero merirosvo John Silver oli hänen käsissään lipevä ja petollinen yhtä aikaa, samoin kaikki muutkin rosvot tuntuivat jo äänensä perusteella rosvoilta, kun taas ns. kunnon miehet kuulostivatkin kunnollisilta.

Kirja on säilynyt ajanhampaalta loistavasti. Se on niin tuoreenoloinen ja hienosti kirjoitettu. Nythän toki merirosvot ovat jälleen pop, joten kirja on ajankohtainenkin. Viimeisin elokuva on tehty vuonna 2012, se tosin tv-elokuvana, mutta melkoisen kuuluisilla näyttelijöillä. 

Tämä kirja pisti taas miettimään tiettyjä klassikoita, jotka tuntuvat kuten sanoin säilyttämään tuoreutensa vuosisatojenkin läpi. Tämäkin teos on kirjoitettu vuonna 1882. Mikä tekee kirjasta näin hyvin säilyvän. Sen, kun tietäisi, pyrkisi varmaan itsekin kirjoittamaan sellaisen. Ottaisin hyviä vihjeitä vastaan, mitkä teokset ovat mielestäsi hyvin säilyneitä? Mikä on sellainen kirja, että tuntuu kuin se olisi julkaistu eilen, vaikka julkaisusta onkin jo vuosikymmeniä, -satoja? En usko, että kaikki klassikoleiman saaneet kirjat ovat tällaisia.

Evelyn Waugh: Brideshead revisited (äänikirja)

Jälleen dramatisoitu teos. Tällä kertaa kirja vei minut 1930-luvulle Englantiin. Kyseessä on kenties Waughin klassikkoteos. Olen tästä tehtyä elokuvaa katsonut ainakin jonkin aikaa, tosin en tainnut sen hienoutta tuolloin tajuta, vaikka pääosassa onkin ihanainen Matthew Goode. 

Kirja sijoittuu sotien väliseen Britanniaan. Charles Ryder on agnostikko, joka tapaa Sebastian Ryderin. Miesten välinen ystävyys on syvää ja saa ehkä hieman homoseksuaalisia piirteitä. Charles tutustuu Sebastianin syvästi katoliseen perheeseen, jonka uskonnollisuus sotkee ihmisten elämät. Koin kirjan olevan aivan loppua lukuun ottamatta hyvin uskonnolliskielteinen, mutta lopussa kaikki jotenkin kuitenkin kääntyy päälaelleen. Charles ihastuu, kenties jo rakastuukin Juliaan Sebastianin sisareen, mutta suhde ei tässä vaiheessa vielä etene mihinkään. Uskonnollisuus tuhoaa Sebastianin, se on jo tuhonnut lady Marchmaidin ja lordin avioliiton. Mitä kaikkea se tuhoaakaan...

Kirjan luettuani selvitin, että Waugh itse asiassa oli kääntynyt katoliseksi ja tässä valossa jotenkin hämmentää kirjan kielteinen kuva uskonnosta. Siitä kuinka se kahlitsee ja tuomitsee ja hallitsee elämää. Tässä on viitattu nimenomaan roomalaiskatolisuuteen, joka Englannissa ei ole mitenkään valtauskonto. 

Ajankuva on jälleen herkullinen. 30-luku näkyi ja tuntui kaikessa. Sodan lähestyminen, itse sota myös.

Pidin kirjasta, vaikka en tainnut sitä täysin ymmärtääkään. Tai ymmärsin kaiketi omalla tavallani. Voiko kirjaa edes suoraan ymmärtää väärin, jokainen tehnee omat päätelmänsä oman taustansa kautta.

Fyysinen lukeminen on taas niin surkeassa jamassa. Yhtään koukuttavaa kirjaa en ole aloittanut, joten jo aloitetut etenevät hitaasti, mutta toivottavasti varmasti.

E.M. Forster: A room with a view (äänikirja)

Saahan sitä rakastua yhä uudelleen. Tästä kirjasta tehty elokuva on yksi suurista suosikeistani ja harvoja elokuvia, jotka osaan lähes ulkoa. Olen lukenut kirjan joskus suomeksi, mutta tämä englanninkielinen versio vei kaikesta tuttuudesta huolimatta täysin sydämeni jälleen.

Kirja on ilmestynyt 1908 ja se kertoo edwardiaanisen ajan Englannista. Lucy Honeychurch on matkustanut Firenzeen serkkunsa Charlotten kanssa. Pensionaatissa he saavat huoneen ilman näköalaa ja tästä alkaa tapahtumaketju. Pensionaatissa on myös isä-poika Emerson, jotka vaihtavat huoneita naisten kanssa. Vanhempi Emerson on filosofinen mies, joka on kasvattanut poikansa vastoin sen ajan ihanteita, näin heitä pidetään outoina ja epäsopivina tuttavina. Lucy ja George Emerson kuitenkin ajautuvat Firenzessä tapahtumien myllerryksiin, jotka ravisuttavat heidän elämäänsä. 

Kirjan toisessa osassa ollaan jälleen Englannissa. Lucy on kihloissa äärettömän ärsyttävän Cecil Vysen kanssa. Lucy on hukassa oman itsensä kanssa, kun törmää jälleen Georgeen. Ketä hän rakastaakaan? Ketä hänen tulee miellyttää? Onko hänellä oikeus olla oman elämänsä seppä? Mikä on naisen rooli maailmassa? Kuinka tulee käyttäytyä? Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan kasvamisesta, oman itsensä hyväksymisestä ja yhteiskunnan normien hylkäämisestä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestamme. Näin itse tulkitsin kirjan tällä kertaa. 

Kirja on selkeästi tunnistettavissa elokuvasta. Pois on jätetty joitakin filosofisluonteisia keskusteluja, jotka eivät tavallaan vie tarinaa eteenpäin, joten erittäin hyvin myös elokuva noudattaa teosta. Teos itsessään on aivan valloittava, jos et ole vielä lukenut, suosittelen ehdottomasti. Se on sekä kaunis rakkaustarina, mutta myös hieno ajankuvaus ajasta, jolloin naiset eivät vielä olleet vapautettuja viktoriaanisen ajan kahleista.

