Jarett Kobek: Sodassa maailmaa vastaan, XXXTentacionin surullinen ja uskomaton tarina (arvostelukappale)

Olen keski-ikäinen valkoinen heteronainen hyvinvointivaltiosta. En ole rap-musiikin kohderyhmää, en ehkä tämän kirjankaan. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että luin sen. Kävi jopa vähän vanhanaikaisesti. Ajattelin vain lukevani muutaman ekan sivun, ottavani sellaisen ennakkofiiliksen ja paneutuvani teokseen vasta, kun kesken olevat kirjat olisivat luettu. Tietäähän sen, miten kävi. 

Vaikka et olisi ikinä kuullutkaan XXXTentacionista, niin tämä kirja kannattaa lukea. Se on toki surullinen tarina jälleen yhdestä nuorena kuolleesta räppäristä, mutta se on myös tarina nykyhetkestä ja sen raadollisuudesta. Se kertoo yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja musiikkiteollisuuden ahneudesta. 

XXXTentacion kuoli 20 vuotiaana, kun häntä ammuttiin kaulaan. Tarinan loppu on siis liiankin tuttu rapskenessä. Kirja ei yritä tehdä XXXTentacionista marttyyria tai mässäillä kuolemalla. Se ei ole sen tyyppinen kirja, päinvastoin, kirja kertoo surullisen tarinan maailmastamme ja kuinka siellä nousee kuuluisuuteen.

Kirja pohjautuu XXXTentacionin tweetteihin. Tavallaan hän kertoo itse omaa tarinaansa. Kirjailija sijoittaa tweetit onnistuneesti uutisvirtaan. Hän yhdistää rap-artistin Yhdysvaltoja vaivaamaan epätasa-arvoon, me too -liikkeeseen ja ahneuteen. Erittäin onnistuneesti vielä. Kirja laittaa pohtimaan sosiaalisen median roolia siinä, mitä ostamme, kuuntelemme ja ajattelemme. Millaisia asioita nostetaan esiin, mitä arvostetaan. XXXTentacion oli tavallaan uhri, vaikka olikin väkivaltainen rikollinen. Hän oli rehellinen nuori mies, jolla oli ongelmia itsehillinnän kanssa ja joka haki paikkaansa tässä maailmassa. Pyysi apua ja sitä saamatta asettautui muottiin, joka oli hänelle etukäteen annettu.

Tyttäreni kuuntelee norjalaisen black metallin ohella myös nykyrap-musiikkia. Yksi tähän astisen elämäni kaameimmista kokemuksista syntyi myös tämän kautta, kun löysin itseni Blockfestin lavan edustalta keskeltä hyllyvää teinilaumaa. Siinä keski-ikäistyvä powermetal-äiti sai todella taistella henkisen ja fyysisen selviytymisen puolesta. Ymmärrän kuitenkin musiikin suosion. Aiheet liittyvät usein ahdistukseen, ulkopuolisuuteen, masennukseen, siihen, mitä on olla nuori. 

Jäin pohtimaan omaa suhdettani mediaan, nettiin, someen. Vaikka ainakin kuvittelen pystyväni erottamaan totuuden fiktiosta, en ole aina täysin varma. Vaikka kuvittelen valintojen olevani omiani, ovatko ne kuitenkaan. Näihin kysymyksiin kirja minut jätti.

Kirjaa lukiessa annoin muusikkoja riistävän Spotifyn soittaa minulle XXXTentacionin tuotantoa. Jos olet kuvitellut nykyrapin olevan kuin Eminem, yllätyt. Se on paljon muuta. Tässä minua eniten koskettanein biisi.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Olen lukenut aiemmin pari kirjaa (1 ja 2) koskien Pohjois-Koreaa. Kuten monia muitakin tuo suljettu maa kiinnostaa. On jotenkin dystooppista kuinka erilaista elämä voikaan olla vielä nykymaailmassa. Tämän kirjan bongasin sattumalta kirjastosta, kun hain äänikirjaa työmatkoille. Muistan lukeneeni arvosteluja kirjan ilmestyessä ja pohtineeni, että tämä pitää lukea, mutta mitään suurta himoa en kirjaa kohtaan tuntenut. Kävi vielä sellainen onnellinen yhteensattuma, että sain olla muutaman tunnin kotona ihan yksin, mikä on tässä perheessä niin harvinaista herkkua, että tilaisuushan piti käyttää heti hyväksi. Istuin tuon pari tuntia keittiön pöydän ääressä, join teetä ja luin tämän kirjan. 

Kirjan 195 sivua on helppoa luettavaa ja toisaalta ei ole. Aihehan ei ole mikään mukava, vaan siinä on monia hyvin ahdistavia seikkoja, mutta tämä kirja ei mässäile lainkaan niillä, niitä jopa siloitellaan ja ohitetaan aika paljon. Tämä tekee kirjasta helppo- ja nopealukuisen.

