INAhdus

Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat. Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen. McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEw...

Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla. Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa. Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venä...

Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen! Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas. Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Samb...

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa. Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä. Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä ...

Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan! Arvio : Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita. Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka seko...

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan? Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin. Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksin...

Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen. Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan. Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppi...

Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen. Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen. Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut...

Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa." Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka. Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin. Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tu...

Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa." Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke. Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa? Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin. Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ova...

Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys. Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja , eikä turhaan. Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita. Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan? Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: ...

Summa summarum: Kuka pelkää venäläisiä klassikoita? On pakko esitellä yksi kesän lempparikirjoistani, vaikka se onkin oman talon kirja: Vappu Orlovin toimittama ja suomentama Venäläisiä kertojia (Avain). Olin kirjasta etukäteen hurmiossa ja olen edelleen. Orlov poimi klassikoista omat suosikkitarinansa ja suosittelen ehdottomasti kaikille niille, jotka pelkäävät venäläisiä klassikoita, mutta haluaisivat keskustella niistä sivistyneesti. Annan jopa takuun: tämän kirjan jälkeen voit esittää muutaman knoppitiedon, joka vaientaa muut viisastelijat. (Niille, jotka haluavat kirjasta Venäjää tuntevan pro-kritiikin, suosittelen Kiiltomatoa) Arvio: Ilahduin heti alun tiiviistä kirjailijaesittelyistä. En itsekään enää muistanut, kuka kuoli keuhkotautiin ja kuka kaksintaisteluun, traagisestihan he tuppasivat kuolemaan kaikki. Mukaan on poimittu grand old maneja (mm. Tolstoi, Dostojevski, Gogol), mutta myös vähemmän tunnettuja, kuten Saltykov ja Leskov. Kertomukset edustavat eri lajityyppejä: on...

Summa summarum: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tämä kirja loppui. Kyllä oli liian lyhyt. Arvio: Ei tätä voi arvioida. Joko naurattaa aivan h-vetisti tai sitten ei. Mua nauratti. Testinä suosittelen hakemaan Facebookissa kaveriksi Mielensä Pahoittajaa ja kokeilemaan siitä. Tuomas Kyrö on tehnyt Mielensäpahoittajan (WSOY) alunperin Antti Litjan kertomaksi kuunnelmaksi ja se pitäisi kyllä saada äänikirjana. Teoksessa on 40 lyhyttä juttua mielensäpahoittajan tuumailusta siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä ja miten se tulisi oikaista. Vaikka päähenkilö on kasikymppinen peräkylän totuudentorvi ja suomalaisukko, niin kyllä meistä jokaisesta löytyy muutosvastarintainen mielensäpahoittaja, vaikka miten pyristelee vastaan - ainakin jos asuu Suomessa. Viimeistään marraskuussa pahoitat mielesi itsekin joka päivä ja ihan mistä tahansa, myönnä pois. Jos et myönnä, lue tämä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joku asiaa ymmärtämätön kriitikko sanoi tässä vitsin vanhenevan kesken. Kyll...

Summa summarum: Ian McEwania suosittelivat sekä kollegat että muutkin kirja-alan tutut yhtenä lempparikirjailijanaan. Itse en muistanut lukeneeni mitään häneltä kokonaan, joten otin Ikuinen rakkaus -teoksen (Otava) ensin käsittelyyn. Kerrankin olen takakannen kuvauksesta samaa mieltä: "Monisyinen psykologinen jännityskertomus Ikuinen rakkaus on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus." Siinä se. Suosittelen lomapokkariksi. Arvio: Kirja oli niin hyvä, että meinasi jäädä kesken. Alkoi pelottaa. Teos alkaa vaikuttavasti karmealla kuumailmapallo-onnettomuudella ja vähitellen kirja muuttuu painostavaksi stalkkeri-tarinaksi ja parisuhdedraamaksi ovelien juonenkäänteiden kautta. Sain painajaisia. Piti tarkistaa välissä, onko McEwan trilleristi, mutta kun selvisi, että ei ole, uskalsin jatkaa. ;) Dekkarifaneille on selvennettävä, että kirja on jossain määrin jännä, mutta kuitenkin vain jännästi kirjoitettu ihmissuhderomaani, ettei tule pettymyksiä. Keskiössä on ...

Summa summarum: Japanilaisen Haruki Murakamin teos Kafka rannalla on jo kultti-ilmiö. Itselläni Kafka jäi rannalle ruikuttamaan, mutta Suuri lammasseikkailu (Tammi) kolahti. Mies etsii itseään ja lammasta, joka yrittää valloittaa maailman - jos tykkäät Italo Calvinosta, kokeile tätä. Arvio: Suuren lammasseikkailun alku on kokonaisuutta parempi ja antaa odottaa paljon. Calvinon nerouteen asti Murakami ei yllä: lammasseikkailussa on hilpeästä surrealismistaan ajoittaista tyhjäkäyntiä. Siitä huolimatta se on hauska, omaperäinen ja monesti oivaltava. Koska juonta on melkein mahdoton ja turha selostaa tekemättä kirjasta typerää (eronnut mies siis etsii lammasta - what can I say?), olkoon arviokin surrealistinen. Pidin itseäni ihailtavan globaalina lukiessani pitkästä aikaa japanilaista nykykirjallisuutta. Aivan mahtavaa, Japaniin on ollut kauan jo hinku mennä. Odotin mieltä ylentävää eksotiikkaa. Ja sitten tämä kaikki eurooppalaisuus? Henkilöt syövät pääosin spagettia, käyvät ranskalaisiss...

