Alexandre Dumas; Kolme muskettisoturia

Varmaan kaikkien aikojen paras television lastenohjelma oli  Kolme muskettikoiraa. Minun täytyi olla jo yli kymmenvuotias, kun sitä katsottiin, mutta katsoipa sitä äitinikin. Sydämeni väpätti varsinkin Aramikselle, sillä se oli "kiharatukkainen" cockerspanieli. Aah..! Sitä romantiikkaa! D'Artagnan oli kai beagle tai jokin vähän typerännäköinen ajokoira ja Pothos tietenkin iso pointteri, saksanseisoja tms. Athoksen rodusta ei mielikuvaa.

En muista onko Kolmea muskettisoturia tullut tv-sarjana, mutta jotenkin minulla on sellainen kuva, että olisin muulloinkin rakastunut Aramikseen ja yleisesti ottaenkin muskettisoturien värisyttäviin varusteisiin; sulkahattuihin, viittoihin, polven-yli-saappaisiin... eikö kaikki nuoret tytöt olekin aivan vellinä sellaisen korean miehisyyden edessä?

Saattaa olla, etten kuitenkaan lukenut Kolmea muskettisoturia koskaan nuoruusvuosina, en ainakaan kokenut mitään ahaa-elämyksiä nyt tätä kirjaa lukiessani. Ja luulenpa, etten olisi nuorena jaksanut kahlata tätä läpi. Kirja ei ollut mitenkään erityisen koukuttava tai jännittävä, mutta omalla tavallaan viehättävä kuitenkin. Alku oli melkeinpä puuduttava, mutta sai sitten lisää vauhtia. Tuli mieleen sellainen entisvanhain nuorille pojille tehty seikkailuromaani, kuten viisikot ja vastaavat. Romantiikkaa miehiseen näkökulmaan. Kovin kesyä ja herttaista ja vähän hauskaa ilonpitoakin. Hyvä, että tämä 958-sivuinen seikkailu on nyt luettu. En tule lukemaan sitä toistamiseen.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1844. 

Helmet-haasteessa valitsen tämän kohtaan: 

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

Alexandre Dumas; Monte Criston kreivi

No niin, se on siinä. Klassikko. Monte Criston kreivi. Kirja, jonka luin viimeksi teinityttönä ja nyt uudestaan, enkä muistanut halaistua sanaa nuorena lukemisestani! Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa pitänyt kirjaa kädessäni. Yksikään kirjan henkilö ei tuntunut tutulta, ei yksikään tapahtuma, repliikki... ei mikään. Juoni tietysti oli tuttu, koska tämähän nyt vain... on tuttu. Mutta ihmettelen itseäni, miten voi lukea kirja ja unohtaa se täysin, vaikka sitten olisikin 30 vuotta välissä.

Kirjassa on 1140 sivua, eli se vastaa noin kolmea tavallista kirjaa. Minulta meni 9 päivää kirjan lukemiseen. Kyllähän tätä ahmin, ei voinut minkään. Kirjassa on juuri sopivan pituiset luvut, jotka tekevät lukemisesta nautinnollista. 

Monte Criston kreivi kertoo Edmond Dantèsin tarinan. Hän on juuri viettämässä kihlajaisiaan rakastettunsa Mercedeksen kanssa, kun vangitsijat saapuvat ovelle. Edmondia vastaan on väärennetty ilmiantokirje ja näin tämä nuori merimies tuomitaan syyttömänä vankeuteen 14 vuodeksi. Onnistuttuaan lopulta karkaamaan vankilasta, Dantes ottaa Monte Criston kreivin henkilöllisyyden ja kostaa kaikille häntä väärin perustein tuominneille. Yhdelle kerrallaan. Säälimättömästi ja salakavalasti. On hämmästyttävää, miten tästä saa aikaiseksi yli tuhat sivua, joista yksikään ei ole liikaa. Alexandre Dumas on ollut nero kirjailijaksi. Kirja on kirjoitettu 1844 - 1845.