Marko Kilpi; Undertaker (Kuolemanpelko)

 Nyt tuottaa tuskaa tunnustaa, mutta Undertaker - Kuolemanpelko (sarjansa 5. kirja) oli minulle valtava pettymys. Luin kirjan e-kirjana ja se tuntui tavattoman lyhyeltä, en tiedä sitten miten paksu kirja olisi fyysinen versio ollut. Tämä oli myös niin äärettömän sekava, että alkoi ahdistaa. Sarjan aikaisemmista osista olen pitänyt, vaikka niitäkin pidin hieman sekavana. Kirjan rytmi on todella lyhytjänteistä ja tökkivää, kun yhdessä luvussa päähenkilö saattaa vaihtua kappaleesta toiseen monta kertaa ja voi kestää monen lauseen verran, ennen kuin tajuaa kuka nyt on "äänessä". Asiaa ei auttanut aikahypyt, kun välillä oltiin kaukana menneisyydessä ja välillä lähempänä menneisyydessä. Siis nyt en voi muuta kuin todeta, että en oikein tiedä mitä kirjassa tapahtui. Tai ainakaan miksi. Tai mitä siitä seurasi.

Kyllähän tässä oli edelleen mukana hautausurakoitsija Kivi, ainakin menneessä ajassa, ja Tuomas ja Maria. Poliisit. Jäin kuitenkin tyhjän päälle henkilöiden suhteen ja kuka oli oikeasti paha ja kuka hyvä?

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? No - alkoi tehdä mieli Tervaleijona -pastilleja. Ostin niitä tänään kaupasta; ihan kuin pastillikoko olisi pienentynyt sitten viime näkemän.

Marko Kilpi; Undertaker - Kuoleman kosketus

 Undertaker -sarjan 4. osa Kuoleman kosketus huipensi hautausurakoitsija Kiven ja Tuomaksen rikollissävytteisen tarinan. Mielestäni sarjan 3. osa on ollut paras, mutta ei tässä viimeisessäkään osassa ollut mitään vikaa, kun on jo tottunut lyhyisiin hivenen töksähteleviin kappaleisiin, joita ei kirjan luvut varsinaisesti jaa mitenkään eri osiin. Ja ylenmääräiseen filosofointiin kirjan sivuilla. Se nyt on tämän kirjasarjan teema.

Kiven persoonassa on jotain ihan huippua, josta pidän. Sellaista aivan omanlaatuistaan sisäänpäin hymyilevää huvittuneisuutta ja komiikkaa, kieroutta. Kivi on äijä. Kivi on eläin. Kivihän on, hitto soikoon, suorastaan seksikäs. Tuomaksen hahmo ei ollut ihan niin mieleeni, eikä varsinkaan Tuomaksen avovaimo Maria, se oli kirjasarjan vähiten kiehtova hahmo. 

Helmet-haasteessa kohtaan: 35. Kirja, jonka julkaisua olet odottanut 
ja
Popsugar -haasteessa kohtaan: 36. A book that has fewer than 1,000 reviews on Amazon or Goodreads

Marko Kilpi; Undertaker III - Kuolemanlaakso

Undertaker -sarja jatkuu ihan huippujännällä kolmannella osalla Kuolemanlaakso. Vaikka kirjan luvut ovat sekavia siinä mielessä, että kussakin luvussa on aina monta eri kohtausta ja vähän sekavuutta sen takia, niin kaikki muut kirjan ominaisuudet ovat niin huippua, että ne kantavat yli hieman rikkonaisen rakenteen. Kilpi on ihan velho! Tällaista ovelaa juonenkääntelyä ei ole kyllä missään. Täytyy sanoa, että suorastaan savolaista kiemuraa. Lopuksi kaikki langat kiristetään yhteen siten, että lukijan tekee mieli hihkua mielihyvästä. Että joku osaakin olla yhtä aikaa näin kiero ja suora ja näin yksinkertainen ja monimutkainen.

Tässä romaanissa hautausurakoitsija Kivi on itsekin puun ja kuoren välissä ja vetää perässään Tuomasta kuin litran mittaa. Poliisit etsivät edellisessä kirjassa tapahtuneen verilöylyn tekijöitä. Kuka antaa vihjeitä ja kenelle? Kuka on lopulta se oikea pahis? Ja lopun paljastus - onko sekään oikein vai väärin. Tätä lukiessani tunnen olevani turvallisissa käsissä; ei tarvitse pelätä että juoni pettäisi tai siinä olisi aukkoja, vaan voin luottavaisin mielin antautua tarinaan.

