Stephen King: Cujo

Cujo, 1981 (Book Studio 1992), 374 s.

Cujo on jättimäisen kokoinen Bernhardinkoira, joka näyttää kokonsa puolesta hurjalta, mutta on maailman kiltein ja ystävällisin koira. Cujo kuuluu 10-vuotiaalle Brett-pojalle, joka asuu äitinsä ja alkoholisoituneen isänsä kanssa syrjässä maaseudulla. Isä pitää pihan vanhassa ladossa autokorjaamoa, ja Cujo saa liikuskella pihapiirissä täysin vapaasti. 

On kaikkien aikojen kuumin kesä. Eräänä päivänä Cujo jahtaa leikkisästi jänistä niityllä, ja juuttuu piilossa olleeseen ikivanhaan maanalaiseen kalkkikiviluolaan. Luolassa oleskeleva lepakkolauma pyrähtää lentoon, ja yksi niistä pääsee raapaisemaan Cujoa. Seuraukset ovat kammottavat, eikä Cujo enää koskaan palaa entiselleen.

Samaan aikaan toisella puolen pientä maalaiskaupunkia Donna ja Vic Trentonin avioliitto rakoilee. Vic joutuu lähtemään kahden viikon työmatkalle, joten Donna jää yksin kotiin pariskunnan 4-vuotiaan pojan kanssa.

Olen kauhukirjallisuuden ystävä ja pitkäaikainen Stephen Kingin fani. Kirjoja on luettuna pitkälle toistakymmentä, ja onneksi vielä enemmän lukemattomia, nimittäin Cujokaan ei onnistunut pettämään, vaan oli juuri sopivaa luettavaa tähän hieman ahdistuneeseen kevääseen. Kingillä on mielestäni hieno taito osata todella pohjustaa hahmojaan (joskus vähän liikaakin), joten heihin kiintyy kirjan aikana, heidän kohtalonsa oikeasti kiinnostaa. Juuri tästä syystä Cujo oli mielestäni hyvä, halusin todella tietää, mitä päähenkilöille tapahtuu, ja toivoin heille parasta. Toisaalta kirja oli myös hyvin ahdistava ja todentuntuinen.  Hahmoista Cujo itse on tietenkin yksi muiden joukossa, ja kirjassa onkin taitavasti kuvattu muutos kiltistä ja uskollisesta ihmisen parhaasta ystävästä raivohulluksi hirviöksi. 

Ei tämä nyt ihan lemppari-Kingieni tasolle yltänyt, mutta tähän hetkeen Cujo oli hyvin koukuttava ja nopealukuinen. Ei nyt tietenkään mitään varsinaista hyvän mielen kirjallisuutta, kuten ei varmaan kukaan kauhukirjalta oletakaan. 

♛ ♛ ♛½

Löytyykö sieltä muita Stephen King -faneja? 

John Irving: Garpin maailma

The World According to Garp, 1978 (Tammi 1987), 560 s.

Garpin maailma kertoo T.S. Garpista, pojasta, joka saa alkunsa hieman kyseenalaisella tavalla. Garp viettää lapsuutensa Steeringin eliittikoulussa sairaanhoitajaäitinsä Jenny Fieldsin kasvattamana. Pikkuhiljaa pienestä Garpista kasvaa nuori mies, joka viihtyy painisaleissa, juoksulenkeillä ja naisten kanssa heilastellessa. Tie vie Steeringistä Wieniin, ja sieltä kohti avioliittoa, perhe-elämää ja kirjailijan uraa.

Kirjassa ei ole tarkkaan saneltua juonta, vaan ennen kaikkea Garpin maailmassa seurataan Garpin ja tämän perheen ja läheisten arkista elämää: avio-ongelmia, pettämisiä, pettymyksiä ja onnistumisia uralla sekä vanhempien huolestumista lapsistaan. Keskeisessä osassa on myös Garpin äiti Jenny, josta tulee myös kirjailija, ja sen myötä kulttihahmo - feministijohtaja, joka kerää ympärilleen mitä eriskummallisimpia ihmisiä. 

Olin odottanut Garpin maailman lukemista kauan, ja se onkin ensimmäinen lukemani omasta Hyllynlämmittäjät-pinostani. Ja myös ensimmäinen (ja kukaties viimeinen) lukemani kirja John Irvingiltä. Nimittäin tiedättekö sen tunteen, kun alatte lukea kirjaa, jota kaikki muut tuntuvat rakastavan. Ihan oikeasti, tuntuu, että Garpin maailmaa on hyvin moni tietämäni henkilö hehkuttanut ja jopa julistanut lempparikseen. Joten halusin todella pitää siitä. Mutta ei niin ei. Tuntuu, että minussa itsessäni on nyt jokin vika, kun teilaan kirjan, joka on niin suosittu ja pidetty, mutta minä en vain innostunut Garpin maailmasta yhtään. :( Ja sen huomasikin sitten siinä, että tämän lukemiseen meni lähes kaksi kuukautta.

Syy siihen, että en pitänyt, oli se, että kirja oli mielestäni yksinkertaisesti todella tylsä. Sen huumori tai filosofia tai ihana tunnelma tai mikä sitten onkaan mikä tässä kaikkia viehättää, ei vain kertakaikkiaan näyttäytynyt minulle lainkaan. Myös juonellisesti kirja oli mielestäni puuduttava, vaikka usein pidän kirjoista ja elokuvista, joissa seurataan päähenkilön elämää ilman sen tarkempaa juonta. Mietin alusta puoliväliin saakka, että kyllä tämä kohta tästä kunnolla alkaa. Puolivälin jälkeen tajusin, että ehkä ei enää kannata odottaa, että se siitä muuttuisi, vaan lukea se nyt urheasti loppuun. 

Onko teillä kirjoja, joista kaikki muut tuntuvat pitävät, paitsi te itse? Ja en nyt siis tarkoita sellaisia suoraan kahtia jakavia kirjoja, vaan oikeasti sellaisia, joiden pitämättömyyden kanssa tunnette olevanne täysin yksin? 

Tai onko siellä ketään muuta, joka ei innostunut Garpin maailmasta?

♛ ♛

Helmikuun luetut

Helmikuu ei ollut minulle mikään menestyksekäs kuukausi lukurintamalla.

Tosiaan muutimme 1.2. uuteen kotiin, joten muutto verotti viikon verran lähes kaiken vapaa-ajan, ensin pakkaamiseen ja sitten purkamiseen ja järjestelyyn. En oikein siinä kaaoksen keskellä olisi edes osannut rauhoittua lukemaan. No, paikat järjestyivät pian (kirjahyllykin on kuvassa jo löytänyt oman paikkansa ja järjestyksensä :), mutta se lukuilo ei sitten palannutkaan. Tämä aiheutti monenlaista pohdintaa ja itsetutkiskelua tämän harrastuksen tiimoilta. :D

Tätä havainnollistamaan surullisen koominen helmikuun luetut-lista: 

- Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla

Joo. Eli huijasin jo postauksen otsikossa, jonka pitäisi olla Helmikuun luettu, ei luetut. Sain tasan yhden kirjan luettua loppuun asti helmikuussa. 

Suurimpana syynä lukemattomuuteeni on ollut yksinkertaisesti kiire ja stressi. Oman alan kesätöiden etsiminen (ja löytäminen, jee!), opparin suunnittelu (ainakin ajatuksen tasolla), muutamat tentit ja jopa kuusi ryhmätyötä. Mutta ihan kaikesta en voi kiirettä syyttää, nimittäin on niitä vapaapäiviäkin mahtunut joukkoon varsin monta. Lukemattomuuteen on valitettavasti hyvin vahvasti vaikuttanut se, että en vain ole päässyt uudessa kodissa siihen "lukutunnelmaan". Tätä on vaikea selittää. Vanhassa asunnossa minulla oli ikioma lukunurkkaus makuuhuoneessa, jossa oli iso nahkanojatuoli ja jalkalamppu. Siihen tuoliin istahtaessa oli aina helppo uppoutua kirjojen maailmaan. Surukseni uuden kodin makuuhuone on kovin pieni, eikä sinne mahtunut nojatuolia. Ja olohuoneessa minun on vaikea lukea, jos mies on kotona. :D En olisi uskonut, että onnistuisin tekemään tästä asiasta ongelmaa, kun uusi koti on muuten aivan ihana, niin paljon kivempi kuin vanha. Että lukupaikka voisi vaikuttaa näin paljon. Miten teillä muilla on? Pystyttekö rauhoittumaan tuntikausiksi lukemaan mihin vain, vai onko paikalla merkitystä lukuintoon?

