Viikko leikkauksesta

Viime perjantaina menin Tampereelle viettämään pitkää viikonloppua. Palvelu oli kuin parhaassakin hotellissa, sillä ateriat tarjoiltiin suoraan sänkyyn ja "palveluskuntaa" oli heti saatavilla, kun napista painoi, yöllä ja päivällä. Tosin minkään huvitteluviikonlopun jäljiltä ei ole ollut näin murjottu olo. Leikattu jalka on vaihtelevan turpea (jos minulla oli jo aikaisemmin leveä lantio, niin nyt se vähintään helikopterikentän kokoinen). Koko jalkaa pitkin kulkeva "pakanamaan kartta" saa lisäkuvitusta päivä päivältä.

Ortopedin mukaan leikkaus onnistui hyvin, hän tuntui olevan vilpittömän tyytyväinen aikaansaannokseensa. Monet sanovat, että lonkkaleikkauksen yhteydessä kivut jäävät leikkauspöydälle. Minulta taisi jäädä leikkaussaliin keskittymiskyky, sillä se on nykyään seitinohut. Ajatukset lepattavat perhosten lailla ja saamani särkylääkityksen mukaan.

Kotiin pääsin siis jo maanantaina, mikä oli minusta hiukan pelottavaa. Sillä olo oli silloin aika heikko.Mutta kyllä kotona on ihanaa ja rauhallista. Hra K on aivan mahtavan auttavainen ja ensimmäisinä päivinä sain kotonakin ateriat sänkyyn. Nyt miehellä on  kolme itsepäistä ulkoilutettavaa -kattilat ja minä.

Tälläistä täällä ja taas blogi hiljenee.

Nauttikaa keväisistä päivistä ja ihanasta auringosta!

Ps. Alkujärkytyksen jälkeen kattilat ovat tottuneet sauvojen kanssa köpöttelevään emäntäänsä ;)

wish me luck!

Jos ei mitään yllättävää estettä tule -niin ihan lähipäivinä allekirjoittanut saa ihka uuden (teko)lonkkanivelen. Jo puolisen vuotta olen kauhistellut tulevaa leikkausta ja siitä toipumista ja kaikkea mahdollista. Mutta viimeisen viikon trendi on ollutkin pelko siitä, että jos se pirskatin leikkaus sittenkin peruuntuu. Iholla ei saisi olla naarmun naarmua, finnin finniä ja tietysti pitäisi olla niinku perusterve. Mikä on ihan iisiä, jos työskentelee pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan sairaalassa. Yleensäkin olotilan pitäisi olla luottavainen ja reipas..

Fröbelin palikoiden Leijonanmetsästys-laulu kuvaa hyvin allekirjoittaneen tunnelmia:

Sitä ei voi ylittää.
Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää.
Täytyy mennä lävitse.

Näin yritän suhtautua tulevaan leikkaukseen :D


Apuvälinelainaamosta haimme Ikea-kassillisen kaikenlaista tarpeellista tavaraa, kuten istuinkorokkeen, kainalosauvat ja sukanvetolaitteen. Olen hankkinut helposti puettavia housuja ja sukkia, sekä "kroksit". Olin ajatellut, etten koskaan hanki sellaisia rumiluksia. Mutku sellaiset kuulemma ovat hyvät osastolla, ei haittaa vaikka jalka olisikin vähän turvoksissa.

Mitähän kattilat tuumaavaat siitä, että painimatto viedään pois?

Myös kotia hiljalleen järjestellään ns. esteettömäksi. Matot lattiasta pois ja huonekalut uuteen järjestykseen. Jotta allekirjoittaneella on tilaa temmeltää kainalosauvojen kanssa.
Olen myös siivonnut ja järjestellyt, että voin siltä osin olla hyvillä mielin sairaslomalla.

 Kunnon materialistina tilasin Springfield:stä itselleni tsemppaus-paidan :)

Nyt blogi hiljenee toistaiseksi. En osaa yhtään arvioida, miltä tuntuu leikkauksen jälkeen. Kolmen kuukauden saikku siitä ainakin tulee. Instagramiin varmasti tipahtelee kuvia toipumisen edistyessä.

Aurinkoista kevättä kaikille!

Kuntoon kesäksi 2015

Postaus sisältää jorinaa ja kitinää terveydestä tai paremminkin sen puuttumisesta. Sekä selvän suunnitelman, jonka toteutumisesta suurelta osin vastaa ortopedi. Jos sellainen ei kiinnosta, niin kannattaa siirtyä suoraan loppuosan kissakuviin.

En täällä blogissa ole juurikaan kirjoittanut tylsistä nivelvaivoista, mutta jossain kohdin se on ollut luettavissa rivien välistä. Tätä "avautumis-postausta" pohdin pitkään, mutta ajattelin sen kuitenkin tehdä. Sillä tulossa on joitain muutoksia, jotka täällä blogissakin tulevat näkymään. Toivoakseni käyn vain nopeasti ns. pohjalla ja sitten mahdollisimman nopeasti takaisin arkeen, toivottavasti toimivampaan sellaiseen. Ja ehkä täältä löytyy myös kohtalotovereita.

Miten sen nyt kertoisi? Minulle sopivin tapa on töksäyttää lyhyesti perisatakuntalaiseen tapaan. Joudun eikun pääsen lonkan tekonivelleikkaukseen maaliskuussa 2015. 35-vuotiaana olen melkoisen nuori tekonivelpotilas, mutta jos 80-vuotias mummokin siitä selviää, niin toivottavasti minäkin. Täytyy tunnustaa, että hirmuisesti pelkään koko operaatiota, siitä kuntoutumista ja loppuelämää (toivottavasti hyvän) tekonivelen turvin. Kammoksun sairaalaan potilaaksi joutumista, vaikka itse olen töissä sairaalassa tai ehkäpä juuri siksi.

Ennen seuraavaa maaliskuuta pitäisi tehdä vaikka mitä!

• Niiin kuin parantaa omaa kuntoa (tämä on vain minun mielipide, ortopedi ei sitä vaatinut). 
• Tehdä muutoksia kotosalla, jotta selviän köppien kanssa kulkemisesta. 
• Käydä jossain matkalla jos siltä tuntuu. 
• Ostaa tabletin, jos sairaalasta niitä vaikka ei saa tarpeeksi, ehheh :D. Tosiasia on, etten pysty istumaan työpöydän ja pöytäkoneen ääressä. 
• Toivoa, että maaliskuu ja siitä eteenpäin olisi lumetonta (että pääsisin turvallisesti liikkumaan). 
• Ja kun unelmoimaan aloin: päästää kissat kulkemaan vapaasti makuuhuoneessa ilman että Robert merkkaa (syvä huokaus)... 
• Ja kaikista tärkein elää reippaasti :)

UGH, nyt olen sen kertonut.

Ja sama kissaksi: Me kuultiin sellaista juttua, että mamma voi olla peräti kolme kuukautta kotona. Sinä aikana se opettelee uudestaan kävelemään ja kaiken lisäksi sen pitäisi osata käyttäytyä rauhallisen arvokkaasti (eli se ei voi makoilla meidän kanssa lattialla tai kuvata jotain ötökkää) ainakin ensimmäiset pari kuukautta.

Ne on puhunu jostain korokkeista, kainalosauvoista ja esteettömyydestä. Tuo on tavallistakin epäselvempää ihmisten puhetta, mutta eiköhän asia meillekin valkene. Jotain kivoja temppuja vois mamman iloksi keksiä, onhan tässä vielä aikaa.