Suuri Kitkemispäivä - humpuukia?

Sohaisen varmaan jonkinlaiseen ampiaispesään tällä postauksella mutta julkaisen sen silti. Joskus on ihan kiva herättää keskustelua ja uskon, että me puutarhaihmiset osaamme kyllä käyttäytyä, vaikka olisimme täysin eri mieltä asiasta. Monet uskovat puutarhatöiden ajoittamiseen kuun mukaan. En nyt ota kantaa siihen, toimiiko se näin niin kuin ylipäätään, vaan esitän omat havaintoni Suuresta Kitkemispäivästä. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi kuun mukaan kylvöpäivät sun muut vaihtelevat mutta vuoden paras kitkemispäivä on aina 18.6. aamupäivällä riippumatta siitä, mikä kuun vaihe sattuu olemaan. Hyvin epäilyttävää minusta. Aiempina vuosina olen kotona ollessani kokeillut kitkeä erityisen hankalia paikkoja Suurena Kitkemispäivänä juuri oikeaan aikaan mutta tarkempi testaaminen ja varsinkin asian dokumentointi on jotenkin jäänyt tekemättä. Nyt oli siis korkea aika tehdä asialle jotain.

Muutama aamupäivän mittaan hankalista paikoista kitketty voikukka. Osasta jäi käteen pelkät lehdet, osasta lähti ehkä puolet juuresta.

Meillä hankalimmat kitkettävät ovat kivipolut, joiden väliin on joihinkin kohtiin pesiytynyt voikukkia. Täältä on löytynyt voikukkia, joilla on jopa puolen metrin syvyyteen uppoutuneet juuret. Ymmärrettävästi en ole kivipolkuja perustaessani ihan joka kohdasta vaihtanut maata niin syvälle (hyvä jos 10cm...) ja sieltäpä ne voikukat puskevat esiin monta kertaa kesässä vaikka kuinka niitä kävisi nyppimässä. Myrkkyihin en koske, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää sinnikäs kitkeminen. Koskaan eivät ole voikukat suorastaan hyppineet kivipolkujen saumoista roskaämpäriin eivätkä pysyneet poissa erityisen pitkään, vaikka miten tarkasti niiden kitkemisen ajoittaisi vain erityisen hyviin kitkemispäiviin. Siinä oli riittämiin lisäsyytä tutkia asiaa tarkemmin ja saada varmuus siitä, onko koko juttu vain hölynpölyä vai onko asiassa sittenkin jotain, mitä ei voi järjellä selittää.

Kaksi aamupäivän testialuetta etupihalta. Vasemmalla lähtötilanne, keskellä heti kitkennän jälkeen, oikealla päivä, jolloin huomasin kitketyissä uutta kasvua (ympyröidyt kohdat).

Valitsin testialueiksi etupihan kiveyksen ja autotallin seinustan, joissa tuntuu olevan ihan sitkeimmät voikukat. Otin etupihalta kaksi pienempää lämpärettä ja autotallin luota yhden alueen, jotka kitkin aamupäivällä, niin kuin ohje kuului. Etupihalta toiset kaksi kohtaa ja autotallin luota yhden kitkin samana päivänä vasta myöhään iltapäivällä, jotta voin vertailla suht luotettavasti tuloksia. Jos Suuressa Kitkemispäivässä on tehoa, samanlaisista paikoista samoilla välineillä samana päivänä mutta eri aikaan kitkettynä pitäisi nähdä selvästi ero siinä, kuinka voikukat lähtevät irti tai vähintäänkin aamupäivällä kitkettyjen pitäisi lähteä uudelleen kasvuun selvästi huonommin kuin iltapäivällä kitkettyjen. Mitäpä luulette, kuinka kävi?

Autotallin seinustalta kahden eri aikaan kitketyn paikan vertailut.

