Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (äänikirja)

Marko Kilpi on tuttu ihanasta Poliisit-sarjasta. Ihan hämmentyneenä erään Kuopio-jakson jälkeen googlasin, että onko tosiaan ja onhan hän. Pidin edellisestä kuuntelemastani Kilvestä, joten riskiä tähän ei ollut sen suhteen. Lisäksi muistelin, että kirjasta on tehty ihan kiitosta saanut elokuva, jota en kuitenkaan ole nähnyt. Lukijana kirjassa on Kari Ketonen, joka hoitaa homman ihan ok. Ehkä hieman persoonattomasti, mutta ihan hyvin.

Kirjan yksi päähenkilöistä on Olli Repo, joka oli myös edellisessä kirjassa. Tällä kertaa Olli loukkaantuu pahoin virantoimituksessa ja joutuu tutkijaksi hankalien rikosten yksikköön, jossa työskentelee myös omalaatuinen Elias. Olli laitetaankin Eliaksen pariksi. Olli ei saa selvää paristaan ja se luo kirjaan omanlaisensa jännitteen. Eliaksen toimintatavat ovat omalaatuisia eivätkä herätä kaikissa ansaitsemaansa ihastusta. Ollin ja Eliaksen lisäksi päähenkilöksi nousee Pike, joka on vankilasta vapautunut huumekuningatar. Pike on saanut lapsen ja haluaa nyt päästä eroon vanhoista ympyröistä ja muuttaa elämäänsä. Vanha elämä kuitenkaan ei halua päästää irti Pikestä. Tapahtuu epäselviä kuolemia, jotka kaikki tuntuvat loppujen lopuksi jotenkin liittyvän toisiinsa. Liittykö Pike jotenkin tapahtumiin, kuka on huumekaupan huipulla. 

Kirja on aivan äärettömän ahdistava paikoin. Myönnän itkeneeni työmatkoilla monta kertaa. Ahdistuneeni suuresti, mutta nauttineeni lähes koko matkasta. Kilpi tuo kirjoihinsa autenttista poliisiotetta, joka ajoittain ehkä on liiankin yksityiskohtaisesti selitettyä, mutta sekään ei häirinnyt ainakaan tässä kirjassa. Kirjan rikokset ovat julmia. Kirja on paikoin raaka ja todella ahdistava. Tuntuu ajoittain, että kirjan maailmassa ei ole onnellisia loppuja.

Kirjan nimi Elävien kirjoihin nousee monessa tapahtumassa sekä vertauskuvallisesti että ihan oikeasti. Kuolema tuntuu olevan lähes kaikkien kintereillä, mutta toisaalta elämä sellaisenaan kuin sitä elää ei aina ole oikeasti elämää. 

Ainut, mikä hienoisesti ärsytti oli kirjan aivan loppuosa, mutta sekään ei häirinnyt ihan suunnattomasti, mutta olisin ehkä kaivannut vähän jämäkämpää otetta, toisaalta taas nykyinen loppu tuo kirjaan taas uuden näkökulman. 

Taidan haluta törmätä Kilven muihinkin (kahteen) Olli Repo -kirjoihin, jospa tämä lukujumikin hellittäisi.

Kirjan vuoden haasteessa tämä kirja on kohdalla Kirja, josta on tehty elokuva.

Marko Kilpi: Kadotetut (äänikirja)

Rohkaisin itseni. Valitsin kuuneltavaksi kirjan, jonka kirjailijasta en tiennyt (nyt jälkeenpäin hävettää, olisi pitänyt tietää) ja lisäksi lukija oli uusi tuttavuus. Elementit olivat siis ihan 50-50, pitääkö vai ei pitää. Tällä kertaa pidin.

Kirjan takakannessakin mainostettiin, että teos on ollut Finlandia-ehdokkaana, mutta olen jo huomannut, että se ei mitenkään takaa kirjan hyvyyttä, ei toki huonouttakaan. Kilpi kirjoittaa poliisin elämästä realistisesti ja jälkigooglauksella totesinkin hänen olleen poliisi, se näkyy ja tuntuu. Konstaapeli Olli Repo on hyvin elämänmakuinen, uskottava.

Pikkujulkkis katoaa, toinen kuolee, tyttö katoaa, toinen kuolee. Perverssi hätyyttää pikkupoikia, moottoritieltä löytyy nainen vesisateessa. Näistä kaikista kutoutuu verkko, jota selvittämään tarvitaan Olli Repo. Kirjan epäuskottavin osuus on se, kuinka Olli pystyy tekemään päätelmiä, joihin kukaan muu ei kykene ja kuinka hän on oikeassa aina. Se tuo sellaisen hienoisen yli-inhimillisyyden leiman, joka ei sovi muutoin realistiseen kuvaan.

Olli ei toki ole yli-ihminen, sillä tekee hänkin virheitä, mutta hänen virheidensä kautta juttu selviää. Arkielämässään hän on kuitenkin kuin yli-ihminen, tunteeton suorittaja, vai onko? Kirjan loppu antaa kuitenkin toisenlaisen vinkin, jota kenties selvitetään tulevissa kirjoissa. 

Kirjassa pohditaan paljon tunteita, joita tilanteet herättävät. Nyt pitää myöntää, että pidän ehkä enemmän suoraviivaisemmasta toiminnasta, tosin onhan "kiva", että poliisikin pohtii tunteitaan ja ajatuksiaan, joita tapahtumat tuovat mieleen, mutta ajoittain tämä pohdinta katkaisi tylsästi jo alkaneen jännityksen. Liika on joskus liikaa. 

Lukijana toimi Niko Saarela, joka luki varsin oivasti. Hän ei eläytynyt, vaan luki, mutta painottaen oikein, tuoden oikeanlaisen vireen tilanteisiin. Erittäin miellyttävä kuuntelukokemus.

Pohdin tässä, mahdanko tarttua Kilven kirjoihin enää, mutta olo on vähän sellainen, näkee sitten. En riemusta kilju, mutta en ole täysin nuukahtanutkaan. Kirja oli ihan kiva, vain ihan kiva. Sen seurassa viihtyi, mutta ihan kauheasti seuraa ei kuitenkaan kaivannut. Kaipaus jonkin kirjan pariin on joskus aivan tukahduttava tunne, joka seuraa jatkuvasti.