Sari Luhtanen: Murusia

Tammi, 2013
224 s.
Arvosana: ♥♥♥

Pääruoan esiintulo sai aikaan ihastuksen huutoja ja huokauksia. Emmi ja Lili katsoivat vihreää yrteistä ja leivänmuruista sekä espanjalaisesta sinapista rapeaksi paistunutta lampaankareiden kuorrutusta ja kauniin punertavia tasakokoisia perunoita, ja he olivat kumpikin taas Consuelan ja Pedron patiolla. Emmi muisti, millainen elämys ilta oli hänelle ollut, eikä tämä toisinto juurikaan hävinnyt sille. Tosin nyt he molemmat olivat merkittävästi päihtyneempiä, mutta tuskin se vaikutti mitenkään asiaan.

Viimeiset kirjat olivat sen verran vakavaa settiä, että päätin ottaa tähän väliin vähän hömppää. Suomalaiselle chick-lit-tantereelle on ilmaantunut lupaava uusi kirjailija. Sari Luhtanen on varmasti monelle tuttu Maisa ja Kaarina -sarjakuvan tekijänä. Minä tutustuin hänen hömppäkirjoihinsa viime kesänä, kun luin hänen toisen hömppäromaaninsa Kaikkea kaunista. Yritin myös lukea Tuulin viemää, mutta en ollenkaan päässyt päähenkilön sielunmaisemasta kiinni, joten se jäi armotta kesken. Onneksi en aloittanut siitä, sillä muuten olisi jäänyt nämä myöhemmät kirjat lukematta.

Murusia kertoo kotitalousopettaja Emmistä, joka elää parhaan ystävänsä Lilin varjossa. Lili asuu unelmakodissaan unelmaperheensä kanssa ja haaveilee oman keittokirjan julkaisemisesta. Emmi puolestaan seurustelee haahuilevan musiikkidiggarin kanssa lähinnä vanhasta tottumuksesta. Elämään alkaa tulla kuitenkin uusia tuulia, kun Lilin ja Emmin illallisilla Emmi yllättäen saa kehuja ruoasta. Emmi alkaa pitää ruokablogia, joka tuo hänelle huomiota. Ravintolapäivänäkin juuri Emmi saa kuuluisan ravintoloitsijan käyntikortin. Lili, joka oli odottanut saavansa kaiken kunnian, ei katso tätä hyvällä. Emmin urautuneella miesrintamallakin alkaa tapahtua, kun naapurin autiotalon puutarhaa on kääntämässä mukavannäköinen Ville...

Viihdyttävän lukukokemuksen lisäksi tämä on kulinaristinen matka. Emmi ja Lili loihtivat ihanan kuuloisia ruokia, joita olisin minäkin mieluusti maistanut. Emmiä käy kirjan sivuilla vähän sääliksi ja koin ilon hetkiä, kun hän saa ansaitsemaansa huomiota. Lili puolestaan tuntui alussa melko vastenmieliseltä hahmolta, mutta loppua kohden alkoi hänestäkin paljastua hyviä puolia. Heillä on omastakin elämästä tuttu ystävyyssuhde, jossa toinen haluaa loistaa ja toisen kuuluu pönkittää tuota loistoa. Toisaalta se saa heidän parhaat puolensa esiin. Emmi on hyvä taustavoima ja Lili taas osaa loistaa.

Kirjassa vilisee myös ukkoa ja jässikkää, mutta alusta asti on selvää kenen kanssa Emmi päätyy yhteen. Toisaalta viimeisellä sivulla alkoi jo epäilyttää, että mitä ihmettä, kunnes asiat kääntyivät viimein ennalta määrättyyn suuntaan. Emmin päätä hämmentää myös Lilin mies Mikki sekä kuumapäinen kokki Kaitsu. Poikaystävä Pietukin yrittää nohevoitua, kun hän huomaa muidenkin miesten olevan kiinnostuneet Emmistä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli juuri sitä mitä odotinkin. Luhtasen tyyli tuntuu vain paranevan kirja kirjan jälkeen. Vielä minua vähän hämmentää se, että paikoin ihan varoittamatta seuraavalla rivillä hypätään jo toisen ihmisen nahkoisin. Itse kaipaisin siihen väliä (tähän aikaan illasta ovat termit hukassa) tai jotakin muuta selkeytystä, sillä ainakin minun aivoilla kestää pari ylimääräistä hetkeä taipua ajattelemaan jonkun toisen näkökulmasta tarinaa, jos se tapahtuu noin yllättäen. Siitä huolimatta odotan kuitenkin yhä innokkaammin Luhtasen tänä vuonna ilmestyvää Linssit huurussa!