Aamupäivän kitkeminen oli yhtä tuloksetonta kuin aina ennenkin: suurin osa voikukista lähti vain parin sentin mittaisella juurenpätkällä siitä huolimatta, että kaivoin juuria sen verran esille kun niitä kivien välistä sai. Osasta jäi vain lehtitupsu käteen. Kolme voikukkaa lähti sentään kokonaan juurineen: kaikki tämän kevään siementaimia, joilla oli 2-4-senttiset juuret. Iltapäivän kitkemistulos oli yhtä surkea. Kuviin laitetuista kellonajoista huomaa, etten kokeillut kitkeä näitä testialueita lähempänä klo 11. Meillä oli muuta kiirettä juuri silloin, joten minulla oli käytettävissä vain aikaisempi aamupäivä. Aiempina vuosina olen kitkenyt jopa koko klo 9-14 välin enkä ole silloinkaan huomannut mitään eroa kitkemistuloksessa, joten tähän testiin sai luvan riittää tämä lyhyempi aikaväli. Koska tässä tehdään (puoli)tarkkaa tieteellistä koetta, en voinut vielä tässä vaiheessa vetää johtopäätöksiä kitkemispäivän tehosta. Siispä jätin alueet tarkkaan seurantaan ja otin uudet kuvat silloin, kun huomasin maahan jääneiden juurenpätkien versovan uutta vihreää.

Oikea päivä mutta aivan väärään aikaan suoritettu kitkentä etupihalla. Alarivin testin huomasin versovan jo 26.7. mutta kuvan ottaminen unohtui.

Ja jotta testaaminen varmasti olisi mahdollisimman luotettavaa, päätin ottaa vielä pari päivää myöhemmin kaksi uutta kohtaa seurattavaksi, jotta nähdään, millainen tulos saadaan verrokiksi. Oletettavasti siis näinkin väärään aikaan kitketyt kohdat alkaisivat versoa todella paljon nopeammin kuin oikeana päivänä oikeaan aikaan kitketyt paikat. Tutkikaapa tarkkaan päivämääriä seuraavista kuvista.

Etupihalta nämäkin testikohdat. Alarivin testialue ei ole alkanut versoa vieläkään.

Tällä kokemuksella, mikä minulle on karttunut muutaman vuoden aikana, sanoisin, että ihan paras on kitkeä kiveysten saumat keväällä melko pian lumien sulettua. Ainakin voikukat tuntuvat silloin lähtevän ihan helpoiten irti ja vielä pitkillä juurilla, joten uusi kasvu on silloin luonnollisesti kituliaampaa. Ihan turhaa on odotella kesäkuun puoleenväliin saakka ja samalla katsella enemmän ja enemmän rehottavia rikkaruohotuppaita. Tarkemmin näitä testialueita seuratessani totesin myös, että ne voikukat, joilla oli jo valmiiksi hennompi juuri, lähtivät huomattavasti hitaammin kasvuun kuin ne, joilla maahan jäänyt juuri oli paksu ja vahva. Näitä hankalimpia paikkoja kun on kitkenyt vuosi toisensa perään monta kertaa kesässä, tavallaan tietää jo ennestään, mikä "vanha tuttu" voikukka ilmestyy aina uudelleen kitkettäväksi. Kerta kerralta se vain heikkenee, kun kasvi ei ehdi kerätä energiaa juureensa ennen uudelleen kitkentää. Tehkää te muut vain ihan miten haluatte mutta minä itse jätän kuun jatkossa vain möllöttämään yötaivaalla ja kitken silloin kun sattuu huvittamaan!

Testailua ja rakentelua

Nyt tulee kunnon pläjäys puutarhassa joko lasten kanssa tai omaksi iloksi tehtäviä puolitieteellisiä kokeita joka keittiön kaapista löytyvin välinein. Eiväthän ne tarkkaa maa-analyysia vastaa millään mutta jonkinlaista suuntaa näistäkin voi saada ja vähintäänkin hupia juhannuksen viettoon.

Tällaista multaa löytyy aurinkopenkistä.

