Satu Rämö: Hildur (WSOY)

Hildur on keikkunut jo hyvän aikaa erilaisten kirjalistojen kärkipaikoilla. Some-termein voisi sanoa sen suosion menneen viraaliksi. Tämä suosio yhtä aikaa sekä houkutti tarttumaan kirjaan, että loi paljon ennakko-odotuksia.

Ennakko-odotusteni mukaan epäilin kovasti, olisiko kirja sellainen, joka itseäni kiinnostaisi. Muutaman lukemani arvion ja esittelyn perusteella kuvittelin kirjan seuraavanlaiseksi: sekoitus Islannin matkaopasta, murhamysteeriä, feel-good tunnelmaa ja muinaisen Islannin mystiikkaa. Seuraavassa tarkastelu siitä, miten ennakko-odotukseni täyttyivät.

Islannin matkaopas. Kyllä! Rämö tuntee asuinmaansa ja on selvästi tehnyt paljon faktan tarkistusta, kirja on täynnä islantitietoutta. Tämä on myös se juttu, joka eniten erottaa kirjan lukuisista muista suomalaisista vastaavista dekkareista.  Enimmäkseen tykkäsin tästä kovasti, Islanti maana ja etenkin kaukana pääkaupungista olevat Länsivuonot, on selkeästi yksi kirjan päähenkilö. Muutamaan otteeseen tuli kuitenkin matkaopas-fiilis, kun knoppitietoa oli liimattu tapahtumien päälle omaan makuuni turhan keinotekoisesti. Karrikoiden vähän samaan tyyliin kuin jos Suomeen sijoittuvassa jännärissä lukisi "Murhaaja lähestyi minua uhkaavasti. Huomioni kiinnitti hänen päällään oleva vihreä anorakki. Nämä takit olivat Suomessa hyvin suosittuja ja kajaanilainen firma oli valmistanut niitä jo 80-luvun alusta asti."

Murhamysteeri. Hildur on vanhan ajan dekkari hyvässä ja pahassa. Mukana ei ole sadistista väkivaltaa eikä tikittävää jännitystä. Sen sijaa Rämö punoo murhista villapaidan pehmoisen vyyhden ja purkaa sen tyylikkäästi viimeisissä luvuissa. Juoni on taitavasti rakennettu, tarpeeksi uskottava ja yllättävä. Juonen puolesta kirjan halusi ilman muuta lukea loppuun, mutta en nyt ihan täysillä siihen koukuttunut - välillä tarina eteni mielestäni liiankin leppoisasti.

Feel-good tunnelma. No tätä riitti! Vaikka osa tapahtumista oli päähenkilölle kovin traumaattisia, oli päällimmäisenä lukufiiliksenä kuitenkin koko ajan turvallinen ja miellyttävä olo. Ei ahdistanut, pelottanut eikä ärsyttänyt. Hildurissa hahmona oli sopivasti särmää (talvisessa meressä surffaus rocks!), samoin kuin Suomesta työvaihtoon saapuvassa Jakobissa. Muut henkilöt jäivät ohuemmiksi.

Islannin mystiikka. Jostain syystä luulin, että (iso) osa kirjan tapahtumista sijoittuu jonnekin keskiajalle. Tätä luuloa vahvisti vuoteen 1550 sijoittuva ensimmäinen luku. Odotin (lue: pelkäsin), että tarinaan sekoittuu fantasiaelementtejä, jossa vuosisatojen välille löytyy yhteyksiä ja pahimmillaan muinaiset islantilaiset jumalat melskaavat murhatutkinnan keskellä. Mikään edellä mainituista ei toteutunut, vaan tarina oli vahvasti reaalimaailmassa kiinni. Ensimmäinen luku jäi minulle vähän mysteeriksi, oliko se vain tervetulotoivotus Islantiin?

Kirjan juonesta en tähän nyt kerro sen enempää, mitä takakannessa lukee. Lyhyesti: Rikosetsivä Hildur (en kirjoita sukunimeä, kun siinä on hankalia islantilaisia kirjaimia ja muutenkaan Islannissa ei sukunimiä juuri käytetä) saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin. Murhatutkimus tuo esiin vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia.

Rämö kirjoittaa sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. Ekstrapisteet ja papukaijamerkki tulevat ruokien ja juomien kuvailusta - lukiessa tuli usein nälkä tai jano.

Rakenteellisesti kirja on myös helposti omaksuttava. Tapahtumia kerrotaan lähes koko ajan Hildurin näkökulmasta, takaumia tai vastaavia ei juurikaan käytetä ja nykyajan tapahtumien kokonaiskesto on vain kuukauden verran. Kronologisesti etenevää kerrontaa katkaisevat tuntemattoman henkilön lyhyet ajatukset. Tätä "pahis kertoo sekavia ajatuksiaan lyhyissä kursiivilla painetuissa luvuissa" -ratkaisua näkee nykyään joka toisessa dekkarissa, enkä itse siihen (enää) oikein jaksa syttyä.

Juttelin kirjasta tyttäreni kanssa. Hän on äänikirjojen suurkuluttaja ja oli juuri kuunnellut Hildurin. Hän oli kirjasta kovasti tykännyt ja kehui etenkin sen cozy-crime fiilistä ja sitä, että tarina eteni koko ajan mielenkiintoisesti eteenpäin. Ainoa asia, mitä hän vähän kritisoi, oli Jakobin neulontaharrastuksen liiallinen ihmettely kirjassa tyyliin "ohoh, mies neuloo, uskomatonta" (no, tässä vahvaa kärjistystä minun toimestani 😁).

Omasta mielestäni Hildur on hyvä dekkari. Valtavirrasta sen erottaa etenkin taitavasti kuvattu Islanti tapahtumapaikkana. Viimeisen sivun tapahtumat saivat aikaan tunteen, että kyllä minä varmaan sen jatko-osankin luen.

* * *

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY)

M

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Tämä aihepiiri on aina kiehtonut minua - niin fiktiivisessä kirjallisuudessa kuin tieteellisenä tekstinä (esimerkiksi Kari Enqvistin Kangastuksia varjojen talossa).

Kirjan päähenkilö on Ian. Hän on pyörätuolissa istuva nuori mies, joka tekee konemusiikkia tallentamistaan äänistä. Ian asuu Englannissa pienellä kadulla nimeltä Turnaround.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Selvitä mitä on tapahtunut.

Luin kirjan illalla sängyssäni parin illan aikana. Parasta siinä oli mukaansa tempaava sujuvasti kerrottu tarina.

Mikko

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Aihepiirinä tämä on haastava ja aiheuttaa "kaikki on mahdollista, mikään ei siis ole uskottavaa" -riskin.

Kirjan päähenkilö on Suomeen adoptoitu Elias. Hän perii talon Turnaround nimiseltä kadulta Englannista ja matkustaa sinne koiransa kanssa. Elias haluaa kehittää maailman parhaan roolipelin.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Keksi mitä tapahtuu seuraavaksi.