Matkanovelleja: Novelli palaa!

WSOY, 2013
207 s.
Arvosana: ♥♥♥

Miksi en lue enempää novelleja? Sitä sietää ihmetellä. Jos ei jaksa lukea mitään usean sadan sivun eeposta, niin novellin nyt aina jaksaa lukaista ennen nukkumaanmenoa. Minä alan ihastua niihin todella. Kohta alan varmaan itsekin kirjoittamaan niitä enemmän. Novaanhan tässä olisi aikaa vielä osallistua pari kuukautta...

Työjuttuja varten lainasin muutaman novellikokoelman ja ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Katja Ketun ja Aki Salmelan kokoama Matkanovelleja. Kokoelma on osa Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanketta, jonka tarkoituksena oli saada novelleille enemmän näkyvyyttä. Matkanovelleja sisältää nimensä mukaisesti matkustamiseen liittyviä novelleja ja monet ovat varsin nimekkäidenkin kirjailijoiden kirjoittamia.

En voi sanoa ihastuneeni varauksetta kaikkiin novelleihin, mutta ehkä se ei ollut kokoelman tarkoituskaan. Tähän on koottu vähän jokaiselle jotakin. Jotkut imaisivat samantien mukaansa kuten kokoelman aloittanut Juha Hurmeen Tivoli, toiset taas tuli lähinnä silmäiltyä läpi. Mooses Mentulan Kärryä hankkimassa oli hykerryttävän hyvä ja kirjoitinkin tikkukirjaimin muistikirjaan, että tämän haluan ainakin lukea siinä yllä mainitsemassani työjutussa.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Mikko Rimmisen Toimii kuin junan vessa. Novelli herätti minussa kiinnostuksen tutustumaan Rimmisen muuhunkin tuotantoon. Tätä ennen olen ohittanut sen ajatellen, ettei se ole minun juttuni. Rimmisen kieli on kuitenkin kiehtovaa. Kun luin tuota Rimmisen novellia, melkein kuvittelin jälleen olevani junassa matkalla Tampereelle tai jonnekin edemmäksi. Minun on pakko laittaa tähän pieni näyte hänen novellistaan, sillä tuo alla kuvailtu maisema oli minulle vuosikausia tuttu junan ikkunasta:

Juna hidasti, teiniblondit rupesivat pitämään napakoiden, välimerkinomaisten v-sanojen rytmittämää joutopuhetta, ikkunan takana vilkkui Tamperetta, lyijymäistä järvenselkää, kirjavia vaahteroita, kaikenlaisia vinoja tönöjä ja nuijitun näköisiä vanhoja tiilirakennuksia, jotka näyttivät siltä että niiden olemassaololle olivat ajat sitten ummistaneet silmänsä kaikki muut paitsi ikkunankivittäjät ja graffitimaalarit. 
Jostain syystä ehti käydä mielessä, että kaikessa siinä miedossa rämettyneisyydessä oli jotain kodikasta. Kun Helsinkiin saapuu junalla, tuntuu kuin astuisi toimistoon.

Katja Ketun novelli Kaluboi heivasi minut hetkeksi takaisin Kätilön tunnelmiin ja muistin jälleen, että minullahan on vielä lukematta se hänen Piippuhyllynsä. Maritta Lintusen Vuosikymmenten matka puolestaan painui mieleen dramaattisilla käänteillään. Juuri tuollaisia sukusalaisuustarinoita rakastan.