Ensimmäisenä testasimme mullan pH:ta etikan ja ruokasoodan avulla. Etikalla saisi ohjeen mukaan selville, onko maa emäksistä, ruokasooda emäksisenä aineena puolestaan reagoisi maan happamuuteen. Koska olen laiska kalkitsemaan ja suurin osa puutarhakasveista joka tapauksessa viihtyy lievästi happamassa maassa, en lähtenyt etikkaa lotraamaan muualle kuin valkosipulien juurelta otettuun multaan. Reaktio oli hyvin olematon, eli tuhkasta huolimatta multa oli todennäköisesti melko neutraalia tai pikkuisen happaman puolella.

Muutama kupla ja hyvin vaimeaa sihinää tuli, kun yhdistettiin kasvimaan multaa etikkaan.

Soodatestissä sekoitettiin ensin pari ruokalusikallista ruokasoodaa ja saman verran vettä, minkä jälkeen lisättiin liuokseen multaa. Testasin reaktiota vertailun vuoksi havu-rodomultaan (pH 5,3) ja pussimultaan (pH 6,7). Pari lusikallista multaa otin pensasmustikan vierestä ja toisen näytteen luumupuun juurelta, jonne keväällä laitettiin aika reilusti tuhkaa. Kuten arvata saattaa, pussimullasta tuli yhtä laimea reaktio kuin etikalla valkosipulien mullasta. Havu-rodomullasta tuli tasaista pikkukuplaa ja vaimeaa sihinää, pensasmustikkamullasta hieman maltillisempaa kuplintaa ja tarkasti kuunnellen hitusen sihinää, ja luumupuun mullasta vain pientä kuplintaa. Ennakko-oletus piti muuten paikkansa mutta oletin etukäteen, että luumupuun juurella olisi ollut emäksisempää maata, eli vielä vähäisempi reaktio kuin melkein neutraalista pussimullasta.

Ylhäällä vasemmalla havu-rodomulta, oikealla pensasmustikoiden multa, alhaalla vasemmalla luumutarha ja oikealla säkkimulta.

Aikamme purkkien kuplimista seurattuamme piti keksiä, mihin etikkaiset ja ruokasoodaiset kuravellit kipataan. Koulun kemiantunneilta jäi mieleen, että happo ja emäs neutraloivat toisiaan ja muodostavat vettä sekä käytetyistä aineista riippuvaisia yhdisteitä. Etikan ja ruokasoodan reaktiossa syntyy hiilidioksidia, vettä ja suolaa (natriumasetaatti, jota käytetään mm. säilöntäaineena). Siispä lirautin lasten iloksi etikkalientä kuhunkin soodapurkkiin. Johan tuli näyttävämmät reaktiot! Kaadoin liemiä purkista toiseen niin kauan, että kuplinta loppui, minkä jälkeen erottelin enimmät nesteet yhteen purkkiin ja kiinteämmät kuravellit kippasin lämpökompostoriin. Nesteet imeytän kuivikkeeseen ja laitan kompostiin vasta sen jälkeen (oli tarkoitus tehdä se jo mutta purkki unohtui seinän varteen...).

Yhdistä ruokasoodaliuos, multa sekä etikka, ja saat kuohuvaa kuravelliä.