Tällä kertaa äänikirjan lukijana toimi nainen Joanna David, joka ei ehkä lukenut kirjaa samalla antaumuksella ja eläytymisellä kuin muissa suosikeissani, mutta erinomaisesti kuitenkin.

Evelyn Waugh: Decline and fall (äänikirja)

Olen surkutellut äänikirjojen vähyyttä, siis suomenkielisten. Tuntuu kuin olisin jo lukenut kaikki kiinnostavat ja uusia ei tule samalla syötöllä kuin ehdin kuunnella. Aiemminkin kuuntelin englanniksi pari kirjaa ja siitähän on hyvä jatkaa. Tämän kirjan valitsin mukaani täysin sattumalta, kuuntelun aikana selvitin taustoja sen verran, että kirjaa ei ole suomennettu ja kirjailija on oikeasti mies, mikä oli hienoinen yllätys.

Kyseessä on Waughin ensimmäinen julkaistu teos 1920-luvulta. Se on satiirinen aikakausikuvaus luokkayhteiskunnasta ja aivan loistavaa kuunneltavaa. Jos olen kehunut Lars Svedbergin lukemista, niin tämän kirjan lukijaa Michael Maloneyta paljon jo tämän yhden teoksen vuoksi. Hän taitaa murteet ja vivahteet huikean hienosti.

Kirjan keskushahmona on Paul Pennyfeather, joka saa potkut Oxfordista siveettömän käytöksen vuoksi ja ajautuu eriskummalliseen kouluun koulumestariksi. Hänet laitetaan opettamaan aineita, joita ei osaa, kuten urkujen soittoa ja saksaa. Koulun muut opettajat ovat vähintään yhtä oudossa tilanteessa. Prendergast on luopunut uskostaan, Grimes on humalassa koko ajan, mutta oudoin lienee timantteihin pukeutuva hovimestari, jonka menneisyydestä liikkuu villejä tarinoita.

Paul kuitenkin sopeutuu joukkoon. Hän tapaa eräänä epäonnisena päivänä oppilaansa äidin, jonka lumoihin joutuu ja sekaantuu samalla valkoiseen orjakauppaan. Tutut opettajat putkahtavat mitä yllättävimmissä paikoissa. Paul joutuu ongelmiin, mutta kaikkeen on ratkaisu.

Nautin aivan suunnattomasti tästä kirjasta. Se sai minut nauramaan ja hyvälle tuulelle joka aamu. Innostuin englannikielisistä äänikirjoista sen verran, että tyhjensin kirjaston hyllyä vielä toisen Waughin ja parin E.M. Fosterin verran. Kieliongelma unohtuu melko pian ja kohta ei huomaakaan kuuntelevansa englanniksi. 

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (The Great Gatsby)

Lue kirja ennen kuin näet sen valkokankaalla. Näin voisin kuvata ajatustani tarttua tähän kirjaan. Toki syitä oli muitakin. Jokin aika sitten tulostin itselleni kukkaroon mahtuvan version BBC:n 100 kirjasta, jotka jokaisen tulisi lukea. Kannan sitä aina mukanani ja näin olenkin bongannut kirjastosta ja kirpparilta kirjoja, jotka muutoin olisivat saattaneet jäädä hyllyyn. Tästä kirjasta en osaa sanoa, olisiko niin käynyt, sillä olin lukenut jo kirjasta tehdystä uudelleen filmatisoinnista, jossa pääosassa on Leonardo di Caprio. Joka tapauksessa olen erittäin tyytyväinen, että luin kirjan, sillä se on hyvä, erinomainen jopa.

Kirjan kertojana toimii Nick Carraway, nuori pörssimeklari, joka asuu pienessä talossa suuren talon vieressä. Nickin naapuri on Jay Gatsby, salaperäinen miljonääri, joka järjestää juhlia ja josta kukaan ei varmaksi tiedä mitään. Kirjassa Nick kertoo Gatsbyn tarinaa oman kokemuksensa kautta. Gatsby on seurapiirien suosiossa, tosin vain juhlien järjestäjänä, sillä muutoin häntä kenties pelätään tai halveksutaan. Ihmiset tulevat hänen taloonsa, sillä se on paikka, jossa jokaisen tulee näyttäytyä. Pikku hiljaa Gatsbyn salaperäisyyden verho alkaa aueta. Käy ilmi, että Gatsby on ollut suuresti rakastunut Nickin serkkuun Daisyyn, joka on taas naimissa Tomin kanssa, jolla on suhde rouva Wilsoniin, jonka mies on "vain" autokorjaamon omistaja. Daisy ja Tom asuvat järven (tai joen) toisella puolen Gatsbyn huvilasta. Gatsby on kerännyt omaisuutensa vain saadakseen Daisyn. Nick on sivustakatsoja, joka sotkeutuu sekä Gatsbyn ja Daisyn että myös Tomin ja rouva Wilsonin suhteeseen. Taustalla soi jazz 1920-luvun tapaan. Ihmiset ovat huolettomia ja kauniita. Ensimmäinen maailmansota on takana ja on vain heijastus, nyt eletään kuin viimeistä päivää.

Kirjaa on sanottu autenttiseksi kuvaukseksi 1920-luvun elämästä ja siltä se tuntui, maistui ja tuoksui. Kuvaus toi mieleen kuvia juhlista ja ihmisistä, musiikki soi, glitterit kiiltelivät kattokruunujen loisteessaa ja shampanja virtasi. Juhlien ihmisvirrasta poimiutui muutama henkilö, johon keskityttiin tarkemmin. Kyse oli vain hetkestä, käännekohdasta monen ihmisen tarinassa. Sitten jatkettiin taas matkaa.

Suosittelen kirjaa aivan ehdottomasti. Se on mukava luettava. Se tuo eteen kuvia, ajatuksia. Kirjasta on löydetty syvempiäkin vertauskuvia, mutta itse pidin lukunautinnosta. Kaiken loisteliaisuuden alla oli kuitenkin hitunen epätoivoa. On hämmästyttävän vaikea kuvata, mitä kaikkea kirja nostaa mieleen ja miksi se oli niin hyvä kuin oli.