Kuten sanoin, minä löysin kokoelmasta itseäni miellyttävimmät novellit ja tykästyin niihin. Lisäksi tämän kautta sai mukavan maistiaisen sellaisten kirjailijoiden tyylistä, joista olen kuullut, mutta en ole mitään lukenut. Novellit ovat kuin kurkistusikkunoita, suuria tarinoita pienessä muodossa. Onneksi hyllyssä odottelevat jo vuoroaan Granta ja Nopolan tuorein novellikokoelma.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto, 2013
257 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Valokuvaaja on nuori poika, ehkä 20-vuotias. Hän on tavallisen näköinen niin kuin kaikki nämä pojat täällä. Kuvauksen ajan meidät määrätään istumaan tuolille ja nojaamaan niskatukea vasten, jotta kasvot pysyisivät suorassa kohti kameraa. 
- Älkää pelleilkö tai saatte sähköä! vartija huutaa. - Sitä tulee suoraan päänne takana olevasta laitteesta. 
Pidätän hengitystäni ja keskityn pitämään itseni liikkumatta. Vartaloni kangistuu muistaessaan miltä sähkö tuntuu. 
Valokuvaaja käyttäytyy kuin olisi ottanut tuhat tällaista kuvaa, kuin tilanne olisi arkipäiväinen. Tietääkö hän olevansa kuolleiden kuvaaja?
Onko hän?

Pakko sanoa heti alkuun, etten ennen tätä kirjaa tiennyt Kambodžasta juuri muuta kuin, että siellä on Angkor Watin temppeli. Hieman ehdin jo saada kuvaa 20-luvun Kambodžasta (oli mm. Ranskan siirtomaa) Kim Fayn romaanista Kadonneiden muistojen kartta, mutta koska unohdin sen vanhempieni luokse ja mokoma on vielä kesken, pääsen jatkamaan sitä vasta ensi viikonloppuna. Sen sijaan kiitos Terhi Rannelan, tiedän nyt Kambodžan myöhemmistä vaiheista paljon enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1978, jolloin Kambodžassa on vallalla äärivasemmistolaiset punaiset khmerit. Kertojina vuorottelevat aluksi äiti Chan ja tytär Vanna, jotka ovat joutuneet erilleen toisistaan Chanin ja hänen miehensä Prakin pidätyksen jälkeen. Chan ja Prak ovat vankilassa kuulusteltavina ja Vanna puolestaan työleirillä. Olot ovat kurjat ja punakhmerien julmuus pysähdyttävää. Kun punakhmerit on syösty vallasta, kirja hyppää ajassa eteenpäin 2000-luvulle, jossa Vanna on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Menneisyyden tapahtumat kuitenkin kummittelevat edelleen hänen ja hänen miehensä elämässä. Mies, Mao, elää painajaisten rasittamana ja Vanna miettii vanhempiensa kohtaloa.

Rannela osaa kirjoittaa valoisasti, vaikka tässä saattaisi helposti sortua kurjuudella mässäilyyn. Niukkuus varjostaa Vannan ja Maon perhe-elämää, ympäröivässä maastossa on miinoja, joihin moni on menettänyt raajansa tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Kaksi heidän lapsistaan asuu orpokodissa; poika siksi, koska on menettänyt kätensä miinaan ja tytär, koska Vanna haluaa hänen opiskelevan. Opiskelukaan ei ole täysin mutkatonta 2000-luvun Kambodžassa ja on riipaisevaa lukea Vannan tyttären haaveista päästä yliopistoon. Kirjasta saa roiman annoksen perspektiiviä omaan elämäänsä. Täällä Suomessa asiat ovat oikeasti todella hyvin, vaikka talous tuntuu horjuvankin.

En tiedä kuinka Rannela sen tekee, mutta tässä on kirja joka kaikesta raakuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta pakottaa lukemaan lisää. Hienosti punottu juoni kulkee jouhevasti eteenpäin. Juonen lomaan on ripoteltu otteita kuulustelupäiväkirjoista, mitkä täydentävät tarinaa luontevasti. Hieman ehkä jopa jäin kaipaamaan lisää tietoa punakhmerien vallannoususta, mutta onneksi tietoa saa lisää kiitos Googlen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina irti päästämisestä ja anteeksiantamisesta. Suurimpien julmuuksien edessä me kuitenkin olemme vain ihmisiä.