Toinen testi suoritettiin keräämällä ensin litran verran multaa eri paikoista (aurinkopenkin uudempi osa, luumutarha, majapenkki ja viimekesäinen puutarhakomposti) ja kuivattamalla näytteet auringonpaisteessa. Kivet, madot ja muut ei-mullat keräsin pois. Yhteen astiaan laitoin kuivumaan litran hiekkaa. Testinäytteitä kerätessäni kiinnitin huomiota siihen, että joka kukkapenkissä multa oli selvästi kostean tuntuista jo parin sentin syvyydeltä, vaikka edellisestä sateesta oli jo 12 päivää aikaa ja on ollut lämmintä ja aurinkoista. Pahoittelut niille, joilla satoi edellisen kerran kuukausi sitten. Kastellessa taas olen usein huomannut, että vesi lähtee imeytymään maahan saman tien kaikkialla muualla paitsi niissä parissa penkissä, joiden kasvualusta on käytännössä kokonaan turvepitoista ostomultaa. Arvostan nopeaa imeytymistä, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin kastella hieman kaltevaa kukkapenkkiä ja todeta veden juoksevan suoraan kengille tai kiveykselle. Imeytymisen lisäksi mullan pitäisi kuitenkin myös pidättää hyvin vettä, jotta ei tarvitsisi olla koko ajan kastelemassa ja sitä halusinkin tällä testillä selvittää. Ja vasta tätä postausta kirjoittaessa tuli mieleen, että olisi pitänyt vertailun vuoksi ottaa yksi näyte myös siitä tilatusta turvemullasta.

Näytteet kuivumassa. Ylhäällä luumutarhan multa ja hiekka, alarivissä vasemmalta puutarhakomposti, majapenkki ja aurinkopenkki.

Kävin välillä pöyhimässä näytteitä, jotta ne kuivuisivat tasaisesti. Yöksi otin laatikot eteiseen ja nostin seuraavana päivänä taas aurinkoon. Kun näytteet olivat kuivuneet, ne kaadettiin muovipusseihin ja lisättiin kaikkiin 6dl vettä. Valitsin veden määrän niin, että multa muuttui jokaisessa pussissa vähintään löysähköksi velliksi. Lapset olivat hyvänä apuna "löllöttämässä" pusseja, jotta mihinkään ei varmasti jäisi kuivaa multaa. Lopuksi tökkäsin puutikulla pusseihin muutamia reikiä ja aloin valutella niistä vettä astiaan.

Ensimmäisenä hiekkanäyte, josta irtosi n.2,75dl vettä.

Ennakko-oletuksena arvelin puutarhakompostin ja majapenkin mullan pidättävän vettä parhaiten ja aurinkopenkin maan huonoiten. Luumutarhan multa oli viime syksyn laajennusosasta otettua maata, jonka vedenpidätyskyvyn arvelin olevan jotain muiden välimaastosta. Mullassa oli kuitenkin myös savihippusia, joiden pitäisi pidättää vettä. Testitulokset osoittivat kuitenkin ennakko-oletukseni vääriksi: hiekasta irtosi n.2,75dl vettä, puutarhakompostista reilu 2dl, luumutarhasta vajaa 2dl, majapenkistä vajaa desin verran ja aurinkopenkistä hädin tuskin puoli desiä. Sekä puutarhakompostin että aurinkopenkin vedenpidätyskyky yllättivät.

Luumutarhan multa oli jo alunperinkin muita vaaleampaa. Ei siis ollut yllätys, että siitä irtosi toffeen väristä kuravettä.

Majapenkistä irtosi selvästi alle desin verran melko tummaa lientä. Mullassa on siis varmaankin paljon humusta.

Aurinkopenkin tilkkasta en viitsinyt edes kaataa mittakannuun. Yllättävän tummaa tämäkin.

Kaadoin lopuksi multanäytteet pusseistaan takaisin laatikoihin, jotta voin vertailla vielä niiden koostumusta. Tuli ihan lapsuuden kuravellileikit mieleen! Aurinkopenkin multa oli hyvin vetistä ja tasalaatuista löllöä, joka ei olisi voinut imeä enää pisaraakaan vettä. Sen koostumuksesta tuli mieleen lähinnä mutainen järvenpohja. Luumutarhan maa tuntui karkeammalta, vaikka sekin oli vielä aika löysää. Majapenkin multa tuntui samalta kuin kynnetyn viljapellon ojanpohjalta keväällä kaivettu mutavelli. Puutarhakomposti oli mehevänkosteaa mössöä, sellaista kivaa puristeltavaa.

