INAhdus

Summa summarum: Kuka pelkää venäläisiä klassikoita? On pakko esitellä yksi kesän lempparikirjoistani, vaikka se onkin oman talon kirja: Vappu Orlovin toimittama ja suomentama Venäläisiä kertojia (Avain). Olin kirjasta etukäteen hurmiossa ja olen edelleen. Orlov poimi klassikoista omat suosikkitarinansa ja suosittelen ehdottomasti kaikille niille, jotka pelkäävät venäläisiä klassikoita, mutta haluaisivat keskustella niistä sivistyneesti. Annan jopa takuun: tämän kirjan jälkeen voit esittää muutaman knoppitiedon, joka vaientaa muut viisastelijat. (Niille, jotka haluavat kirjasta Venäjää tuntevan pro-kritiikin, suosittelen Kiiltomatoa) Arvio: Ilahduin heti alun tiiviistä kirjailijaesittelyistä. En itsekään enää muistanut, kuka kuoli keuhkotautiin ja kuka kaksintaisteluun, traagisestihan he tuppasivat kuolemaan kaikki. Mukaan on poimittu grand old maneja (mm. Tolstoi, Dostojevski, Gogol), mutta myös vähemmän tunnettuja, kuten Saltykov ja Leskov. Kertomukset edustavat eri lajityyppejä: on...

Sain tänään työpöydälle yllärinä oman talon kirjan, josta on pakko kertoa heti - en muistanut tämän tulevan vielä ennen lomaa, vaikka on setiltään melkein Inahduksen mittatilauskirja! Nimittäin: Venäläisiä kertojia (Avain). Ah! Pitkäaikaiset lukijat ymmärtävät tämän hurmion - ei kesää ilman venäläisiä klassikoita! Viime kesänä luin taas kerran Tsehovin novelleja, mutta tänä kesänä saan sivistää itseäni jollain ihan uudellakin. Teoksen toimittaja ja kääntäjä Vappu Orlov on valinnut kokoelman omia lempparikertomuksiaan 1800-luvun suurilta venäläisiltä, suomentanut ne uudelleen ja lisännyt vielä pitkän esipuheen, taustiedot ja selitysosion (toim. huom. pitkä esipuhe on kiitettävä ja harvinainen asia näinä pikapuheiden päivinä). Ollakseni rehellinen en muistanut, että mukaan tulee perinteinen selitysosio: viimeksi Murakamia lukiessani mietin pari kertaa, mitä on tapahtunut kirjojen alaviitteille? Miksei käännöskirjoissa enää koskaan ole kääntäjien huomautuksia, varsinkin jos kielialue on t...

Summa summarum: Tarvitaan oma arvoasteikko. Leena Parkkisen Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanut "Sinun jälkeesi, Max" on niin erikoinen ja taitava teos, ettei se saa mitään esikoiskirja-armoa. Sen voi arvioida suoraan hyvänä, ehdottoman eurooppalaisena romaanina, jossa siamilaiset kaksoset seikkailevat 1920- ja 30-luvuilla dekadentin naisen perässä. Arvio: Entä pidinkö siitä? Yhtä hyvin voisi kysyä, pidänkö luontodokumentista, jossa leijonahylje raatelee kauniissa hidastetussa kuvassa pingviinin poikasen kappaleiksi. Tai Tanja Karpelan x:nen avioeron jälkeisestä murheellisesta syvähaastattelusta. Ei niistä pidä, mutta keskenkään ei voi jättää. Tämä teos kuuluu ehdottomasti lukekaa itse -osastoon. En vieläkään tiedä varmasti, mitä olen siitä mieltä. Aargh. Yritetään nyt jotain. Ensinnäkin Helsingin ja Euroopan kuvaus on nautittavaa ja riittävän autenttista (joskin ajoittainen rivous rikkoo illuusiota välillä). Eniten itselleni tulee mieleen Mika Waltarin Suuri Illusioni, ...

Summa summarum: Pieni suuri kirja saaristosta, elämästä ja kaikesta. Arvio: Lukijoiden suosituksesta hoksasin poistaa tämänkin sivistysvajeen vihdoin viimein - ja elämässäni täsmälleen oikeaan aikaan. Pari vuotta sitten osa fiiliksestä olisi mennyt ohi, koska olen saariston suhteen myöhäisherännäinen (ja tietysti sitäkin intomielisempi). Kirja sopii silti myös maa-, järvi-, city- ja avaruusihmisille, jotka tahtovat fundeerailla universumia. Voi lukea nopeasti, mutta suositellaan puolikeskittynyttä iltahetkeä luku kerrallaan. Hyvän unen takuu. En ihan heti muista, milloin olisin lukenut yhtä viisaan ja sympaattisen kirjan, joka kertoo kaiken olennaisen elämän ääripisteistä eli lapsuudesta ja vanhuudesta; tai pikkuvanhasta lapsesta ja lapsellisesta vanhuksesta. Rakastan Janssonin ironista huumoria ja osoittelematonta luontokuvausta. Arvio menee väkisinkin ylisanojen puolelle, mutta huomioikaa, että luin sen kesälomalla kelluessani toinen toistaan idyllisemmissä ulkosaarissa ja myös karme...