Ja kyllä minä silti olen lukenut! En vain ole saanut kirjoja loppuun asti. Kerroinkin viime postauksessa, että olin jo tammikuusta asti "kirjastokierteessä", siis joka kerta jo ennen kuin sain edellisen luettua, olisi seuraava varaus pitänyt jo hakea kirjaston hyllyltä. Tämähän on varmasti kirjabloggaajille ihan normaali, ihanakin tilanne, mutta itse ahdistuin siitä, että oli lukulista jo parin kirjan päähän "pakon sanelemana" suunniteltu. Vaikka kaikki ne kirjat olivat ihan itse varaamiani ja himoitsemiani..! Mutta mutta. Ehkä minulle vaan sopii hieman hitaampi tahti. Että luen ne uutuudet vasta sitten, kun muita ne eivät enää kiinnosta, ja voin rauhassa uusia lainojani. :D Tai sitten yksi uutuus silloin tällöin, ja välissä vanhempia tai omia kirjoja, joiden kanssa saa vitkutella niin paljon kuin haluaa. :)  

Tämä opiskelukiire, lukunurkkauksen menetys sekä aikataulutuksen aiheuttama stressi näkyi sitten siinä, että minulla jäi kesken esimerkiksi Beth Lewisin Suden tie sekä Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Ja menin vielä molemmat spoilaamaan itseltäni sen verran, että eipä tarvitse enää uudestaan niitä lainata. :D Kiinnostavia kirjoja olivat molemmat, mutta tällä kertaa ei lukuinto vain riittänyt niihin! Uutta Rei Shimuraakin olin jonottanut kauan, mutta päätin, etten postaa siitä, kun kyseessä on kuitenkin kirjasarjan yksittäinen osa. Löytyykö sieltä muuten muita Rei Shimura -faneja? 

Tiedän, etten ole mitään selityksiä velkaa lukemattomuudesta, mutta näitä asioita on ihan kiva pohtia itsekseenkin. Että mikä vaikuttaa siihen, luenko vai enkö. Tämä on kuitenkin rakas ja tärkeä harrastus, jonka haluan jatkuvan loppuelämäni. Luulen, että maaliskuu tulee menemään samoissa tunnelmissa. Tällä hetkellä luen paria oman hyllyn kirjaa hitaaaaasti. Pakottaminen nyt ainakin tappaa kaiken innon, joten luen silloin, kun tekee mieli. Ajattelen positiivisesti, että se, etten nyt tällä hetkellä lue paljoa, tarkoittaa vain sitä, että elämä vaatii nyt enemmän aikaa muille asioille! :)

Aurinkoista maaliskuuta! :)

Joyce Carol Oates: Blondi

Blonde, 2000 (Otava 2001), 943 s.

Luin vuosi sitten joulun aikoihin Joyce Carol Oatesin kirjan Sisareni, rakkaani. Pidin siitä todella paljon, ja siitä lähtien kirjailijan muutkin teokset, ykkösenä Blondi, kiinnostivat kovasti. Oatesin omaperäinen kirjoitustyyli yhdistettynä Marilyn Monroen tarinaan kuulosti sellaiselta yhdistelmältä, että se olisi pakko päästä lukemaan. Nyt se on sitten luettu. Blondi. Järkäle, jonka lukemista odotin kauan, ja johon oli lopulta hyvin vaikea tarttua. Jonka lukeminen oli aluksi takkuavaa, sitten koukuttavaa ja lopuksi niitä molempia yhtä aikaa. Paras sana, jolla voisin kuvailla tätä koko lukukokemusta, olisikin varmasti ristiriitainen.

"Norma Jeane Baker on kiharapäinen, isätön tyttö, joka jumaloi äitiään Gladysia. Mutta Gladys laittaa "lääkevettä" Norma Jeanen juomaan, kylvettää tulikuumassa vedessä, ajaa autolla pensaspalojen keskelle. Gladys viedään mielisairaalaan, Norma Jeane orpokotiin."Vielä minä saan teidät rakastamaan itseäni", Norma Jeane sanoo."

Blondi on fiktiivinen elämäkerta Norma Jeane Bakerista, joka tunnetaan tänäkin päivänä paremmin nimellä Marilyn Monroe. Norma Jeane kasvaa ujosta lapsesta häikäisevän kauniiksi nuoreksi naiseksi Los Angelesin piirikunnan holhokkina, ja solmii ensimmäisen avioliittonsa jo 16-vuotiaana. Ruskeahiuksisen Norma Jeanen matka legendaariseksi Vaaleaksi näyttelijättäreksi ei kuitenkaan ole helppo. Viettelevän ja seksikkään blondin sisällä asustaa älykäs, mutta eksynyt ja yksinäinen tyttö, joka kaipaa vain rakkautta, mutta rakkauden sijaan tuleekin hyväksikäytetyksi Studion ja lukuisten eri miesten taholta.

"Studion elokuvatuottajilla on hyeenan hymy, mutta he antavat Norma Jeanelle roolin. Itsetunnoltaan hauraasta luonnonlahjakkuudesta kasvaa elokuvataivaan kiintotähti, jumaloitu legenda, joka tunnetaan toisella nimellä."

Tarina kulkee niin sivullisten, aviomiesten, sijaisäidin, rakastajien ja työtovereiden kuin Norma Jeanen itsensä (myös tämän lukuisten eri roolien - joista Marilyn, ainakin aluksi, on yksi muiden joukossa) kautta. Välillä kerronta on kuin hengästynyttä tajunnanvirtaa, välillä päästään lukemaan katkelmia päiväkirjoista, sekä useita Norma Jeanen kirjoittamia runoja. Lukijalle paljastetaan niin intiimejä ja herkkiä asioita, että luulisi jo tuntevan päähenkilön, mutta Norma Jeane, Marilyn, on arvoitus, jota ei voi pohjimmiltaan tuntea. Mitä pidemmälle kohti karua loppua tarina etenee, sitä sekavammaksi Norma Jeanen äänikin muuttuu.

Täydellisen tiimalasivartalon ja peroksidilla vaalennetun hiuspehkon alla Norma Jeane, Marilyn, on hyvin epävarma itsestään. Lukiessa mielessäni vuorottelivat niin ihailu kuin inho ja paha olokin. Halveksuin hyväksikäyttäjiä; sitä, että Marilynista tehtiin tuote, jonka avulla Studio ja lukuisat eri miehet kartuttivat omaisuuttaan, josta Norma Jeanelle itselleen jäi vain rippeet. Välillä taas tunsin sääliä Norma Jeanen hysteerisyyden ja heikkomielisyyden vuoksi.

Blondi oli minulle lukukokemuksena todella hieno, mutta hyvin ristiriitainen. Aloittelin kirjaa jo heti joulun jälkeen, mutta se ei niin vain imaissutkaan minua mukaansa. Blondi on hyvin paksu, lähes 1000-sivuinen eepos, ja minä todella hidas lukemaan. Ehkä hölmöä, mutta minusta tuntui, että kirja oli niin pitkä, että se jollain tavalla meinasi uuvuttaa minut jo ennen kuin olin edes päässyt siihen kunnolla sisään. Yritinkin suhtautua siihen niin, että lukemisen kanssa ei olisi mikään kiire. Luin ensimmäistä sataa sivua monta päivää, ja siinä ohessa pari muutakin lyhyempää kirjaa alusta loppuun.

Päästessäni lapsuusvaiheesta eteenpäin jäin kuitenkin kirjan pauloihin niin, että sitä oli luettava joka päivä, monta kertaa päivässä. Tunnelmaa, joka teki kirjasta todella kiinnostavan ja koukuttavan, mutta samalla sai oman olon tuntumaan varsin kurjalta, löytyi tästäkin kirjasta jo hyvinkin alusta lähtien. Ajasta toiseen siirtymiset, Norma Jeanen sekavat ajatukset, unen ja todellisuuden välillä liikkuminen ja jatkuva kertojan muuttuminen tekivät lukukokemuksesta raskaan. Silti tämä kaikki oli kirjotettu niin taitavasti, että vaikka halusin usein pitää lukemisesta pientä taukoa, teki mieli palata kirjan sivuille jo kymmenen minuutin kuluttua. Valvoin kirjan kanssa useana iltana pikkutunneille saakka, ja päivisin koulussa istuessa mielikuvitukseni harhaili kotona odottavan kirjan sivuille.

Kiinnostun usein tarinoista (sekä fiktiivisistä, että elämäkerrallisista), joissa mikään ei ole lopulta sitä, miltä näyttää. Marilyn Monroen ihailtu, legendaarinen kauneus vanhan Hollywoodin loistossa ei takaa onnellista elämää, vaan kuten kaikki varmasti tietävät, tarina on lopulta karu, traaginen ja surullinenkin. Kirja menee niin syvälle Marilynin elämään, ajatuksiin, ongelmiin ja jopa seksuaalisuuteen, että sen lukeminen tuntuu jo lähes tunkeilevalta - vaikka kyseessä on fiktiivinen teos! Marilyn Monroen elämää leimasivat lukuisat skandaalit; eroon päättyneet avioliitot, rakkaussuhteet, maine hankalana työtoverina, terveysongelmat, lääkkeiden väärinkäyttö, itsemurhayritykset, abortit ja lapsettomuus, joita tarkastellaan valikoidusti kirjassa. Vaikka kirja onkin puhtaasti fiktiivinen, on sen tapahtumat hyvin helppo uskoa. Vaikka suuri osa tapahtumista voi hyvin ollakin totta, oli pakko oikein muistuttaa itselleni, että tämä kirja on vain Joyce Carol Oatesin kehittämä versio tapahtumista ja henkilöstä Marilyn Monroen takana.