Märät multanäytteet (määrät ovat suunnilleen samat, mutta yksi laatikoista vain muita isompi). Ylhäällä hiekka ja puutarhakomposti, alhaalla aurinkopenkki, luumutarha ja majapenkki.

Testin jälkeen otin vielä aurinkopenkin mullasta kourallisen ja sotkin sen puhtaaseen veteen. Halusin nimittäin vielä selvittää pikkuisen lisää maan rakennetta ja ainesosien suhteita. Parin tunnin päästä kupin pohjalle oli kertynyt selvä kerros maa-ainesta mutta neste oli tasaisen väristä. Seuraavana aamuna (noin 12 tunnin päästä) pinnassa oli hieman kirkkaampaa nestettä mutta mitään kovin selkeää kirkastumista kuitenkaan edelliseen iltaan nähden ei ollut tapahtunut. Pohjalle kertynyt lieju oli melko tasalaatuista ja ja hienojakoista. Ihan karkeinta ainesta oli vain hyvin vähän pohjalla ja pinnassa kellui hyvin vähän kasviroskaa.

Kourallinen aurinkopenkin maata vedessä.

Tämän testin perusteella lisäisin aurinkopenkkiin reilummin kompostia ja ehkä märkyydestä kärsivien kasvien ympärille myös karkeaa hiekkaa. Vaikka multa on kaivaessa tuntunut hiekkaiselta, se on kuitenkin paikoin helposti tiivistyvää ja tämä testi osoitti, että se ilmiselvästi imee vettä kuin sieni. Ehkä siis hiekkaisuuden tuntu onkin ollut vain merkki siitä, että maassa on hienojakoisempaa hiesua tai hietaa. Toisaalta kasvimaalla yksi lava tuntuu päästävän veden läpi hyvin helposti, joten sinne voisi siirtää aurinkopenkistä maata pidättämään kosteutta. Luumutarhan multa kaipaa reippaasti kompostia, minkä tiesin ennestäänkin. Sehän on vain tontin pohjamaata, johon on sotkettu nurmiturpeista irrotettua hieman parempaa maata ja vasta vähän kompostia. Humusta ei ole vielä riittävästi, minkä huomaa jo väristäkin. Majapenkissä kaikki kasvaa ja viihtyy, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Kärhökaaripenkki ja grillikatoksen takana oleva varjopenkki ovat samaa laatua.

Mansikoille tehtiin marjavarkaiden varalta aitaus.

Se niistä maa-ainestesteistä. Rakennusprojektejakin täällä on tehty. Tai ehkä mansikoille kyhättyä aitausta ei voi kutsua vielä rakentamiseksi, kun siihen on upotettu vain tolppia pystyyn ja laitettu niihin muutamalla naulalla ja ruuvilla jänisverkkoa ympäröimään mansikkamaata. Kunhan raakileita alkaa tulla, pingotamme lintuverkon katoksi suojaamaan mansikat linnuilta ja pörröhäntäisiltä marjavarkailta.

Työhuoneen vanhasta portaasta ei löytynyt tämän parempaa kuvaa. Eipä tuota ole tehnyt mieli kuvaillakaan.

Ihan oikeaa rakentamista sen sijaan oli työhuoneen ulko-ovelle tehty porras, joka piti tehdä jo viime kesänä. Ei vain silloin mukamas ehditty tai muuten vain löydetty siihen sopivaa hetkeä. Vanha betoninen palikka jätettiin puukoteloinnin alle ja näin saatiin siistittyä koko pation ilmettä. Uusi porras on myös paremmalla istumakorkeudella kuin entinen rappu eikä polta helteisinäkään päivinä ihan niin paljoa paljaan jalan alla kuin tumma betoniin upotettu liuskekivi.

Nyt kelpaa kulkea vaikka paljain varpain pihalle.

Tällaista täällä on hellepäivien iloksi puuhasteltu. Iloista juhannusta! Taitaa olla sateinen sellainen tiedossa ainakin meillä.