Eunsun karkaa Pohjois-Koreasta äitinsä ja siskonsa kanssa Kiinaan, jossa äiti naitetaan kiinalaiselle miehelle. Toisesta vankilasta toiseen. Kuinka ollakaan heidät ilmiannetaan ja heitä kohtaa palautus takaisin Koreaan. Tilanteet kerrotaan suhteellisen ylimalkaisesti kuin muistellen ilman yksityiskohtia. Pako uudestaan Kiinaan onnistuu paremmin ja ajan kuluessa he pääsevät mutkien kautta myös Etelä-Koreaan. 

Pidin kirjasta, mutta kuten jo toistaakseni vielä itseäni, oli se hyvin ylimalkainen, siloiteltu. Ei sillä, että suuresti nauttisin karmivista yksityiskohdista, mutta jotain sellaista olisin kuitenkin toivonut. Jo aiemmista lukemistani kirjoista tuttuja teemoja vilahtaa myös tässä kirjassa päälimmäisenä nälänhätä ja teloitukset. Yhä edelleen pidän Demickin kirjaa parhaimpana näistä lukemistani. 

Pohjois-Korea on epätodellisen oloinen kuin jäänne jostain kylmän sodan alkupäivistä. Uskon, että oman elinikäni aikana tilanne tulee muuttumaan, mutta miten,sitä jää kauhulla miettimään. Ihmisen pahuus, itsekkyys ja vallanhimo on karmea yhdistelmä.

Tämä osuu kirjahaasteessa kohtaan Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

Eino Hietala - Ritva Tuomaala: Sotavankina Siperiassa

Innostuksen tämän teoksen lukemiseen sain Lapin Kansan artikkelista syksyllä. Syytä sinänsä en tiedä, vaikka aikoinani olen lukenut paljonkin erilaisia vankileirikuvauksia. Laitoin kirjan varaukseen ja nyt sen sain ja luin.

Ritva Tuomaala on lääkäri veteraanikuntoutuksessa. Hän on haastatellut sotaveteraani Eino Hietalaa ja yhdessä he ovat koostaneet tämän kirjan. Pohdin lukiessani millä tavoin kirjaa ruotisin. Kirja on kirjoitettu kuin laadullinen tutkimus tai oikeastaan laadullisen tutkimuksen empiriaosa, jossa tutkijan kertomaa haastatteluaineistoa värittävät suorat lainaukset haastatteluista murreilmaisuineen. Toisaalta kirja ei ole tieteellinen teos. Siinä on viitteitä teorioihin tai pitäisikö sanoa tutkimustietoon, mutta ne on otettu pääosin Wikipediasta, jota itse en luokittele tieteelliseksi lähteeksi. Toisaalta taas kirja ei ole myöskään kaunokirjallinen teos, osin se on elämänkerta, mutta ei kuitenkaan täysin. Tekstin rakenne ja laatu ei ole aivan täysin ammattikirjailijan tasoa, eikä näin voi olettaakaan, tietynlainen kotikutoisuus löytyy ja tavallaan tuo teokseen oman arvonsa. Näistä oman pään sisäisistä ongelmista johtuen päätin arvioida kirjaa sen tarinallisen arvon kautta. 

Alkuun linkitetty artikkeli kertoo pitkälti Einon tarinan rungon. Eino oli kaukopartiomies, joka joutui sotavangiksi ja vietti 10 vuotta vankina Neuvostoliitossa, osan ajasta vankilassa ja osan Siperiassa työleirillä. Eino selvisi siinä, missä yli puolet suomalaisista Neuvostoliittoon joutuneista sotavangeista ei selvinnyt. Eino selvisi, koska hän ajatteli,että on vain selvittävä. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, ne kerrotaan. Kurjuus ja kauheus on läsnä, mutta se ei uuvuta, se vain on tekijä, joka on hyväksyttävä, jotta jaksaa eteenpäin. Tämä tavallaan selittää myös sen, miksi toiset selviävät ja toiset eivät.

Ahdistavaa vankeusajan lisäksi on Einon kotiinpaluu ja se kuinka kurjasti vankeina olleita kohdeltiin pitkään sodan jälkeen. Kuinka monta tarinaa onkaan jäänyt kertomatta sen vuoksi, että on helpompi olla hiljaa kuin kertoa ja joutua uudelleen kuulusteltavaksi ja epäillyksi. Vankeus jatkuu, vaikka siitä luuli jo pääsevänsä. Samoin ahdistavaa on, kuinka kaiken menettänyt ihminen jäi yksin ja ilman ystävien ja tuttavien tukea olisi ollut erittäin kurjassa asemassa. Tätä tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän huokailun ja syyttelyn sijaan.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Pidin sen yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta. Pidin Einosta, hän on sitkeä suomalainen mies. Mielestäni on tärkeää, että näitä tarinoita kirjoitettaisiin muistiin niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin ylipäätään on mahdollisuus näitä kirjoittaa. Sotaveteraanit vanhenevat ja pian heitä ei enää ole keskuudessamme. Tällaisten pienten tekojen kautta ainakin osa heidän tarinastaan jää elämään ja tuo meille jälkeenjääville edes pienen pilkahduksen siitä todellisuudesta, mikä kohtaisi Suomea ja sen ihmisiä kuitenkin hyvin lyhyt aika sitten. Osaa arvostaa nykyistä elämää aivan toisella tavoin.