Lukiessa minusta tuntui, kuin minulla olisi koko ajan ollut jokin pieni kiire saada kirja loppuun luetuksi. Nyt kun se on loppu, on tyhjä olo. Jään pohtimaan kirjaa varmasti pitkäksi aikaa. Nyt oli pakko saada heti jotain kirjoitettua, ennen kuin tuoreimmat tuntemukset häipyvät mielestäni. Oates on kyllä kahden luetun perusteella hieno kirjailija, ja haluan ehdottomasti lukea häneltä muutakin, kunhan aikaa hieman kuluu.

Onko siellä muita Blondin lukeneita?

♛ ♛ ♛ ♛

Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani

Expeditionen: Min kärlekshistoria, 2013 (LIKE 2015), 288 s.

Vuonna 1897 Andreé-retkikunta, kolme ruotsalaista miestä, lähti vetykaasupallolla valloittamaan Pohjoisnapaa. Tarkoituksena oli pallolla leijaillen pudottaa Pohjoisnavalle poiju, jossa julistettaisiin miesten olleen siellä ensimmäisenä. Siitä sitten lennettäisiin suoraan sivistyksen pariin, Kanadaan tai Venäjälle tai mihin tuuli pallon kuljettaisikaan. Valloitusta varten ei tarvitsisi edes laskeutua jäätikölle. 

Asiat menivät kuitenkin pieleen jo nousuvaiheessa. Vetypallon laahausköydet menetettiin heti, ja pallo lähti lentämään hallitsemattoman korkealle ja nopeasti, tuulen mukana. Lopulta retkikunnan vetypallo haaksirikkoutui jäätikölle, pitkän matkaa ennen kuin oltiin edes Pohjoisnavan kohdalla. Silti sivistyksen pariin oli satoja kilometrejä. Retkikunta pakkasi tarvikkeensa kolmeen rekeen ja lähti vaeltamaan jäätiköllä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän ruumiinsa ja tavaransa löydettiin jäätikön ympäröimältä Valkosaarelta läheltä Huippuvuoria. Heidän päiväkirjansa olivat lukukelpoisia ja filmirullansa pystyttiin yhä kehittämään. Asiaa tutkittiin ja kehiteltiin monia erilaisia teorioita siitä, mitä retkikunnalle oikein oli tapahtunut. Mikä heidät oli tappanut?

Yli sata vuotta myöhemmin ruotsalainen lääkäri ja kuvittaja Bea Uusma avaa mysteerin uudelleen. Hän on syventynyt asiaan perusteellisesti ja tutkinut tapausta kenties intohimoisemmin kuin vielä kukaan muu. Bea Uusma käy kirjassa läpi retkikunnan taustat, päiväkirjat, ruumiinavausraportit, mahdolliset kuolinsyyt ja pohtii useasta eri näkökulmasta, mitä oikein tapahtui. Päästäkseen lähemmäs retkikuntaa hän käy jopa itse Valkosaarella, jonne on lähes mahdoton päästä tuulten ja ajojäiden vuoksi.

Kirjaa on todella mielenkiintoista lukea. Lukiessani jännitin jatkuvasti, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja miten kaikki päättyykään. Teos etenee loogisessa järjestyksessä: ensin käydään läpi retkikunnan matkan kulku, jonka jälkeen siirrytään pohtimaan ja analysoimaan sitä, mitä heille tapahtui. Kirjassa esiintyvät tiedot on perusteellisesti tutkittu ja perusteltu, ja varsinaista spekulaatiota on lopuksi vain vähän. Bea Uusma tietenkin esittää oman arvauksensa siitä, miten retkikunnan viimeiset hetket ovat menneet, ja kirjan lukiessani tulen itsekin siihen tulokseen, että se vaikuttaa kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta. 

Kirja on myös visuaalisesti hieno, sisältäen erilaisia värejä, piirroksia, karttoja, taulukoita ja valokuvia niin alkuperäisestä retkikunnasta ja heidän jälkeen jättämistään esineistä kuin Uusman omiltakin aiheeseen liittyviltä reissuilta. Tämä tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman, ja miellyttävän nopean lukea tai selailla muuten vaan.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kaikenlaisista oikeasti tapahtuneista mysteereistä, joissa luonto on osana. Hyvänä esimerkkinä samantyyppisistä tapauksista on mielestäni Jon Krakauerin kirjoittama Erämaan armoille, tai esimerkiksi Djatlovin solan onnettomuus. Löytyykö sieltä muita aiheesta kiinnostuneita? Mikäli jollakulla tulee mieleen saman tyylisiä lukusuosituksia, otan myös niitä illolla vastaan!

♛ ♛ ♛ ♛ 

Tove Jansson: Reilua peliä

Rent spel, 1990, 139 s.

Arki alkoi pitkän loman jälkeen paljon raskaampana, kuin osasin odottaakaan. Koulujuttuja olen hoidellut vasta pari päivää, mutta silti voimat ovat jo nyt niin lopussa, että ei ole oikein edes tehnyt mieli lukea. Kaiken lisäksi minulla on tällä hetkellä kesken ehkäpä maailman paksuin kirja (Joyce Carol Oatesin Blondi), joka on kylläkin hyvä, mutta tuntuu niin loppumattomalta, että lannistaa jo senkin takia vähäisiä lukuvoimiani (typerää ajatella näin, mutta minkäs sille voi). 

Kaipasin jotain piristystä, ja tällainen pieni Tove Janssonin kirja löytyi omasta hyllystä. En ollut lukenut Tove Janssonilta vielä ainuttakaan aikuisten kirjaa (tai ehkä yhden, joskus teini-ikäisenä?), vaikka Muumi-kirjat ovat lemppareitani lapsuudesta saakka, ja Muumipeikko-sarjakuvatkin tuttuja jo monen vuoden ajan. 

Reilua peliä kertoo kahdesta taiteilijasta, Marista ja Jonnasta, jotka asuvat saman kerrostalon eri rapuissa, heidän kotejaan erottaa vain ullakkokäytävä. Mari ja Jonna ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kenties juuri siksi he sopivat niin hyvin yhteen ja täydentävät toinen toisiaan.

Reilua peliä oli mielestäni hyvä kirja. Lyhyt ja helposti lähestyttävä. Kirja koostuu luvuista, jotka ovat oikeastaan lyhyitä novelleja. Kirjassa matkustellaan, katsellaan elokuvia, kinastellaan, kohdataan myrsky ja ollaan hetkessä. Kirjan tapahtumat ja mietteet ovat varsin arkipäiväisiä, mutta ehkä juuri sen vuoksi jotenkin hyvin rauhoittavia.

Muumeja kohtaan tuntemani rakkauden tasolle tämä kirja ei yltänyt, mutta toisaalta eipä niitä oikein voikaan (eikä tarvitsekaan) verrata. Paljon samaa tyyliä niistä silti löytyi. Tätä lukiessa tuntui, että stressi helpotti hieman. Luvuissa, joissa oltiin veneellä tai saaressa, pystyin melkein kuvittelemaan, että olisi kesä. :)

Shari Lapena: Hyvä naapuri

The Couple Next Door, 2016 (Otava 2017), 316 s.

Nyt vähän väsyttää. En sitten viime yönä nukkunut ollenkaan, koska minulla oli tämä kirja kesken. Aloitin tämän illalla ennen saunaa, ja niinhän se oli sitten ihan pakko lukea loppuun asti. Puoli kolmen aikaan katsoin kelloa ja sanoin itselleni, että enää tämä luku, ja sitten menen nukkumaan. Mutta niin vaan olin juuri päässyt viimeiselle sivulle, kun miehen herätyskello herätti töihin heräämisen merkiksi (no, minulla oli onneksi vapaa). Koko alkuvuoden kestäneen lukujumituksen jälkeen olen niin kiitollinen, että tällainen kirja valikoitui nyt minulle. Se oli nimittäin ehkä paras (ja nopein) lukuinnon palautus, mitä olen kokenut vähään aikaan.

Hyvä naapuri kertoo kolmekymppisestä pariskunnasta Annesta ja Marcosta, joiden elämä pyyhkii hyvin: heillä on ihana pieni vauva ja tyylikäs koti hyvällä alueella. Eräänä iltana Anne ja Marco kutsutaan seinänaapurin juhlistamaan naapurin syntymäpäiviä, mutta sitten lapsenvahti peruu yllättäen. Juhlat meinaavat jo jäädä välistä, kunnes Marco taivuttelee Annen jättämään vauvan kotiin nukkumaan. Mitä muka voisi tapahtua, kun he ottavat itkuhälyttimen mukaan naapuriin mennessään ja käyvät vuorotellen katsomassa vauvaa? Ilta sujuu rattoisasti, ja vauva nukkuu rauhassa omassa sängyssään, vanhempien käydessä häntä puolen tunnin välein katsomassa. Kotiin palatessa vanhempia odottaa kuitenkin suuri järkytys: vauva on poissa. Poliisit soitetaan paikalle, mutta lopulta pariskunta joutuukin itse pääepäillyiksi. 