Marko Kilpi; Undertaker - kuolemanenkeli 2.osa

Tämän syksyn teema on näköjään ruumisarkut ja hautausurakointi. Undertaker - kuolemanenkeli, 2. osa oli astetta tai paria tiukempi ruumisarkkukeikka, kuin edellinen Ropposen kirja.

Ykkösosasta tutut Kivi ja Tuomas päähenkilöinä. Kivin on kaksoiselämää viettävä hautausurakoitsija, jonka salainen elämä tapahtuu järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Muutoin hän on kunnollinen perheenisä ja pappisvaimonsa uskollinen aviomies.

Tuomas-parka ei saanut haluamaansa työpaikkaa rahoitusyhtiössä, vaan ajautui sitten Kiven apumieheksi. Pikkuhiljaa hänelle avautuu tie rikosten maailmaan, kuin vaivihkaa.

Undertaker - kuolemanenkeli oli huikean jännittävä sarjan kakkososa, joka jäi jkutkuttavaan paikkaan odottamaan seuraavaa osaa. 

Kirjan nautintoa latisti pari pientä seikkaa. Preesensin käyttö, se ei vaan istu. Ja sitten lievä sekaisuus. Kirja oli kyllä jaettu lukuihin, mutta ne olivat mielivaltaisia, sillä yksi luku kerrallaan ei muodostanut mitään yhtä kokonaisuutta. Luvun keskellä oli hyppyjä henkilöstä toiseen jotenkin sekavasti. Ja sitten jälleen kerran tämä keinotekoinen taiteellisuus ja liiallinen ylevän henkevyyden tavoittelu. Vähän liian osoittavaa ja lukijaa kosiskelevaa.

Jarmo Kilpi; Undertaker - kuolemantuomio

Jarmo Kivi on kunniallinen hautajaisurakoitsija, aviomies ja isä. Näin siis näennäisesti. Jarmolla on kuitenkin salainen elämä, jossa hän on kansainvälisen tason rikollinen, ei mikään ihan pikkutekijä. Aina kaikki ei mene putkeen, joskus omat alaiset, ne pikkurikolliset, saattavat tehdä ohareita ja aiheuttaa harmia.

Tuomas taas on opiskelijapoika, tai ehkä paremminkin nuori mies, jonka avovaimo kärsii masennuksesta eikä saa itsestään irti sen vertaa, että pystyisi jatkamaan opiskelua. Kelan tuet on lopetettu, sillä niiden mukaan hän pystyy töihin ja opiskelemaan. Tuomaksella ei ole töitä, ei rahaa. Ja sitten pitäisi kustantaa vielä eräät hautajaiset.

Kahden eri maailmasta kotoisin olevan miehen maailmat kohtaavat Marko Kilven romaanissa. Jatkoa seuraa.

Undertaker – kuolemantuomio kuittaa Helmet -haasteessa kohdan 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Marko Kilpi; Kuolematon

Ennen kun aloitin Kuolematonta, luin kauhulla netistä ja blogeista monen monta arvostelua siitä, miten kuvottava ja vastenmielinen lukuelämys tämä on. Pedofiliaa, hyväksikäyttöä, pienten viattomien lasten pahoinpitelyä. Mitähän odotin. Tässä ei todellakaan kuvailtu tällaisia tapahtumia suoraan. Mainittiin, epäiltiin, herätettiin kysymyksiä, epäilyjä, saatiin lukija aavistelemaan. Kaikka tätä kyllä niistä kaikista kauheista ja inhottavista tapahtumista, mitä voi olla. Mutta kertaakaan en joutunut kuvotuksen valtaan. En ymmärrä, mistä tämä maine kirjalla. Varsinkin kun vertaan seuraavaan (Erik Axl Sund - Varistyttö), jossa lapsia oikeasti pahoinpidellään, näännytetään ja ne ovat mustelmilla ja haavoilla eikä ihmetellä miten nuori poika on kuollut, vaan enenmmin sitä, miten tämä on pysynyt hengissä niin pitkään niissä oloissa... Siinä vähän sitä kuvotusta. Suhteellisuutta!

Kilven romaani oli hyvä, tärkeä dekkari. Näissä päästään syvemmälle siitä väkivallan ja pahuuden ketjusta, sukupolvien pituisesta, mikä meitä ihmisiä mietityttää. Miksi pahaa tehdään, miten siitä päästäisiin eroon. Olli Repo menettää viehätystään. Ensimmäisissä kirjoissa hän oli sympaattinen nuori poliisi, nyt katkera ja kylmä, kun ei suostu tapaamaan omaa poikaansa. Aikuisen kuuluu olla aikuinen ja niellä paha olonsa vaikka väkisin. Poika tarvitsee isänsä, oli tämä sitten oma tai uusio tai pappa tai mikä hyvänsä. Olli Revolla ei ole oikeutta olla tapaamatta poikaansa, joka odottaa syntymäpäivälahjaa, yhteydenottoa, puhelua... eikä koskaan sitä saa. Onko Olli Repo mitenkään parempi kuin vastenmielinen pedofiili, samalla tavalla hänenkin toimensa tuhoaa pienen lapsen tulevaisuutta.