Summa summarum: Puhuttiin lukupiirissä kunkin lemppariklassikoista ja siitä, jäikö niistä paljonkin tajuamatta teininä. No jäi. Mutta ei hätää: klassikon tietää klassikoksi vasta, kun sen avaa kädet täristen 15 vuoden kuluttua ja riemastuu, koska kirja on vielä parempi kuin nuorena. Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva kuuluu näihin helmiin ja on ilmestynyt uutena suomennoksena. Onneksi - se on huippu! Arvio: En tiedä, mikä häiriö itselläni on päässä 1700-1800-lukujen kirjallisuuden suhteen, koska suurimmat klassikko-idolini ovat siltä ajalta kaikki. Jos uskoisin reinkarnaatioon, arvelisin olleeni hento ja kalpea perijätär-neitokainen, joka pimputteli päivät pianoa ja huokaili runoja kyykyssä palvoville kosijoille. Mutta kun en usko, niin täytyy vain todeta, että silloin kirjoitettiin yksinkertaisesti pirun hyvää kirjallisuutta - ehkä siksi, että yläluokan koko elämä kului antiikin kirjailijoita tankatessa ja kirjeitä kirjoitellessa muun huokailun lomassa. Loputhan eivät osanneet edes ...

Tammen Keltainen kirjasto -klassikkosarja on ainakin omassa mielessäni jonkunlainen klassikkosarjojen klassikko. Angstisina teinivuosina piti kahlata niitä kotikirjastosta läpi suurella kirjahimolla - those were the days! Oli vielä aikaa ja kaikki suuret tarinat lukematta. Olen Keltaiselle kirjastolle muutenkin kiitollisuudenvelassa siitä, että merkkasivat Syvää Sivistystä hakevalle teinille ne kirjat, jotka ainakin pitää lukea; vanhempiahan ei voinut siinä asiassa kuunnella tietenkään. No kuulkaa. Keltainen kirjasto täyttää 55 vuotta ja sen kunniaksi Tammi on päättänyt pläjäyttää osan klassikoista keltaisiksi pokkareiksi! Nyt on siis mahdollisuus ostaa edullisesti (= alle kympillä) kokeilumielessä niitäkin nobelisteja tai klassikoita, joita ei ole saanut aikaiseksi tähän asti ja jos löytää hyvän syyn olla edelleen saamatta, vahinko ei ole suuren suuri. Pitäisi varmaan vastustaa periaatteesta tällaista klassikoiden halpamyyntiä ja kertakäyttöistämistä, mutten vastusta kuitenkaan. Kaikk...

Aaargh! Voi tätä Inahtajan tuskaa: luin eilen loppuun Revolutionary Roadin ja piti kirjoittaa arvio uusiksi, koska kirja todellakin paranee ja oikeastaan käynnistyy vikan kolmaosan aikana - ja kuinka ollakaan, tämän aamun Hesarissa on Antti Majanderin hillittömän hyvä koko sivun arvio kirjasta osuvalla otsikolla "Unelmaparin loistava tulevaisuus jää taakse": kilpaile nyt sen kanssa sitten.. ;) En kilpaile: Majanderin arvio on erinomaisen tyhjentävä, joten lukekaa se, jos Hesari on jossain lähettyvillä. Jos ei ole, niin lukekaa takinkääntöni alla - korkeakirjallisen kritiikin sijaan käsittelen kirjan sukupolviromaanina, päähenkilöt kun ovat melkein kolmekymppisiä, mikä herätti itsessäni lopulta eniten ristiriitaisia tuntemuksia. En puutu myöskään Amerikka-näkökulmaan enää, sen voi lukea aiemmasta arviostani. Summa summarum: Revolutionary Road -elokuva saa Suomen ensi-iltansa 30.1. Suosittelen kirjaa siitä huolimatta. ;) Helpotuksekseni Majanderkin toteaa kirjan maistuvan jonki...

Sain kollegalta lainaan hienon näköisen klassikon uunituoreena painoksena. Takakansitekstin jälkeen tuli tuttu ja kauhea nolostus: ai tällanen, miten mä nyt oon tänkin voinut missata täysin... Päästyäni vähän yli puoliväliin selvisi tänään, mistä TODELLA on kysymys: Kate Winslet voitti jonkun palkinnon elokuvasta nimeltä Revolutionary Road - siinäpä selitys siihen, miksi tämä Richard Yatesin vuonna 1961 ilmestynyt Revolutionary Road -esikoinen on herätetty henkiin suomeksikin (ja huom: todella harvinaislaatuisesti englanninkielisellä nimellä - että kaikki hoksaavat leffa-yhteyden, ehkä ;). Innostuin kirjasta takakannen perusteella kovasti - Kurt Vonnegut vertaa teosta Kultahattuun. Virhe: liikaa odotuksia. Ei tämä kyllä mikään Kultahattu ole (yksi lemppariklassikoitani muuten, lukekaa, jos on jäänyt väliin - kirjailija on F. Scott Fitzgerald ja kyllä, siitä on se kuuluisa Robert Redford - Mia Farrow -leffa "The Great Gatsby"). Amerikkalainen keskiluokka on ilmeisesti Bushin j...

