Aah, minä olen niin hulluna kaikkeen historialliseen,
vaikka viime aikoina käsiin ei ole sattunut usein historiallisia romaaneja.
Mennyt aikakausi se vaan jaksaa viehättää ja kiehtoa, aina vaan. Kaikki
aikakaudet, kaikilta kanteilta. Olen näihin ihan heikkona. Ei haittaa, onko
kyseessä vähän kevympi tarina, tai raskas ja vakavammin otettava. Olen kai jonkinlainen historiahullu, saavathan museotkin minut ihan euforiaan.
Laila Hirvisaari on myös suosikkejani ja hänen
tuotannostaan on vain muutama opus lukematta. Kaikista lukemistani olen
tykännyt kuin hullu puurosta. Ja melkein kaikista enemmin kuin tästä.
Minä, Katariina on hyvä kirja, mutta ei kauhean
herkullinen aiheeseensa nähden. Tuli vähän sellainen tunne, että olisihan
tuosta voinut vielä kiehtovamman kirjoittaa. Ihan kuin olisi ollut vähän jarrut
päällä. Kirjan rakenne on tehty siten, että se vähän sotkee lukemista:
Katariina kertoo muistelmiaan kirjurille, joka kirjaa näitä muistoja samalla
ylös. Välillä palataan Katariinan vanhuuspäiviin ja välillä Katariinan nuoruuden muistelmiin.
Kiehtovaahan tämä joka tapauksessa on. Minulle tuli vähän väliä kesken romaanin
hirveä tarve tarkistaa wikipediasta jotain historiallista yksityiskohtaa tai
hallitsijan kohtaloa, kuolinvuosia ja –tapaa, mutta onneksi pystyin
hillitsemään itseni!! Halusin saada kaiken nautinnon romaanista ilman että
lunttaan etukäteen netistä, miten oikein kävi =).
Tämä romaani oli ehdottomasti keksitaikinaa! Ihanaa ja
makeaa!