Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Vähän pohdiskelen itsekin, että miksi ihmeessä luin vielä tämän kolmannen, vaikka olen valittanut, kritisoinut ja lukiessa hieman kärsinytkin näiden kirjojen parissa. Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Maailmassa on hyviä, loistavia kirjoja lukemattomia, miksi siis tuhlata aikaa sellaisiin, jotka eivät vedä mukanaan tai edes kauheasti kiinnosta. 

Tällä kertaa murhaaja on kekseliäs. Hän murhaa satunnaiselta tuntuvia ihmisiä. Tapa on sama, mutta miljöö aina erilainen. Jokaiselta murhapaikalta löytyy kamera, jonka linssiin on raaputettu numero. Mia oli juuri lähdössä pitkälle lomalle, kun Holger hakee hänet ratkomaan murhia. Kukaan ei ole kunnossa, kaikilla menee huonosti henkilökohtaisessa elämässä. Luulisi, että olisi huono lähtökohta murhatutkimukselle. Kun kukaan ei tunnut myöskään nukkuvan riittävästi tai edes syövän, niin itse ainakin epäilisin kykyä saada kiinni rikollinen. Mutta näitä se ei tunnu kauheasti hidastavan.

Taas mennään etunimi-sukunimi -tyylisesti jokainen kappaleen alku. Jälleen sirotellaan vihjeitä, joista lukija ei pysty yhdistelemään mitään, mutta Mia kummallisine aivoineen yhtäkkiä vain löytää ratkaisun. En taaskaan pitänyt kauheasti. En imautunut mukaan. En elänyt heidän mukanaan. 

Tämä sarja oli vähän hukkaan heitettyä aikaa. Nyt pitäisi löytää joku kirja, joka veisi täysin mukanaan, hurmaisi minut uudelleen innostumaan. Senpä vuoksi taidan kerätä luetut kirjat ja suunnata seuraavaksi kirjastoon tuoksuttelemaan tuttuja tuoksuja ja hivelemään kirjan selkämyksiä.

Samuel Bjørk: Yölintu

Päätin kokeilla vielä toista teosta kirjailijalta eli sarjan kakkososaa. Edelleen vähän sama fiilikset kuin ykkösosastakin; ihan kiva, mutta ei sellainen mukaansa vievä. Keittiölukemisena ihan ok kuitenkin.

Tällä kertaa löytyy teinitytön ruumis, joka on aseteltu pentagrammin keskelle kera linnunsulkien ja kynttiläasetelman. Rituaalimurha vai jotain muuta? Ryhmä alkaa jälleen tutkia. 

Kirjassa tapahtuu paljon. Jokainen kappale on eri ihmisen näkökulmasta. On vääriä vinkkejä oikeiden joukossa. Lukijaa johdetaan harhaan, annetaan ehkä oikeitakin vinkkejä. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että lukijalle ei anneta mahdollisuutta ratkaista itse, vaan se kunnia annetaan Mia Krügerin loistokkaille aivoille, jotka kuin tyhjästä yhdistävät pisteet ja murhaaja saadaan kiinni.

Minua tuo kaikki häiritsee, en tiedä miksi, mutta häiritsee. Kuitenkin tartuin vielä kolmanteen teokseen, mutta sen lukeminen etenee suhteellisen nihkeästi. Muita teoksia kiilaa ohi.

Se, mihin kiinnitin huomiota jo ensimmäisessä kirjassa (ja nyt jälleen vertailu Holeen) oli, että tässä ajanjakso on lyhyt, kun Holessa se voi olla helposti vuoden. Tässä viikkoja ehkä kuukausia. Jotenkin kaikki jää minulle liian ohueksi.

 

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Suunnattomasti suuria kehuja kirjan kansi täynnä. Yleensä olen silloin suhteettoman epäilevä, sillä kokemus on osoittanut, että moni kehu kirjan kannessa on vain mainosta. Lause "näin dekkari kuuluu kirjoittaa" soi päässäni pitkään, kun luin teosta. Björkiä povataan uudeksi Nesboksi, ainakin kummassakin on tuo norjalainen ö, jota en jaksa nyt kaivaa näppiksestä. Samaa mieltä en ole myöskään väitteen kanssa. 

Rikos, jota kirjassa ratkaistaan on karmaisevat. Pieniä tyttöjä tapetaan ja heidät löydetään eri paikoista päällään nuken mekko, selässään reppu ja kaulassaan lappu, jossa lukee "minä matkustan yksin". Kirjassa esitellään tutkijajoukko yksi kerrallaan. Mia on hyllytetty poliisista, koska tappoi siskonsa entisen poikaystävän. Holger Munch kokoaa uudestaan erityisiin rikoksiin keskittyvän yksikön, johon hän hakee myös Mian. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi nousee Gabriel, joka rekrytoidaan joukkoon hakkeritaitojensa vuoksi. Muut tutkijat jäivät ensimmäisessä kirjassa enemmän sivuhahmoiksi. Rikosta tutkitaan ei niin perinteisin keinoin. 

Kirjassa häiritsi monikin asia. Ensinnäkin kirjailijan tapa aloittaa jokainen kappale henkilön etu- ja sukunimellä. En tiedä, miksi se häiritsi, mutta häiritsi kuitenkin. Toiseksi todella monet Harry Holemaiset tapahtumat ja viittaukset. Okei, molemmat kirjat sijoittuvat Osloon, joten on selvää, että samoja baareja ja katuja on on, mutta kuitenkin. Olen nyt liian kriittinen, mutta mielessä oli, että luen vähän huonompaa kopiota Nesbon kirjoista. Lyhyempää ainakin. 

Kirja ei missään vaiheessa imaissut mukanaan, en ajatellut, että vielä yksi luku ja vielä yksi. Olisin halunnut, mutta näin ei käynyt. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että lainasin kaksi seuraavaa osaa.

Jos siis haet hyvää norjalaista dekkaria, suosittelen edelleen Harry Holea.