Stephen King: Myöhemmin

Uusi King on aina itselleni tietynlainen tapahtuma. Tällä kertaa laitoin kirjastoon varaukseen ja sainkin suht nopeasti luettavaksi. Eniten vaikutuksen minuun Kingin kirjoista on tehnyt Se, jonka luin ensimmäisen kerran teininä. Se oli ja on edelleen aivan huippu. Sen jälkeen olen lukenut useammankin Kingin. Osa on vähän mitäänsanomattomia, mutta osan luen uudelleen aina silloin tällöin kuten Piina ja Carrie. Tämä teos ei ehkä mene sinne kärkipäähän, mutta oli oikein mielenkiintoinen luettava monella tasolla.

Ensin on pakko mainita loistavasta otsikon käytöstä kirjassa. Myöhemmin voi tuntua vähän tylsältä otsikolta, mutta se oli aivan upeasti ujutettu tekstiin. Siitä vähän myöhemmin.

Kirja kertoo Jamie Conklinista. Hän on kirjan kertoja tai kirjoittaja. Jamie näkee kuolleita. Hän pystyy kommunikoimaan näiden kanssa hetken kuoleman jälkeen, kunnes ne katoavat. Kirjan tapahtumat keskittyvät pääosin Jamien lapsuuteen ja nuoruuteen. Tavallaan kasvukertomus, mutta ei kuitenkaan. Jamie elää kaksin äitinsä kanssa. Kirjassa pääosassa on myös äidin tyttöystävä, josta tulee myöhemmin ex-tyttöystävä. Jamie tietää yhden asian kuolleiden kanssa kommunikoinnista, ne eivät pysty valehtelemaan. Tämä on koko kirjan kannalta olennaista.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kuudes aisti -elokuva, johon kirjassakin hauskasti viitataan. Ei ole kovinkaan paljon yhtymäkohtia muutoin. Kirja alkaa kevyesti päättyen melkein splatter-henkiseen kliimaksiin. Kertoja muistaa muistuttaa aika ajoin, että tämä on kauhukertomus ja sitä se loppujen lopuksi onkin. 

Pidin kirjasta, pidin Jamiesta. Pidin kirjan sanoista ja kuten aiemmin totesin, pidin tavasta käyttää kirjan otsikkoa. Jamien kertoessa tarinaa, hän usein sanoo kertovansa jostain asiasta myöhemmin. Näinhän me ihmiset teemme. Kerromme päätarinaa ja sanomme kertovamme myöhemmin jostain asiasta, joka ei juuri sillä hetkellä ole tarinan kannalta olennainen. Tuo teki kirjasta hyvin lähelle tulevan, en tiedä miten kuvailisin sitä paremmin. Se oli kuin olisit kuunnellut jonkun tutun kertovan sinulle tarinaa. Ei kovin ihastuttavaa tarinaa, mutta tarinaa, joka on hänen tarinansa. 

Ehkä oma kauhun sietokykyni on kasvanut kovinkin korkeaksi, mutta en tätä kovinkaan kauheana pitänyt, ehkä kliimaksin osalta kyllä, mutta muutoin. Se ei haitannut, sillä en sitä oikeastaan odottanutkaan. Toki yliluonnollista kirjassa oli, mutta ei se kovinkaan pelottavaa ollut. 

Pidin kirjasta. Se oli sujuva, tuttavallinen ja paikoin hauska luettava. Aiheestaan huolimatta päällimmäinen tunne kirjan jälkeen on hyvä, iloinen fiilis. 

Johanna Sinisalo: Vieraat

Luin pitkästä aikaa ihan kirja kirjaa. Tällä kertaa kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan yhden lempikirjailijani kirjan, jota olin jo aiemmin katsellut Storytellista. Päädyin kuitenkin lukemaan kirjana aamulehden sijaan. 

Odotukset ovat aina suuret, kun kyse on Johanna Sinisalon teoksesta. Ennen päivänlaskua ei voi on yksi lempikirjoistani. Tässä kirjassa oli jotain samaa, mutta ei lähellekään. Loppu oli jotenkin myös antikliimaksi koko kirjalle ja oli ehkä hieman töksäyttävä. Mutta ensin kirjan juonesta.

Essi ja Siiri ovat naispari, jolla on kaksi lasta noin 6 vuotias Sissi ja vuoden ikäinen Luukas. Essi on entinen Master Chef -kilpailija, jolla on vegaanikahvila. Siiri on kirjanpitäjä, joka on kotona Luukkaan ja Sissin kanssa ja pyrkii tekemään omia töitään aina, kun pystyy. Sissi on varhaiskypsä (olen sitä mieltä, että epätodellisen varhaiskypsä), Essin biologinen lapsi. Luukas on Siirin biologinen lapsi, yli vuoden ikäinen poika, joka ei puhu eikä pukahda. Molempien lasten isä on neurologi Ville, joka elää parisuhteessa Hiseon kanssa. 

