Leena Lehtolainen: Valapatto (äänikirja)

En nyt kovin innoissani tarttunut tähän äänikirjaan. Viimeisimmät Lehtolaiset ovat olleet pettymyksiä, eivätkä odotukseni olleet mitenkään korkeat. Tällä kertaa Lehtolainen yllätti minut todella positiivisesti. Pidin kirjasta, jopa jouduin sen imuun sen verran pahasti, että jouduin istumaan pihalla autossa ajoittain kuuntelemassa luvun loppuun.

Aino asuu yksin mummonmökissä luonnonsuojelualueella pitäen huolta Kreivin tiluksista. Eräänä päivänä hän löytää rannalta alastoman pahoinpidellyn miehen, Thomaksen. Liivijengi on yrittänyt hukuttaa Thomaksen läheiseen järveen, mutta ihmeekseen Thomas on jäänyt henkiin. Thomaksen murhayrityksen syy selviää ja alkaa kujanjuoksu liivijengin ja menneisyyden kanssa.

Sekä Ainolla että Thomaksella on painolastia lapsuudesta ja nuoruudesta. Annetut valat, lupaukset painavat, velvoittavat. Mihin asti ihminen voi elää nuorena annettujen lupaustensa mukaan? Tämä kysymyshän löytyi hieman toisella tapaa myös Arttu Tuomisen Verivelasta. Samoja ajatuksia löytyy myös uudesta Lehtolaisesta, tosin ehkä vähän romanttisemmassa ja vähemmän verisessä paketissa.

Pidin kirjasta kovasti, kuten jo mainitsin. Lehtolainen on tässä kirjassa aivan erilainen kuin aiemmin, vaikka tiettyjä päälleliimattuja Lehtolaiselle tyypillisiä asioita löytyykin, kuten tiettyjen artistien käsittely, sienestys, viittaus taitoluisteluun. Nämä olivat tässä teoksessa triviaaleja yksityiskohtia, jotka löytäessään enemmänkin hymähti tuttuudesta kuin ärsyyntyi siitä.

Lars Svedberg on ollut ikonini äänikirjojen lukijana. Yhtenä Larsin manttelinperijänä pidän itse Aku Laitista, joka luki tämän teoksen. Aku on hyvä, ei eläydy, vaan lukee ilmeikkäästi olematta mitenkään yliampuva. Hänen äänensä on rauhoittava ja luo hyvä ilmapiirin kirjaan kuin kirjaan. Myönnän valinneeni Ellibsistä kirjoja vain hänen vuokseen.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Kauan odotettu Maria Kallio -kirja. Aina jännittää, kun odottaa jotain kauan ja aika kultaa muistot edellisistä osista. Odotukset ovat liian korkealla. Olisi niin hienoa sanoa, että tämä täytti kaikki odotukseni, mutta valitettavasti se täytti ne vain osittain.

Maria on kesäleskenä kaupungissa, kun Antti on purjehtimassa lasten kanssa Euroopassa. Merestä löytyy kaksi ruumista ja tämä käynnistää murhatutkimukset, joihin sekaantuu myös Mikke Sjöberg ensimmäisistä Maria Kallio -kirjoista. Maria ihastui Mikkeen aikoinaan, ihastus oli molemminpuolista ja on kestänyt aikaa. Murhatuilla on linkit Tannerin jääkiekkoilijaperheeseen. Onko taustalla rahanpesua, huumekauppoja vai jotain ihan muuta.

Hyvä juttu kirjassa oli, että siinä mainittiin Vellu Ketola (porilainen ikoni), siihen ne hyvät jutut melkein jäivätkin. En jotenkin tunnistanut enää Mariaa. En pitänyt Mikke Sjöbergista aiemmin, enkä pidä hänestä vieläkään, enkä voi ymmärtää Marian kiintymystä. Juoni ei ollut kummoinen ja loppua kohden ei tullut mitään suurta nousua, vaikka tavallaan kaikki selviääkin melko rysäyksellä. En jotenkin edes tajunnut ennen loppua, kuka oli syyllinen mihin, mutta toisaalta valitettavasti en oikein ollut kauhean kiinnostunut tai pohtinut sitä.

On aina harmittavaa lukea kirjaa, johon ei vain saa luotua suhdetta. Lukea vain lukemisen vuoksi. Sen verran loppuratkaisu kuitenkin kiinnosti, että luin kirjan loppuun. Varmasti luen tulevaisuudessa toivottavasti kuitenkin ilmestyviä teoksia, mutta ehkä en enää laita niitä heti varaukseen. Vähän tällainen fiilis :(

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Viimeinen osa Henkivartija-trilogiaa päättää Hilja Ilveskeron tarinan ainakin joltain osalta. Eihän tässä tietenkään lopullista päätöstä tule, vaan erään ajanjakson päätös. Edellinen kirja tuntui välikirjalta, mutta tässä selkeästi ainakin yritettiin koota kaikki langat käsiin siinä ainakin osittain onnistuen.