Summa summarum: Nainen, murhe ja meri. Ranskalaisen Claudie Gallayn palkittu Tyrskyt-romaani (Avain) on kaihomielisen kaunis kirja Twinpeaksmaisella tunnelmalla. Lisäetua saa, jos on joskus käynyt Normandiassa. Jenni kuvaili kirjaa hyvin täällä Arvio :Alkuun mietin, olenko oikeassa moodissa tätä lukemaan - pitäisi ehkä olla lomalla jonkun saaren kivenkoloon kaivautuneena. Mutta kirjan mysteerit alkavat kehkeytyä vähitellen, pienen kylän salaisuudet ja kummat hiipparit alkavat elää ja kiinnostaa, äkkiä ei pysty lopettamaan. Kirja vaatii lukijalta yritystä, mutta se palkitaan. Kieli on kaunista, mutta jyrkkää. Olen tehnyt yhden automatkan Normandian ja Bretagnen halki ja sillä asiantuntemuksella uskallan sanoa, että kieli sopii maisemaan. Rannikkoihmisethän ovat vähän outoja - meren armoilla ja eristyksissä, mysteereihin taipuvaisia. Esimerkki kauniin jyrkästä kielestä: "Tutkin myös syitä muuttolintujen vähenemiseen La Haguen alueella. Minulle maksettiin huonosti. Mutta minulla oli...

Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala . Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä. Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla. Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuri...

Summa summarum: Lievä lässähdys tuli. Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) on sittenkin tavanomaisempi kirja kuin huikea alku antoi odottaa. Hyvä ja kielellisesti nautittava lukuromaani kuitenkin (nyt tulee kliseitä) rakastamisen vaikeudesta, ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, universaalista yksinäisyydestä ja daadaadaa. Synkän sijaan kuvailisin kirjaa silti mielenkiintoiseksi. Nopeahko, vetävä romaani eurooppalaisten ihmissuhderomaanien ystäville. Arvio: Pääpari on kuin vammautunut Romeo ja Julia. Toinen on rampa anorektikko, toinen jotenkin autistinen tai vähintäänkin sosiaalisesti ja emotionaalisesti kyvytön matematiikan superlahjakkuus. Eihän siitä mitään tule. Vaikka lapsesta asti yritetään ja jollain lailla ehkä rakastetaan, kohtaamisen mahdottomuus on näillä traumoilla ja kokemuksilla väistämätöntä. Traagista mutta totta. Toinen pakenee maasta, toinen kompromissi-avioliittoon. Giordano kirjoittaa upeasti ja koskettavasti, kieli on nautinnollista. Lapsuusvaihe on jopa dekka...

S. 153: "Millainen maailma olisi, jos tietäisimme syntyvämme uudestaan, kenen tahansa asemaan?" Kenelle: Kaikille, jotka aikovat sanallakaan osallistua keskusteluihin, joissa käytetään sanoja "kehitysyhteistyö", "mamu", "Afrikka", "Kolmas maailma", "kehitysapu", "YK" tai "ihminen". Jälkimaku: Torstai on toivoa täynnä. Aidosti humaani ja silti tietoa täynnä oleva kirja Afrikasta. Mistä tämä optimismi oikein tulee? Ei voi kuin ihailla. Starat: 5. Koska tämä on omassa kolumnikokoelma-genressään paras kokoelma, jonka olen lukenut. Koska tämä avarsi positiivisella tavalla maailmankuvaani Afrikan suhteen enemmän kuin koko kouluaika yhteensä. Ja koska tämä ensimmäistä kertaa todistaa sen, että blogi voi toimia kirjana. Hyvä teksti ei katso formaatin rajoja.

Summa summarum: Mitä uutta nyt sitten sanoisi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teoksesta, jota on ylistetty kaikkialla tv:ssä ja lehdissä ja joka on hämmentävän, pökerryttävän hyvä epäsuomalaisella tavalla? Hyvät ihmiset. Lukekaa tämä! Arvio: Kyseessä ei ole "vain" kirja Afrikasta. Kyseessä on kirja ihmisistä, jotka elävät kuka missäkin, enemmän tai vähemmän onnekkaina, mustina tai valkoisina, toiveikkaina tai liian murrettuina toivomaan ketään tai mitään. Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa ja hän kertoo varastaneensa kirjaan näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa. Onneksi meille. Teosta ei tosiaan ole kirjoitettu marraskuussa Martsarissa Daim-patukka toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Kauimpana kuolemasta on kansainvälisen tason romaani tavalla, jota Suomessa harvoin näkee. Hirvosen esikoinen Että hän muistaisi saman päätyi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai kansainvälistä menestystä. Toivon tälle samaa. Aluksi kirja tuntuu hieman mutkikkaalta. Kahden kertojan, E...