Luin kirjan parvekkeen riipputuolissa parin iltapäivän aikana. Parasta siinä oli ilmava ja vaivattoman tuntuinen kerronta yhdistettynä ihanan mystiseen tunnelmaan.

Äm

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Kirja on yhtä aikaa sekä samanlainen että täysin erilainen kuin edeltäjänsä.

Kirjan päähenkilö on nimeltään K. Hän etsii töitä ja päätyy ulkoiluttamaan koiria Turnaround nimiselle  pienelle kadulle Englantiin. Töiden etsimisen lisäksi K etsii jotain muutakin, paljon tärkeämpää.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Maailma on nyt sinun.

Luin kirjan sohvalla löhöten parin päivän aikana. Parasta siinä oli mielenkiintoiset henkilöt, jotka oli kuvattu uskottavasti.

* * * *

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Auringon pimeä puoli voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kun tämän lisäksi juoni esittelytekstin perusteella vaikutti kiehtovalta yhdistelmältä jännitystä ja aikamatkailua, oli kirja helppo valinta lukulistalleni.

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Emilia. Hän asuu eristetyssä diktatuurissa, Kaivoksen kaupungissa. Juonesta ei tee mieli paljastaa yhtään liikaa, ja niinpä tyydyn vain toteamaan, että luvassa on itsensä etsimistä, valtaapitäviä vastaan kapinointia ja salaperäisiä henkilöitä.

Rasi-Koskinen kirjoittaa vangitsevasti. Hän onnistuu tyylillään loihtimaan kaiken tapahtuvan päälle usvamaisen mystisen verhon, mutta tekstiä on silti helppo lukea.

Aikamatkailu kirjassa kuin kirjassa sisältää aina samat isoisäparadoksit ja madonreikäteoriat. Tässäkään kirjassa niiltä ei vältytä. Kirjailija käyttää kuitenkin ilahduttavan aitoja ja tuoreita teorioita ajassa liikkumista selittäessään. Vaikka olen ajasta ja sen luonteesta paljon lukenut sekä tieto- että kaunokirjallisuudesta, toi Auringon pimeä puoli kuitenkin uusi ajatuksia ja laittoi ajatukset liikkeelle. Mikään kova sci-fi kirja tämä ei silti missään tapauksessa ole, vaan keskiössä ovat vahvasti ihmiset ja tunteet, eivät koneet ja teoriat.

Kirjassa oli paljon samaa kuin 2021 lanu-Finlandian voittaneessa Mistä valo pääsee sisään -teoksessa. Ainakin dystooppinen tulevaisuudenkuva totalitäärisestä hallinnosta, aikuisuuden kynnyksellä oleva päähenkilö ja valtarakenteita vastaan kapinointi yhdistävät näitä (ja lukuisia muita) kirjoja. Yhteistä on myös se, että vaikka kirjat ovat nuortenkirjoja, sopivat ne aivan yhtä hyvin aikuisen luettavaksi.

Koukutuin alussa tarinaan ihan täysillä ja kirjaa piti päästä joka välissä lukemaan. Loppua kohti lukuinnostus kuitenkin hieman laantui. Kirja on pitkähkö (366 sivua) ja pituuteen nähden tapahtumia on loppujen lopuksi vähän. Viimeisen reilun sadan sivun aikana tuli usein fiilis, että tarina junnaa paikoillaan ja samaa asiaa kerrotaan uudestaan. Osaksi tämä oli tarkoituksellista ja juonelle olennaista, mutta silti pieni tylsyyden tunne iski kirjan loppupuolella ennen loppuratkaisuja.

Auringon pimeä puoli on sopivan erilainen ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka saa aivoissa aikaan mukavaa solmuun menemisen tunnetta. Sopii niin nuorille kuin aikuisillekin.

* * *

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

Etsin tämän kirjan kirjaston hyllystä kesällä kun törmäsin netissä useisiin sitä kehuviin arvioihin. Riku Korhonen oli minulle uusi kirjailija enkä tiennyt mitä odottaa kun kirjan lukemisen aloitin.

Kuten kirjan sisälipare paljastaa, kertoo Emme enää usko pahaan miehestä, joka päättää tuoda elämäänsä jännitystä kidnappaamalla vaimonsa.  Miehen nimi on Eero Virtanen ja hän asuu päihdeongelmaisten kanssa työskentelevän Aino-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa omakotitalossa taapertaen yrittäjän haasteiden ja tylsäksi käyneen perhe-elämän suossa. Miehen kaipuu miehiseen - tai poikamaiseen - menneeseen on vahva. Kaipuussa auttaa paras kaveri Lari, jonka Eero myös pakottaa mukaan sieppauksen toteuttamiseen.

Emme enää usko on aivan mahtava kirja. Sen kerronnassa on ihanaa ilmavuutta, tarina etenee persoonallisesti, mutta helppolukuisesti. Vaikka tarina saa vahvoja mustan huumorin sävyjä, säilyy uskottavuus koko ajan. Ihmiset tulevat lähelle, dialogit vetävät mukaansa. Yllätyin siitä, että varsinainen sieppaus saa itse asiassa pienen roolin ja toimii vain kehyksenä Eeron arkiahdistuksen kuvauksessa. Korhonen tuo Ainon näkökulmaa myös hyvin esille ja Ainon työpaikka tuo toimivan metatason tarinan keskelle - mieleltään sairaiden ja päihteisiin hukkuneiden ongelmat ovat pohjimmiltaan hyvin samansuuntaisia virallisesti terveen Eeron kanssa. Kummatkin etsivät tapaa paeta välillä sietämättömäksi käyvää arkea.

Tästä kirjasta tuli minulle mieleen Antti Tuomaisen mustan kuiva huumori, Sari Kaarnirannan kuvailema miesahdistus ja Iida Rauman alastomaksi riisuva ihmiskuvaus. Mainio keitos siis!

* * * *

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (WSOY)

Olin jo päättänyt, että lue enää yhtään Remestä, sen verran vaisu maku hänen uudemmasta tuotannostaaan minulle on jäänyt. Nyt kuitenkin tartuin Remeksen kirjaan ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Näin Jäätyvästä helvetistä monta hyvää arviota ja kun työkaverikin kehui sitä lounaspöydässä päätin antaa Remekselle vielä tilaisuuden.

Kirjan juoni on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle, Hornalle. En Hornaa ole lukenut, mutta onneksi vain parissa kohdassa tuli sellainen olo, että kirjassa viitattiin vanhoihin tapahtumiin joista olisi ollut hyvä tietää jotakin. Jäätyvän helvetin ydin on Venäjän aloittama nykyajan sissisota Suomea vastaan. Sähkötuotantoa ja -jakelua sabotoidaan, tietoverkkoja vasten hyökätään ja energialaitoksia tuhotaan. Nopeasti koko Suomi on epätietoisuuden ja paniikin vallassa. Ja remesmäiseen tyyliin yksi mies, Suomen tiedustelupalvelun agentti Lari Vuori, ryhtyy pelastamaan kotimaatamme suurta ja pahaa vihollista vastaan.