Tarinan keskiö alkaa, kun Sissi jää tarhassa kiinni viiltelystä. Uhkat lastensuojelusta, epäilyt toisista alkavat täyttää henkilöiden ajatukset. Kirja on kirjoitettu vuorotelleen Essin, Sissin ja Siirin näkökulmista. Lukija tietää Sissin perustelut viiltelylle, toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ei. Sissin ajatukset eivät juuri eroa aikuisten ajatuksista syvällisyyden osalta. Se tekee tarinasta jo hieman epäuskottavan. Sissi on utelias lapsi, joka osaa lukea ja lukee tieteellistä kirjallisuutta, josta omaksuu osan ja osaa ei ymmärrä. 

Siirin ja Essin parisuhde nousee tavallaan keskiöön ongelman tultua ilmi, mutta se on enemmänkin sivujuonne. Myös Siiri ja Essi sekä heidän historiansa on sekavan tarinan taustalla, mutta sieltä tulevat juonteet eivät kuitenkaan sovi tarinaan. Lukija odottaa, että kaikki langanpäät koottaisiin yhteen, mutta kirjailijan käsissä pysyy vain muutama lanka. 

Kirja on kategorisoitu kauhuksi. Valitettavasti kauhuaspektit ovat olemattomia. Niitä yritetään luoda kirjaan, mutta ne jäävät täysin irrallisiksi. Kirja yritti kovasti, yritti vähän liiankin kovasti. Yritys jäi kuitenkin puolitiehen ja lukijalle jäi vähän sekava olo kirjan loppuessa. Tähän pitäisi pistää "sad face".

Kuitenkin pidän Sinisalon kirjoittamisesta, sitä on kiva lukea, vaikka tarina ei nyt toiminutkaan. Pidin tässä myös teorian ja faktan vuoropuhelusta. Se ei ollut niin hienoa kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa, jossa fakta tosin oli myös fiktiota. 

C.J. Tudor: Paluu pimeästä (äänikirja)

Arnhillin kaivoskaupungin suljetun kaivoksen uumenissa on salaisuus. Opettaja Joe Thorne palaa vuosien jälkeen kotikaupunkiinsa salaperäisen sähköpostin houkuttelemana. Onko hänen siskonsa vienyt voima palannut jälleen kuten viestissä sanotaan? Joen elämä ei ole parhaimmassa jamassa hänen ottaessaan pestin vastaan äidinkielen opettajana. Hän juo liikaa, pelaa liikaa ja saa pelätä koronkiskureiden kostoa. Hänen siskonsa katosi 25 vuotta sitten kahdeksi vuorokaudeksi, takaisin palasi joku muu. Mitä onkaan kaivosten uumenissa.

Nyt ollaan kauhun parissa. Ihan pakko on mainita pieni Lemmikkieläinhautausmaa -fiilis, joka tästä väkisin tuli. Vertaus Kingiin jälleen siis tämän kirjailijan osalta. Sanoisin, että osaltaan kirja saattaa olla kunnianosoitus tämän tyyppiselle genrelle. Kirja kulkee nykyhetken ja Joen nuoruuden välillä. Saman tyyppinen ratkaisu siis kuin Liitu-ukossa. Se toimii ihan ok ja salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. 

Pidän kirjailijan tyylistä tuoda tekstiin tuoreita ja hauskoja vertauskuvia. Se tuo ehkä paljon käytettyyn tarinaan tuoreutta. Kuolemasta palaaminen, zombit yms. ovat kuitenkin aika käytettyjä teemoja kauhukirjallisuudessa. Tosin tässä teoksessa ei juurikaan käytetä kumpaakaan näistä termeistä, eikä kuvauksessakaan mässäillä. Tämä oli ihan oma johtopäätökseni.

Pidin kirjasta. Se oli kiva lukea tai kuunnella oikeastaan. Lukijana on suuri lempparini Aku Laitinen, jonka äänen väri saa kirjan kuin kirjan kuulostamaan ihanalta ja hauskalta.

Suosittelen.

Stephen King: Piina (äänikirja)

Tiedän lukeneeni tämänkin Kingin joskus nuoruudessani, mutta Kingit kestävät aina uudelleen lukemisia. Ainakin monet niistä. Kun hain autoon työmatkoille viihdydettä, ei valinnanmäärä ollut mikään kovin kummoinen. Äänikirjat tuntuvat olevan aika hyvin kierrossa koko ajan ainakin omassa kirjastossa. Aloitin kirjan heti ja sitten tuli korona ja kahden kuukauden etätyö. Kirja oli autossa ja minä hyvin harvoin siellä. Nyt kesäkuussa alkoi olla tarpeen taas matkustaa työpaikalle ja samalla kirja muistui mieleen. Koukutuin heti uudelleen. 

Piina on varmaan monelle tuttu elokuvana, jossa Kathy Bates esittää karmaisevan hyvin Annie Wilkesiä kirjailija Paul Sheldonin suurinta fania. Kathy Batesin kasvot tulivatkin usein mieleeni, kun kirjaa kuuntelin. Kaikki alkaa, kun Paul ajaa ulos tieltä kylmänä ja liukkaana talvipäivänä. Hän herää jalat murskana Annie Wilkesin kotoa. Annie on häiriintynyt entinen sairaanhoitaja, jonka häiriintyneisyys paljastuu Paulille pala kerrallaan. Paul on kirjoittanut kirjasarjaa Miserystä, jonka fani Annie on. Annie vaatii Miserylle vielä kirjan, joka on kirjoitettu vain hänelle. Paul joutuu kirjoittamaan kirjaa henkensä edestä. 