Oman (kirjaston) versioni kannessa komeili Robert Redford ja Mia Farrow, ajatuksissani Gatsby sai kuitenkin Di Caprion kasvot. Tämän jälkeen elokuva on nähtävä.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Elokuvien kautta oletin, että kirja olisi tuttu, mutta niinhän se on, elokuvat usein pohjautuvat kirjoihin. 

Tohtori Jekyllin ja mr Hyden tarina kerrotaan asianajaja Uttersonin kertomana. Hän on Jekyllin ystävä ja huomaa muutoksia ystävässään samoihin aikoihin, kun kauhua herättävä mr Hyde saapuu kuvioihin. Mitä onkaan kaiken takana... Nythän tiedämme, että kyseessä on tiedemiehen kokeilut, joten loppuratkaisua on turha säästää, mutta kirjassa tämä ei ole tiedossa ennen viimeisiä sivuja. Kauhu syntyy epävarmuuden ilmapiiristä, kuka on mr Hyde ja mitä hän on tehnyt tohtori Jekyllille.

Kirja on kirjoitettu 1886 ja se on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Monet elokuvat ovat ammentaneet tarinaa yhden ihmisen kahdesta puolesta, joista toinen on kiltti, ystävällinen ja rakastettava ja toinen täynnä pahuutta ja itsekkyyttä. Nämä molemmat puolet löytyvät kaikista meistä, toinen kenties piilotettuna syvälle sisimpään. 

Pidin kirjasta kovasti, jopa hämmästytin itseni. Jotenkin toistan itseäni klassikoiden kohdalla, sillä tästäkin kirjasta tajuaa, miksi se on saanut klassikon aseman. Kerronta ja tarina on varmasti ollut aikanaan tyystin erilaista kuin muut ja luonut kauhua. Nykyään maailmassa on niin paljon pahuutta ja kauhua, että kirja ei kauhistuta tavalla, jonka se on aikanaan varmasti tehnyt, mutta tuo kuitenkin paljon ajateltavaa meistä ihmisistä.

Kirja ei ole paksu, vain reilu sata sivua. Itselläni on 1974 vuoden painos kirjaston poistolaarista. Jälleen olen ottanut askeleen kohti kirjasivistystä ja voin ylpeänä sanoa lukeneeni jälleen yhden klassikon, joka sisällöltään on ajatuksia herättävä, kiinnostava ja kieleltään hienovireinen.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Niin se käy.

Tulipa luettua loistava kirja. Kirja, jonka nimi on houkutellut lukemaan, mutta jota olen pitänyt pienille aivoilleni vaikeana, kuten muitakin klassikoita. Nyt olen tajunnut, että klassikko on usein klassikko, koska se on oikeasti hyvä, ei koska se on monitahoinen ja vaikea. Tosin näitä jälkimmäisiäkin varmasti on, mutta onko sillä väliä, ymmärrän sitten vain yhden kerroksen.

Luin tämänkin klassikon ilman vilkaisuja arvioihin. Halusin luoda oman kuvani ja tulkintani. Kirjan keskiössä on Billy Pilgrim, amerikkalainen sotilas, optikko, aikamatkaaja. Kirja kulkee monella tasolla, sillä Billy matkustaa ajassa edestakaisin oman elämänsä aikana sekä vielä kauas galaksiin, jonne hänet ovat kaapanneet avaruusoliot. Ajat ja paikat vaihtelevat kirjassa koko ajan, mutta se ei tee kirjasta vaikeaselkoista, jotenkin kummasti täysin päinvastoin. Suurin, ahdistavin tapahtuma on toinen maailmansota ja etenkin Dresdenin pommitus, jonka myös Vonnegut koki henkilökohtaisesti. Dresdenin pommitus oli minulle täysin tuntematon asia, vaikka pommituksessa joidenkin arvioiden mukaan kuoli yli 100 000 ihmistä. Toisesta maailmansodasta muistetaan holokausti ja Hiroshima, mutta syystä tai toisesta, joita en nyt aio tässä arvioida, mm. Dresdenin pommitus on jäänyt tai jätetty varjoon.

Billy Pilgrim törmää ajoittain myös itse kirjailijaan, mikä on todella hauska yksityiskohta. Kirja on muutoinkin hauska, makaaberilla, ironisella tavalla. Kuolema kulkee mukana koko ajan, mutta kuolema kuitataan lauseella ”niin se käy”. Mieli tekisi, mutta taidot eivät riitä, pohtia tuon lauseen merkitystä syvällisemminkin, mutta omasta mielestäni se on tavallaan välinpitämätön huomio kuolemisesta tyyliin ”no, niinhän niitä kuolee”. Tavallaan voisiko se olla piilotettu iva Dresdenin pommitusten piilottelua kohtaan, se tuli mieleen.

Billy Pilgrim on mies, joka ei herätä suuria tunteita. Hän ei ole komea, eikä nokkela. Hän on laiha, epäonninen, mutta kuitenkin hyvin onnekas. Hän on outo, mutta kuitenkin täysin tavallinen. Hän on optimistinen tai ehkä hän on haahuilija, joka ei tajua maailmaa. Kuitenkin hän on hyvin älykäs, vaikka onkin yksinkertainen. Hän ajelehtii paikasta ja ajasta toiseen. Hän on uskottava, mutta täysin epäuskottava. Hyvin monijakoinen, mielenkiintoinen päähenkilö, joka ei kuitenkaan tee vaikutusta. Hyvin vaikeasti kuvattava, kuten koko kirjakin.

Entä sitten scifiosuus, aikamatkustaminen, avaruusolioiden mukana olo. Se on hyvin jouhevasti toteutettu. Niin se vain käy. Asiaa ei kirjassa analysoitu syvällisemmin, se vain tapahtui ja sillä selvä.