Punaisten kyynelten talo on ensimmäinen Rannelan aikuisille suunnattu romaani. Olen aiemmin lukenut häneltä nuortenkirjoja ja pitänyt niistä kovasti. Jo aiemmassa postauksessa mainitsin, että Rannelasta on tulossa minun luottokirjailijani. Onneksi on vielä vanhempaa tuotantoa lukematta!

Tammikuun luetut

Tämä vuosi lähti tosi hyvin liikkeelle, sillä luin peräti yhdeksän kirjaa tammikuun aikana. Se on jo lähes viidennes tavoitteestani lukea koko vuoden aikana 50 kirjaa. Jos tahti jatkuu samana, niin johan sen on tuossa kesän korvilla saavutettu.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja
Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Plum Sykes: Manhattanin blondit
Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan
Leena Lehtolainen: Rivo satakieli
Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Tiivistettynä voisin sanoa, että kuukauden lukemisiin kuului ehdottomasti timanttisia kotimaisia. Uudet tuttavuudet Kallio ja Heikkinen olivat varmasti kuukauden ilahduttavimmat lukukokemukset. Kalliolta haluaisin lukea jotakin muutakin ja mielenkiinnolla odotan Heikkisen seuraavaa romaania. Heikkinen on kuulemma tekemässä Juicen elämäkertaa, mutta se ei minua ehkä kiinnosta niin paljoa, että malttaisin lukea sen.

Khao Lakin sydämet todisti, että Tiainen on edelleen vahva tekijä nuortenkirjallisuuden saralla. Sydämeen käypä kirja oli myös Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, josta on tulossa postaus vielä tämän viikonlopun aikana. Rannelasta on tulossa luottokirjailijani. Mitä ikinä häneltä julkaistaankin, minä luen! Lomalla tuli luettua myös yksi Lehtolainen, mikä oli juuri sitä mitä odotinkin eli hyvä ja viihdyttävä Maria Kallio -tarina.

Sen sijaan ulkomaisten kirjailijoiden romaanit eivät kamalasti vakuuttaneet. Dorresteinin kirja ei aiheuttanut pakonomaista tarvetta lukea hänen muuta tuotantoaan ja Ihimaera oli varsin lattea lukukokemus. Dorrestein oli ehdottomasti Ihimaeraa parempi, vaikka molemmat saivatkin kaksi sydäntä. Lomahöttöön kuuluvat Kinsella ja Sykes taas sopivat hyvin etelänmatkalukemiseksi. Sykes tosin oli vähän liian korkealentoista minulle enkä varmaan ihan heti ole tarttumassa hänen muihin teoksiinsa. Kinsella puolestaan oli jälleen ihan mukiin menevä. Varmaan sitten seuraavalla lomalla tulee luettua se hänen tänä vuonna ilmestyvä uutuus.

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

WSOY, 2013
205 s.
Alkuteos: De Stiefmoeder
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Arvosana: ♥♥

Kello 10.45, siinä lukee Clairen sirolla käsialalla. Ja yksi sana kellonajan perässä, ainoa sana muuten tyhjällä aukeamalla, joka nousee irti paperista, leijuu hetken väreillen ilmassa kuin ottaakseen vauhtia ja iskee häntä sitten kuin luoti suoraan silmien väliin.

Hulinaa, huisketta on pitänyt viime päivät, joten en ole juuri ehtinyt blogimaailmassa pyöriä. Blogistanian parhaat kirjatkin ehdittiin valita enkä minä saanut aikaiseksi minkäänlaista postausta siihen liittyen. No toivotaan, että ensi vuonna olisin nohevampi. Onneksi nyt on edessä ruhtinaalliset kolme päivää vapaata ja ajattelin pyhittää sen ajan lukemiselle (ja autohuoltoasioille, plääh).

Sain onneksi jotain viime päivinäkin luettua. Renate Dorrestein on minulle uusi kirjailijatuttavuus ja valitsin hänen uusimman suomennetun kirjansa lähinnä siksi, että se (pääosin) sijoittuu Alankomaihin ja näin saan taas ruksata yhden maan pois nojatuolimatkakohteista.