Piina on piinaavaa luettavaa. Siinä piinan kerroksellisuus paljastuu lukijalle myös hiljalleen. Loppujen lopuksi lukijakaan ei voi olla aivan varma, mikä on totta ja mikä vain Paulin piinatun mielen aiheuttamaa harhaa. Tosin onneksi kirjailija päästää lukijat piinasta. 

Olen kerännyt hyllyyni Kingin kirjoja aina, kun niitä löytyy. Monet olen lukenut, muutamia vielä panttaa sopivaa mielentilaa varten. King on tuottelias ja se tarkoittaa, että kaikki teokset eivät ole yhtä loistavia kuin esimerkiksi tämä tai Carrie tai Se, jotka ovat ihan lempikirjojani. Samahan pätee myös Kingin kirjoista tehtyjä elokuvia, joista suurin osa on melkoisen huonoja pois lukien Carrie ja Piina. Uudet Se -elokuvat kävin katsomassa, enkä ihan hirveästi innostunut niistä.

Lukijana kirjassa oli Antti Jaakola, joka suoriutui erinomaisesti. Pidin hänen riittävästä eläytymisestään. Selkeästä artikuloinnista sekä rytmistä. Kuten jo aiemminkin olen jossain postauksessa pohtinut tuota lukijan roolia äänikirjoissa, se on vain todella merkittävä. Monta kirjaa, jotka varmasti olisivat olleet kuuntelemisen arvoisia, olen joutunut jättämään kesken, koska jokin osa lukijan työskentelyssä ei vain ole ollut hyvää. Hyviä lukijoita on harmillisen harvassa.

Olen saamassa lukuintoani jälleen takaisin muihinkin kuin sellaisiin hölpön pölpön -kirjoihin, joita luen Kindlelläni. Onneksi lomakin alkaa ensi viikolla.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Elokuvien kautta oletin, että kirja olisi tuttu, mutta niinhän se on, elokuvat usein pohjautuvat kirjoihin. 

Tohtori Jekyllin ja mr Hyden tarina kerrotaan asianajaja Uttersonin kertomana. Hän on Jekyllin ystävä ja huomaa muutoksia ystävässään samoihin aikoihin, kun kauhua herättävä mr Hyde saapuu kuvioihin. Mitä onkaan kaiken takana... Nythän tiedämme, että kyseessä on tiedemiehen kokeilut, joten loppuratkaisua on turha säästää, mutta kirjassa tämä ei ole tiedossa ennen viimeisiä sivuja. Kauhu syntyy epävarmuuden ilmapiiristä, kuka on mr Hyde ja mitä hän on tehnyt tohtori Jekyllille.

Kirja on kirjoitettu 1886 ja se on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Monet elokuvat ovat ammentaneet tarinaa yhden ihmisen kahdesta puolesta, joista toinen on kiltti, ystävällinen ja rakastettava ja toinen täynnä pahuutta ja itsekkyyttä. Nämä molemmat puolet löytyvät kaikista meistä, toinen kenties piilotettuna syvälle sisimpään. 

Pidin kirjasta kovasti, jopa hämmästytin itseni. Jotenkin toistan itseäni klassikoiden kohdalla, sillä tästäkin kirjasta tajuaa, miksi se on saanut klassikon aseman. Kerronta ja tarina on varmasti ollut aikanaan tyystin erilaista kuin muut ja luonut kauhua. Nykyään maailmassa on niin paljon pahuutta ja kauhua, että kirja ei kauhistuta tavalla, jonka se on aikanaan varmasti tehnyt, mutta tuo kuitenkin paljon ajateltavaa meistä ihmisistä.

Kirja ei ole paksu, vain reilu sata sivua. Itselläni on 1974 vuoden painos kirjaston poistolaarista. Jälleen olen ottanut askeleen kohti kirjasivistystä ja voin ylpeänä sanoa lukeneeni jälleen yhden klassikon, joka sisällöltään on ajatuksia herättävä, kiinnostava ja kieleltään hienovireinen.

Stephen King: Ihmissuden vuosi

Eilen kirjastossa kuljin pitkästä aikaa kauhuhyllyn eteen etsiessäni Kingin novelleja. Epäloogisesti ne eivät löydy novellit -hyllystä. Löysin novellit ja jotenkin mukaani tarttui myös tämä. Novellinomainen tämäkin, vaikka onkin kertomus kokonaisuudessaan kuitenkin ilman alkua. Kuvitettu kauhuteos 80-luvulta, voiko olla jotain hienompaa. Kuvitus on tunnetun sarjakuva ja kauhutaiteilijan Bernie Wrightsonin kädenjälkeä. Tähän pakko postata pari kuvaa kirjasta.

Kirja on kertomus erään ihmissuden vuodesta alkaen tammikuusta. Tai oikeastaan se on tarina hänestä, mutta myös hänen uhreistaan. Jokaisessa kuussa joku menettää henkensä, osin hyvin realistisen verisesti kuvailtuna. Lopussa toki selviää myös ihmissuden henkilöllisyys, mutta se on hämärän peitossa hyvin pitkään.

