Åsa Larsson: Isien pahat teot

Viimeinkin, oli ajatukseni, kun sain kirjan käsiini. Odotus palkittiin. Halusin ahmia kirjan ja toisaalta halusin säästellä sitä, sillä viimeinen Rebecka Martinsson. Aluksi pystyinkin lukemaan hitaasti, nautiskellen. Sitten ihan yllättäen huomasin ahmivani kirjaa. Ei voinut mitään. 

Odotukset olivat korkealla, todella korkealla. Halusin kai kaikkeen selityksen, hyvän lopun. Osan sain, osan en. Yritän olla paljastamatta kirjasta liikaa, mutta jatka omalla riskillä. 

Saaresta keskeltä Tornionjokea löytyy ruumis pakastimesta. Ruumis on vuonna 1962 kadonneen miehen ruumis. Miehen poika, olympiavoittaja, nyrkkeilijä, haluaa tietää isänsä kohtalon. Talo, josta ruumis löytyy kuuluu Rebeckan äidin kasvattiperheen pojalle, joka myöskin on kuollut. Kuolemansairas oikeuslääkäri Pohjanen pyytää Rebeckaa selvittämään, mitä miehelle on tapahtunut. Ruumiita kertyy lisää ja pian Rebecka kumppaneineen on keskellä vaarallista rikostenverkkoa, jonka juuret ovat pitkällä menneisyydessä. Kaiken taustana Kiiruna ja lapin luonto. 

Kirja käsittelee menneisyyttä. Sitä, kuinka nimenkin mukaan, isien pahat teot seuraavat lapsia vai seuraavatko kuitenkaan. Onko menneisyyden kahleista mahdollista vapautua? Voiko isien teot jäädä isien teoiksi?

En voi sanoa pettyneeni, mutta toisaalta jäin kaipaamaan vielä jotain. Kirja on hyvä. Se on kiinnostava, etenee loogisesti, pysyy ruodussa, mutta koska kyseessä on sarjan viimeinen teos, halusin jotain säkenöivää, hämmentävää. Jotain, mikä saa huokailemaan tai järkyttymään. Nyt osittain näin kävi, osittain kuitenkaan ei. 

Kuten usein, haluaisin rakastua teokseen ja kehua sen maasta taivaaseen. Hyvä päätös se on tai ainakin ihan ok. Ehkä nyt pystyn katsomaan tv-sarjaakin oikeasti, kun tiedän, miten kaiken käy. Tai sitten en pilaa kirjojen tuomaa hyvää muistijälkeä.

Jos et ole lukenut aiempia sarjan kirjoja, suosittelen lukemaan. Ilman niitä ei tästä oikein saa tuntumaa.

Åsa Larsson: Uhrilahja

Larssonilla oli selkeästi "writer's block", kun tämä kirja ilmestyi 3 vuotta edellisen jälkeen. Ja kun luulin, että nämä eivät enää voisi olla parempia... Tämä oli niin ihana.

Karhun vatsasta löytyy miehen sormi. Pian löytyy nainen murhattuna kotonaan. Miksi yhden suvun henkilöitä kuolee hämärästi, murhattuna, omituisissa onnettomuuksissa. Tämä juoni kuviona. Samalla tapahtuu muutakin. Måns on taka-alalla Tukholmassa ja Rebecka pohtii suhdettaan. Etualalle nousee Krister, koirapoliisi, jonka kasvot ovat palaneet. Hänhän on ollut myös muissa kirjoissa, mutta tässä hän nousee yhä suurempaan rooliin Rebeckaan rakastuneena ja häntä tukevana ihmisenä.

Tällä kertaa verotus ja talous on pimennossa melkein loppuun asti, mutta tulivathan ne sieltä. Takaumat vievät aina ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Esi-isien teot vaikuttavat vielä tänä päivänä. Valitettavasti myös koiria kuolee, mikä tuntuu olevan Larssonin yksi tehokeino, jossa symbolisoituu ihmisen luonne, ainakin osittain. Hän myös jälkikirjoituksessaan viittaa koiran tappamiseen. Koirat ovat muutoinkin hyvin suuressa roolissa, toki myös muita eläimiä vilisee Pohjolan villissä luonnossa.

Larssonin suomensukuiset juuret näkyvät jälleen selkeämmin meän kielen ja selkeän suomen kielen käytön kera. Tornionjokilaakso ja koko Lapin aluehan on tavallaan yksi, mutta jakautunut vain useamman valtakunnan alalle. Ihmisluonto on samankaltaista ja kauppaa ja ihmissuhteita on rajojen yli.

Nythän iski ahdistus, sillä seuraavaa kirjaa ei olekaan heti saatavilla. Toivottavasti sentään ei iski Larssonille taas kirjoitusahdistus ja seuraava ilmestyisi pian, vaikka tämäkin on ilmestynyt vasta tänä vuonna. 

