Ann Rosman; Arvoitus pinnan alla

 

Pidin tätä  Karin Adler-sarjan dekkaria vähän sekavampana kuin aikaisempia sarjan kirjoja. Näissä kuljetaan aina vähintään kahdessa aikatasossa ja ne liittyvät yhteen vain hyvin löyhästi. On tavallaan sääli, että kahdesta eri juonesta tehdään vain yksi dekkari, kun kirjailija selvästi osaisi ja voisi tehdä kaksi kirjaa: toisen kivan dekkarin ja toisen kiehtovan historiallisen romaanin. 

Palokunnan sammutusharjoituksissa palavasta talosta löytyykin yksi ylimääräinen ruumis, jonka ei pitänyt olla siellä. Kyseessä on mies, joka on työntänyt nokkansa moneen eri paikkaan ja hankkinut paljon vihamiehiä. Ja saanut vahingossa ehkä tietää loistohotellin kiinteistökaupan ympärillä tapahtunutta vehkeilyä.

Ja sitten tämä käännös! Pöyristelin sitä jo lukiessani ja osuipa sitten FB-palstalla silmään, että muut olivat kauhistelleet samaa. Esimerkki: kirjan päähenkilö harmitteli kun ei saanut pelkällä lämpimällä vedellä pestyä pois vesitiivistä ripsiväriä. Vesitiivistä! Ripsiväri voi olla vedenpitävää tai vedenkestävää, mutta ei vesitiivistä. 

Ann Rosman; Sukellus syvyyksiin

Sukellus syvyyksiin oli mielestäni tähän astisista Ann Rosmaneista paras. Kirja oli paksu, mutta nopealukuinen, luvut olivat sopivan pituisia. Siksi tämän lukemisessa tuli sellainen flow, jota usein toivookin. Oikeastaan yllätyin siitä, miten kovasti kirjasta pidin.

Päähenkilö on ylikonstaapeli Karin Adler, jonka seikkailuja seurattiin jo aikaisemmissa sarjan romaaneissa. Tässä hän on raskaana, mutta perhe-elämää ei nyt kuvata, sillä ruotsalaispoliisit lähtevät Orkneysaarille tutkimaan mysteeriä. On ajelehtiva purjevene, kadonnut sukeltaja ja toinen varastettu vene. Kohta rannikolle huuhtoutuu ruumis.

Taas käsitellään aikahyppyjä menneisyyteen. Aikaan, jolloin sukeltajaryhmä tutkii ja etsii uponneen hylyn kulta-aarretta.

Kirjassa kerrotaan hyvin paljon sukeltamisesta ja sen käytännöistä ja siinä esiintyy vaikeita termejä; on saturaatiosukeltamista, paineistamista, sukelluskaasuja, sukeltajantautia, sukellusvälineistöä ja dekompressiota… kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta, mutta nämä kaikki oli kirjoitettu niin helppotajuisesti, ettei tällaisen ummikonkaan ollut vaikea pysyä kärryillä.

Miljöö oli valloittava, Orkneysaaret kiehtoivat historiallaan, suorastaan rakastuin siihen.

Kirjan lopussa on iso tietopaketti kirjailijan tekemästä taustatyöstä ja yllättävästi monilla kirjan hahmoilla oli vastineensa todellisuudessa, osa taas oli lainannut nimensä kirjaan. 

Ann Rosman; Porto Francon vartija

Ann Rosman turvautuu aikahyppyihin ja kahteen tarinaan samojen kansien välissä. Tästä syystä en ihan ihastunut täysillä merelliseen Porto Francon vartijaan, mutta menettelihän tämä kevyenä kesälukemisena. Vähän mitäänsanomattomampi dekkari kuitenkin, jos vertaan Rosmanin aikaisempiin. Mitään ihan huippuahan nämä eivät ole olleet, vaan ehkä Rosman paranee ajan mittaan...
Vauvan kanssa haudattu suoruumis, huonoa avioliittoa pakeneva naimaikäinen neito, mieheksi naamioituminen (siis todella??) ja merirosvous. Siitäpä tämä tarina on koottu.

Ann Rosman; Noitavasara

Noitavasarassa seikkailee osin Majakkamestarin tyttärestä tutuksi tulleita  henkilöitä, mutta minulta meni vähän aikaa tajuta se. Sen verran kauan on tuon edellisen kirjan lukemisesta. Mutta tällä kertaa en mennyt sekaisin runsaasta henkilömäärästä ja pysyin paremmin kärryillä siitä, kuka kukin on.

Keskiaika-larppaajien keskuudessa tapahtuu murha jos toinenkin ja vanhalta uhripaikalta löytyy päätön ruumis. Toisaalla vanha rouva löytää omasta puutarhastaan pään. Kirjassa käydään myös todella ahdistavissa takautumissa, niiden lukeminen oli  kovin rankkaa, huh-huh. Ihan ensimmäisen tällaisen takautuman kohdalla alkoi tuntua, että kirja jää siihen ja nyt en pysty lukemaan enempää. Kannatti kuitenkin jatkaa, täsä kehkeytyi ihan näppärä teos, Majakkamestarin tytärtä vakuuttavampi.

Ann Rosman; Majakkamestarin tytär

Nyt on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä lopettelen tässä jo seuraavaa kirjaa, joka on järisyttävän vaikuttava. Mikään muu ei nyt oikein tunnu miltään ja on vähän vaikea keskittyä tällaiseen mukavaan ja helppoon perusdekkariin.

Majakkamestarin tytär on Rosmanin esikoisromaani ja ehkä sen jotenkin huomaa, mutta kivan lukuelämyksen tästä sai. Alus varsinkin oli jotain vähän sekavaa. Minun oli jossain vaiheessa tehtävä paperille sukupuu, että tajusin kuka kukin on.

Pohjoismaiset dekkarit ovat äärimmäisen hyvää kirja-antia, mutta ihmeellistä, miten paljon nämä voivat muistuttaa toisiaan? Taas naispoliisi, jonka suhde tai avioliitto kariutuu miehen vastuuttomuuden vuoksi. Onhan näitä luettu ennenkin. Majakkamestarissa oli kuitenkin taas omat ulottuvuutensa, jota ei ole kenelläkään muulla dekkaristilla. Ja se oli merellisyys.

Tulee mieleen viime vuonna kaksi eri pohjoismaista dekkaria (en muista mitkä – Holt? Jansson? Frimansson? Larsson?), joista kummassakin oli murhattu lesbo naispiispa tai pappi ja syyllinen löytyi jotenkin tämän lesbosuhteen suututtamasta lähipiiristä.Eli on niitä muitakin toisiaan toistavia.

Mutta niin, kyllä aion Rosmania jatkossa lainata enemmäkin, koska huomaan pitäväni päähenkilöstä. Poliisista, jonka seikkailuja haluan seurata.

Tämä olisi voinut olla aakkoshaasteen R, mutta se olikin tuo edellinen Rendell =).