Yllä oleva kuva on mielestäni yksi kirjan hienoimpia ja samalla eräänlainen kulminaatiopiste tarinalle. Nautin tarinasta aivan suunnattomasti, imaisin sen itseeni nopeasti, sillä kuten jo totesin kirja on eräänlainen novelli, sivuja 119, joista osa menee kuvitukseen. Kuvitus väritti mielikuvat ja osittain sisälsivät ehkä vähän liikaakin sisäelimiä, mutta niinhän tarina menee.

Ai että, on sitten ihanaa, kun lukeminen sujuu ja tuntuu ihanan vapauttavalta. Varmastikin on niin, että aivot tarvitsevat aika ajoin toipumisaikaa ja jumittuvat.

Stephen King: Carrie

King ei suinkaan ole uusi tuttavuus, vaikka en parin viime vuoden aikana olekaan lukenut hänen kirjojaan. Nuorempana kahlasin läpi kaikki silloiset teokset ja suursuosikikseni nousi Se, jonka lukemisesta on jäänyt hyvin monta muistijälkeä. Nyt yritin purkaa lukuahdistusta ja Irenen ehdotuksesta käännyin Kingin puoleen. Carrien hankin jo jonkin aika sitten kirpparilta ja se on odottanut kiltisti useissa pinoissani omaa vuoroaan. Olen nähnyt elokuvan, mutta kirjaa en ole jostain syystä, mitä nyt luettuani en tajua, lukenut. Tämä on aivan (tekisi mieli sanoa hurmaava) loistava kirja.

Carrie on ollut koulukiusattu jo ala-asteelta ja meno vain pahenee yläkoulussa. Hän on fanaattisesti uskonnollisen äitinsä ainut lapsi. Äiti on aivan karmiva ihminen, jonka uskonnollisuus saa hyvin vääristyneitä piirteitä ja joka pitää seksuaalisuutta saatanan tekosina ja täysin epäpyhänä, edes avioseksi ei ole sallittua. Carrie joutuu elämään rukoilun, fanaattisuuden ja mielipuolisuuden ilmapiirissä. Niinpä hänen saadessaan ensimmäiset kuukautisensa, hän on paniikissa ja tämä kaikki tapahtuu pukuhuoneessa kaikkien pilkattavana. Syvästi ahdistava kokemus myös lukijalle. Carrie on jo lapsena osoittanut kykynsä telekinesia puolella ja naiseuden puhkeamisen sekä jatkuvan pilkan seurauksena hänen taitonsa kehittyy. Tässä lähtökohta, joka päättyy kaupungin tuhoon ja suureen verilöylyyn.

Kirjan henkilöhahmot ovat kauheudessaan onnistuneita. Carrie on kiusattu, alistettu, mutta nousee kuitenkin kostamaan kaikille kauhealla tavalla. Hänen äitinsä on sairas ihminen, joka ei kykene rakkauteen tai empatiaan. Carrien koulutoverit ovat joukkosieluja, joista vain yksi kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta jonka hyvät aikomukset ymmärretään väärin. Ilkeitä, itsekeskeisiä, kaunaisia ihmisiä siis riittää. Ei voi olla ajattelematta koulusurmia ja niiden taustoja.

Kirja tekstinä on mestarillisesti kirjoitettu ja ollut selkeästi suunnannäyttäjänä ja innoittajana nykykirjailijoille. Mieleen nyt putkahti mm. Sinisalon teokset sekä Lelicin Katkeamispiste. Kirjassa vaihtelee Carrien ja muiden kertojien ääni sekä leikkaukset tapahtumasta kirjoitettuihin teoksiin ja paranormaaliutta käsitteleviin tutkimuksiin. Kirja on kompakti, kauhistuttava kokonaisuus. Se on loistava kirjallinen teos ja samalla hyvin ahdistava lukukokemus. Se on yhä Kingin ykköskirja minulle, mutta tämä on erittäin hyvä kakkonen.

Lue ja kauhistu.

Mia Vänskä: Saattaja

Eilinen päivä meni splatter-kauhun merkeissä, tänään vähän perinteisempää, harvinaista kotimaista kauhua. Kauhua on turvallista lukea, kun ulkona paistaa aurinko ja kesä tuoksuu, ei mitenkään samaistu kirjan tapahtumiin, onneksi.

Tämä teos on ilmestynyt viime vuonna, mutta oli täysin jättänyt sen huomiotta. Nyt bongasin e-kirjana ja lukeahan se täytyi. Kyseessä on Vänskän esikoisteos ja tosiaan harvinaista kotimaista kauhua. Tarinassa Lilja eroaa miehestään ja muuttaa takaisin vanhaan kotitaloonsa. Alku on aivan perinteistä ihmissuhdesotkujen selvittelyä, mutta sitten alkaa tapahtua. Valot ovat päällä, vaikka ne ovat sammutettuina, ihmisiä kuolee oudosti ja toiset käyttäytyvät oudosti. Mitä onkaan Liljan talon kellarissa…