Olisiko nyt jolla kulla ehdottaa jotain muuta dekkari/jännäri -sarjaa, joka veisi mukanaan? Olen lukenut Chelsea Cainin Gretchen Lowell -sarjaa, mutta muutoin dekkarit ovat olleet yksittäisten kirjojan varassa pois lukien kuitenkin toinen Larsson ja Kepler, jonka uusin onkin jo odottamassa.

Suosittelen ehdottomasti tätä koko sarjaa kaikille dekkareiden ystäville, mutta myös niille, jotka ovat jotenkin kiintyneitä pohjoisen luontoon.

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Niin samanlainen, mutta täysin erilainen. Vaikka kirja jatkaa Rebecka Martinssonin elämää ja murhia, niin mukana on kuitenkin uudenlainen näkökulma. 

Nuori tyttö löydetään kuolleena Torniojoesta, hän ei kuitenkaan ollut kuollut tuohon jokeen. Tällä kertaa murhaaja selviää jo melko alussa lukijalle ja osittain myös tutkijoille, mutta se ei suinkaan ole niin yksiselitteistä, miltä näyttää. Rebeckan ja Månsin suhde häilyy taustalla, mutta Rebecka saa myös uuden ihailijan. 

Se, mikä kirjasta tekee erilaisen kuin aiemmista, on hienoinen yliluonnollisuus. Yhtenä kertojana on Wilma, tuo kuollut tyttö. Ollaan siis paikoin myös aavemaailmassa. Muutoin Larssonille tyypillisesti kirjassa on takaumia, tällä kertaa toiseen maailmansotaan, joka vaikutti Pohjois-Ruotsiin myös. Ei ehkä yhtä vahvasti kuin Pohjois-Norjaa ja -Suomeen, mutta läpikulkumaana käytetty Ruotsi sai osansa saksalaisista. Vieraillessani viime kesänä tuolla pohjoisessa huomasin tämänkin monien muistomerkkien muodossa. Etenkin Narvikin tiellä juuri Ruotsista Norjaan asia oli hyvin selkeästi esillä.

Jälleen olivat esillä myös eläimet ja talous. Etenkin koirat ja koirien käyttäytyminen nousi tässä kirjassa esille. 

Mitä sanoisin, Larsson on uusi lempikirjailijani. Jotenkin en nyt voi olla vertaamatta vaikka Lehtolaiseen, joka ei mielestäni pysty uudistumaan saman genren sisällä näin hyvin. 

Viimeisin ilmestynyt kirja lähtikin lukuun heti, aivan ihanaa ahmia kirjoja, kaivata koko ajan lisää ja lukea liian myöhään. Tällaisesta lukemisesta minä pidän.

Åsa Larsson: Musta polku

Kolmas Rebecka Martinsson -kirja. Parempi kuin kaksi aiempaa, raaempi. Olen ihan fiiliksissä yhä edelleen ja maltan tuskin kirjoittaa tätä ennen kuin tartun seuraavaan osaan.

Rebecka on parantunut ja siirtynyt Kiirunaan syyttäjäksi. Järveltä pilkkiarkista löydetään kuollut nainen ja siitähän vyyhti alkaa purkautua. Tällä kertaa pyöritään kaivosyhtiöiden rikollisessa maailmassa. Kaivosyhtiöthän oikeastikin ovat suuria rikollisia, jotka eivät välitä ihmisoikeuksista, ympäristöstä tai mistään muistakaan säännöksistä. Ehkä yleistäminen on liian raakaa, mutta kuten Suomessakin on saatu todeta Talvivaaran osalta, kaikki ei ole kunnossa. Tässä kirjassa kaivosyhtiö harrastaa kullankaivuuta Ugandassa sekä Pohjois-Ruotsissa. Larssonille tyypillisesti kirjassa on siis jälleen ihania talousrikoksia, sisäpiiririkoksia. Hän osaa kirjoittaa niistä kyllä varsin oivallisesti.

Lapin luonto näyttäytyy jälleen kauneudessaan ja karuudessaan seka takautumissa että nykyhetken kuvauksissa. Melkein tunsin jäätävän viiman kehollani ja lumen kylmyyden lukiessa. Myös eläimet ovat omassa roolissaan, ehkä eivät niin suuressa kuin kahdessa edellisessä, mutta roolissa kuitenkin.

Tällä kertaa Rebeckan tarina etenee ja hänen suhteensa Månsiin tiivistyy. Myös Sven-Erik kokee erityisiä hetkiä, mikä on mukavaa, sillä hän vaikuttaa erittäin sympaattiselta henkilöltä. Muutoinkin pidän kaikista päähenkilöistä. Heissä on mukavasti särmää, mikä tekee heistä erittäin aidon tuntuisia.