Yllätin jälleen itseni. Pidin kirjasta todella paljon. Olen ollut niin ennakkoluuloinen juuri tämänkaltaisten kirjojen suhteen. Tämänkaltaisella tarkoitan klassikkostatusta, kirjaa, jonka jokaisen tulisi lukea. En tiedä pitäisikö jokaisen lukea tämä, mutta erittäin viihdyttävä se joka tapauksessa oli.

Osallistun tällä myös Science Fiction -haasteeseen osaan aikamatkustus.

Entäs muut Vonnegutit, olisivatko hyvää lukemista?

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (äänikirja)

Lukijana ihana Ismo Kallio. Teoksena yllättävä, enpä olisi uskonut pitäväni tästä, saati sitten jännittäväni loppua. On vain pakko todeta, että tietyt kirjat ovat klassikkoja ihan ansiosta ja syystä, niin tämä ainakin. 

Tarina kertoo vanhuksesta, Santiagosta, joka lähtee kalaan. Hän ei ole saanut saalista 85 päivään. Hän lähtee matkaan yksin ja koukkuun tarttuukin valtava kala, joka vetää häntä merellä yhä kauemmas kotisatamasta. Vanhus on päättäväinen ja haluaa saada elämänsä saaliin. Käydään tahtojen taistelua päiviä ja öitä, kunnes kala väsyy. Matka kotiin on ensin täynnä riemua, joka vaihtuu alakuloon ja tappioon, kun hait syövät kalan ja Santiago saa rantaan vain 5,5 metrisen ruodon.

En ole lukenut kyseisestä kirjasta ainuttakaan kuvausta tai arvostelua, joten voi olla, että päässäni olen tulkinnut kaiken väärin, mutta ovatpa ainakin omat aatokseni. Kirjassa lienee hienokin tausta-ajatus, mutta itselleni päälimmäiseksi nousi yksinäisyys ja ystävyys. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, yhdessä kaikki on jotenkin hauskempaa ja helpompaa, kuten Santiagokin pohtii kaivatessaan pojan seuraa. Toinen teema, joka nousi mieleeni oli vanha sanonta "turha mennä merta edemmäs kalaan". Santiago seuraa kalaa pitkälle omalta reviiriltään, mutta lopputulos ei ole haluttu. Toisaalta löysin kirjasta paljon samoja teemoja kuin Steinbeckin Helmestä, jossa siinäkin köyhä ja kenties epäonninen henkilö saavuttaa jotain itselleen kuulumatonta, suuren saaliin, jotain kallisarvoista. Kuinka sellainen muuttaakaan ihmistä. Teemana voisi siis olla tyytyminen siihen, mitä on ja iloitseminen jokaisesta päivästä ja siitä mitä se sinulle antaa.

Nämä opit itse sain kirjasta, josta pidin siis todella paljon. Vanhus oli sympaattinen, empaattinen henkilö, joka elää tasapainossa ympäristön kanssa. Hän on sellainen kuin toivoisin monen olevan, jollainen toivoisin itsenikin joskus olevan, sitkeä, periksiantamaton, mutta kuitenkin humaani ja empaattinen.

Aleksandr Pushkin: Patarouva ja muita kertomuksia

Kirjamakuni vaihtelee yhtä paljon kuin musiikkimakuni. Venäläinen kirjallisuus on kiinnostanut minua aina ja olen aikoinani lukenut useammankin kirjan tästä kategoriasta. Novellit taas ovat uusi ihastuksen kohteeni.

Kirja sisältää kolme novellia: Patarouva, Laukaus ja Aatelisneiti talonpoikaistyttönä. Näistä Patarouva on yliluonnollisuuksia sisältävä tarina vanhasta rouvasta, joka hankkinut omaisuutensa korttipelissä ihmeellisellä salaisuudella, jonka nuori mies haluaa saada selville. Se kuvaa hyvin 1800-luvun Venäjää ylhäisön näkökulmasta, kuten tekevät muutkin kirjan tarinat.

Laukaus on tarina kaksintaistelusta, erilainen tarina kuitenkin. Kertoja on ulkopuolinen ja kertoo tarinaa, jonka on kuullut, mutta jonka lopun pääsee tavallaan kokemaan. Siinäkin on kiinnostavaa kuvausta Venäjästä tuolloin ammoin.

Viimeinen tarina on takakannen mukaan parodia suosituista rakkauskertomuksista ja se sisältääkin viittauksia mm. Shakepearen tarinoihin; Romeoon ja Juliaan, Kesäyön unelmaan sekä myös kenties muihinkin, mutta nuo nyt tunnistin. 

Lukukokemus oli kiinnostava ja taas tuli mieleen fraasi niin vähän aikaa, niin paljon hyviä kirjoja. Pushkin ilman muuta on lukulistallani jossain vaiheessa. Etenkin Kapteenin tytär kiinnostaisi. Muitakin venäläisiä klassikoita olisi mukava lukea uudelleen ja ensimmäistä kertaa, jos vain olisi aikaa. Lottovoitto olisi siinä suhteessa kiva juttu, ei enää välttämättä työt häiritsisi.

Suosittelen kirjaa kaikille. Se on mukava, historiaa tulvillaan.

Mika Waltari: Johannes Angelos (äänikirja)

Löysinpä kuitenkin vielä yhden Waltarin historiallisen romaanin äänikirjana kirjastosta. Tässä oli ”vaivaiset” 17 cd:tä, joten kuunteluunkin meni huomattavasti vähemmän kuin aiempiin. Toisaalta myös kokemus ja kirja itsessään olivat paljon laimeampia kuin Sinuhe tai Mikael Hakim.

Kirja on rakenteeltaan myös erilainen kuin nuo aiemmin mainitsemani. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1452 ja samalla se kertoo rakkaustarinan ylhäisen kreikkalaisen neidon ja juurettoman latinalaisen välillä. Kirja siis tapahtuu vajaan vuoden aikana, tosin takaumia päähenkilön menneisyyteen on aina välillä. Ymmärtääkseni Johanneksen nuoruusvuosista on postuumisti julkaistu kirja Nuori Johannes.