Pidin kirjan alkuosasta, kun tunnelma jännittyi ja kasvoi, mutta loppuosan Tuonelan tunnelmat eivät välittyneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Olisin niin mielelläni rakastanut kirjaa alusta loppuun. Nyt alkuosaan ihastuin ja loppuosan luin melko tunteettomasti. Aivan lopusta taas pidin. Kirjaa olisi mielellään tosiaan rakastanut, mutta siitä löytyi muutama ärsyttäväkin piirre. Kuvittelin päähenkilön olevan noin 25 vuotias, mutta lopussa tajusin, että hänhän on suunnilleen ikäiseni, mikä tavallaan myös sotki ajatuksiani kirjasta, sillä en voisi kuvitella itse käyttäytyväni hänen tavoin. Toinen pikkuärsytys liittyi könytä –sanaan, jota käytettiin aika paljon. Könytä ei kuulu ainakaan omaan sanavarastooni ja se pisti silmään. Paikoin tekstistä tuli mieleen ainekirjoitus eli sulavuus puuttui.

Mutta tästä kaikesta huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen. Siinä yhdistyy ihmissuhdedraama kauhuun ja kansanperinteeseen. Se on rohkea ja omaperäinenkin tavallaan. Verrattuna Duncaniin se sisältää enemmän vertauskuvallista väkivaltaa ja kauhua kuin Duncanin splatter-tyyppinen roiskinta. Ehkä enemmän naisten kirja kuin Duncan.

Suosittelen kyllä kaikille kauhun ystäville, en kuitenkaan ehkä splatterin vannoutuneille faneille, sillä heille tämä ei juurikaan tarjoa paljoa, mutta esim. Sinisalosta pitäville, tämä varmasti sopii. Mielenkiinnolla seuraan kirjailijan uraa tästä eteenpäin.

Hal Duncan: Pako helvetistä

Pako New Yorkista teki minuun lähtemättömän vaikutuksen nuoruuteni päivinä. Kurt Russell oli loistava esittäessään dystooppisesta New Yorkista pakenevaa Snake Plisskenia. Tästä kirjasta tuli mieleen Quentin Tarantinon versio kyseisestä elokuvasta, verinen, nopeita leikkauksia täynnä ja tietenkin vuorosanoissa runsaasti kiroilua. Ja kyllä, pidin tästä jopa hämmästyttävän paljon.

Palkkatappaja, huora, homo ja maankiertäjä ovat kaikki kuolleet, kukin tavallaan, ja päätyneet Helvettiin. Heidät on tuomittu kohtaamaan syntiensä mukainen kiirastuli, mutta hepä päättävätkin paeta. Avukseen se vapauttavat Luciferin ja näin pako etenee halki Helvetin kiirastulien ja erittäin splatter-elokuvatyylisten tapahtumien.

Kirja on kirjoitettu kuten se olisi elokuva. Lyhyet leikkaukset hahmosta toiseen, mutta tarina kulkee koko ajan eteenpäin kiihtyvällä tahdilla. Ruumiinosat lentelevät, veri räiskyy ja nenässään voi jopa haistaa viemärien lemun ja mätänevien ruumiiden erittämän lemun. Kirja on erittäin visuaalinen, paikoin jopa tuntui liiankin visuaaliselta. Ei mitään iltasatulukemista tosiaankaan.

Mutta kuitenkin koukutuin kirjaan. Se on tyystin erilainen kuin mitä luen yleensä ja siksi kiinnostava. En ehkä jaksaisi lukea montaa samankaltaista kirjaa perätysten, mutta tällaisena romanttisten kirjojen välipalana, oikein hyvä, virkistävä suorastaan.

Kirjaa ei voi suositella kaikille. Jos ruumiineritteet ja kirosanat eivät kuulu lempiaiheisiin, on kirja parempi jättää hyllyyn. Jos taas splatter-elokuvat ja ronski, jopa hieman vastenmielinen huumori on ihan ok, niin varmasti tämäkin miellyttää. En olisi uskonut pitäväni, mutta pidin ja taidan lisätä tämän jatko-osan Vellumin myös lukulistalle.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Hurahduttuani novelleihin olen käyttäytynyt kirjastossa ajoin hyvin omituisesti ja löytänyt itseni joko novellihyllyn edestä tai hipelöimästä kauhu- ja fantasiahyllyn kirjoja kuin katsoen, missä niistä olisi novelleja. Tämä teos löytyi edellä mainitulla tavalla, tosin myös kansi sai kiinnostumaan. Kirja on turkulaisen pienkustantamon Savukeitaan kustantama teos. Kyseinen kustantamo on julkaissut monia kiinnostavia teoksia, kuten sivuilta voi katsella klassikoita, novelleja ja muuta mukavaa. Le Fanu nimenä ei ehkä viittaa suoraan Irlantiin, mutta siellä tämä 1800 -luvulla elänyt kirjailija kuitenkin vietti elämänsä. Häntä pidetään vampyyritarinoiden isänä, sillä tässäkin kirjassa oleva kertomus Carmilla on toiminut itsensä Bram Stokerin innoittajana hänen kirjoittaessaan Draculaa.