Jälkipuheessa sanotaan kirjasarjan oleva puolessa välissä, joten kolme kirjaa vielä. Näistä kaksi odottaakin kirjastopinossani ja näistä toisen otan sänkyyn tänään.

Åsa Larsson: Sudentaival

Olen Lapin lumoissa. Ruotsin Lapin erämaat, eläimet, luonto ja ihmiset ovat pääosassa, kunnes tapahtuu rikos, murha.

Toinen Rebecka Martinsson -kirja alkaa papin murhalla. Tavallaan Rebecka ei ole kirjassa keskiössä, hän on sattumalta väärässä paikassa, väärään aikaan ja herättää väärän ihmisen huomion. Tässä toisessa osassa, kuten ensimmäisessäkin, käsitellään murhan ohella uskontoa, taloutta ja eläimiä. Kirjan ainoat kyyneleet herutin taas koiran kuollessa.

Rebecka palaa takaisin elämään edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Hän ei ole täysin työkuntoinen ja siksi hän ottaa pestin erään asianajajan avuksi Kiirunaan ja jää sille tielle. Pienessä Kiirunan kylässä on tapettu naispappi muutama kuukausi aiemmin, mutta murha ei ole selvinnyt. Rebecka sotkeutuu murhan selvittelyyn ja joutuu itsekin vaaraan. 

Osaltaan kirjassa seurataan naarassutta, Keltajalkaa, joka vaeltaa Kuolan niemimaalta Kiirunan lähistölle. Myös kuollut naispappi oli suojellut susia. 

Kirjassa on paljon kaikkea. Monia henkilöitä, uusia ja vanhoja tuttuja. Vaikka kirja ei Rebeckan tarinaa vienyt kuin nykäyksen eteen- ja nykäyksen taaksepäin, se oli kuitenkin ihana luettava. Pidän suunnattomasti Lapin kuvauksesta ja eläinrakkaudesta. On myös kiinnostavaa lukea kirjanpidosta ja talousrikoksista, sillä ne ovat omaa alaani. Pystyn niin asettamaan itseni kirjan maisemiin, vaikka kirkkoherran viraston kansliaan töihin tai mäkäräisten syötäväksi vuolaan joen rannalle. 

Lainassani on nyt kaikki ilmestyneet Larssonin kirjat ja koska näiden lukeminen saa mielen rauhaan, taidan jatkaa. En ole dekkareita lukenut kovinkaan paljon viime aikoina, vaikka aiemmin niitä luin selkeästi enemmän. Paluu juurille siis.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Muistan nähneeni tästä kirjasta tehdyn tv-elokuvan. Muistin vain tiettyjä yksityiskohtia, en esim. murhaajaa. Tämän vuoksi kuuntelukokemus oli ihan uusi, tuore. Lukijana toimi Sara Paavolainen, joka suoriutui urakasta varsin mainiosti ja kohosi yhdeksi parhaiden joukkoon.

Kirja sijoittuu Pohjois-Ruotsiin Kiirunaan ja Jällivaaraan. Seudulle, jossa kävimme viime kesänä. Etenkin Kiiruna teki vaikutuksen ja sinne olisi mukava palata uudelleen. Tämä seikka teki taas kuuntelemisesta entistä kiinnostavampaa, pystyin sijoittamaan tapahtumat kartalle, tosin kirjassa on talvi, mutta kuitenkin.

Rebekka on muuttanut Tukholmaan ja luo uraa lakitoimistossa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kiirunassa, jossa on osallistunut kaupungin hengelliseen elämään. Hänen lapsuuden ystävänsä Viktor Strandgård murhataan ja tämän sisko Sanna pyytää hädissään Rebekkan luokseen. Rebekka palaa lapsuuden maisemiin, jonne on myös jäänyt paljon käsittelemättömiä ongelmia. Nämä kaikki palaavat takaumisen kautta jälleen Rebekkan elämään ja vaikuttavat hänen ajatteluunsa.

Kirjassa on paljon viittauksia uskontoon ja Raamattuun. Uskovaiset eivät kuitenkaan ole tässä kirjassa mitenkään mukavia, lähes päinvastoin. Uskonnollisuus on vain piirre, ominaisuus ja tiukka osa juonta. Pääpaino on toki murhan selvittelyssä, mutta myös Rebekkan nuoruuden muistelussa ja sen seurausten vaikutuksista nykyelämään. 

Pidin todella paljon kirjasta, vaikka paikoin väkivalta oli kuvattu jopa kuvottavan tarkasti. Etenkin ahdistusta aiheutti koiran tappo. Vaikka väkivalta oli raakaa ja sitä oli kuvailtu, sillä ei kuitenkaan mässäilty, vaan se vain tapahtui.

Laitoin jo lukiessa varaukseen kaikki loputkin Larssonin kirjat, sillä tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan entisten joukkoon. Ruotsalaiset osaavat kirjoittaa loistavia dekkareita.