Juoni sai minut kiinnostumaan jo ennen kirjan julkaisua. Kuulostaako tutulta? Minulla tuli tästä heti jo ennen lukemista mieleen kadonneen Madeleinen tapaus. Pidin myös kirjan rakenteesta hyvin paljon. Päähenkilöinä nähdään niin Anne, Marco kuin rikostutkija Rasbach. Henkilöiden ajatuksiin päästään sisälle, mutta silti lukijana on koko ajan varuillaan, mihin nyt voikaan luottaa ja mihin ei? Kirja eteni minun makuuni juuri sopivalla vauhdilla; asioita käsiteltiin tarpeeksi perusteellisesti, mutta silti tylsää hetkeä ei ehtinyt tulla, kun tapahtui jo jotain uutta. Joskus vain tulee näitä kirjoja, jotka ovat juuri siinä hetkessä niin koukuttavia ja jännittäviä, että niitä ei kertakaikkiaan voi laskea käsistään. Ja se ei edes välttämättä tarkoita sitä, että kirja jäisi mihinkään ikuisuuslemppareihin tai olisi mitenkään täydellinen. Minulle trillerit on muutenkin sellainen laji, josta nautin suuresti, mutta jotka harvemmin jäävät lemppareihin. Ei tästä siis uutta lempikirjaa tullut, mutta kerran luettuna todella loistava genressään. Suosittelen kaikille, jotka kaipaavat hyvää trilleriä tai vaikka yhden yön unien menetystä lukemisen merkeissä.

♛ ♛ ♛ ♛ 

(Nyt pakko jatkaa koulutehtävien pariin... Taas alkoi blogin kirjoittaminenkin kiinnostaa, kun olisi vielä monta sivua kirjallisia tehtäviä kirjoitettavana. :))

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Pride and Prejudice, 1813, 511 s.

Ei huonompi aloitus kirjavuodelle 2017, kun sen aloitti lempikirjalla. <3 Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin minulle yksi niistä (kuinka omaperäistä). Meinasin jo, että en kirjoittaisi tästä lukukokemuksesta blogiin ollenkaan. Minun on jotenkin niin vaikea lempikirjojen kohdalla perustella sitä, miksi niistä niin paljon pidän. Mutta no...

Olen aina ollut lukijana sellainen, että voin lukea mielestäni hyvät kirjat uudestaan ja uudestaan. Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäistä kertaa lukiossa ollessani. Hyllyssäni odottelisi pari lukematontakin Austenia (Viisasteleva sydän ja Järki ja tunteet), mutta päätin nyt kuitenkin  ennen niihin siirtymistä lukea tämän entuudestaan jo tutun kirjan uudelleen, kun on sen lukemisesta jo melkein 10 vuotta kulunut (apua!). Nyt lukemani painos on Kersti Juvan uutta suomennosta, eikä siis ole ihan sanasta sanaan samanlainen, kuin aiemmin lukemani. Nyt toisella lukukerralla muistinkin siis kirjasta juonen suurimmat pääkohdat sekä sen, että se oli noussut lempparikseni ensimmäisellä lukukerralla, mutta en juuri muuta. Kirjassa oli todella paljon sellaistakin, mitä en lainkaan muistanut, ja niistä kohdista varsinkin nautin kovasti.

Ensimmäisellä lukukerralla ihastuin kirjaan päätäpahkaa. Tällä kertaa sain kuitenkin lukea kirjaa varsin pitkälle, ennen kuin muistin, miksi olin siihen niin ihastunut. Alkuun kirja oli jopa mielestäni hieman tylsä, ja asiat etenivät paljon hitaammin, kuin muistelin. Toki mielipiteeseeni tällä kertaa varmasti vaikutti sekin, että tapahtumien pääkohdat olivat jo minulle tuttuja. Tylsyys kuitenkin väistyi, kun pääsin kunnolla sisälle kirjan tyyliin ja tunnelmaan, ja pian olinkin jo taas ihan koukussa.

Mikäli tarina ei ole jollekin tuttu, niin kirjahan kertoo siis Bennetien perheestä, jossa on 5 tytärtä, välinpitämätön isä sekä hupsu ja hermoheikko äiti, joka hössöttää jatkuvasti siitä, että tyttäret on saatava pian naimisiin, sillä perheen koti on sidottu sääntöperintöön, jolloin talo menee isän kuoltua tyttöjen serkulle Mr. Collinsille. Sitten naapurin suureen kartanoon Netherfieldiin muuttaa komea, mukava ja rikas herrasmies Mr. Bingley, vieraanaan ystävänsä Mr. Darcy.

En muistanut lainkaan, että Austen kirjoittaa kirjassa henkilöiden tunteista varsin yleisellä tasolla, menemättä kovinkaan dramaattisesti niiden sisälle. Muistin kyllä, että kirja sisältää kiihkeää rakkautta, mutta en lainkaan sitä, miten hillitysti se tarinassa esitetään. Mutta nämä eivät ole mielestäni kuitenkaan ollenkaan negatiivisia asioita. Kaikki ne hillitysti esitetyt tunteet saivat tarinan tuntumaan mielestäni jotenkin vielä paljon romanttisemmalta. Olen nyt vuoden sisällä lukenut aika monta saman aikakauden klassikkoa, mutta silti tämä pomppaa sieltä ylitse muiden. Tänä vuonna lupaan, että tartun vihdoin muihinkin Austeneihin!

Eikä tarina ole pelkkiä tanssiaisia, ennakkoluuloja ja rakastumisia, vaan esimerkiksi äidin ja tytärten ahdingon kautta on hyvin kuvattu sitä, että naisten oli todella pakko miettiä rahaa ja tulevaisuutta, ja jos halusi selvitä tulevaisuudesta, ei avioliittoon päätymisessä läheskään aina ollut mahdollista valita sitä rakkaudesta. Bennetien äiti oli muuten paljon ärsyttävämpi, kuin muistelinkaan, samoin Mr. Collins paljon hauskempi. :D Ja Mr. Darcy tulee varmasti ikuisesti olemaan minun(kin) kirjaihastukseni.

♛♛♛♛♛

Mikä on sinun lempi-Austenisi? Entäpä lempi filmatisointisi tästä kirjasta? Minä rakastan vuoden 2005-leffaa, muita versioita en ole nähnytkään. Ja kuinka ihanaa on esim. sen musiikki? <3

Agatha Christie: Hiirenloukku (+ hyvän joulun toivotus!)

(Three Blind Mice and Other Stories, 1948, 224 s.)

Luettu 21.-22.12.2016

Olen ollut Christie-fani teini-ikäisestä asti. Kesäisin luin mökillä sukulaisten vanhoja puhkikuluneita pokkareita ja rakkauteni syttyi. Esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut on vieläkin yksi lempidekkareistani. Minulla oli kuitenkin Agatha Christien kanssa tässä välissä useamman vuoden tauko. Viime kesänä sitten päätin palata Poirottien pariin, ja jopa vähän huolestuin, kun luin pari, enkä niistä niin paljoa pitänytkään. Oliko mahdollista, että olisin "kasvanut yli" Agatha Christien kirjoista? 

Suunnittelin jo hyvissä ajoin, että kokeilen vielä joulun aikaan, hieman talvisemmalla kirjalla palata Christien pariin. Hiirenloukku löytyikin omasta hyllystäni, ja oli odottanut luetuksi tulemista jo pitkään. Ja olen onnellinen, että päätin tarttua siihen, nimittäin rakkauteni syttyi uudestaan! Turhaan olin huolissani, ettenkö muka enää pitäisi Christien kirjoista. Ja onhan hän kirjoittanut niin monta kirjaa, ettei niistä kaikki voi varmastikaan olla kaikkien mielestä yhtä hyviä. 

Mutta Hiirenloukku oli siis ihana! Ja sopii erinomaisesti juuri talveen ja joulun aikaan. Kirja sisältää kahdeksan lyhyehköä novellia/rikoskertomusta. Kirjan päätarina, Kolme sokeaa hiirtä on tosin hieman pidempi kuin muut, noin 90 sivua. Ja se nousikin ehdottomaksi lempparikseni tästä kokoelmasta. Lyhyesti kerrottuna Kolme sokeaa hiirtä kertoo siitä, kun nuoripari Molly ja Giles Davis ovat perineet suuren kartanon, johon he päättävät avata täysihoitolan. Heillä ei ole aiempaa kokemusta vastaavanlaisen yrityksen pyörittämisestä, ja niinpä he suurella jännityksellä ottavat vastaan ensimmäiset vieraansa. Taloon asettuu neljä vierasta, ja alkuun kaikki menee hyvin. Ulkona kuitenkin myrskyää, ja lunta tupruttaa niin paljon, että pian syrjäinen täysihoitola on täysin eristyksissä, lumen saartamana. Tiet ovat tukossa, eikä puhelinkaan toimi. Ja koska kyseessä on Agatha Christien kirjoittama tarina, liittyy siihen tietenkin lopulta myös jotain jännittävää...