Kirja sisältää tuttuun tapaan pohdintaa eri uskontojen välillä sekä pohdintaa ihmisyydestä ja olevaisuudesta yleensä. Mielestäni pohdinta ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostavaa kuin esim. Mikael Hakimissa. Sodan julmuus ja vastaisuus ovat jälleen kirjan kantavia teemoja. Samoin meidän jokaisen suvun aiheuttamat taakat ja tavallaan sattuman vaikutus tulevaan elämään. Mitä tuleekaan keisarin pojasta, jos tämä kasvaa tietämättä olevansa kuninkaallista sukua. Vetääkö veri johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn henkilöön. Sitä on tullut itsekin pohdittua, kun joku paikka tuntuu kodilta, tutulta tai turvalliselta vaikka olisi paikassa ensimmäistä kertaa (tässä elämässä).

Kirjan rakkaustarina on tietenkin traaginen, mutta se ei oikein päässyt sydämeeni asti, vaan jäi pintapuoliseksi. Tiettyjä tuttuja piirteitä löytyi tästäkin kirjasta, kuten vekkuli palvelija, naisten tietynlainen käyttäytyminen ja päähenkilön periaatteellisuus ja näennäinen hyvyys, mutta kuitenkin tietynlainen itsekkyys.

Teemat kristinuskon ja islamin eroista ja yhteneväisyyksistä ovat samoja kuin Hakimissa, pohdintaa jumaluudesta, uskonnon oikeutuksesta ja uskosta ylipäätään. Loppulause ”…mutta filosofeja hän ei säästänyt” jäi soimaan päähäni. En tiedä miksi, mutta se jotenkin kiteytti kirjan, teki siitä ehyen.

Tulipa kuunneltua, mutta en nauttinut niin paljon kuin iki-ihanasta Mikael Hakimista. Lukijana toimi jälleen Lars Svedberg, joka  on kyllä ehdottomasti yksi suosikkilukijoistani, vaikka hänen t:nsä välillä ottavatkin korvaan, mutta se on niin pientä.

Olen löytänyt itseni hipelöimästä Waltarin muita teoksia etenkin Turmsia kirjastossa, mutta valitettava tosiasiahan on, että kirjoja on ihan liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Hurahduttuani novelleihin olen käyttäytynyt kirjastossa ajoin hyvin omituisesti ja löytänyt itseni joko novellihyllyn edestä tai hipelöimästä kauhu- ja fantasiahyllyn kirjoja kuin katsoen, missä niistä olisi novelleja. Tämä teos löytyi edellä mainitulla tavalla, tosin myös kansi sai kiinnostumaan. Kirja on turkulaisen pienkustantamon Savukeitaan kustantama teos. Kyseinen kustantamo on julkaissut monia kiinnostavia teoksia, kuten sivuilta voi katsella klassikoita, novelleja ja muuta mukavaa. Le Fanu nimenä ei ehkä viittaa suoraan Irlantiin, mutta siellä tämä 1800 -luvulla elänyt kirjailija kuitenkin vietti elämänsä. Häntä pidetään vampyyritarinoiden isänä, sillä tässäkin kirjassa oleva kertomus Carmilla on toiminut itsensä Bram Stokerin innoittajana hänen kirjoittaessaan Draculaa.

Tässä kirjassa toimi kaikki aina koosta lähtien. Kirja on huomattavasti pienempi kuin nykykirjat, mutta näinhän oli entisaikoina. Voin melkein kuvitella itseni lukemaan kirjaa takkatulen ääreen goottilaiseen vetoisaan kartanoon ja kavahtamaan pienintäkin ääntä. Tunnelma kirjan tarinoissa on juuri tuollainen. Vetoisa, pimeä ehkä hieman tunkkainen, täynnä hiljaisia ääniä, kahinaa ja jotain odottamatonta. Olen erittäin vaikuttunut.

Kirjassa on neljä novellia, pisin Carmilla on noin 100 sivua, muut huomattavasti lyhyempiä. Niitä kaikkia yhdistää hiljaa hiipivä painostava tunnelma. Kirjan tarinat on koottu Le Fanun teoksista, eivätkä siis alunperin ole olleet samassa teoksessa. Ne kuitenkin antavat hyvän kuvan herran tuotoksista ainakin siinä määrin, että ovat tavallaan tunnelmiltaan hyvin samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Myös Irlanti ja sen kansanuskomukset näkyvät tarinoissa.

En lokeroisi kirjaa pelkästään Carmillan mukaan vampyyritarinoiksi, vaikka se pituudeltaankin on kirjassa hyvin dominoivassa roolissa, mutta muissa pienemmissä tarinoissa on tuota goottilaista fiilistä niin hienosti, että oikeastaan itselleni ne loivat pelottavamman olotilan.

Itselleni kirja oli loistava lukukokemus. Pidin sen tunnelmasta ja mielestäni tarinat ovat kestäneet aikaa hyvin. Suomennos ei korostanut vanhahtavaa kieltä, mutta ei ollut tehnyt siitä mitenkään liian nykyaikaista, melko loistava käännös siis. Eri mieltä voi toki olla.

Suosittelen kirjaa kauhusta pitäville, klassikoista pitäville ja niille, jotka haluavat nähdä itsensä goottilaisessa kartanossa hiukset käherrettyinä ohimolta tuulen viheltäessä ikkunoista ja pimeyden hiipiessä sisään.

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen (äänikirja)

Massiivinen 31 cd:n urakka on takana. Kuuntelukokemus oli hyvin miellyttävä ja ajatuksiaherättävä. Olen Sinuhea yrittänyt aloittaa lukemaan useammankin kerran, mutta en ole juuri ensimmäisiä sivuja pidemmälle päässyt ja ymmärrän hyvin, että en varmaan lukemalla olisi teosta milloinkaan saanut loppuun. Olen niin kärsimätön lukija. Kuuntelemalla en voi kääntää sivuja eteenpäin, en voi kurkata loppua, vaan on kuunneltava vain ja se on hyvä juttu tällaisen kirjan kohdalla, sillä juuri, kun luulit tylsistyväsi, tajuat kuinka hienoa ajatusta kaikkeen sitoutuukaan.