Jäätyvässä helvetissä viehätti (lue: pelotti) eniten sen realistisuus. Sähkötön Suomi pakkastalvella on dystopia, joka voisi oikeasti tapahtua. Remes viittaa paljon oikeisiin paikkoihin, olemassaoleviin poliittisiin henkilöihin ja esimerkiksi julkisesti tiedossa oleviin suojausjärjestelmiin. Kirjan ollessa minulla vielä kesken kävin suunnistamassa iltarasteilla Oulun Pikkaralassa, jonka sähkönsiirtokeskus kirjassa tuhotaan.  Kyseisen paikan ohi ajaessa tuli väkisinkin vilkuiltua, että minkätasoinen vartiointi paikassa on. Tämänkaltaiset yhteydet tosimaailmaan toivat tarinan lähemmäksi ja saivat kirjan pyörimään mielessä useaan otteeseen. Remeksen luoma kauhukuva tuli mieleen myös moneen kertaan kun tiedostusvälineitä seurasi, tämän bloginkin kirjoittamisen aikaan yksi uutisten pääotsikoista näyttää olevan "Saksa: Venäjä teki ilmeisesti kyberhyökkäyksen parlamenttiin".

Remes pohtii ansiokkaasti sähköttömän maan haasteita. Itse mietin aluksi, että kyllähän meidän perhe hyvin pärjäisi takan ja kamiinan omaavassa talossamme. Sitten kirjan avustamana tajusin, että eiköhän sinne meidän lämpimään kämppään olisi aika moni muukin (väkisin) tunkemassa kun kerrostalot jäähtyvät ja kansa niistä lähtee turvaa etsimään.

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten haasteista tässä dystooppisessa ympäristössä. Nyt tämä kauhuskenaario oli kuitenkin vain kehys perinteisemmälle toiminnalliselle agenttijuonelle, jossa yksi mies taistelee maailman (tai ainakin Suomen) pelastamiseksi. Onneksi tämä juoni oli tällä kertaa vauhdikas, helposti seurattava ja sujuvasti etenevä, vaikkakaan ei tarjonnut mitään uutta tällä jännityskirjallisuuden alueella.

Remes taitaa tikittävän jännityksen rakentamisen ja onnistuu Jäätyvässä helvetissä tässä hyvin Kirja piti otteessaan, pisti ajattelemaan, koukutti kivasti ja tarinan ihmisistäkin tuli kiinnostuttua enemmän  kuin normaalisti Remeksen kirjoissa. Mitäpä sitä muuta hyvältä jännäriltä tarvitsee.

Lisäys 20.5.2016: Kirjan uhkakuvan realistisuus alkaa saada tuekseen lisää pelottavia uutisia tosimaailmasta (YLE: Ruotsissa epäillään lähetysmastojen sabotaasia – yhteydessä torstain lentokaaokseen?)

* * *

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY)

Toinen maailmansota. Orvon saksalaispojan Wernerin pakkotaistelu natsi-saksan puolella. Sokean ranskalaisen tytön Marie-Lauren pako miehitystä Saint-Malon rannikkokaupunkiin. Älykkään Wernerin traumaattiset kokemukset sotilaskoulutuksessa. Marie-Lauren erakoitunut iso-setä. Valtavan arvokas timantti. Kuolemansairas saksalaisupseeri pakkomielteisessä ajojahdissa.

Kaikki palaset koskettavaan, jännittävään ja koukuttavaan tarinaan ovat siis mukana! Harmi vaan, että näistä aineksista on saatu keitettyä melkoisen mauton keitto, joka vaikuttaa tunteisiin vain paikoitellen.

Kirjan rakenne on kohtuullisen suoraviivainen ja henkilöitä on kirjan pituuteen nähden suhteellisen vähän. Kerronta siis pyörii paljolti Wernerin ja Marie-Lauren ympärillä. Valitettavasti nämä päähenkilöt jäävät mielestäni kiiltokuvamaisiksi, särmättömiksi ja tuntuu, että kirjailija ei ole uskaltanut heille kirjoittaa juurikaan heikkouksia jotka toisivat heidät todemmiksi ihmisinä.  

Doerr aloittaa kirjan mukaansatempaavasti elokuusta 1944 ja palaa sitten vuoteen 1934 josta alkaa kertomaan tapahtumia jotka johtavat noihin vuoden 1944 tapahtumiin. Tarinan edetessä palataan aina välillä vuoteen 1944 paljastamaan vähän lisää siitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tämä lopun (osittainen) paljastaminen jo aikaisessa vaiheessa ei itselleni toiminut etenkään kun nuo tarinan lopun tapahtumat olivat selvästi koukuttavampia kuin niihin johtavat tapahtumat. Välillä lukemisessa oli pakkolukemisen fiili, "pakko nämäkin sivut lukea että pääsee lukemaan sen loppuratkaisun josta jo kovasti on vinkkailtu".

Radioteknologia ja pienoismallit olivat mukava persoonallinen piirre tässä kirjassa ja niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Takakannessa mainostettu "mahdollisesti kirottu jalokivi" ei onneksi tuonut yliluonnollisia elementtejä mukaan.

Edeltävästä kritiikistä huolimatta paikoitellen Kaikki se valo jota emme näe kyllä tempaisi täysillä mukaansa ja kirjan lopussa tarina kosketti. Kirjan tapahtumat tulivat myös pään sisälle, Saint-Malon kadut ja Marie-Laurien isän pienoismallit oli helppo nähdä mielessään.

Parasta kirjassa on tapa, jolla Doerr on onnistunut kertomaan realistisen sotakuvauksen sadunomaisen pehmeästi.


* * *

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY)

Olin aivan myyty kun luin Mielensäpahoittajan kesällä. Sen jälkeen olen käynyt katsomassa kirjoista tehdyn elokuvan ja kuuntelemassa Kyröä Neljä kuningasta kiertueella. Kuitenkin vasta nyt luin sarjan toisen osan.

Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike maalailee mielensäpahoittajan ajatuksia ja maailmankuvaa ruoanlaiton näkövinkkelistä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, että kirja keskittyi lähes täysin ruokaan ja vanhan äksyn herran ruoanlaiton opetteluun ja maailmankuvan avartumiseen sitä kautta.

Jossain määrin tämä kirjan tapahtumien rajaaminen rintamamiestalon keittiöön vei pois alkuperäisen teoksen taikaa. Ensimmäisessä kirjassa (ja elokuvassa) herkullisimmat hetket syntyivät eri aikakausien ihmisten kohtaamisista, ruskea kastike pysytteli enemmän mielensäpahoittajan pään (ja keittiön) sisällä.

Nautin kyllä kirjan lukemisesta ja siinä oli monta hykeryttävää kohtaa. Mutta jäkimaku on kuitenkin hieman valju - kuin pottuvoi suositusten mukaisella suolamäärällä ja kevytmargariinilla. Lisäpisteitä tulee kirjasta löytyvästä nostalgisesta kuvaliitteestä, joka heijastelee mukavasti kirjan tunnelmaa.