Kolmea sokeaa hiirtä oli ihanan romanttista lukea kynttilän valossa, siemaillen englantilaista teetä, kun ulkona oli jo pimeää, ja kuvittelin suljettujen verhojeni takaa olevani itsekin lumen saartamassa talossa (näyttää jäävän kaukaiseksi haaveeksi tällä hetkellä, ainakin Helsingissä...). Ja olivat kokoelman muutkin tarinat mainioita. Tarinoissa seikkailevat niin Hercule Poirot, Neiti Marple kuin myös Harley Quin, Kolme sokeaa hiirtä ei tosin "edusta" mitään näistä. Tarinat olivat hyvin nopealukuisia ja kepeitä, mutta silti jännittäviä, sekä sopivasti erilaisia keskenään, mutta muodostivat silti hyvän kokonaisuuden. En ole aikaisemmin muistaakseni juurikaan lukenut Christien lyhyempiä tarinoita, vaikka romaaneja olenkin useita. Niihin voisi tutustua enemmänkin. Tämä on mielestäni hyvä kokoelma aloittaa myös sellaiselle, joka ei ole ikinä lukenut mitään Christieltä! Sain myös mieheni, joka ei juurikaan lue kaunokirjallisuutta, innostumaan tämän lukemisesta. :D

♛♛♛♛

Löytyykö sieltä muita Hiirenloukun lukeneita? Minua kiinnostaa myös, mikä on kaikkien aikojen lempi-Christienne? :)

Toivotan tässä samalla oikein hyvää ja rauhallista joulua, ihania herkkuja ja hyviä joulun lukemisia kaikille, jotka tätä sattuvat lukemaan! :)
Täällä on jo kinkku paistettu ja kuusi koristeltu, tänään olisi vuorossa vielä perunalaatikon imellys, saa nähdä, miten siitä selviän ensimmäistä kertaa. 

Caroline Eriksson: Kadonneet

Luettu 18.-19.12.2016

De försvunna, 2015, 235 s.

Kadonneet on kirja, jonka bongasin kesällä kirjakaupasta ja ajattelin, että se on juuri sen tyylinen trilleri, joista yleensä kiinnostun. En kuitenkaan tuntenut kirjailijan tyyliä, enkä uskaltanut sokkona ostaa omaksi, joten laitoin sen kirjastossa varaukseen, ja nyt viimein sain sen itselleni lainaan.

Tarina alkaa siitä, kun Greta, Alex ja Smilla-tyttö viettävät kesäpäivää mökillä ja lähtevät souturetkelle saareen. Päähenkilö Greta jää veneelle odottamaan, kun Alex ja Smilla lähtevät tutkimaan saarta. Aikaa kuluu, Greta huomaa nukahtaneensa, eikä Alexia ja Smillaa vieläkään näy. He ovat kadonneet. Alkaa tulla jo hämärä ja Gretan on pakko tehdä päätös siitä, lähteäkö pois saaresta vai jäädäkö odottamaan.

Kadonnutta on kuvailtu takakannessa psykologiseksi trilleriksi, jossa "kukaan ei valehtele, kukaan ei puhu totta", joten arvasinkin jo etukäteen, ettei tämä nyt ole mikään perinteinen poliisidekkari kadonneiden etsinnästä. Mutta silti pakko sanoa, ettei tämä kirja todellakaan ollut sitä, mitä odotin. Ensimmäiset luvut olivat lupaavia, mutta oikeastaan heti isän ja tyttären kadottua päähenkilö/kertoja Greta paljastuu täysin hysteeriksi ympäriinsä säntäilijäksi. Minulla oli suuria vaikeuksia samaistua millään lailla Gretan toimintaan ja ajatuksiin, ja se harhailu alkoi puuduttaa pian niin paljon, että mietin jo, että nytkö ihan oikeasti tämä kauan jonottamani kirja jää kesken, nyt kun olen juuri viime postauksessa kirjoittanut huonojen kirjojen lukemisesta. 

Koska kirja on niin lyhyt, päätin kuitenkin sinnitellä sen kanssa, ja pian tapahtuikin pari suurta paljastusta, jotka saivat minut kiinnostumaan tarinasta enemmän. Mitenkään erityisen hyväksi se ei kuitenkaan mielestäni muuttunut missään vaiheessa, mutta kyllä tämän nyt loppuun asti kuitenkin sitten luki. Olipahan ainakin muistutus minulle itselleni, että ei kannata pelkän takakannen perusteella asettaa itselleen suuria odotuksia, sillä silloin kirja ei luultavasti tule niitä täyttämään.

Oma arvosana: ♛ ♛½

Chigozie Obioma: Kalamiehet

(The Fishermen, 2015, 336 s.)

Luettu 7.12. - 11.12.2016

Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman esikoisromaani, joka kertoo neljästä veljeksestä Akuren kaupungissa Nigeriassa 1990-luvulla. Veljekset Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Isänsä ollessa toisessa kaupungissa pojat lähtevät ilman lupaa kalastamaan läheiselle Omi-Ala-joelle, joka on saastunut, kielletty paikka. Eräällä kerralla kalastamasta kotiin tullessaan pojat kohtaavat pelottavan kylähullun, joka ennustaa veljeksistä vanhimmalle, Ikennalle, että tämä joutuu ennen pitkää oman veljensä tappamaksi. Ennustusta seuraavat tapahtumat muuttavat lopulta poikien ja koko perheen elämän peruuttamattomalla tavalla. Veljeksistä nuorin, Benjamin, kertoo tarinaa pysytellen välillä nykyhetkessä, välillä palaten erityisiin tapahtumiin perheen menneisyydessä. Veljesten tarinan ohessa saadaan kokea myös pieni pala Nigerian historiaa, joka oli mielestäni todella mielenkiintoinen osa tarinaa. 

Tätä kirjaa oli mukava lukea leivinuunin lämmössä...

...lukukaveri sylissä... :)

Mielestäni Kalamiehet oli todella hyvä kirja. Minulle uuden kirjan aloittaminen on usein hieman hidasta, ja vie jonkin aikaa, ennen kuin pääsen hyväänkin kirjaan todella sisään. Kalamiehissä kiinnostava juoni imaisi minut heti mukaansa, ja olinkin koukussa jo ensimmäisestä luvusta lähtien. Mielestäni Kalamiehet on raaka tarina, jonka kieli on välillä jopa rumaa. Joissain kohdissa kirjaa minua suoraan sanottuna ällötti. Silti se kaikki oli niin taitavasti kirjoitettu, että pidin tämän lukemisesta paljon. Traagisia, surullisia ja onnellisiakin hetkiä ja veljesten välistä rakkautta, uskollisuutta ja ongelmia on kuvattu kirjassa mielestäni hyvin todentuntuisesti. Kirjailija onkin kertonut inspiroituneensa omista veljessuhteistaan. 

Kalamiesten tarinassa on myös toinen ulottuvuus, jonka kirjailija paljastaa jälkisanoissa. Itse tiesin tästä laajemmasta näkökulmasta jo ennen kirjan aloittamista, ja pakko sanoa, että jos en olisi tiennyt, en olisi varmaan itse edes tajunnut koko asiaa. Ehkä en vaan osaa pohtia lukemiani kirjoja tarpeeksi syvällisesti, en tiedä. :D Mutta nyt kun tuon laajemman tason tiesin jo etukäteen, luin kirjaa pitäen sen koko ajan taustalla mielessäni, ja kyllähän se antoi tarinaan ja lukukokemukseen lisää syvyyttä. 

Odotan nyt innolla, josko Obioma kirjoittaisi tulevaisuudessa jotain muutakin tämän tyylistä!

Oma arvosana: ♛ ♛ ♛ ♛

Freddie Mercury: His Life in His Own Words (koonnut Greg Brooks & Simon Lupton)

Olen jo kauan ollut hieman Queen (ja erityisesti Freddie Mercury) -fani. Tämä kirja valikoitui luettavaksi siis puhtaasta mielenkiinnosta. Minulla on myös ylipäätään hieman taipumusta kiinnostua kauan sitten eläneiden legendojen elämäntarinoista. :D Tällaisissa tapauksissa, kun kyseinen henkilö on kauan sitten kuollut, löytyy tietoa mielestäni parhaiten kirjoista.

"I'm not going to be a star, I'm going to be a legend!"


(Freddie Mercury: His Life in His Own Words, 2006, 176 s.)