Keksin viimein lukijoille hauskaa luettavaa kaamosaikaan! Oma kaikkien aikojen ykköshumoristi-suosikkini on pakinoitsija Olli, jonka unohtumisen haluan estää kaikin keinoin! Ikävät uutiset: Otava on julkaissut vielä 90-luvulla uusintakokoelmia Ollin parhaista pakinoista (uusin vuodelta 1994: Vastoin ohjeita: toiset sata parasta pakinaa), mutta niitä taitaa löytyä enää divareista. Muuten kehotan turvautumaan kirjastolaitokseen, josta Ollin pakinoita löytyy vielä, luojan kiitos! Ollin oikea nimi oli Väinö Nuorteva, kirjoitti pakinoita 20-luvulta 60-luvulle. Ollin huumoria on haastavaa selittää, mutta hyvä kirjallinen kuvaus löytyy Wikipediasta . Itselleni Ollin huumori on periytynyt vaarilta suoraan alenevassa polvessa äidille, jolla on perintönä monta Ollin alkuperäistä pakinakokoelmaa 20-luvulta!! Harrastamme kesäisin mökillä Ollin pakinoiden ääneenluentaa, josta ei keskimäärin tule mitään, koska kumpikaan ei pääse hihitykseltä kolmatta lausetta pidemmälle: riittää kun aloitamme vakioh...

Summa summarum: Jos ihmettelet vähän epävarmana, mistä tositv-sarjasta nämä Viita ja Meriluoto nyt ovatkaan tuttuja, niin joulukuussa tiedät (= eivät mistään). Yhdestä Suomen kuuluisimmasta kirjailijaparista tulee elokuva Putoavia enkeleitä 5.12. Elokuva perustuu Aila Meriluodon elämäkertaan Viidasta - kirja tuli nyt pokkarina ja suosittelen lukemaan sen elokuvasta riippumatta; näin leffan ennakossa ja kyseessä on kaksi melko erillistä taideteosta. Tommi Korpela räjäyttää kyllä tajunnan Lauri Viitana, mutta koska tämä ei ole leffa-arvio, se siitä tällä erää. Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Me...

Hui, nobelisti! Lukeeko niitä kukaan? Tässä yksi tuore lukuyritys tämän päivän Nobel-julkistusta odotellessa. Summa summarum : Saramago on nobelisti vm-98, eikä ihan vaativimmasta päästä. Pystyy lukemaan iltaisinkin, noin 10 sivua kerrallaan. Arvio: Saramagon karismaattisen telkkarihaastattelun jälkeen piti tarttua pitkästä aikaa nobelistiin, ihan vain todistaakseen itselleen, että vielä pystyy. Saramagon tunnetumpi romaani on tätä edeltänyt Kertomus näkevistä. Kirjailija itse pitää itseään suurena humoristina ja toivoo lukijoiden nauravan katketakseen, mutta eh – itse löydän lähinnä aika karua mustaa huumoria ja korkeintaan takakannessa luvattua satiiria. Saramago kirjoittaa allegorioita. Lähtökohta on loistava: kaupunkilaiset lakkaavat kuolemasta. Siitä seuraa hyvää ja osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja hauskojakin kohtauksia, mutta pullamössösukupolven edustajana en ihan tajua Saramagon vaikeasti pureskeltavaa tajunnanvirtatyyliä. Välillä lauseet kestävät koko sivun tai enemmänkin ja v...

Yleisön pyynnöstä, yksi klassikkoarvio heti lisää. ;) Summa summarum : Universumi suosittelee! Calvino on yksi niitä klassikkokirjailijoita, jotka kestävät aikaa ja paranevat vaan. Jos luet yhden Calvinon sivistyksen vuoksi, niin se on tämä. Älä missään nimessä ota sitä Jos talviyönä matkamies -kummallisuutta. Paroni puussa on sen sijaan samaa absurdia komiikkaa, jos haluat jatkaa Calvino-tiellä. Arvio: Jännitti tarttua uudestaan Kosmokomiikkaan, Calvino-vaiheen kävin läpi joskus lukioaikana, jolloin piti lukea kerralla kaikki. Mutta ei huolta: Calvino on edelleen pop, hip, retro ja muutenkin kuumottavaa kamaa ja diippii shittii – tai miten ne nuoret nyt sanoo nykyään. Tammen keltaisessa kirjastossa julkaistiin uudelleen täydennetty versio Koko kosmokomiikkaa, kiitos siitä kulttuuriteosta! Riemastuin jo ekasta tarinasta: kerta kaikkiaan hupaisaa, nerokasta, kekseliästä ja absurdia tarinointia universumin eri vaiheista yhden mystisen kantaisän kokemana. Vaihtoehtoinen näkökulma oikeasta...