Tässä kirjassa toimi kaikki aina koosta lähtien. Kirja on huomattavasti pienempi kuin nykykirjat, mutta näinhän oli entisaikoina. Voin melkein kuvitella itseni lukemaan kirjaa takkatulen ääreen goottilaiseen vetoisaan kartanoon ja kavahtamaan pienintäkin ääntä. Tunnelma kirjan tarinoissa on juuri tuollainen. Vetoisa, pimeä ehkä hieman tunkkainen, täynnä hiljaisia ääniä, kahinaa ja jotain odottamatonta. Olen erittäin vaikuttunut.

Kirjassa on neljä novellia, pisin Carmilla on noin 100 sivua, muut huomattavasti lyhyempiä. Niitä kaikkia yhdistää hiljaa hiipivä painostava tunnelma. Kirjan tarinat on koottu Le Fanun teoksista, eivätkä siis alunperin ole olleet samassa teoksessa. Ne kuitenkin antavat hyvän kuvan herran tuotoksista ainakin siinä määrin, että ovat tavallaan tunnelmiltaan hyvin samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Myös Irlanti ja sen kansanuskomukset näkyvät tarinoissa.

En lokeroisi kirjaa pelkästään Carmillan mukaan vampyyritarinoiksi, vaikka se pituudeltaankin on kirjassa hyvin dominoivassa roolissa, mutta muissa pienemmissä tarinoissa on tuota goottilaista fiilistä niin hienosti, että oikeastaan itselleni ne loivat pelottavamman olotilan.

Itselleni kirja oli loistava lukukokemus. Pidin sen tunnelmasta ja mielestäni tarinat ovat kestäneet aikaa hyvin. Suomennos ei korostanut vanhahtavaa kieltä, mutta ei ollut tehnyt siitä mitenkään liian nykyaikaista, melko loistava käännös siis. Eri mieltä voi toki olla.

Suosittelen kirjaa kauhusta pitäville, klassikoista pitäville ja niille, jotka haluavat nähdä itsensä goottilaisessa kartanossa hiukset käherrettyinä ohimolta tuulen viheltäessä ikkunoista ja pimeyden hiipiessä sisään.

Julio Cortázar: Bestiario

Sain vinkin tästä kirjasta Kirjakkolta, kiitokset hänelle. Kirja oli aivan huikea kokemus. Sellainen, joka jättää lähes sanattomaksi, ainakin etsimään kuvausta kokemukselleen. Oikeastaan tämän kirjan lukukokemusta on vaikea, jos ei mahdotonkin kuvailla, se täytyy vain kokea. Olisi niin helppoa kutsua kirjaa hienoksi novellikokoelmaksi, joka sijoittuu ja solahtaa maagisen realismin laatikkoon, mutta tällä kertaa kirja ei päästä minua niin helpolla. Enkä edes tiedä oliko kirja maagista realismia vai kenties kauhua, ehkä se riippuu meidän jokaisen omasta kauhukokemuksista tai mielikuvituksesta.

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1951, mitä on suunnattoman vaikea käsittää, sillä niin ajattomalta tuntuu kaikki. Teos sisältää 8 novellia, jotka sijoittuvat osa Eurooppaan, osa Etelä-Amerikkaan, osa jonnekin vain. Kirjaa kuvaillaan osuvasti teokseksi, jossa jokapäiväinen elämä muuttuu painajaiseksi. Tämä fiilis välittyi kyllä jokaisesta novellista. Sitä kuvitteli lukevansa jotain arkielämän kuvausta ja pian huomasi lukevansa kauhua. Siirtyminen oli kuitenkin niin hienovaraista ja kauhu juuri sellaista, mitä mielikuvitus sai aikaan, että luettuaan novellin halusi lukea sen uudelleen, halusi yrittää tulkita. Tuo olotila on jotenkin mahtava, mutta toisaalta suunnattoman ahdistava.

En lähde tarkemmin kuvaamaan kirja teoksia, sillä en tekisi niille oikeutta. Oma painajaiseni löytyi joukosta. Kirjassa oli myös maagisia elementtejä kuten kaniineja oksentava henkilö, vaaleanpunainen tiikeri ja mankuspiat. Pohdin, olivatko nuo vain metaforia johonkin arkipäiväiseen, mutta en päässyt siitäkään itseni kanssa yhteisymmärrykseen. Toisaalta se ei myöskään haittaa yhtään, sillä varmasti jokainen tulkitsee nämä omalla tavallaan.

Tein luettuani hieman taustatyötä myös itse kirjailijasta. Hänen kuvansa nähtyäni samaistin hänet yhdeksi kirjan hahmoista, juuri tuollainen kuva itselleni syntyi kyseisen hahmon ulkonäöstä. Onkin sanottu, että Cortazar on kirjoittanut kirjan omista peloistaan ja mielikuvituksensa uumenista ja se huokuu kirjasta erinomaisesti. Kirjan luettuani saattaisin olla valmis myös laajentamaan lukukokemuksiani myös enemmän Etelä-Amerikan puolelle ja nimenomaan tätä maagista realismia, joka tuntu olevan kiinnostavampaa kirja kirjalta.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat jotain erilaista. Cortázar on myös kirjoittanut kirjan Ruutuhyppelyä, jossa tulee unohtaa tavallinen tapa lukea kirjaa, ehkä senkin voisi lukea tai tässä tapauksessa kenties kokea. Viime päivinä fiilis ”niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa” on vain vahvistunut. Todella ahdistavaa ajatella, mitä kaikkea ei ehdi lukea.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Hiidenmaalainen tarina