Yksi mielensäpahoittaja-sarjan hienoudesta on se, kuinka rankasti liioitellun tuntuinen tyyppi on kuitenkin hyvin tutun ja aidon oloinen. Mielensäpahoittaja ei suinkaan ole yksin perunaintoilunsa kanssa. Itsekin tiedän henkilöitä, joille ruokapöytä ei ole ruokapöytä ilman perunoita. Makaroonilaatikonkin kanssa pitää potut keittää. Jostain syystä "peruna on hyvä" ja "pasta ja riisi on hömppäruokaa".  Ja peruna on hyvä silloin kun se on kuorineen keitetty. Pottu hyväksytään myös muussina, etenkin pyhäruokana. Muut perunan valmistusmuodot ovat lähtökohtaisesti epäterveellisiä ja/tai lapsille suunnattuja.

Itse pidän perunasta useassa eri muodossa. Mutta ruskea kastike ei koskaan ole ollut suosikkilistallani. Kirjan muodossa se meni kuitenkin kakistelematta alas, jättäen kuitenkin toiveen runsaammista sattumista.

* * *

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (WSOY)

Jo jonkin aikaa olen arponut josko otan Nälkäpelin lukulistalleni vai en. Kirjasarjan valtava suosio puolsi lukemista, nuortenkirja-status ja kornilta kuulostava juoni taas viivästytti lukemisen aloittamista. Muutama viikko sitten vihdoin poimin sarjan ensimmäinen osan kirjaston hyllystä mukaani.

Olin tarkoituksellisesti suojellut itseäni Nälkäpelin juonipaljastuksilta; en lukenut arvosteluja enkä edes katsonut kirjoista tehtyjen elokuvien trailereita. Niinpä etukäteen tiesin vain, että kyseessä on nuortenkirja, jossa lapset pakotetaan tappamaan toisiaan niin kutsutussa nälkäpelissä.

Päätin, että luen trilogian ensimmäisen osan ja sen jälkeen päätän josko jaksan kaikki kolme kirjaa kahlata läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että luin kaikki kirjat (yhteensä lähes 1200 sivua) peräkkäin läpi, ahmimalla ja missään välissä ei edes käynyt mielessä, että voisin jotain muuta lukea ennen kuin Nälkäpeli on luettu.

Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen kirja esittelee päähenkilön, Katnissin, 16-vuotiaan tytön. Katniss on koko sarjan ajan tapahtumien keskipisteessä ja tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti minä-muodossa hänen näkökulmastaan. Katniss elää Panemiassa vyöhykkellä 12 ja joutuu valituksi Panemian pääkaupungin, Capitolin, pyörittämään tosi-tv ohjelmaan, Nälkäpeliin. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut lapset ja nuoret taistelevat toisiaan vastaan luonnon keskellä niin, että viimeiseksi eloonjäänyt voittaa pelin.

Vaikka tämä tosi-tv Nälkäpeli on antanut nimensä kirjasarjalle, on kirjoissa kyse kuitenkin ennen kaikkea dystopiakuvauksesta. Kirjat ovat kertomus siitä, kuinka sorrettu kansa nousee kapinaan ja nuoresta tytöstä tulee kapinan avainhahmo. Samalla Nälkäpeli on myös Katnissin kasvutarina ja hänen ihmissuhteensa ja henkiset kamppailunsa ovat suuressa roolissa.

Sarjan kolmesta osasta ensimmäinen herätti mielenkiinnon aiheeseen, toinen (Vihan liekit) jatkoi tarinaa syventämällä ykkösosan tapahtumia ja viemällä kertomuksen ikäänkuin astetta suuremmalle tasolle. Kolmas osa (Matkijanärhi) oli sitten pieni pettymys. Siitä puuttui kahden ensimmäisen osan luonnollisen oloinen tunnelma ja tilalla oli kylmempi ja kliinisempi ote. Etenkin kirjassa kuvattu kaupunkisota tuntui tympeältä ja yliampuvalta. "Kuinka monella eri tavalla voi tappaa"- botit eivät minua innostaneet. Matkijanärhi onnistuu kuitenkin vääntämään trilogian kunnialla päätökseen ja ihan loppuun oli vielä säästetty yksi yllätys.

Nälkäpeli oli yllättävän synkkä tarina. Katnissin kamppailu omien tunteidensa ja demoniensa kanssa tuntui aidolta - ja usein aidon ahdistavalta. Collinsin maalaama dystopia muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle kirjat etenevät ja henkilöiden moraali rappeutuu uskottavan pelottavasti. Erityisen väkivaltainen kirjasarja ei ole tekojen kuvauksissaan, mutta ruumiita tulee kyllä tasaista tahtia ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjathan on selkeästi luokiteltu nuortenkirjoiksi, mutta aivan yhtä hyvin voisin nähdä ne aikuisten kirjallisuuden joukossa. Nuortenkirjamaista Nälkäpelissä on oikeastaan vain kohtuullisen viaton kerronta Katnissin suurten rakkauksien, Galen ja Peetan, suhteen ja jonkinlainen tuotesijoittelumainen ote Katnissin pukeutumista kuvattaessa, Toisaalta Katnissin maskeeraukset ja puvustamiset tempaisivat aikuisen miehenkin mukanaan ja oli jännää odottaa, että minkälaisen muoti-ihmeen stylisti Cinna on hänelle milloinkin loihtinut.

Nälkäpeli koukutti etenkin kahden ensimmäisen osan aikana todella kovasti eikä kirjoja meinannut malttaa kädestään laskea. Suurin miinus tulee kolmannesta osasta, jossa kahden ensimmäisen osan luoma lumous vähän lässähti. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti ainakin kaikille dystopia-kirjallisuuden ystäville, iästä riippumatta.

* * * *

John Grisham: Calicon Joe (WSOY)

1990-luvun alkupuolella suorastaan ahmin Grishamin pelikaanimuistioita ja päämiehiä ja luin häneltä kymmenkunta kirjaa. Jossain välissä kirjojen taso tuntui laskevan tai sitten vain kyllästyin Grishamin tyyliin ja tarinoihin. En ole hänen myöhempää tuotantoaan juuri lukenut, jonkin kirjan taisin muutama vuosi sitten aloittaa, mutta sen lukeminen jäi kesken jo ennen puoltaväliä.

Calicon Joe kiinnitti kuitenkin huomioni. Kirja ei vaikuttanut tyypilliseltä Grishamilta oikeudenkäyntikiemuroineen ja päätin antaa kirjailijalle mahdollisuuden palata lukulistalleni pitkän tauon jälkeen.

Kirjan pääosassa on Paul Tracey, jonka silmin tarinaa kerrotaan sekä hänen lapsuudessaan että nykyhetkessä. Paulin isä on New York Mets baseball-joukkueen syöttäjä. Kolmas päähenkilö kirjassa on Joe Castle, baseballin suurlupaus ja Paulin ihailun kohde. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat traagisesti ja kirja kertoo ensisijaisesti tapahtumista jotka johtivat kaikkien kolmen elämän muuttaneeseen hetkeen.