Hyvän äitipuolen keskiössä on pieni uusioperhe, joka on jo yli vuosikymmenen elänyt suhteellisen sopuisasti. Yllättävän löydän myötä tasapaino alkaa kuitenkin horjua ja kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun perheen äitipuoli Claire on matkustanut pian sen jälkeen Englantiin vastaanottamaan palkintoa töistään. Kotona tapahtunut välikohtaus luonnollisesti vaivaa häntä matkan aikana. Kotona puolestaan mies Axel ja tytärpuoli Josefien odottavat ristiriitaisin tuntein Clairen paluuta, joka ei tapahdukaan sinä päivänä kuin sen oli tarkoitus...

En antanut tälle kirjalle kahta sydäntä sen takia, että se olisi ollut erityisen huono. Kirjalla oli hetkensä ja se oli ihan mukavaa luettavaa, mutta minun on myönnettävä, että jos joku kysyisi parin kuukauden päästä, että mistä se kertoi, en välttämättä osaisi enää vastata. Tuo välikohtaus ei siis sinänsä ollut mikään aivan kamalan järkyttävä, vaikka tietysti ymmärsin miksi Axelin olin sen jälkeen vaikea luottaa Claireen ja miksi Josfien kiemurteli tunnontuskissa. Varmasti itsekin tekisin niin samanlaisessa tilanteessa.

Ehdottomasti mielenkiintoisin persoona kirjassa on Claire. Hän on huomiota herättävän pitkä ja pyöreä ja hänen luonteensa on varsin särmikäs ja arvaamatonkin. Pitkälti Clairen luonne tekikin kirjasta mielenkiintoisen, sillä loppua kkohden odotti, että mitä hän lopulta tekee ja miten reagoi tilanteeseen. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran Clairen fiiliksiä äitipuolena olemiseen; kuinka sovittaa arkeensa mies ja hänen tyttärensä. Minua välillä jopa hämmästytti se, miten Claire oli vainnutkin miehekseen aika tylsän ja tavallisen oloisen Axelin, mutta ehkä Claire kaipasikin juuri hänenkaltaistaan ihmistä tasapainottaakseen elämäänsä.

Hyvä äitipuoli ei siis ollut minun kirjani. Kaipaan vähän enemmän dramatiikkaa ja vauhdikkaampia juonenkäänteitä, mutta jos tykkää arkisista kuvauksista ja hyvästä kerronnasta, niin tämä on silloin erinomainen valinta.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan

WSOY, 2013 (pokkari)

s. 372

Alkuteos: I've Got Your Number

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Arvosana: ♥♥♥

Räpäytän silmiäni muutaman kerran ja katson uudestaan - mutta siellä se on yhä, puoliksi piilossa parin pois heitetyn kokousohjelman ja Starbucksin kupin joukossa. Mitä puhelin roskiksessa tekee?
Vilkaisen ympärilleni nähdäkseni, katsooko kukaan - ja sitten ojennan vaivihkaa käteni roskikseen ja vedän puhelimen esiin. Sen päällä on muutama kahvitippa, mutta muuten se näyttää olevan kunnossa. Eikä puhelimessa ole muutenkaan moittimista. Nokia. Uusi.

Sophie Kinsella on kirjailija, johon minulla on aika ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkään hänen toilailevista päähenkilöistään, mutta toisaalta tunnen välillä aivan hirvittävää myötähäpeää kirjan tapahtumien johdosta. 

Poppy Wyatt hukkaa kihlasormuksensa vajaa pari viikkoa ennen kuin menee naimisiiin Magnusin kanssa. Lähes samassa rytäkässä hänen kännykkänsä varastetaan. Onnekseen hän löytää hotellin roskiksesta uuden ja ottaa sen itselleen. Puhelimeen tulvii viestejä Sam -nimiselle miehelle ja kihlasormustaan metsästäessä Poppy tutustuu paremmin Samiin ja alkaa puuttua tämän elämään viestien kautta. Tosin seuraukset eivät aina ole kovin toivottavia.

Varsinkin kirjan alkupuoli meni myötähäpeä seurana, kun luin Poppyn sormus- ja kännykkätoilailuja. Meinasin jo jossakin vaiheessa luovuttaa, sillä en kestänyt sitä, että hän alkoi teippailla sormuskättään kuin siinä olisi joku vamma eikä hän sen takia voinut käyttää sormusta. Lisäksi kännykkäsäätö tuntui aluksi myös epäuskottavalta, mutta kun pääsi yli siitä, alkoi juoni huomattavasti parantua. 