Miksi löysin tämän kirjan, sitä ihmettelin hetken. Bongasin kirjan Dorian Grayn takakannesta, sillä molemmat kirjat kuuluvat Keskiyön kirjaston kirjoihin, joihin kuuluu myös toki muita. Ilman Doriania en olisi tästä kirjasta kenties kuullutkaan. Tietenkin seuraavaksi tulee pohtia, olisinko jäänyt jotain ilman, jos en olisi kirjaan törmännyt ja nyt täytyy todeta, että kyllä.

Hieman epäluuloisesti suhtauduin kirjaan, mutta tapojeni mukaisesti otin kirjan kirjana. En siis googlaile kirjasta mitään tietoja ennen kuin olen itse sen lukenut. Haluan muodostaa aidosti oman mielikuvani. Usein blogeissa ajatukset ovat samankaltaisia, mutta esim. Nälkävuoden osalta omani erosi selkeästi muista. Nyt luettuani kävin googlailemaan ja löysin kiittäviä arvosteluja tästä ja samaa mieltä olen itsekin, lukemisen arvoinen kirja, joka huokuu menneisyyttä ja metsää. Suopursujen tuoksu kantautui aivoihini tätä lukiessa.

Kirja kertoo ihmissusi tarinan, jossa keskiössä ovat Aalo ja Priidik. Aalo tuntee suden kutsun ja hylkää perheensä. Priidik, hänen miehensä suree aluksi, mutta lopussa hylkää Aalon julmasti. Kirja on kirjoitettu kansantarinan, balladin muotoiseksi. Siinä käytetään vanhahtavaa kieltä, joka hidastaa lukemista, mutta sisälle päästyä hurmaa.

En lähde pohtimaan kirjan piilomerkityksiä, onko kirja tarina Kallaksen ja Eino Leinon suhteesta, siitä en tiennyt ennen lukemista, enkä anna sen nyt häiritä omaa tulkintaani, vaikka kenties suhteella voisikin olla merkitystä, sillä kirja on tarina kielletystä suhteesta. Se on legenda ihmissusista, jotka tappavat karjaa ja ovat paholaisen omia. Kirjassa on paljon uskonnollisia viittauksia ja latinankielisiä käsitteitä, jotka osaltaan lyövät kirjaan vanhahtavan leiman, vielä vanhemman kuin kirja iältään on, keskiaikaisen jopa. Se voisi olla epäonnistuessaan tylsä, mutta tässä se onnistuu ja antaa ihan omanlaisensa fiiliksen kirjan lukukokemukselle.

En nyt suinpäin ole rientämässä varaamaan Kallaksen teoksia, mutta mielenkiintoni heräsi kuitenkin ja haluan saada lisää. Nyt olen kuitenkin itse asettamassani lainaus- ja ostokiellossa, kunnes saan nykyiset lukupinot huomattavasti pienemmiksi, joten Kallaskin saa odottaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka eivät pelkää tarttua erilaiseen kauhukirjaan.

Mary Shelley: Frankenstein (äänikirja)

Tämä kirja oli 10 klassikkoa listallani ja hankin sen silloin itselleni, mutta en päässyt muutamaa lukua pidemmäksi. Nytkin alku tuntui tuskaiselta, mutta äänikirjan jättää jotenkin vaikeammin kesken kuin ns. normaalin kirjan. Sitkeästi jatkoin kuuntelua, tekisi mieli sanoa, että lopussa kiitos seisoi, mutta en nyt ihan kauhean innostunut ole kirjasta, vaikka se herättikin ajattelemaan.

Kirjahan luokitellaan kauhugenreen ja sellaisena se osittain myöt näyttäytyy. Itselleni tuli kuitenkin tietynlainen pakonomainen tarve kirjan suhteen pohtia vähän syvällisemmin. Vaikka hirviö onkin kauhean, hirvittävän ruma ja tekee karmaisevia tekoja, pohjimmiltaan hän on inhimillisempi kenties kuin itse Frankenstein. Mutta siitä kohta...

Juonihan on meille varmaan kaikille suhteellisen tuttu. Frankenstein rakentaa hirviön ihmisten osista. Hirviö elää ja alkaa vaatia itselleen seuraa. Ihmiset kammoksuvat hänen rujoa, hirvittävää ulkomuotoaan ja vaikka hirviö onkin aluksi hellä sydämeltään, häntä kierretään ja hänen hyvät tekonsa saastuvat ihmisten pelon vuoksi. Viimein hirviö vaatiin luojaltaan kaltaistaan naista ja Frankensteinin kieltäydyttyä hän vannoo kostavansa. Kosto kohdistuu Frankensteinin rakkaisiin.