Lehtolaiselle tyypillisesti kirja oli sellainen nopea lukea ja melko heppoinen. Olen tätä lukiessa joutunut pohtimaan Lehtolaisen suuren suosion syytä, kun tuntuu, että etenkin uudemmat kirjat ovat olleet itselleni suuria pettymyksiä, olenko vain kehittänyt erilaisen maun kuin aiemmin, kuka tietää. 

Tässä kirjassa Hiljan ja Davidin tarina saa jonkinlaisen päätöksen. Hiljan suhde tappaja-isäänsä on osittain keskiössä, samoin hänen suhteensa Juri Trankoviin sekä edellisessä kirjassa löytyneeseen siskoonsa Vanamoon. Myös selityksiä Mike Virtuen vaikutuksesta löytyy tästä. Liian suuressa roolissa kirjassa on kuitenkin Hiljan tämän kertainen toimeksianto toimia Rytkösen morsiammen venäläisen Julian henkivartijana. Toki Julialla on roolinsa isotooppikaupoissa ja näin ollen myös Davidin tarinassa, mutta kuitenkin shoppailut ja hemmotellun nuoren naisen edesottamukset eivät ihan kauheasti kiinnosta. Tiettyjen lankojen kerääminen tuntuu hieman päälle liimatulta, kuten esim. Jaan Randin tarina, joka kerrotaan muka ohimennen, mutta jotenkin niin juoneen sopimattomasti. 

En juurikaan pystynyt samaistumaan keneenkään kirjan henkilöistä, mutta se nyt ei varmaankaan ollut tämän kirjan tarkoituskaan. Mielelläni luin kirjan kuitenkin loppuun ja se oli huomattavasti parempi kuin edellinen, mutta ei kuitenkaan "ihan sairaan hyvä", jollaisen olisin toivonut sen olevan.

Kaikesta kritiikistä huolimatta, luen varmasti myös Lehtolaisen tulevan tuotannon. Siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Odotan uutta Lehtolaista aina kuin kuuta nousevaa. Usein olen ollut tyytyväinen, mutta joskus, niin kuin nyt, joudun pettymään, ainakin vähän.

Kirja jatkaa henkivartija Hiljan tarinaa. Pidin ensimmäisestä kirjasta, pidin toki tästäkin, mutta kirjassa oli muutamia seikkoja, jotka tekivät siitä sekavan ja ei niin hyvän. Tuntui kuin juoni olisi kääntyillyt sinne tänne, eikä mitään oikein viety loppuun. Lieneekö trilogian kolmas osa selittävä tekijä? Suuri osa kirjasta tuntui olevan ns. turhaa selitystä ravintolan perustamisesta.

Ärsyttäviä oikeinkirjoitusvirheitäkin löytyi, siivoaja, eikö nimike ole siivooja. Ainakin omaan silmään tuo otti ärsyttävästi ja ihan oikeasti pienensi lukunautintoa. Muutamassa muussakin kohdassa oli huonoa kieltä ja väärän persoonan käyttöä. Ei voi edes kääntäjää kirota.

Lehtolaiselle tuttuun tapaan kirjassa vilahtivat biisit ja sienet sulassakin sovussa. Näistä olen pitänyt Maria Kallio -kirjoissa, mutta jotenkin tässä ne tuntuivat väkisin väännetyiltä. Olen kenties liian kriittinen yhtä lempikirjailijaani kohtaan.

Ihan kiva kirja kuitenkin kokonaisuutena on, mutta tuntuu tosiaan hyvin sellaiselta välikirjalta, jolla ei itsessään välttämättä ole kovinkaan suurta arvoa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin kohti viimeistä, jossa salaisuudet sitten paljastuvat, näin ainakin toivon.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Joka vuosi saan joululahjaksi kirjan, joka on yleensä Leena Lehtolaisen uusin. Siksi luinkin tämän vasta nyt, vaikka kirja on ilmestynyt jo aiemmin. Ahmin kirjan noin vuorokaudessa, sillä Lehtolaisen kirjoistustyyli sopii lukemiseeni vallan mainiosti.

Vaikka kirja oliksin taas taattua laatua, olin hieman pettynyt tarinaan. Koin, että Maria Kallio ei kauheasti kehittynyt kirjan aikana, kuten aiemmin on ollut. Tarina oli hyvä ja sisälsi myös yllättäviä käänteitä. Lisäksi ajankohtaisuus ihan tämän päivänkin uutisiin on aivan selkeää.

Kirja ei kuitenkaan täysin yltänyt muiden Maria Kallio -kirjojen tasolle, mutta uutta kuitenkin odottelen. Kiinnostavaa onkin Marian lasten tarinoiden suurempi mukaantulo tässä ja toivottavasti uusissakin kirjoissa.