Kirja rakentuu paljolti Poppyn ja Samin väliseen viestittelyyn (tässä vaiheessa varmaan selvää, että kenen kanssa Poppy lopulta päätyy yhteen), mikä on ideana varsin mainio. Kinsella on raikkaasti käyttänyt hyväkseen nykyistä kännykkäkulttuuria. Loppua kohden, kun Samin ja Poppyn välit tiivistyvät, alkoi tämäkin paatunut lukija huokailla ihastuksesta ja vähän kipristellä varpaitaan. Poppyn aluksi täydelliseltä vaikuttanut sulhanenkin alkaa myös saada juonen edetessä ikävämpiä piirteitä...

Kirjan nimen suomennos on vähän hassu, koska Sam ja Poppy eivät juuri soittele vaan pikemminkin lähettävät tekstareita tai sähköposteja. Jos ei anna sen kuitenkaan häiritä, on kirja oikein mukavaa lomalukemista ja kirjan kannessakin lukee, että se sopii myös flunssalukemiseksi. Mikä ettei!

26.1.2014
Tajusin, että tämänhän voisi laskea nojatuolimatkojen Iso-Britannian kohteeksi!

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Siltala, 2013
275 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin tarttunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.

Kiinnostukseni Heikkisen Pihkatappia kohtaan heräsi jo silloin, kun luin siitä ensimmäisen kerran Siltalan katalogista. Kirjan ilmestymisen aikaan elimme kirjastossamme sen verran hektistä aikaa, ettei siinä juuri ehtinyt uutuuksia katsella tai lukea. Luettuani kuitenkin Amman upean savonmuan murteella kirjoitetun blogitekstin kirjasta en voinut olla jättämättä siitä varausta. Tiesin, että tässä on kirja, joka koskettaisi minua henkilökohtaisella tasollakin, sillä olen maalaistalon tytär.

Valitsin kirjan tekstiotteeksi tuon saman, mikä on kirjan takakannessa, sillä se kertoo minusta pitkälti kaiken sen, mistä kirjassa on kyse; vanhempien sukupolvien asettamista odotuksista, tyhjenevästä maaseudusta sekä katoavasta maaseutukulttuurista. Äitini alkoi lukea kirjaa jälkeeni ja naurahdimme, kun tajusimme, että veljeni on nimetty hyvin samassa hengessä, tosin ei kepulaisten poliitikkojen vaan menneiden sukupolvien isäntien mukaan. Taitaa maalla olla aika yleistä.

Minun on vaikea sanoa tästä mitään sanoa tästä muuta kuin, että tykkäsin ihan tosi, tosi paljon. Tässä oli upeasti kirjoitettu maaseudun henki kirjan kansien sisään. Sen lisäksi että kirja on Jussin kasvukertomus se on myös sukutarina. Kirjan parhainta antia oli ehdottomasti vääräleukaisen kyläläiset, joiden juttuja sai lukea välillä hekottaen ja hihitellen (luin tätä lentokoneessa, joten kanssamatkustajat saattoivat kummastella ja äiti tarttui kirjaan jälkeeni tietääkseen mikä nyt noin nauratti). Tuttuja heittoja siellä oli ennestään mm. siitä mistä piirakoiden mallia otetaan.

Annan vain kuitenkin neljä sydäntä, koska en ollut ihan viiden tähden ekstaasissa kirjan luettuani. Suosittelen tätä kuitenkin hyvin lämpimästi kaikille, sillä se voi olla vuotesi (tai ainakin alkuvuotesi) paras kirja. Olisin halunnut luetuttaa tämän isällänikin, joka on lukenut kirjan viimeksi ehkä 70-luvulla, mutta loma loppui kesken. Kirjasta on myös varaus, joten tunnollisena kirjastotyöntekijänä palautan tämän seuraavalle. Melkein tekisi mieli hommata omaan hyllyyn.

Ainiin ja äiti tykkäsi kanssa kovasti!