Marko Kilpi; Elävien kirjoihin

Elävien kirjoihin on nähty elokuvanakin nimellä 8-pallo, mutta en tiennyt sitä ennen kuin olin lukenut romaanin. Onneksi en koskaan nähnyt elokuvaa koska a) en kestä näin rankkoja tarinoita (ehkä – enhän siis ole nähnyt sitä elokuvaa?) b) kirjat ovat aina parempia kuin niistä tehdyt elokuvat.

Ja tämä oli todella hyvä kirja, mutta kamalan rankka enkä ole ihan sinut näiden huumetarinoiden kanssa. Mukana on pieni työperäinen rasite.

On liian totta ja liian kovaa, miten vankilasta vapautuvalla ex-huumeidenkäyttäjällä on todennäköisin tulevaisuus liukua takaisin huume- ja rikospiireihin (olenko vähän kyyninen, no olen). On liian totta, että tämmöisen vauva otetaan todennäköisesti huostaan ennemmin tai myöhemmin. Ja on ihan liian totta, että osaa ihmisistä ei mitkään keinot pure. Se on niin surullista.

Hyvä kirja, kyllä. Pidän siitä, että kaikissa dekkareissa ei seikkaile jo vuosikausia ansiokkaasti töitä tehnyt kaikkivoipa rikosetsivä, vaan tilaa annetaan myös aloitteleville ja epävarmoille poliisihahmoille. Sellaisille, jotka itse vielä opettelevat.

Marko Kilpi; Kadotetut

Poliisin arkista aherrusta, huikeita takaa-ajoja ja ajattelemaan pistäviä juonenkäänteitä. Hengästyttävää. Tykkäsin Kadotetuista oikein kovasti, ehkä vielä enemmän kuin Kilven ensimmäisestä teoksesta Jäätyneitä ruusuja. 

Ja kyllä palasi jalat ihanasti maan pinnalle edellisen lukemani amerikkalaispoliisikirjan jäkeen. Nyt voin taas uskoa suomalaiseen lahjomattomaan poliisityöskentelyyn =). Olli Repo on suurenmoinen poliisi, joskaan en tiedä miksi hänen täydellisyytensä ei kiusaa minua. On joitain muita etsiväsankareita, joita tuo samanmoinen täydellisyys häiritsee. Mutta Olli Repo on myös epävarma ja tuntee pelkoa ja miettii ratkaisujensa ja tekojensa seurauksia, ehkä se auttaa asiaa.

Hieman erikoinen ote Kilvellä on laittaa poliisinsa pohtimaan rakkauden tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta tai syvällisiä elämänkiemuroita. Olisin tullut toimeen ilman niitä pohdintoja vallan mainiosti. Ja toinen pieni, ihan pieni, häiritsevä kieleen liittyvä asia oli preesensin käyttö, "Olli istuu autossa ja odottaa, mutta rakennuksesta ei tule ulos ketään"...

Kadotetut olisi ruokalajina lämppäreitä, eli lämpimiä voileipiä: alla ruispala, päällä savukinkku, tomaatti, valkosipuli ja päällä emmental-juusto. Hyvää.

Marko Kilpi; Jäätyneitä ruusuja

Marko Kilpi oli minulle uusi kirjailijatuttavuus, mitä nyt nimi on silloin tällöin tullut vastaan. Jäätyneitä ruusuja on Kilven ensimmäinen dekkari, joten tästä on hyvä jatkaa. Rachelle osasi suositella Kilpeä minulle eikä mennyt mönkään tämä kirjavalinta. 

Erikoisen mukavaa tässä kirjassa oli se, että normaalin rikostutkinnan lisäksi paneuduttiin poliisilaitoksen työilmapiiriin. Aloitteleva poliisi Olli Repo on mukavan inhimillinen ja viaton.  Välillä hän hämmentyy, loukkaantuu, pettyy ja tuntee kokeneensa vääryyttä kaiken kokeneiden poliisikonkareiden taholta. Ja välillä taas tulee hyvälle mielelle imartelusta ja ammattiylpeydestä. Ollin tuntemuksiin on helppo mennä mukaan, sellaistahan se uudessa työpaikassa voi olla. 

Jäätyneiden ruusujen "keissi" ei vielä ollut ihan huippututkintaa, mutta mukava pätkä silti.