Kaiken tämän lisäksi tutustuin uuteen kustantamoon, Väylän Kirjoihin. On hienoa, että pienet kustantamot ottavat kirjoja julkaistakseen, sillä suurempiin ei tämäkään teos olisi varmaan päässyt.

Kang Chol-hwan - Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Tämä taitaa olla jo kolmas kirja, jonka luen koskien Pohjois-Koreaa ja sieltä paenneita ihmisiä. Samat seikat alkavat toistumaan, vaikka inhimillinen kärsimys onkin ollut jokaisessa kirjassa hieman erilaista. Kirjan toinen kirjoittaja ja päähenkilö Kang Chol-hwan joutui leirille ollessaan 9 vuotias. Hänen sukunsa oli saapunut Pohjois-Koreaan Japanista. Se oli halunnut uskomaansa paratiisiin, joka muuttui kuitenkin helvetiksi. Perhe joutui lähes kokonaisuudessaan leirille nro 15, josta he ihmeen kaupalla kaikki selvisivät hengissä. Toisin kävi perheen isoisälle, joka joutui pakkotyöhön muualle.

Kirja kertoo leirikokemuksista kylmän realistisesti, todeten tapahtuneen. Tunteille ei ole varaa leiriarjessa, joka on kovaa, täynnä väkivaltaa ja orjallista työskentelyä. Ihmisellä, etenkään leiriläisellä, ei ole mitään arvoa. Kuitenkin tällaisessakin paikassa voi löytää ystäviä muodostaa ihmissuhteita.

Vaikka olin lukenut jo vastaavankaltaisista tapahtumista, jaksoi yhä edelleen ihmetyttää kyseisen valtion harjoittama aivopesu, joka ulottuu niin syvälle, että se on kauhistuttavaa. 

Voiko tällaisesta kirjasta pitää, mielelläni kuitenkin sitä luin. Vaikka käsiteltävät asiat ovat kauhistuttavia ja ihmisten kärsimys käsin kosketeltavaa, ei näillä kuitenkin mitenkään märehditty, vaan kuten jo totesinkin, asiat todettiin.

Pääsen osallistumaan tällä myös kansankynttilöiden kokoontumisajoihin.

Rob Jovanovic: Richey Edwardsin jäljillä

Lupasin itselleni lukea yhden rocktähden elämänkerran tänä vuonna, ehkä tämä menee sellaisesta, vaikka onkin vähän erilainen elämänkerta.

Ostin kirjan heti sen ilmestyttyä, mutta se hautautui kirjaimellisesti vaatekasojen alle. Onneksi löysin sen tässä jokin aika sitten ja sain aloitettua lukemisen. Kirja suorastaan imaisee mukaansa.

Manic Street Preachers on ollut vuosia jo yksi lempiyhtyeistäni. Muistan uutiset Richeyn katoamisesta ja muistakin tapahtumista, joista kirjassa kerrotaan. Richey Edwards katosi vuonna 1995. Hän oli ennen katoamistaan itsetuhoinen, alkoholisoitunut ja muutoinkin täynnä ongelmia.

Kirjailija ei ole itse haastatellut ketään yhtyeestä, vaan kirja pohtautuu muiden tuottamaan materiaaliin. Se on siis ikään kuin tieteellinen tutkimus yhden ihmisen kohtalosta lehtikirjoitteluun ja muuhun audiovisuaaliseen materiaaliin pohjautuen unohtamatta tietenkään Manic Street Preachersin sanoituksia, joista Richey oli vastuussa aina katoamiseensa asti.

Kirja ei tuomitse, se toteaa asiat. Siinä ei oikeastaan oteta kantaa asioihin, vaan käsittelyä voi kutsua tietynlailla tieteelliseksi. Huolimatta tekstin tieteellisyydestä tai sen luonteesta, kirja on aivan ihana luettava, jos niin voi sanoa syvästi häiriintyneen ihmisen tarinasta. Se ei tosiaan tuomitse tekoja, mutta ei myöskään puolustele. Vaikka Richey on keskiössä, myös muu yhtye pääsee ääneen samoin muut tutut ja sukulaiset. Voisin kuvitella, että kuvaus on suhteellisen kattava.

Kirjasta löytyy viitteitä, lähdeluettelo ja ajoittain myös välihuomautuksina tutkimustuloksia.

Suosittelen kirjaa lämpimästi etenkin niille, jotka ovat tutustuneet yhtyeen tuotantoon, vaikka se ei olekaan missään tapauksessa edellytys, helpottaa se kuitenkin lukemista. Toki kirjaa lukiessa voi samalla kuunnella tuotannon läpi, mikä tuli itsellenikin mieleen.

Keskeneräisiä kirjoja on nyt vielä melkoisesti, sillä viime aikoina olen vain aloittanut ja lukenut muutaman luvun ja jättänyt kesken. Kenties postauksia tulee siis useampiakin tässä lähiaikoina, sillä muutama kirja on jo aika pitkällä.

Tämän kirjan jälkeen saatan uskaltautua lukemaan jonkun muunkin rockarin kirjan.