Sinuhe kertoo egyptiläisestä lääkäristä, joka on vauvana löydetty ajelehtimasta kaislaveneessä Niilistä. Hän kasvaa aikuiseksi kirjan aikana, joka on tavallaan hänen muistelmansa. Sinuhe kohtaa vastoinkäymisiä ja onneakin. Hänen seuranaan kulkee uskollinen Kaptah ja hänen onnen kuoriaisensa. Kaptah oli kirjan ilahduttavin hahmo, joka sai minut ainakin nauramaan. Kaptahin pörssikeinottelu oli kuvattu niin mainiosti, että hänen oppejaan voisi käyttää hyvin vaikka raaka-ainepörssissä tai futuurikaupassa vielä tänäkin päivänä. Kirjassa on murhetta, iloa, kiihkoa ja etenkin sotaa. Sotaa oli jopa mieleeni liikaa, minkä toisaalta ymmärtää, sillä kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan mainingeissa.

Sodanvastaisuus on teema, joka kulkee läpi kirjan. Tämän voi aistia sodan julmuuksia kuvaavista pätkistä. Jumalallisuus ja Jumalan nimeen tehtyjen pahojen tekojen oikeutus on mielestäni toinen teema, joka näkyy selkeästi kirjasta. Molemmat yhä edelleen ajankohtaisia, vaikka maailma onkin muuttunut. Kirja oli osittain hyvin julma ja väkivalta kuvattiin hyvin realistisesti. Kirja sisältää myös runsaasti iloitsemista ja seksuaalisuuteen liittyvää, minkä ymmärrän herättäneen runsaasti paheksuntaa ilmestymisen aikoihin. Nykyihmisen karaistuneelle luonnolle ne eivät käy, vaan ovat kiinnostava lisä ja tuovat sellaista historian lehtien havinaa.

Pidin kyllä tästä kirjasta, mutta en pitänyt siitä yhtään niin paljon kuin Mikael Hakimista, joka oli mielestäni aivan erinomainen teos. Samankaltaisia piirteitä voi löytää kummankin kirjan päähenkilöistä, jotka ovat tavallaan hyvin itsekkäitä, mutta toisaalta erittäin huomioonottavia ja mukavia, hieman sinisilmäisiä, mutta kuitenkin omalla tavallan ahneita ja kieroja.

Olen erittäin tyytyväinen, että kuuntelin tämän kirjan. Olen jälleen selkeästi sivistyneempi ja ajattelevampi. Waltarin teoksiin on tullut hienoinen pakonomainen tarve saada lisää, sääli, että kirjastossa ei taida näitä historiallisia teoksia olla enempää äänikirjana, sillä se juuri sopii näiden osalta minulle.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Olin nähnyt ennen kirjan lukemista elokuvan ja pidin siitä suunnattomasti. Yllätyksekseni elokuva noudatteli kirjaa hyvinkin paljon ja tunnistin kirjasta elokuvan, mikä ei ole itsestäänselvyys kovinkaan usein, vaan kuten tiedämme kirjat lyövät elokuvat 100-0, usein ei aina.

Dorian Grayn muotokuva on klassikko. Se on Oscar Wilden ainoa romaani ja herätti viktoriaanisessa Britanniassa huomiota ja pahennusta aiheellaan, jota tulkittiin monin tavoin. Samoin itse kirja on hyvin moniulotteinen. Lukiessakin pohti, mitä oikeastaan luki. Lukiko kuvausta ihmismielen synkkyydestä tai kenties yhteiskunnan rappiosta. Päätin kuitenkin lukea kirjan kirjana, vaikka se herättikin jälleen lukuisia ajatuksia, kuten hyvän kirjan tuleekin.

Lyhyesti juonesta, joka lienee monelle tuttu. Kirja kertoo kauniista Dorian Graysta, josta taidemaalari Basil Hallward maalaa taulun, josta tulee kirjan keskushahmo. Dorian toivoo, että hän pysyisi aina yhtä kauniina kuin hän on taulussa ja toive käy toteen. Dorian on alussa viaton, turmeltumaton nuori mies, joka saa kuitenkin opastusta haureuteen ystävältään lordi Henrylta. Dorianin vajotessa yhä syvemmälle, hän kuitenkin säilyttää kauniin ja viattoman ulkomuotonsa. Sen sijaan hänestä maalattu taulu kuvastaa Dorianin sielun turmeltuneisuutta ja siinä hänen kauneutensa katoaa. Dorian pysyy siis vuosikymmeniä saman näköisenä, mutta viimein hän alkaa tuntea myös sielunsa rumuuden.

Kirja on yhä ajankohtainen. Ihmisen tavoittelu kauneutta ja ikuista nuoruutta kohtaan on ainainen piirre ihmiskunnassa. Kauneuden tavoittelussa unohdetaan usein eettiset asiat ja moraali. Vain se, mikä näkyy peilissä on tärkeää. Ihmisen teot kuitenkin heijastuvat hänen sieluunsa ja kerääntyvät sinne kuin sairaus, joka mädättää ihmisen sisältäpäin.

Kirja tulkittiin aikanaan myös homoeroottisena johtuen Wilden omasta elämästä. Tietynlaista tämänkaltaista alavirettä kirjasta voi myös havaita, etenkin Basilin tunteissa Doriania kohtaan ja Dorianin käytöstä ja vaikutusta myös muihin miehiin. Asiaa ei käsitellä mitenkään negatiivisessa valossa, vaan se vain on.

Mitä kirja sitten on? Onko se kauhua, kuten jossain määritellään? Kauhua se on sinänsä ja varmaan aikanaan vielä enemmän, että se käsittelee ihmismielen turmeltuneisuutta, joka kauhistuttaa yhä edelleen. Nykyään maailma on vain niin täynnä eriasteista kauhua, mikä johtuu meistä ihmisistä, että Dorianin kaltainen ihminen sellaisenaan ei välttämättä enää nyky-yhteiskunnassa olisi niin yksin kuin hän kirjassa on. Kirja käsittelee myös pahuutta monessa eri olomuodossa. Elääkö pahuus meissä jokaisessa, mutta on vain peitellympää useimmissa ja purskahtaa esiin rikollisissa ja kutsumissamme pahoissa ihmisissä.