Calicon Joen kantavia teemoja on Paulin hankala isäsuhde, ja kirjan voikin nähdä Paulin - ja myös hänen isänsä - kasvutarinana. Ennenkaikkea Calicon Joe on kuitenkin kirja baseballista, pelistä, joka kirjan henkilöille on elämää suurempi asia.

Grisham keroo baseballista paljon yksityiskohtia ja luettelee pelien tilastoja, pelaajia ja tapahtumia. Kun peliä ei itse hyvin tunne, oli näiden ymmärtäminen välillä haastavaa. Kirjan lopussa oli pitkä luku, jossa pelin sääntöjä avattiin. Ei-baseball-maiden painoksissa olisi ehkä ollut hedelmällisempää jos ainakin termit olisi avattu jo kirjan alussa. Tämä senkin takia, että suomennoksessa (Hilkka Pekkanen) käytetyt termit eivät monelta osin olleet samoja, mitä vastaavissa tilanteissa pesäpallossa käytetään. Lisäksi kirjassa puhutaan todella paljon syöttämisestä ja baseball syötön sääntöjen ymmärtäminen etukäteen olisi varmaan avannut kirjaa paremmin.

"Seurasi liian matala liukusyöttö, sitten Gallagher valitsi laakasyötön."

"...hänen räväkkä lyöntisuhteensa oli 0,601 ja hänellä oli neljätoista kunnaria ja seitsemäntoista varastusta."

Calicon Joe on kuin leirinuotiolla kerrottu tarina. Se on tarpeeksi yksinkertainen ja lyhyt ja etenee mukavan leppoisasti rytmitettynä. Vaikka aiheet ovat osittain raskaita, on Calicon Joe kuitenkin mielestäni feel-good kirja, joka on rentouttavaa luettavaa. Mukava välipalakirja, mukava tarina, mukava fiilis. Ei sen enempää eikä vähempää.

* * *

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tästä kirjasta tykkäsin.

Heinäkuussa kävin lainastossa. Ennen niissä oltiin hiljaa, valittiin kirja ja näytettiin lainaajakorttia tiskin takana olevalle tädille. Oman korttini numero oli 451. Kyllä ei nykyajan lainasto ole ollenkaan enää sellainen. Nuoriso saa siellä mekastaa ja lainaus pitää tehdä semmoisella laitteella, missä televisiotöllö on yhdistetty valintatalon kassan härveliin. Itse saa lainauksen hoitaa. Piruillessani yritin aamulla ostamaani piimäpurkkia siihen lukijaan. Ei piipannut.

Olin päättänyt, että tästä kirjasta en tykkää. Yleensä kun kaikki tykkää niin silloin on huono. Ja Mielensäpahoittajasta näyttää kaikki tykkäävän. Elokuvaa tekevät ja teatterissa esittävät. Kyllä ei semmoinen ole hyvän kirjan merkki.

Semmoista ajattelin ensin, että tämä kirja on vain irrallisia lyhytjuttuja peräkkäin. Tekohauskaa semmoinen ja yhden idean ympärille on Tuomas yrittänyt oikean kirjan kasata.

Luin ensimmäisen luvun. Sitten luin toisen luvun. Sitten luin kolmannen luvun. Sitten luin neljännen luvun. En nyt listaa tähän kaikkia lukuja kun niitä on neljäkymmentä. Sitten huomasin että olin lukenut kaikki luvut. Semmoinen mieli jäi, että halusin lukea lisää. Mikä tässä kirjassa oikein on? Yksinkertainen on idea ja ohut on eikä edes yhtään riviä keskustelua ole kirjaan Kyrön poika raapustanut. Silti minä itkin ja nauroin ja asioita ajattelin. Aikuinen mies. Kyllä ei sellainen vetele.

Mitäs sitten jos kaikki kirjat olisivat tällaisia? Eihän sitten muuta ehtisi ihminen tekemään kuin lukemaan. Ei lumitöitä kukaan tekisi ja hankeen juuttuisi mersut. Kyllä ei siitä mitään tulisi.

PS. Laskin että yhden luvun pituus on keskiarvoisesti kolme pilkku yksi sivua. Kirja alkaa sivulta seitsemän ja loppuu sivulle satakolmekymmentä. Mikä siinä on, että kirja ei voi alkaa sivulta yksi? Tyhjiä sivuja on alussa. Kyllä tämän kirjan pituus on satakaksikymmentäneljä sivua. Kustantajalle kysymys että onko Kyrön pojalle maksettu sadastakolmestakymmenestä sivusta? Ja jos on, niin kuka maksaa ja voiko tämän vielä korjata?

* * * * *

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on paikallisen sanomalehtemme mukaan ollut listakärjessä sekä kirjakauppojen myynnissä että kirjastojen lainauksissa jo useamman viikon ajan. Olin kirjan suosion huomannut myös kirjablogeista, mutta jätin arvostelut ja esittelyt tarkemmin lukematta, halusin kerrankin aloittaa kirjan lukemisen niin, että tiesin sen sisällöstä etukäteen todella vähän.

Neljäntienristeys seuraa noin sadan vuoden ajan pohjoissuomalaista arkea ja ihmisten kohtaloita. Tarinaa kerrotaan neljän eri henkilön kautta. Kirjan alussa sivut täyttää Marian, kunnankätilön ja itsenäisen naisen tarina, joka alkaa vuodesta 1895. Marian jälkeen Kinnunen kertoo Marian tyttären Lahjan elämästä, jota värittää kompleksinen avioliitto ja sodan ajan koettelemukset. Kirjan kolmannessa osassa pääosaan nousee Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo. Kirjan päättää ja eri tarinoiden langat yhteen punoo Onnin, Lahjan miehen, elämäntarina. 

Kinnunen tarkastelee ajankuvaa ja eri vuosikymmenien ilmiöitä tarkkanäköisesti ja alleviivamatta päähenkilöidensä kautta. Suureen rooliin nousee anopin rooli perheyhteisössä. Sekä Marian ja Onnin että etenkin Lahjan ja Kaarinan välinen suhde käsitellään tarkkaan ja useasta näkökulmasta. Jotenkin tämä samojen tapahtumien tarkastelu eri näkökulmista oli mielestäni kirjan havahduttavin puoli. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä, kuinka aidolta Kinnunen sai eri vuosikymmenet tuntumaan.

Kirjan rakenne on valtavirrasta poikkeava kun tarinat kerrotaan peräkkäin ja aina uuden kirjan osan alussa palataan vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Usein tulikin selattua kirjaa ja etsittyä, että mitäs se toinen päähenkilö miettikään tähän samaan aikaan. Tässä kirjan fiksusti tehty sisällysluettelo vuosilukuineen ja tapahtumat summaamine otsikoineen auttoi. Vaikka rakennetta ensin hieman vierastin, toimi se loppua kohti yhä paremmin ja viimeistään Onnin tarinaa lukiessa kirjan rakenne tuntui oikealta ja toimivalta.