Itse koin, että kirja oli kertomus rakkaudesta, vihasta, kaipuusta, kostosta ja tietenkin kauhusta. Kauhu on pelkoa erilaisuutta kohtaan, kauhua tulevaisuuden epävarmuutta kohtaan. Tarina on tarina tarinassa ja vielä yksi sen sisässä. Välillä sympatisoin hirviötä, hänen kaipuutaan kanssakäymiseen, sosiaaliseen elämään. Se on ymmärrettävää, mutta kauhun teot tämän toiveen kaaduttua, eivät saaneet ymmärrystä. Samalla tavoin kävi herra Frankensteinin kanssa, hän oli ajoittain surkea pelkuri, itsekäs, mutta myös uhri.

Koin myös, että kirja oli kertomus siitä, miten käy, kun ihminen sotkeutuu liiaksi luonnon kulkuun. Frankenstein tekee jotain sellaista, mitä ei ihmisen pitäisi pystyä eli herättää henkiin jo kuolleen, luo uuden eliön. Vastaavaa on käytetty esim. Uinu, uinu lemmikissäni. Tämä ajatus vahvistui, kun luin samalla uutisen Ruotsista, missä oli päätetty myrkyttää joukolla hyttysiä, puututaanko siinä liikaa luonnon kiertokulkuun ja mitä oikeastaan seuraa.

Opetus, jos pahat teot kostaa pahalla syntyy kierre, jota on vaikeaa katkaista. Ihminen on laumaeläin luonteeltaan epäluuloinen vierasta kohtaan. Tulkitsin nyt kirjaa omalla tavallani, ajatuksia, jotka nousivat kuunnellessa. Kirjan luki Eero Saarinen, jolla on hyvinkin matala, tumma ääni, joka sopi hyvin tähän kirjaan. Uusi kirja hypähti soittimeen, mutta tällä kertaa olen hyvin kaukana mukavuusalueelta ja luulen, että Punainen erokirja ei kauaa raiu kaiuttimista. Hieman liian runollista työmatkoille, mutta annan mahdollisuuden.

Joe Hill: Sarvet

Olen odottanut tätä kirjaa pitkän aikaa. Talvella Joe Hill mainosti Twitterissä tämän ilmestymistä USAssa, joten suhteellisen nopeasti tuli suomenkielisenä, niin paljon en siis odottanut, että olisin lukenut englanniksi.

Pidin Hillin esikoisteoksesta Sydämenmuotoinen rasia tosi paljon. Novellikokoelmaa yritin lukea, mutta novellit eivät ole minua varten. Tätä kirjaa kohtaan oli siis suhteellisen kovat odotukset. Osa täyttyi, osa ei.

Kirja kertoo Igistä, joka herää yhtenä aamuna krapulassa ja sarvet päässään. Häntä on syytetty tyttöystävänsä murhasta ja nyt sarvien avulla hän saa ihmiset kertomaan suurimmat salaisuutensa. Hän löytää myös murhaajan ja haluaa kostaa.

Pidin kirjan alusta ja lopusta todella paljon. Keskivälikin oli ihan ok, mutta ehkä hieman pitkäpiimäinen eli hieman tiivistystä, noin 100 sivua, niin tulos olisi ainakin minun mielestäni ollut parempi. Tosin ymmärrän takautumien tärkeyden tarinan kannalta.

Hill osaa isänsä tavoin kirjoittaa omaperäisiä tarinoita, mielenkiintoisine hahmoineen. Pidin Igistä todella paljon, hän on erittäin herttainen, vaikka olisikin muuttumassa piruksi tai demoniksi sarviensa kanssa. Hyvin mielenkiintoinen siis. Lisäksi Hillin kirjoissa on kiinnostavia viittauksia musiikkiin, niin tässäkin, Mickin ja Keithin evankeliumi selkeimpänä. Tätä kirjoittaessa soi muuten The Romantics "What I like about you" repeatilla.

Suosittelut kauhunsekaisista kirjoista pitäville.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia

Jälleen kirja, joka tuli mukaan kannen ja nimen perusteella. Taaskaan ei tarvinnut katua.

Kirjan voisi luokitella varmaankin kauhugenreen kuuluvaksi, näin ainakin kirjastossa oli. Tarina kertoo vanhasta rocktähdestä ja kummituksesta, jolla ei ole hyvät mielessä. Kirjan tarina oli mielestäni omaperäinen ja hyvin kerrottu. Eniten pidin ehkä viittauksista bändeihin. Nimi jo itsessään viittää Nirvanaan, lisäksi viittauksia oli ainakin My Chemical Romanceen, jonka keikalle muuten tänään menen; Metallicaan, Foo Fightersiin ja varmaan moniin muihinkin.

Tämän kirjan luettua tuli halu tutustua kirjailijan muihinkin teoksiin. Näitä en vielä ole ehtinyt metsästää, mutta se on seuraavana listalla. Nyt tosin on muuta mielessä kuten illan konsertti ja huomenna alkava uusi työ, jaiks. Onneksi olen kotona sentään jo kolmen aikoihin aamuyöllä eli ehdin nukkua muutaman tunnin...

Pikagooglauksella selvisi, että Joe Hill on Stephen Kingin poika, vau... Kirjoitustyylissä olikin ehkä jotain samaa, mutta kuitenkin niin tyystin erilaista. Suomennettuja teoksia ei vaan ole kuin tämä ja novellikokoelma.