Kirja siis tosiaan pisti miettimään ja pohtimaan, vaikka sitä en välttämättä olisi aluksi uskonut. Suosittelen kirjaa lämpimästi jälleen kaikille. Kirja ei ole sellainen kerralla ahmaistava, mutta koukuttava se on.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Hiidenmaalainen tarina

Miksi löysin tämän kirjan, sitä ihmettelin hetken. Bongasin kirjan Dorian Grayn takakannesta, sillä molemmat kirjat kuuluvat Keskiyön kirjaston kirjoihin, joihin kuuluu myös toki muita. Ilman Doriania en olisi tästä kirjasta kenties kuullutkaan. Tietenkin seuraavaksi tulee pohtia, olisinko jäänyt jotain ilman, jos en olisi kirjaan törmännyt ja nyt täytyy todeta, että kyllä.

Hieman epäluuloisesti suhtauduin kirjaan, mutta tapojeni mukaisesti otin kirjan kirjana. En siis googlaile kirjasta mitään tietoja ennen kuin olen itse sen lukenut. Haluan muodostaa aidosti oman mielikuvani. Usein blogeissa ajatukset ovat samankaltaisia, mutta esim. Nälkävuoden osalta omani erosi selkeästi muista. Nyt luettuani kävin googlailemaan ja löysin kiittäviä arvosteluja tästä ja samaa mieltä olen itsekin, lukemisen arvoinen kirja, joka huokuu menneisyyttä ja metsää. Suopursujen tuoksu kantautui aivoihini tätä lukiessa.

Kirja kertoo ihmissusi tarinan, jossa keskiössä ovat Aalo ja Priidik. Aalo tuntee suden kutsun ja hylkää perheensä. Priidik, hänen miehensä suree aluksi, mutta lopussa hylkää Aalon julmasti. Kirja on kirjoitettu kansantarinan, balladin muotoiseksi. Siinä käytetään vanhahtavaa kieltä, joka hidastaa lukemista, mutta sisälle päästyä hurmaa.

En lähde pohtimaan kirjan piilomerkityksiä, onko kirja tarina Kallaksen ja Eino Leinon suhteesta, siitä en tiennyt ennen lukemista, enkä anna sen nyt häiritä omaa tulkintaani, vaikka kenties suhteella voisikin olla merkitystä, sillä kirja on tarina kielletystä suhteesta. Se on legenda ihmissusista, jotka tappavat karjaa ja ovat paholaisen omia. Kirjassa on paljon uskonnollisia viittauksia ja latinankielisiä käsitteitä, jotka osaltaan lyövät kirjaan vanhahtavan leiman, vielä vanhemman kuin kirja iältään on, keskiaikaisen jopa. Se voisi olla epäonnistuessaan tylsä, mutta tässä se onnistuu ja antaa ihan omanlaisensa fiiliksen kirjan lukukokemukselle.

En nyt suinpäin ole rientämässä varaamaan Kallaksen teoksia, mutta mielenkiintoni heräsi kuitenkin ja haluan saada lisää. Nyt olen kuitenkin itse asettamassani lainaus- ja ostokiellossa, kunnes saan nykyiset lukupinot huomattavasti pienemmiksi, joten Kallaskin saa odottaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka eivät pelkää tarttua erilaiseen kauhukirjaan.

John Steinbeck: Helmi (äänikirja)

Ennen kuin aloitan suururakan kuuntelun saralla eli Sinuhen, kuuntelin pienenä välipalana jälleen yhden Steinbeckin. Helmi kosketti minua syvästi, enkä varmaan edes täysin ymmärtänyt sen hienoutta.

Kirja sijoittuu Meksikoon ja kertoo köyhästä intiaanikalastajasta Kinosta, joka löytää merilokin munan kokoisen helmen. Kirja kertoo myös hänen vaimostaan Juanitasta ja lapsestaan Coyotitosta. Se vetoaa tunteisiin, jää häilymään pään ylle ja on muistutus elämän ja maailman epäarvoisuudesta ja –reiluudesta. Kino löytää siis maailman suurimman helmen, jonka avulla hänellä olisi mahdollisuus muuttaa oma elämänsä, mutta etenkin lapsensa elämä. Juanita sanoo helmen olevan kirottu ja siltä se alkaa myös vaikuttaa.

Kirja kertoo suunnattomasta eriarvoisuudesta, joka vallitsee maailmassa yhä tänäänkin. Ihminen, joka kuuluu tiettyyn rotuun, ei osaa lukea ja on muutoinkin oppimaton, on markkinavoimien talutusnuorassa voimatta oikeastaan vaikuttaa omaan elämäänsä millään tavoin. Metallican biisiä mukaillen Sad but true. Kirja kertoo myös rahan vallasta, kuinka se saattaa tuhota koko elämän. Se on kertomus ahneudesta, joka saa ihmiset käyttäytymään tavalla, joka tuhoaa kaiken ympäriltään.

Olin todella surullinen paikoin kuunnellessani kirjaa. Tunsin tuskaa kaikesta siitä eriarvoisuudesta, mitä Kino sai kokea. Toisaalta en voinut käsittää, miten jotkut julkenevat käyttäytyä niin sortavasti kuin kirjassa esim. lääkäri käyttäytyi. Okei, tiedän kyseessä oli ”vain” kirja, mutta näinhän maailmassa asiat ovat etenkin kehitysmaissa, joissa kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on ammottava.

Kirjan luki Ismo Kallio. En voi sanoa pitäneeni kauheasti hänen lukutavastaan, mutta ei hän sentään saanut minua vaihtamaan levyä toiseen, kuten muutama muu lukija on tehnyt. Äänikirjassa tosiaan lukijan merkitys on melkoisen huomattava. Itseni tuntien en pystynyt viime äänikirja-postauksessani mainittua Punaista erokirjaa kuuntelemaan kuin muutaman minuutin, ehkä ensimmäisen cd:n puoliväliin. Sekä lukija että teksti olivat täysin mukavuusalueeni ulkopuolella.