Freddie Mercury: His Life in His Own Words eroaa "perinteisistä" elämäkerroista siinä, että sen rakenne on aivan erilainen, oikeastaan se ei ole lainkaan edes elämäkerta. Useinhan tämän tyylisissä muusikon elämäntarina -kirjoissa kirjan "päätähti" itse on haamukirjailijan avulla laatinut omat muistelmansa, tai vaihtoehtoisesti jos kirjan tähti on jo kuollut, on kirjoittaja tehnyt runsaasti taustatutkimusta, haastatellut läheisiä, yhteistyökumppaneita ja puolituttuja ja saanut siitä aikaan kirjan. Tässä kirjassa niin ei kuitenkaan ole. Freddie Mercury kuoli vuonna 1991, eikä ole siis itse voinut osallistua tämän kirjan tekoon. Kuitenkin kaikki, mitä tämä kirja sisältää (esipuhetta, kuvatekstejä ja otsikoita lukuunottamatta), on hänen itse sanomaansa. Kirja kertoo siis juuri siitä, mistä sen nimikin kertoo, Freddie Mercuryn elämästä hänen omilla sanoillaan.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään tiettyä aihetta, joita ovat esimerkiksi Queenin perustaminen, Freddien oma lavapersoona, rakkaus, kuolema, ja niin edelleen. Otsikkoa seuraava luku koostuukin sitten täysin aiheeseen liittyvistä sitaateista, jotka kaikki ovat Freddien itsensä sanomia, osa niistä on lyhyitä lausahduksia ja osa jopa lähes puolen sivun mittaisia pätkiä. Sitaatit on kerätty eri lähteistä, lähinnä haastatteluista, joita Freddie vuosien varrella ehti antaa. Kirjan viimeisillä sivuilla on myös hakemisto aiheiden ja henkilöiden mukaan.

Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tietokirja Freddie Mercuryn elämästä tai Queenistä, joten jos tarkkaa tietoa haluaa, suosittelen lukemaan jonkin ihan toisen kirjan aiheesta. Enemminkin tätä lukiessa sai hieman tunnelmaa, pintaraapaisua siitä, minkälainen ihminen Freddie Mercury on mahtanut olla. Kirjaa ei löydy suomeksi käännettynä, mutta mielestäni se käännettynä menettäisikin lähes merkityksensä.

Tämän tyylistä kirjaa on mielestäni todella vaikea mitenkään arvostella. Mietin useaan kertaan lukiessani, miten huiman iso taustatyö kirjaa varten on varmasti tehty. Vaikka kaikki sitaatit ovat varmasti Freddien itsensä sanomia, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, ettei sitaattien yhteydessä lukenut, missä ja milloin ne on sanottu. Nyt ne jäivät hieman irrallisina leijumaan. Riippuen aiheesta, sitaatteja oli jopa useita aukeamia. Muutama sivu kerrallaan tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on noin 30 sivun välein myös runsaat kuvaliitteet, jotka olivat myös mukava lisä kirjaan. 

Minulle tulee usein muuten hieman tirkistelijä-olo lukiessani kirjoja, joissa jo kuolleiden julkisuuden henkilöiden elämän eri vaiheita, skandaaleja ja ongelmia on "riepoteltu" ympäriinsä. Sellainen hieman nolostunut ja tunkeileva olo, vähän kuin lukisin Seiskaa. Kuulostaako tutulta kenellekään, vai olenko ainoa, joka miettii tällaisia asioita? Tämän teoksen kohdalla sitä tunnetta ei kuitenkaan tullut, ehkä juuri siksi, että kaikki, mitä kirjassa lukee, on Freddien itsensä sanomaa, ja ollut siis jo aiemmin luettavissa jossain, nyt vain yksien kansien väliin aiheittain koottuna. Freddien äiti on myös laatinut kirjaan pienen esipuheen, ja sekin kai sai tämän kirjan tuntumaan jollain lailla hyvin hyväksyttävältä.

Onko tuttu kirja kenellekään? :) Onko siellä muita, jotka ylipäätään tykkäävät lukea tämän tyylisiä kirjoja?

Louisa M. Alcott: Pikku Naisia

Kerroin viime postauksessa kohdanneeni harmillisen lukujumin, ja selättääkseni sen halusin lukea jotakin helppoa ja mukavaa, ja siihen sopi tällä kertaa Pikku Naisia. Kirja sopii muuten erittäin hyvin myös joulunajan lukemiseksi, nimittäin kirja alkaa joulusta ja päättyy jouluun. Tässä vinkki siis kaikille, jotka haluavat lukea jotain jouluista. :)

(Little Women, 1868, 255 s.)

Luettu 4.12. - 6.12.2016


Pikku Naisia on vanha lempparini jo ala-asteen ajoilta. Olen lukenut kirjan sekä sen jatko-osan Viimevuotiset ystävämme (uudemmissa painoksissa Pikku Naisia II?) kerran tai pari, ja muistan, että ne olivat yksiä lempikirjoistani, vaikken niiden tarinaa juuri enää muistanutkaan. Suurin osa mieleeni jääneistä kohdista taitaa olla peräisin vuoden 1994 elokuvasta (jossa näyttelivät mm. Winona Ryder ja Christian Bale), jota myös rakastin!

Pikku Naisia on tarina Marchin perheen neljästä tyttärestä, toinen toisilleen rakkaista siskoksista Amerikan sisällissodan aikaan. Siskoksista vanhin, Meg, on kaunis ja kiltti, mutta hieman turhamainen, toiseksi vanhin isosisko Jo sen sijaan poikamainen rasavilli, joka rakastaa kirjoittamista. Toiseksi nuorin Beth on ujo, arka ja rauhallinen, mutta kaikille aina ystävällinen. Nuorin Amy taas on hieman itsekäs, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen. Tyttöjen elämään liittyy myös naapurissa asustava rikas, mutta yksinäinen poika, Laurie, josta tulee siskoksille korvaamaton ystävä.

Pikku Naisia on hyvin lämminhenkinen tarina alusta loppuun. Kirja kertoo siskosten elämästä vuoden ajan; siitä, kuinka he löytävät erilaisia keinoja selvitä arjen koettelemuksista, kun isä on lähtenyt sotaan. Vuoden aikana jokainen siskoksista kohtaa oman kompastuskivensä, oman suurimman vaikeutensa, joiden ylittämisessä tyttöjen ymmärtäväinen äiti on läsnä auttaen ja neuvoen. Tyttöjen äiti on viisas ja rakastava hahmo, jolta löytyy ratkaisu lähes joka tilanteeseen. Minulle tulikin yllätyksenä se, kuinka opettavainen Pikku Naisia loppujen lopuksi onkaan. En tätä puolta kirjasta juurikaan muistanut, tai sitten en nuorempana tätä lukiessani ollut edes tajunnut sitä. Minua kirjan opettavainen asenne ei kuitenkaan häirinnyt, vaan aloin jopa itse lukiessa miettimään, mitkä ovat oman luonteeni karikot, joihin voisin kiinnittää enemmän huomiota. :D

Näin vanhaksi kirjaksi Pikku Naisia oli todella helppolukuinen, mutta toisaalta onhan se tyttökirja, joka on suunnattu minua paljon nuoremmille(kin) tytöille. Toinen lapsuuden lempparini Anna-kirjat alkoi tämän myötä myös uudelleen kiinnostamaan, ja voisinkin jossain vaiheessa yrittää palata myös niiden maailmaan, olisi hauska nähdä, onko se säilynyt samanlaisena kuin muistoissani.

Pikku Naisilla on niin paljon nostalgia-merkitystä minulle, etten tällä kertaa osaa antaa sille arvosanaa. Ihan lempikirjoihin se ei kuitenkaan nyt aikuisena enää pääse. 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit 2012, 325 s.)

"Veli ja sisko.
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä.
Tarina uusista aluista."

Luettu 29.11. - 4.12.2016

Kani nimeltä jumala oli varsin ihana kirja. Mielestäni merkki onnistuneesta kirjaostoksesta on se, että kirjan haluaa lukea heti paikalla. Ja niin juuri kävi tämän kanssa. Minulla oli suuret odotukset.

Kani nimeltä jumala on tarina Ellystä ja tämän isoveljestä Joesta, lapsuudenystävä Jenny Pennystä sekä joukosta rakkaita perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjan kertojana on Elly, joka johdattaa lukijaa ensin lapsuudessaan, 60-70-lukujen Essexissä ja Cornwallissa. Lopulta puolivälin kohdalla hypätään aikuisuuteen, 2000-luvun alun Lontooseen ja Manhattanille. 

Varsinaista juonta ei ole, vaan tarina kertoo Ellyn ja kumppaneiden elämän keskeisistä hetkistä ja vaiheista, joista osa on ihanan arkisia ja osa täysin uskomattomia. Tarinan hahmot ovat ihanan persoonallisia ja sympaattisia, heistä alkaa todella pitää sivujen edetessä. Elly on myös todella hauska kertoja. Kirja käsittelee välillä hyvin traagisiakin asioita, mutta silti tarinassa on jatkuvasti läsnä jotenkin lämmin ja kepeä tunnelma, kuitenkaan ilman, että vaikeita asioita vähäteltäisiin. Perheen välistä rakkautta ja kipupisteitä on mielestäni onnistuttu kuvaamaan todella hyvin. 