Kinnunen kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on miellyttävä lukea. Kirjan kerronnasta tuli mieleen Ollikaisen Nälkävuosi, vaikka ihan Ollikaisen tason runollisuuteen Kinnunen ei kerronnassaan mene. Ja mielestäni hyvä näin, Neljäntienristeykseen Kinnusen mutkaton ja aidonmakuinen kirjoitustyyli sopii mainiosti.

Juuri aitous ja jonkinlainen kirjasta hehkuva lukijan huomioonottaminen nostavat tämän kirjan yhdeksi tämän vuoden miellyttävimmistä lukuelämyksistäni. Kinnunen ei yritä myydä, ei huijata, ei vedättää, eikä aliarvioida lukijaa. Hän vain haluaa kertoa aidon tuntoisen tarinan muutamasta ihmisestä Suomen lähimenneisyydessä. Ja kertoo tuon tarinan todella hyvin.

* * * *

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 1.-3.)

Tässäpä kaikkien lukemieni kirjojen kolme parasta. Valinta oli todella vaikea ja etenkin näiden kolmen laittaminen järjestykseen aikamoista arpapeliä. Järjestykseen kirjat kuitenkin sain. Kirjat sijoilla 4-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmissa blogipostauksissa.

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi)

Pitkän päivän ilta on siitä erityinen kirja, että sekä kirja että siitä tehty elokuva ovat molemmat todella hyviä. Jos tekisin Katsomani elokuvat TOP-10 listan niin Pitkän päivän ilta olisi takuuvarmasti myös sillä listalla. Tarinassa hovimestari Stevens käy 1950-luvulla läpi historiaansa entisen isäntänsä palveluksessa. Tunnelma on yhtä aikaa pidättyvän seesteinen ja tukahduttavan ahdistava. Mutta raskaasta ulkokuoresta huolimatta alta löytyy ehdotonta rakkautta, tinkimätöntä arvokkuutta ja välillä jopa kuivaa englantilaista huumoria. Jotkut ovat moittineet tätä kirjaa vaikealukuiseksi, mutta itse muistan kirjan tempaisseen mukaansa ja pitäneen otteessaan loppuun asti. Pitkän päivän ilta oli minulle erittäin vaikuttava ja tunteellinen lukuelämys. Stevensin kohtalo kosketti ja nenäliinoille oli lukemisen aikana käyttöä.  

2. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi (WSOY)

Olen lukenut kaikki suomennetut Conroyn kirjat ja pitänyt jokaisesta, usemmista todella paljon. Vuorovetten prinssi on mielestäni Conroyn paras teos, se vangitsi otteeseensa vahvasti ja kun kirja loppui oli olo epätodellisen pölmästynyt kun palasi Conroyn maailmasta arkitodellisuuteen. Vuorovetten prinssi on eeppinen tarina päähenkilön Tom Wingon ja hänen perheensä elämästä. Conroy avaa tarinaa hienosti pala kerrallaan ja koukuttaa näin lukijan. Kirjassa rakkauden ja vihan välinen ero hämärtyy ja itsemurhien ja mielisairauksien värittämä tarina ei ole kevyttä luettavaa. Kirjailija on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan raskaista asioista niin, että niistä on kuitenkin helppo lukea. Tarina puskee eteenpäin vaivattomasti ja ilman turhia selittelyjä. Pitkän päivän illassa tunnelma oli se juttu, joka nosti kirjan korkealle listallani. Vuorovetten prinssissä tarina on se, joka nostaa kirjan korkeallelistalla. Eeppinen, mukaansatempaava, intensiivinen, raskas tarina.  

1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY)

Alkuun kohutunnustus: En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä! Sen sijaan olen kuunnellut sen äänikirjana vajaa kymmenen vuotta sitten. Kuuntelin Sinuhea lähinnä noin kaksikymmentä minuuttia kestävillä työmatkoilla ja usein oli pakko jäädä istumaan parkkipaikalle pakkasessa kylmenevään autoon kuuntelemaan "vielä tämä luku loppuun" ja sitten juosta kiiressä töihin palaveriin. Äänikirja käsitti kolmekymmentäyksi CD:tä eli kuuntelemista riitti. On hankala sanoa tekikö Sinuhe minuun niin suuren vaikutuksen sen takia, että kuuntelin sen, vai olisiko vaikutus ollut vielä suurempi jos olisin lukenut kirjan. Joka tapauksessa Sinuhen maailmasta tuli osa minun maailmaani usean viikon ajaksi ja sinne Egyptin mystisen kuumaan ympäristöön oli aina kiire takaisin. Sinuhen tarina tasapainoilee mielestäni juuri sopivasti realismin ja mystisyyden välissä ja  ihmiset, paikat, hajut ja maut tulevat hyvin todentuntuisiksi. Kirjan myös kutitteli koko tunneskaalaa, välillä itketti, välilllä jännitti, välillä nauratti. Äänikirjasta vielä bonuspisteet lukija Lars Svedbergille jonka hypnoottisesti soljuva kerrontatyyli tuntui juuri oikealta tähän kirjaan.

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 4.-7.)

Seuraavassa lukemieni kirjojen TOP-10 listan sijat 4-7. Kirjat sijoilla 8-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmassa blogipostauksessa. Sijat 1-3 ovat täällä.

7. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)

Teemestarin kirja on uusin TOP-10 listalleni päässeistä kirjoista. Luin ja arvostelin sen vähän yli vuosi sitten. Kuten arviostakin käy ilmi, oli kirja minulle todella hieno lukuelämys. Itäranta on saanut romaaninsa hienoon tasapainoon, jossa jännitys ja seesteisyys sekä moderni ja vanha maailma tukevat kerronnassa toisiaan, viemättä kuitenkaan missään vaiheessa pääosaa. Kirja on kaunis, surullinen,jännittävä ja ajatuksia herättävä. Kun kirja loppui oloni oli haikea, kuin ystävä olisi lähtenyt pitkälle matkalle. Paluu tuolta matkalta on onneksi lähitulevaisuudessa ajankohtainen, Itäranta kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa jota suuresti odotan.

6. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY)

Eikä yksikään pelastunut löytyy luultavasti aika monen dekkareiden ystävän suosikkikirjojen joukosta. Luin tämän kirjan jo 1980-luvun alussa, silloin kirjan nimi oli vielä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tämä dekkari oli yksi ensimmäisistä aikuisten jännityskirjoista joita luin, aikaisemmin koulun kirjaston hyllystä oli kotiin repussa mukana kulkenut lähinnä Kolmea etsivää, Etsiväkaksosia, Viisikkoja, Seikkailu-sarjaa, Dana-tyttöjä ja Jules Verneä. Christien lisäksi muistan lukeneeni aikuisten kirjoista tuohon aikaan myös ainakin Ellery Queenia, jolta mieleen on jäänyt etenkin Silinterihatun arvoitus. Eikä yksikään pelastunut on ensimmäinen suljetun huoneen mysteeri jonka olen lukenut ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Juonenkäänteiden yllätyksellisyys ja juonen mystisyys oli jotain mitä en ollut ennen lukenut. En yleensä lue ikinä samaa kirjaa kahteen kertaan, mutta tämän dekkarin aloitin uudestaan alusta heti kun olin lukenut viimeisen sivun. Ja taisin lukea kirjan toiseen kertaan siltä samalta istumalta.