Nyt työmatkojani sulostuttaa Sinuhe ainakin seuraavan 6 viikon ajan.

Mary Shelley: Frankenstein (äänikirja)

Tämä kirja oli 10 klassikkoa listallani ja hankin sen silloin itselleni, mutta en päässyt muutamaa lukua pidemmäksi. Nytkin alku tuntui tuskaiselta, mutta äänikirjan jättää jotenkin vaikeammin kesken kuin ns. normaalin kirjan. Sitkeästi jatkoin kuuntelua, tekisi mieli sanoa, että lopussa kiitos seisoi, mutta en nyt ihan kauhean innostunut ole kirjasta, vaikka se herättikin ajattelemaan.

Kirjahan luokitellaan kauhugenreen ja sellaisena se osittain myöt näyttäytyy. Itselleni tuli kuitenkin tietynlainen pakonomainen tarve kirjan suhteen pohtia vähän syvällisemmin. Vaikka hirviö onkin kauhean, hirvittävän ruma ja tekee karmaisevia tekoja, pohjimmiltaan hän on inhimillisempi kenties kuin itse Frankenstein. Mutta siitä kohta...

Juonihan on meille varmaan kaikille suhteellisen tuttu. Frankenstein rakentaa hirviön ihmisten osista. Hirviö elää ja alkaa vaatia itselleen seuraa. Ihmiset kammoksuvat hänen rujoa, hirvittävää ulkomuotoaan ja vaikka hirviö onkin aluksi hellä sydämeltään, häntä kierretään ja hänen hyvät tekonsa saastuvat ihmisten pelon vuoksi. Viimein hirviö vaatiin luojaltaan kaltaistaan naista ja Frankensteinin kieltäydyttyä hän vannoo kostavansa. Kosto kohdistuu Frankensteinin rakkaisiin.

Itse koin, että kirja oli kertomus rakkaudesta, vihasta, kaipuusta, kostosta ja tietenkin kauhusta. Kauhu on pelkoa erilaisuutta kohtaan, kauhua tulevaisuuden epävarmuutta kohtaan. Tarina on tarina tarinassa ja vielä yksi sen sisässä. Välillä sympatisoin hirviötä, hänen kaipuutaan kanssakäymiseen, sosiaaliseen elämään. Se on ymmärrettävää, mutta kauhun teot tämän toiveen kaaduttua, eivät saaneet ymmärrystä. Samalla tavoin kävi herra Frankensteinin kanssa, hän oli ajoittain surkea pelkuri, itsekäs, mutta myös uhri.

Koin myös, että kirja oli kertomus siitä, miten käy, kun ihminen sotkeutuu liiaksi luonnon kulkuun. Frankenstein tekee jotain sellaista, mitä ei ihmisen pitäisi pystyä eli herättää henkiin jo kuolleen, luo uuden eliön. Vastaavaa on käytetty esim. Uinu, uinu lemmikissäni. Tämä ajatus vahvistui, kun luin samalla uutisen Ruotsista, missä oli päätetty myrkyttää joukolla hyttysiä, puututaanko siinä liikaa luonnon kiertokulkuun ja mitä oikeastaan seuraa.

Opetus, jos pahat teot kostaa pahalla syntyy kierre, jota on vaikeaa katkaista. Ihminen on laumaeläin luonteeltaan epäluuloinen vierasta kohtaan. Tulkitsin nyt kirjaa omalla tavallani, ajatuksia, jotka nousivat kuunnellessa. Kirjan luki Eero Saarinen, jolla on hyvinkin matala, tumma ääni, joka sopi hyvin tähän kirjaan. Uusi kirja hypähti soittimeen, mutta tällä kertaa olen hyvin kaukana mukavuusalueelta ja luulen, että Punainen erokirja ei kauaa raiu kaiuttimista. Hieman liian runollista työmatkoille, mutta annan mahdollisuuden.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

Pitää muistaa, että en lainaa enää äänikirjoina kirjoja, jotka saattavat itkettää. Ei ole kovin mukavaa ulvoa täysillä autoa ajaessa.

Kirjan luki Esko Salminen tai tässä tapauksessa lukeminen on väärä termi. Esko Salminen näytteli, eläytyi kirjaan. Täytyy myöntää, että kuuntelukokemus oli aivan huikean hieno. Juuri tähän kirjaan sopi näyttely, jokaisen henkilön äänen muuttaminen.

Sitten itse kirjaan. Olen lukenut Steinbeckia aikoinani, en kyllä vähään aikaan, mutta nuorempana luin montakin hänen kirjaansa ja pidin. Tätä en ole kuitenkaan lukenut enkä myöskään nähnyt elokuvaa. Tarinassa kuvaillaan ystävyyttä, yksinäisyyttä eri tasoilla. Kirjan päähenkilöt ovat George ja Lennie. Lennie on lapsen tasolla oleva suuri mies, jonka pitää hellimisestä. Hän hellii eläimiä ja vähän muitakin. George on hänen toverinsa. Älykäs, pieni ja syvästi huolissaan Lenniestä. Nämä kaksi siirtotyöläistä kulkevat tilalta toiselle hanttitöitä tehden.

Kuten jo totesin, kirja on ystävyyden kuvaus. Se on myös kuvaus uskollisuudesta, joka jatkuu myös ajan toiselle puolen. Se on kuvaus itsekkyydestä ja toisten ajattelemisesta. Se on hyvin kaunis, mutta myös rujo. Maisemakuvaukset ovat huikean hienoja. Tunnelmia kuvataan niin hienovaraisesti, että tuntuu kuin olisi itse tilanteessa mukana.

Taidan kaivaa Eedenistä itään kirjahyllystäni lukupinoon. Sen verran taas Steinbeck sai miettimään ja nauttimaan.