Kaiken kaikkiaan siis aivan ihana kirja. Mutta ei täydellinen. Tiesin jo oikeastaan heti ensisivuilta lähtien, että tämä on juuri sen tyylinen kirja, joista yleensä pidän. Mutta silti jokin hidasteli minua tämän  kanssa. Lukuinto on ollut viime päivinä tiessään. En tiedä, johtuuko se lomasta vai mistä. Olin ajatellut, että kun aikaa on loputtomasti, en muuta haluaisikaan tehdä kuin lukea, mutta jokin on nyt tökkinyt. Ja en haluaisi syyttää siitä tätä kirjaa, koska kyllä minä siitä tosiaan pidin. Kuitenkin jo aika alussa huomasin, että minun oli jotenkin vaikea keskittyä siihen. Vaikka teksti on todella helppolukuista eikä todellakaan puisevaa tai tylsää, huomasin useaan kertaan, että olin juuri lukenut puoli sivua tajuamatta juurikaan lukemaani. Tämä hetki oli ehkä väärä tämän kirjan lukemiseen, ja varmaan järkevintä olisikin ollut jättää tämä odottamaan parempaa lukuhetkeä, mutta en vain tykkää jättää kesken aloittamiani kirjoja, jotka haluan kuitenkin joskus lukea (niihin on sitten niin vaikea palata). Aionkin lukea tämän vielä joskus uudestaan. Olen aika lahjakas unohtamaan lukemieni kirjojen juonet, joten ehkä saisin tästä hieman myöhemmin vielä suuremman lukunautinnon.

Minulle tuli muuten varsinkin kirjan alkupuoliskosta jotenkin mieleen (ihana) elokuva nimeltä Ikuiset ystävät (Beaches, 1988), ehkä Jenny Pennyn hiusten takia? Juonellisesti niissä ei paljon samaa ollut, mutta jotenkin siitä tunnelmasta. :)

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛ ♛

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi - Osat yksi ja kaksi

(Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two, 2016, 444 s.)

Luettu 24.11. - 28.11.2016

No niin. Nyt on sitten tämäkin luettu. Kuten hyvin monille, myös minulle alkuperäiset Harry Potterit ovat olleet yksiä elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista kirjoista, jo vuodesta 2001 jolloin niiden maailmaan ensimmäisen kerran sukelsin. Kasvoin kirjojen mukana, uusimmat osat piti varata kirjakaupasta jo viikkoja ennen niiden ilmestymistä (etten vaan vahingossakaan jäisi ilman) ja kavereiden kanssa sitten kilpailtiin siitä, kuka luki uutuuden nopeiten. Minulta löytyy tälläkin hetkellä yöpöydältä Hermionen taikasauva, joka on muuten kärkeen syttyvän valonsa ansiosta todella kätevä yöllä vessaan mennessä. :D

Olisin ollut ehkä jopa hieman onnellisempi, jos Kuoleman varjelukset olisi jätetty ilman sitä "yhdeksäntoista vuotta myöhemmin" -epilogia. Tiedän, että moni on tästäkin kanssani samaa mieltä. Olisin halunnut jättää rakkaiden hahmojen kohtalot avoimeksi, ja itse pohtia, mihin tulevaisuus heidät vie. Samasta syystä olin todella ennakkoluuloinen tämän kirjan suhteen, olin jopa vähän alustavasti päättänyt, etten siitä kyllä aio tykätä. Hyvin pitkään mietinkin, kannattaako minun ylipäätään sitä lukea, mutta itseni tuntien tiesin, että ennen pitkää sortuisin kuitenkin uteliaisuuteen, joten sama vain lukea kirja heti "alta pois". Ja tällä kertaa kävikin sitten hyvä tuuri kirjastovarausten kanssa, ja sain tämän melkein heti itselleni lainaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi on tosiaan näytelmä, ja se tekeekin siitä hyvin erilaisen lukukokemuksen verrattuna aiempiin Harry Potter -kirjoihin. Minulle Harry Pottereissa on aina ollut tärkeää se velhomaailmassa vallitseva lämmin ja ihana tunnelma, johon on päässyt sisään kirjoja lukemalla. Koska Harry Potter ja kirottu lapsi on näytelmä, luodaan tunnelma tietenkin näyttämöllä, näyttelijöiden, lavasteiden, musiikin ja tehosteiden avulla, jolloin kirjaversion tehtäväksi jää kertoa juoni ja vuorosanat. En ole juuri muita näytelmiä lukenut, ja alkuun hieman häkellyin, kun tarina vuorosanoineen eteni niin nopeasti, etten itse meinannut pysyä mukana. Lukiessa minun piti ihan oikeasti kiinnittää huomiota siihen, kenen repliikkiä milloinkin luin. Totuin tyyliin kuitenkin hyvin nopeasti.  Näytelmä oli todella nopealukuinen. Itse luin tätä useamman päivän kiireiden (ja uusien Gilmore girls -jaksojen..) takia, mutta tämä on kirja, jonka lukisi halutessaan helposti yhdessä päivässä.

Koska kirja eroaa koko kertomistyyliltään niin radikaalisti aiemmista osista, ei sitä juurikaan tule vertailtua niihin. Ja se tekeekin mielestäni kirotusta lapsesta hyvän. Kun onnistuin lukemaan näytelmää sillä mielellä, että se on erillinen osa tarinaa, pystyin jopa nauttimaan siitä. Pidin uusista hahmoista, enkä edes kertaakaan ärsyyntynyt siitä, millaisessa valossa vanhat hahmot oli esitetty. Juoni oli mielestäni hyvä ja koukuttava, mutta ei se silti yltänyt lähellekään aiempia Harry Potter -kirjoja. Mutta se ei haittaa. Harry Potter ja kirottu lapsi on tarina, jota oli mukava lukea, ja jonka saatan joskus lukea uudelleenkin. Olisi kyllä mahtavaa nähdä tämä näytelmänä.

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛

Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas

(The Tenant of Wildfell Hall, 1848, 495 s.)

Luettu 13.11. - 24.11.2016

Luin alkukesästä Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin ja se oli rakkautta ensi sivulta lähtien. Siitä asti muutkin Brontët ovat kiinnostaneet. Humiseva harju on ollut lukulistalla jo pitkään, mutta olen mieltänyt sen jotenkin niin synkäksi, että vielä ei ole tullut sen aika. Siskoksista nuorimman, Anne Brontën Wildfell Hallin asukas löytyi Kontista muutamalla hassulla eurolla. Kansikuvasta tuli mieleen lähinnä ne markettien kassoilla myytävät romantiikka-pokkarit, mutta takakansiteksti kuullosti lupaavalta. En ollut tiennyt tällaisen kirjan olemassaolosta mitään, ja hieman goodreads-arvosteluja luettuani huomasin, että moni muukin sanoi samaa. Kenties Anne onkin kirjailijana jäänyt hieman vanhempien siskojensa tunnetumpien teosten varjoon.

Wildfell Hallin asukas alkaa siitä, kun herrasmiesmaanviljelijä Gilbert Markhamin naapuriin, vanhaan ja kylmään Wildfell Hallin linnaan muuttaa kaunis ja salaperäinen Helen Graham pienen poikansa kanssa. Helenin salaperäinen menneisyys herättää Gilbertin kiinnostuksen, ja lähes puolet kirjasta viekin Helenin päiväkirja, jonka hän antaa Gilbertille luettavaksi, kertoakseen elämäntarinansa. Helenin päiväkirja on synkkää ja surullista luettavaa. Se alkaa vuosien takaa, Helenin ollessa vielä nuori ja onnellinen, ja kertoo alusta lähtien tarinan tämän elämästä hirviömäiseksi muuttuvan aviomiehen kanssa. 

Kirja on ollut aikanaan feministinen kannanotto siihen, onko naisella oikeus jättää aviomiehensä tullessaan kaltoin kohdelluksi. Itse tätä lukiessani tulin välillä niin vihaiseksi, että sain lähes kyyneleet silmiini. Vaikka nykypäivänä meillä länsimaissa onkin naisina oikeus erota ja saada oikeutta, on silti joissakin maailman kolkissa vielä lähes sama tilanne, kuin tässä 1800-luvun kirjassa. Ja se on aika järkyttävää.