5. Ken Follett: Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua (WSOY)

Folletin eeppiset historialliset romaanit ilmestyivät suomeksi vuosina 1990 ja 2008. Itse luin Taivaan pilarit joskus 2000 luvun puolenvälin tienoilla ja Maailma vailla loppua päätyi luettavakseni suoraan kirjakaupasta kirjan ilmestymisviikolla. Kirjat sijoittuvat 1100- ja 1300-luvuille ja ne voi lukea myös itsenäisinä teoksina, vaikka samaan miljööseen sijoittuvatkin. En ole missään muussa kirjassa kokenun niin vahvaa "siellä olemisen tuntua" kuin näitä kirjoja lukiessani. Uppouduin Folletin luomaan maailmaan täysillä ja kirjojen hahmot pysyivät mielessä pitkään. Syynä tähän uppoutumiseen on kirjojen pituuden (yhteensä noin 2000 sivua) ja kiehtovan ajankuvauksen lisäksi Folletin taito tehdä ihmisistä aidosti kiinnostavia. Lisäpisteitä tulee vielä siitä, että jatko-osa Maailma vailla loppua oli ihan yhtä hyvä kirja kuin edeltäjänsä. Joku toinen voisi sanoa että kirjat ovat vain menneeseen maailmaan sijoitettua saippuaoopperaa. Ehkä näinkin, eihän Folletin kirjoitustyyli mitään Nobel-luokkaa todellakaan ole. Mutta se tarina ja ne ihmiset!

4. Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi)

Luin Norwegian Woodin viime kesänä ja kirjoitin silloin siitä myös arvostelun. Ihastuin Murakamin tyyliin kovasti jo 1Q84 trilogian avausta lukiessani ja Norwegian Wood sitten räjäytti pankin. Murakami kirjoittaa todella hyvin ja vaikka välillä kirjassa ei tapahdu juuri mitään, pysyy mielenkiinto silti yllä. Norwegian Wood on yhtäaikaa hauska ja surullinen, monenlaiset tunteet tulivat pintaan sitä lukiessa. Yleisfiilis on jotenkin ikävöivän kotoinen, turvattoman turvallinen, palelevan lämmin. Hieno kirja, hieno tarina, hieno kirjailija.

Roslund & Hellström:Kaksi soturia (WSOY)

Kaksi soturia on ruotsalaisen kirjoittajakaksikon uusin suomennettu teos. Aikaisemmin olen näiltä kirjailijoilta lukenut Edward Finniganin hyvityksen sekä Kahta soturia edeltävän Kolme sekuntia (josta näköjään olen unohtanut kokonaan kirjoittaa arvioinnin blogiini). Kirjat voi lukea itsenäisinä teoksina, mutta ainakin Kaksi soturia sisälsi sen verran viittauksia edelliseen kirjaan, että suosittelisin lukemaan ne ilmestymisjärjestyksessä.

Kaksi soturia on lohduton ja koskettava kuvaus nuorten huumerikollisten väkivaltaisesta elämästä. Oikeiden ihmisten hyväksynnän saamisen eteen ollaan valmiita tekemään mitä vaan, ja elämälle - omalle tai muiden - ei anneta paljoakaan arvoa. Rakkaus on läsnä sanoissa, ei teoissa. Naiset ovat huoria ja poliisit saatanan paskalakkeja. Jengiin on vaikeaa päästä sisälle ja mahdotonta päästä pois. Isät vetävät huumeita ja äidit viinaa. Tai toisinpäin. Tai molempia. Ja kaksitoistavuotiaan yökaverina nallelakanoiden alla on Glock 17.

Roslund & Hellströmin päähenkilö, rikospoliisi Ewert Grens, astuu kuvaan vasta kirjan puolivälissä. Grens rikkoo lakia ja käyttäytyy paskamaisesti yrittäessään pakkomielteisesti saada nuorisorikollisia vastuuseen teoistaan. Vankilapaon selvittämisessä on vähän voittajia, oikeus toteutuu ja ei toteudu kuitenkaan.

Suuri osa kirjasta sijoittuu vankilaan. Kirjoittajakaksikko taitaa vankilaolojen kuvauksen todella hyvin, tästä sai jo hyvää esimakua edellisissä kirjoissa. Tapahtumat ovat ahdistavan todentuntuisia ja kirjan jännite vankilakuvauksissa on vahva.

Roslund & Hellström käyttävät kirjassa paljon tekstiä rikkovia keinoja. Välillä kappaleiden välissä on irrallinen sitaatti kirjeestä, välillä tekstissä on kursiivilla painettuja ajatuksia. Rakkautta veli.

Tapahtumat sijoittuvat  Råbyn kaupunginosaan. Useaan kertaan lukiessa tuli epäusko. Eihän Ruotsissa voi olla tällaista. Eihän. Tai ainakaan Suomessa.

Erittäin vaikuttava lukuelämys. Itse en ihan pelkästään ylistystä tälle kuitenkaan anna, kuten esimerkiksi Crimetime Reading. Tuo tekstillä kikkailu meni mielestäni välillä liian pitkälle ja häiritsi enemmän kuin loi tunnelmaa. Joiltain osin tykkäsin Kolmesta Sekunnista enemmän, siinä jännityksen rakentaminen toimi paremmin. Mutta yhtä kaikki Kaksi soturia on erinomaisesti kirjoitettu mieleenpainuva dekkari. Ja kaiken lohduttomuuden ja koleuden keskeltä löytyy myös elämänuskoa. Hyvä niin.

* * * *

Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys (WSOY)

Heti alkuun kiitos Anonyymille joka vinkkasi Roslund & Hellströmistä minulle Nesbön Aaveen kommenteissa. Jotenkin tämä ruotsalainen kirjailijaduo on mennyt minulta ohi enkä ole heidän tuotantoonsa aikaisemmin tutustunut. Tuon vinkkauksen perusteella löysin sitten esimerkiksi Crimetime blogin ylistävän arvion Kaksi Soturia kirjasta. Tämän jälkeen kirjoitin Roslund & Hellströmin muistiin nämä-haluan-lukea listani kärkeen ja seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä tarttui mukaan Edward Finniganin hyvitys.

Jo kirjan alkupuolella tuli "yes!" fiilis - olin selvästi löytänyt omaan lukumakuuni erittäin hyvin sopivan kirjailijakaksikon ja kirjaston hyllyssä odottaa useita lukemattomia kirjoja samoilta kirjoittajilta. Tunne oli vähän sama kuin aikanaan ensimmäistä Nesböta lukiessani.

Edward Finniganin hyvitys sijoittuu kahteen miljööseen. Ruotsinlaivalla tapahtuu pahoinpitely ja komisario Ewert Grens ryhtyy tutkimaan tapausta. Toinen tapahtumaketju sijoittuu Yhdysvaltoihin missä kuolemaantuomittu mies odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa vankilan Death Row osastolla. Otsikon Edward Finnigan on murhasta tuomitun miehen uhrin isä.

