Liisa Nevalainen; Viimeinen rooli

Viimeinen rooli oli Liisa Nevalaisen (1916 - 1987) viimeinen kirja ja se ilmestyi vuosi ennen Nevalaisen kuolemaa. Tämä vaikutti hyvin vanhahtavalta, kuten jo aikaisemmatkin lukemani Nevalaiset ja välillä lukiessani tunsin myötähäpeää. Kirjassa tytöteltiin ja pojiteltiin aikuisia ihmisiä, teatterialan ammattilaisia. Johtuneeko sitten kirjailijan korkeasta iästä (70 - mikä ei kyllä ole ollenkaan korkea ikä naiskirjailijalle - kirjoittaminen kun tahtoo vaan parantua vuosien saatossa, kun elämänkokemusta tulee lisää). Mutta jotenkin tässä oli naiivi teinityttömäinen alavire.

Kirjassa murhataan näyttelijä, joka oli käyttäytynyt öykkärimäisesti ja julkeasti perhettään ja kollegoitaan kohtaan. Eli täysin sama juoni, kuin tätä ennen lukemani Nevalaisen Ruusunpunaiset silmälasit -dekkarissa. Komisario Karpalo joutuu selvittämään murhan ja Krisse-vaimo joutuu vaaraan tehdessään haastattelua näyttelijöiden keskuudessa. Kirja oli hyvin nopeasti läpi luettava, mitäänsanomaton, nolo ja kuitenkin tunsin jotain innostusta lukuprosessin aikana, kun kiihkeästi halusin sen loppuun ja tietää murhaajan.

Liisa Nevalainen; Ruusunpunaiset silmälasit

Että osaa dekkari olla naiivi ja yksinkertainen. Sellainen täysin läpisoljuva juttu ja hetken hurmion välipala. Jospa koko elämä olisi yhtä yksinkertaista kuin tämä. Luin kirjan ahmimalla puolessa päivässä. Mitään erikoisia tunteita tai ajatuksia tämä ei herätä. Ja aivan kuin totesin edellisen Nevalaisenkin kohdalla, niin sama tässä: tänä päivänä ei ikimaailmassa menisi läpi julkaisuseulasta.  Ja silti en malttanut päästää kirjaa käsistäni. Kirja on kirjoitettu 1977, kuvan painos vuodelta 1992. Nämä olisivat juuri oikeanlaisia kesälomalukemisia, jossa loman jokaiselle 30 päivälle tarvittaisiin oma tällainen. Voi ihana tyhjänpäiväisyys!

Ruusunpunaisissa silmälaseissa näyttelyseurueesta murhataan alkoholisoitunut ja vaimoaan huonosti kohteleva näyttelijä. Syytettyinä on tietysti koko näyttelyseurue oheis-henkilöineen. Komisario Karpalo toimii yksinäisenä sutena ja ratkaisee murhan. Voi että. Voiko olla näin tavallista jännäriä?

Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään Kirja oli maannut kirjahyllyssäni kohta vuoden ja olin pantannut ja säästellyt sitä ajankohtaan, jolloin muut kirjat loppuvat. Mutta nythän kirjastoja taas auotaan koronan jäljiltä...

Liisa Nevalainen; Musta sinfonia

Johan oli taas helppo ja vaivaton ja mutkaton dekkari kaikkien nykyaikaisten kierojen murhatarinoiden seassa. Musta sinfonia oli niin yksinkertainen, että melkein nauratti. Joo, oli se myös hyvin naiivi, melkein koominen. Kirja on kirjoitettu vuonna 1981, mutta jotenkin tämä tuntui ainakin parikymmentä vuotta vanhemmalta. Eri kiva jännäri. En usko, että tänä päivänä menisi julkaisuseulan läpi. Romaanihenkilöt käyttäytyivät niin epäluonnollisesti. Ja tupakkaa poltettiin koko ajan. Erikoista, miten siitä tehtiin romaanissa oikein "tikusta asiaa". Kaikki tupakoivat ja se myös muistettiin mainita jokaisessa eri kohtauksessa ja monet vuoropuhelut käytiin asian tiimoilta. Saako tupakoida, anteeksi kun tupakoin, ai niin ei kai haittaa että tupakoin jne...
Ehkä ennen elämä oli yksinkertaisempaa kuin nykyään.

Komisario Karpalo saa tutkittavakseen kuuluisan kapellimestarin murhan. Kapellimestari oli armoton naistenmies ja siksi epäiltynä on naisia menneisyydestä ja mustasukkaisia puolisoita. Ratkaisu on kliseisen muka-järisyttävä. Herttaista.

Liisa Nevalainen; Kultainen riikinkukko

Olen saattanut joskus nuorena lukea näitä Liisa Nevalaisia, mutta en ole ihan varma. Tunnistan nimen ja nyt tiedän senkin, että Nevalainen oli myös näyttelijä ja edesmenneen näyttelijä Hannes "Hanski" Häyrisen vaimo. Kultainen riikinkukko on sieltä Nevalaisen tuotannon keskivaiheilta, vuodelta 1980. Yhteensä kirjoja on vajaa kymmenen. Nämä ovat suoraviivaisia perusdekkareita. Niin agathachristiemäisiä, kuin vain voi olla. Jopa christiemäisempiä kuin Christie itse.

Tässä oli tyypillinen suljetun paikan mysteeri. Hotelli, jossa tapahtuu kaksi murhaa. Paikalla rajattu joukko ihmisiä, jotka kaikki esitellään hyvin huolellisesti ja lukijalle jää tehtäväksi arvuutella, kuka heistä on se murhaaja. Samaa tulee ratkaisemaan ulkopuolinen poliisikomisario, Karpalo. Sattumoisin hänen oma vaimonsa on yksi hotellin asiakkaista. Leppoisa kiva pikku tarina. Prototyyppi. Dekkari, jossa murhaaja ei ole vain punatukkaisia nuoria naisia murhaava sarjamurhaaja, joka syö uhriensa vasemman munuaisen tämän vielä eläessä ja piirtää astronomisen symbolin hiilellä vasempaan olkaan, koska on joutunut lapsuudessa kuuntelemaan liikaa Nessun dormaa,  ja joka jättää poliiseille joka kerta vihjeen, sillä haluaa houkutella pääetsivänkin satimeen. Tai ainakin tämän viattoman tyttären, joka pelastetaan viime hetkellä ennen hengen menetystä. Tai jotain sellaista monimutkaista...

Koin kirjassa ahaa-elämyksen, jota jäin miettimään. Siinä hevostamma varsoi ja varsan sanottiin imevän emän utareista. En ole ikinä ennen kuullut, että utareita käytettäisiin minkään muun, kuin lehmän, tisseistä. Hevosen utareet jotenkin häiritsevät. Mutta kun googletin, niin wikipedia kyllä oli sitä mieltä, että vaikka yleensä utareet ovat lehmillä, niin taidetaan sitä harvakseltaan käyttää muidenkin eläinten kohdalla. Silti.. kamoon hei, hevosen utareet?