Kirjana Wildfell Hallin asukas on siis varsin synkkä, ei todellakaan mikään romanttinen hömppä, kuten aluksi hieman oletin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin, kunhan pääsin kunnolla alkuun. Teksti oli mielestäni välillä hyvinkin hidaslukuista, jostain syystä varsinkin niissä osissa, joissa Gilbert toimi kertojana. Verratessani esimerkiksi Kotiopettajattaren romaaniin, tuntui kieli minusta hyvin paljon vanhahtavammalta, mutta tietysti kirjailijoiden eri tyylien lisäksi suomennoksella (ja suomentamisvuodella) voi olla hyvinkin suuri rooli tässä. Kirja on myös hyvin uskonnollinen ja päähenkilö Helen todella hurskas ja välillä ärsyttävänkin täydellinen, mitä moni nykyajan lukija saattaa vierastaa. Yritin itse lukea tätä sillä ajatuksella, että kirja edustaa aikaansa, 1800-lukua, jolloin uskonto luonnollisestikin oli nykyistä suuremmassa osassa myös kirjallisuudessa.

Loppujen lopuksi nautin tämän lukemisesta, ja mietin juuri, että voisin ottaa loman tavoitteeksi katsoa tästä myös 1996-vuonna tehdyn BBC:n minisarjan, joka näyttäisi löytyvän kirjaston hyllystä dvd:nä.

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛½

Löytyykö muita Brontën sisarusten kirjoja, (erityisesti Wildfell Hallin) lukeneita, mitä mieltä olette? :)

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

(Drakarna över Helsingfors, 1996, 527s)

Luettu: 5.11. - 12.11.2016

Leijat Helsingin yllä on ensimmäinen lukemani kirja Kjell Westöltä. Tiestin kyllä suunnilleen mitä kaikkea Westö on kirjoittanut, mutta en vain ollut saanut aikaiseksi itse tutustua hänen tuotantoonsa sen lähemmin. Olen jostain syystä ylipäätään todella huono lukemaan suomalaista kirjallisuutta, ja tänä keväänä sitten päätin, että haluaisin tehdä asiaan muutoksen. Leijat Helsingin yllä tulikin sitten vastaan kovakantisena ja hyvän hintaisena kierrellessäni Helsingin antikvariaatteja, joten se lähti omaan hyllyyni sen enempiä miettimättä.

Leijat Helsingin yllä kertoo suomenruotsalaisesta Riku Bexarista ja hänen perheestään ja lähipiiristään, osittain jopa kolmessa eri sukupolvessa. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan se on lähinnä kuvaus henkilöidensä elämästä Helsingissä, 1970-luvulta 1990-luvulle. Ja itseeni se ainakin upposi. Olin tämän kirjan kohdalla (omien ennakkoluulojeni vuoksi) varautunut hitaaseen alkuun  ja pitkään luku-urakkaan, joka kuitenkin lopulta palkittaisiin. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan jäin totaalisesti koukkuun jo ensimmäisten sivujen kohdalla. Kirjan alkupuolisko oli muutenkin omasta mielestäni paras osa kirjaa, loppua kohden oloni muuttui jotenkin hieman ankeaksi, mutta siinä vaiheessa hahmoihin oli ehtinyt jo kiintyä niin syvästi, että jokainen uusi käänne todella kiinnosti.

Kirjassa vuorottelevat kertojina Riku, Rikun sisko Marina sekä ulkopuolinen kertoja. Itse pidin tästä ratkaisusta. Rikua ja Marinaa pääsi lähelle heidän ollessaan kertojina, mutta ulkopuolisen kertojan kautta pääsi enemmän osaksi muidenkin kirjan henkilöiden ajatuksia. Ajan vaiheita, paikkoja, henkilöitä ja tapahtumia on kuvailtu kirjassa niin todentuntuisesti, että välillä tuntui, kuin lukisin tositarinaa, Riku Bexarin ja kumppaneiden oikeaa elämäkertaa fiktiivisen romaanin sijaan. Tarinasta paistaa läpi kirjailijan mahtava tietämys Helsingin historiasta ja eri paikoista. Helsingin tunteminen saakin kirjan tuntumaan entistä mielenkiintoisemmalta. Olen itse asunut Helsingissä nyt reilut kolme vuotta, ja kadunnimet vilisivätkin kirjan sivuilla osittain tuttuina, osittain tuntemattomina. Itselläni alkoi aina tätä lukiessa tehdä mieli lähteä kävelylle Munkkiniemen/Munkkivuoren seuduille tutustumaan paikkoihin paremmin. Luultavasti Helsinkiä lainkaan tuntematta olisin menettänyt tarinasta siivun. Suosittelen kuitenkin kaikille, asuinpaikasta riippumatta! (vai olenko ainoa, joka ei ollut  tätä vielä lukenut?)

Omassa hyllyssäni odottelee Westöltä myös Missä kuljimme kerran, johon aion ehdottomasti syventyä heti, kun tulee oikea hetki siihen!

Oma arvosanani: ♛ ♛ ♛ ♛

Pat Conroy: Vuorovetten prinssi

The Prince of Tides, 1986, 672 s. Kuva vuoden 1991 elokuvasta.

Vuorovetten prinssi kertoo Wingon perheestä Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Perheen poika Tom Wingo on nyt jo aikuinen mies saadessa puhelinsoiton: hänen kaksoissisarensa Savannah on yrittänyt itsemurhaa. Tomin täytyy matkustaa New Yorkiin auttamaan Savannahin psykiatria tri Susan Lowensteinia, toimimaan Savannahin muistina. Tarinassa kuljetaan vuorotellen Tomin, Savannahin ja isoveli Luken lapsuudessa Etelä-Carolinassa, vuorotellen taas kirjan nykyhetkessä, 80-luvun New Yorkissa. Tarinan edetessä sisarukset kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi Tomin kertomissa muistoissa. 

Vuorovetten prinssi on samaan aikaan kaunis ja kammottava kertomus tulehtuneesta perheestä, vuosikausien katkeruudesta ja siitä, kuinka katkeruuden taustalta löytyy silti rakkautta. En voi kuin ihailla sitä, miten uskomattomasti Pat Conroy onnistuu kertomaan tarinan. Tom, Luke ja Savannah on onnistuttu kirjoittamaan niin elävästi, että tuntuu, kuin lukisin omista ystävistäni. Lukiessani tunsin olevani tapahtumapaikoilla oikeasti läsnä, pystyin haistamaan meriveden, auringon ja katkan tuoksun samoin kuin New Yorkin ruuhkat. 

Vuorovetten prinssi tuli luettua kesän lämpimimpinä päivinä, parvekkeella mansikoita syöden, ennen töitä aamupalapöydässä ja iltaisin myöhään valvoessa. Sen jälkeen on tullut luettua kymmeniä muitakin, mutta tämä jäi mieleeni kirkkaana ja loistavana. Ja kun jotain rakastan, on minun jostain syystä todella vaikea perustella miksi. Vuorovetten prinssiin rakastuin todella nopeasti, todella syvään. Se kuuluu niihin kirjoihin, joiden voin todella sanoa olevan yksi elämäni parhaista. Toki tiedostan, että kirjalla on myös huonot puolensa, muun muassa eräs hieman pitkälle venytetty ja epäuskottava juonenkuvio lopussa, mutta nautin joka sivusta siitä  huolimatta. Tämä oli kirja, jota teki mieli ahmia, mutta silti säästellä, jotta se ei loppuisi, tarina, josta ei olisi halunnut päästää irti.

Kirjasta on tehty vuonna 1991 myös elokuva, jonka olen nähnyt muutamaan kertaan. Kirja vaikutti minuun lopulta niin syvästi, että luettuani sen ei aikaisemmin rakastamani elokuva tuntunut enää juuri miltään. Lukiessani huomasin pian, että elokuva on tehty täysin eri lähtökohdista, ja suosittelenkin kirjaa ehdottomasti myös niille, joille elokuva oli pettymys. Tämä ihana alkumusiikki muuten  kiteyttää kirjan tunnelmaa mielestäni aika hyvin. <3

Välillä sitä muuten ihmettelee niitä sattumia, jotka ohjaavat hyvien kirjojen äärelle. Ostin pari vuotta sitten uuden kirjahyllyn, johon jäi harmillisen paljon tyhjää tilaa. Käydessäni sitten äitini luona, oli hän siivonnut omasta varsin ylipursuavasta kirjahyllystään sivuun ne, jotka joutaisivat kierrätykseen. Sieltä pinon keskeltä pilkisti tämä, hieman kärsinyt paksu kirja, jota äiti itsekään ei ollut tainnut koskaan lukea. Olin nähnyt Vuorovetten prinssi -elokuvan ja siitä kovasti pitänyt, mutta ajattelin, etten tuota varmaan tule koskaan lukemaan. Silti otin sen itselleni, sillä tarvitsinhan jotain täytettä uuteen hyllyyni! :D Yli vuotta myöhemmin, itse kirjahyllyäni siivotessani poimin tämän käteeni ja aloin huvikseni selailla, ilman sen suurempia suunnitelmia ryhtyä lukemaan. Pari tuntia myöhemmin löysin kuitenkin itseni sohvalta, edelleen kirja kädessä, ja loppu onkin historiaa.

Oma arvosanani:♛ ♛ ♛ ♛ ♛

Onko kirja, elokuva tai Pat Conroy sinulle tuttu?