Kirjoittajat kuvaavat kuolemaantuomitun vangin tuntoja erittäin aidon tuntuisesti. Lukiessa vaihtelivat klaustrofobian, surun, vihan ja voimattomuuden tunteet. Ruotsin pään tapahtumien kuvauksesta tuli mieleen wallanderit, barbarotit ja vanveetereenit, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tutkivana poliisina näissä pohjoismaisissa dekkareissa tuntuu lähes aina olevan keski-ikäinen yksinäinen ja kärttyinen mies. Ewert Grens ei tästä kaavasta paljoa poikkea mutta jää kuitenkin mieleen omana itsenään. Särmää Grensin henkilöön tuo etenkin hänen onnettomuudessa pysyvästi vammautunut vaimonsa.

Edward Finniganin hyvitys on erittäin hyvä dekkari. Se on helppolukuinen, mutta kuitenkin taitavasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Kirjan rakenne on hyvä ja etenkin lopussa jännitystä rakennettiin hyvin lukuja tiivistämällä. Kirja ei sorru väkivallalla mässäilyyn, vaan kertoo tarinansa ennemminkin realistisesti, pieniä vivahteita painottaen.

* * * *

Kesken jääneitä

Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.

William Gibson: Neurovelho (WSOY)

Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)

Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen  Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)

Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä,  miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.

Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.

Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY)

Kosmologian professori Kari Enqvist on elmänkatsomukseltaan uskonnoton. Tämä tarkoittaa suunnilleen sitä, että hänellä ei ole uskonnollisia vakaumuksia suuntaan eikä toiseen. Hän ei ole uskonnollinen eikä myöskään ateisti, vaan näkee uskontoon liittyvät kysymykset enimmäkseen epäolennaisina ja ei-kiinnostavina. Toisaalta hän myös selkeästi kunnioittaa muiden vakaumuksia eikä kirjassa millään lailla saarnaa omaa elämänkatsomustaan ainoana oikeana.

Kirjan ideana on, että Enqvist tutkailee uskovien riittejä, mielipiteitä ja toimintatapoja omasta uskonnottoman tiedemiehen näkovinkkelistään. Heti ensimmäisessä luvussa hän istuu SLEY:n messussa Pyhän Sydämen Kappelissa ja tarkkailee messua ja messuun osallistuvia. Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri nämä kohdat, joissa Enqvist objektiivisesti raportoi uskovien tapahtumista ja toiminnoista. Tähän liittyy usein myös yhteiskunnallista pohdintaa, esimerkiksi kirkon hautaustehtävää käsittelevässä luvussa sekä kirkon taloutta esittelevässä osassa. Erittäin mielenkiintoista oli myös kasteeseen ja lapsen oikeuksiin liittyvä pohdinta.

Kirjaa vaivaa välillä tietynlainen punaisen langan puuttuminen. Aiheesta toisiin hypitään aika vapaasti ja etenkin kirjan keskivaiheilla kirjoituksen lipsahtavat välillä yllättävän paljon kirjan perusidean ulkopuolelle. Yllättävää oli myös se, miten paljon Enqvist on pehmentänyt tyyliään (verrattuna esimerkiksi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat teokseen). Hyvää tässä on se, että hän ei saarnaa omia ajatuksiaan liikaa, mutta samalla tämä on vienyt vähän terää kirjoituksista pois. Edelliseen kirjaan verrattuna Uskomaton matka uskovien maailmaan on myös mielestäni vähemmän henkilökohtainen. Välillä tuntuu että iso osa tähän kirjaan kuuluvista asioista on jo käytetty edellisessä kirjassa ja Enqvistilla on loppunut (uusi) asia kesken.

Ylläolevasta kritiikistä huolimatta kyseessä on kirja joka kannattaa lukea. Enqvist kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti ja usean asian kohdalla tuli semmoinen "ahaa, tuohan on ihan uusi näkökulma tähän asiaan" elämys.

* * *

Jari Tervo: Layla (WSOY)

Olen aikanaan muutamaa Tervon kirjaa (viimeksi Ohrana) yrittänyt lukea, mutta aina lukeminen on jäänyt kesken ennen kirjan puoliväliä. En tiedä miksi hänen tyylinsä ei minuun ole purrut, jostain syystä vain kirjat eivät ole uponneet. Laylan löysin kesällä kyläpaikan pöydältä ja otin iltalukemiksekseni piha-aittaan asenteella "en kuitenkaan jaksa lukea kuin alun". Kävi sitten kuitenkin niin, että kirja tempaisi mukaansa. Ehdin siitä ahmia kyläilyn aikana vajaat puolet ja kirjasin kännykkääni muistiinpanon siitä, että kirja jäi kesken sivulle 159. Yritin heti kotona saada kirjan kirjastosta, mutta loppujen lopuksi kirja jäi minulla  kesken tuolle sivulle 159 muutaman kuukauden ajaksi ennen kuin pääsin lukemaan sen loppuun. Tällainen lukutapa ei varmasti tee oikeutta kirjalle ja saattaa siis vaikuttaa myös arviooni.

Layla kertoo turkkilaisen nuoren tytön, Laylan, tarinan. Layla pakenee väkivaltaista perhettään ja pakkoaviolittoa Turkista Saksan kautta Suomeen vain huomatakseen päätyneensä ihmiskaupan uhriksi. Suomessa Laylan tie risteää kirjan muiden päähenkilöiden kanssa. Näitä ovat muun muassa prostituoiduksi päätynyt pienen lapsen äiti Helena ja häntä parittava  maisteri Armonlahti.

Tervo kirjoittaa vakavista asioista karun realistisesti, mutta mukana on koko ajan tietynlainen kuiva musta huumori. Hän pystyy kuvaamaan tapahtumia uskottavasti useasta eri näkökulmasta ja onnistuu tuomaan inhimillisyyttä jopa Laylan kunniamurhaa hautovaan isän hahmoon. Tarina kulkee useaa eri polkua mutta juonesta on silti helppoa pysyä kärryillä.

Luettuani Laylaa ensimmäiset parikymmentä sivua olin todella koukusa ja tuntui että kirjassa on kaikki ainekset vuoden lukuelämykseksi. Mutta sitten taas, jostain syystä, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä puuduttavammalta se alkoi tuntumaan. En oikein millään osaa selittää mistä tämä johtuu. Periaattessa kaikki ainekset on kohdillaan - omaperäinen ja nokkela kirjoitustyyli, kiinnostava ja vaikuttava tarina, hyvin rakennetut henkilöt... Jotenkin vain Tervo ei loppujen lopuksi taaskaan kolahtanut minulle täysillä ja viimeisiä lukuja lukiessa teki jo mieliä harppoa lauseita ja kappaleita yli. Kolme tähteä kuitenkin erinomaisen alun ansioista - ja myös sen takia, että tuo lukutaukoni varmastikin pudotti lukukokemuksesta jotain pois.

* * *