Heidi Köngäs; Hertta

Olen tähän asti pitänyt älyttömästi Heidi Köngäksen romaaneista, joista Dora Dora oli ehdottomasti paras. Vieläkin se nostattaa kylmät väreet iholle. Mutta Herttaa en kyennyt lukemaan. Tämä jäi kesken. Niin olisin halunnut pitää Hertasta!
Se alkoi jo alusta, kun totesin että tämä on kirjoitettu minä-muodossa. Hertta vaan oli minusta epämiellyttävä ihminen. Tai romaanin ote liian rakkausromaanimainen. Romanttiset tarinat eivät ole suosikkejani, mutta pystyn lukemaan niitä, kun kyseessä on joku Nora Robertsin tyyppinen höttökirjailija, jonka ei ole tarkoituskaan kirjoittaa muuta kuin romantiikkaa. Roberts ei kirjoita historian kipeistä kohdista, aatteista, sodista, traagisista sukukohtaloista... Hertta oli sellainen, mutta rakkaushömpällä sotkettu.
Ja aate, hmph. Kun en tykkää mistään aatteista mihinkään suuntaan. Hertallakin olisi ollut paljon helpompaa, jos ei olisi ollut niin aatteellinen. Olisi jäänyt poika kuolematta, vankilat käymättä ja moni suru surematta. Hemmetin Hertta.
En tiennyt Hertta Kuusisesta oikeastaan mitään, en ollut aikaisemmin edes googlettanut häntä. Tämä nyt ei ole minun aihe eikä minun kirja.

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

Nyt oli huono onni kirjojen kanssa. Heti perään toinen, jota en saanut luettua. En, vaikka Susan Fletcher on yksi ihan lempikirjailijoitani, olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut edellisiä fletchereitä. Mikähän tässä nyt oli niin vastenmielistä. Teksti oli kaunista, kuin aalloilla soljuvaa runoa. Alussa vertasin tätä mielessäni erääseen nuorena näkemääni animaatioon tai kuunnelmaan, jota en ole saanut koskaan mielestäni. Se oli kaunis kuin runo. Maitometsä – Milky Forest? Ehkä, tai jotain tuollaista. Samanlaisia kylmiä väreitä nostattavia viboja tunsin Tummanhopeisen meren alkusivuilla.

Sitten kun olin lukenut kirjan puoliväliin, totesin ettei tästä mitään tule. Asiassa ei päästä puusta pitkään, tämä vain hieroo tätä samaa herkkää pikkukylän raukeutta ja menneisyyttä sivusta toiseen. Valitettavasti nyt kävi näin. Niin olisin halunnut tykätä Fletcheristä.

Jussi Adler-Olsen; ...ja hän kiitti jumalia

Pitkästä aikaa kirja, joka jäi kesken. Mutta kyllä minä yritin, aina sivulle 230 saakka. Kirjassa olisi ollut 745 sivua.

En tiedä miten Jussi Adler-Olsenin toinen romaani saattoi olla näin tuskastuttava, olihan ensimmäinenkin (Aakkostalo) ihan luettava ja jälkimmäiset (Vanki, Metsästäjät) sitäkin enemmin. Adler-Olsenilta on ilmestynyt vielä kaksi uudempaa kirjaa, mutta en nyt ole ihan ensimmäisenä tarttumassa niihin tämän …ja hän kiitti jumalia jälkeen.

Kirjan päähenkilö on Nicky, joka on syntynyt ja elää Amsterdamin slummissa punaisten lyhtyjen alueella. Nickyn perhe on ku-vot-ta-va. Siis yököttävä. Kaksi nuorempaa pikkusiskoa (16 – 20 v) käyttävät huumeita, huoraavat kaduilla, myyvät huumeita, ovat raskaana ja juopon isän hyväksikäyttämiä. Vain Nicky on ilmeisesti säästynyt tältä. Naapurusto on täynnä sekarotuista trash-luokkaa. Nickyn äiti on indonesialainen. Joten tähän sekoitetaan iloisesti myös Indonesian alkuasukkaiden taikauskoisia satuja. Nickyn juoppo isä puhuu vain nyrkeillään, parittajat kadulla hakkaavat ja lyövät. Yök hyi saatana. Kun juoppo isä hakkaa äidin kuoliaaksi, se on ihan normaalia. Romaanin perheessä ei ole mitään hyvää, ei mitään. Jos joskus kuvittelenkin, että ihmiskunnalla on vielä toivoa, niin tämän romaanin ansiosta mokomat harhaluulot kyllä karisevat.

Toisaalla Peter de Boer, suuryrityksen johtaja, ottaa kolme työharjoittelijaa, joista Nicky on yksi. Aivan käsittämättömiä ratkaisuja, sekavaa kerrontaa, epäuskottavia käänteitä. Tässä kirjassa ei ollut juuri mitään, mitä olisin voinut sietää. Onkohan kukaan oikeasti lukenut tätä kirjaa… Oi tuskaa.

Sauli Uhlgren; Seminaari

Olen lukenut aikaisemmin Sauli Uhlgrenilta romaanin Kuolema kulkee yöllä, johon ihastuin sen Kuopio-kytkentöjen takia. Sittemmin unohdin koko Uhlgrenin, kunnes viimeksi kirjastossa ilahduin nähdessäni Seminaarin.
Ilo oli ennenaikaista, sillä tämä kirja jäi kesken. En tiedä Sauli Uhlgrenista mitään, mutta raivostuin kirjan alkuvaiheilla jo kirjan kielioppivirheitä. Pelkkä kirjoitusvirhekään ei olisi niin paha. En tarkkaan muista miten tämä virheellinen lause kirjassa meni, koska se ei ole nyt käsillä, mutta omin sanoin tämä virheellinen lause meni näin:

Nainen istui takapuolellaan pöydän reunalle, joka oli saanut vuosien varrella mukavaa pyöreyttä ja pehmeyttä. 

Herrajumala anna mun kaikki kestää äläkä enää ikinä tuo silmieni eteen tuollaista rakennetta! Niin kuin se pöydän reuna olisi mitään mukavaa pyöreyttä ja pehmeyttä saanut, kuten tuossa lauseessa nyt viitataan. Pyöreyttä ja pehmeyttä oli saanut se naisen perse!!

En tiedä, ehkä olisi voinut jatkaa kirjaa tuosta pahasta kielioppivirheestä huolimatta (tosin olisin ajatellut sitä koko loppuajan - oikolukeeko näitä kirjoja kukaan?), mutta teksti ei muutenkaan häikäissyt valovoimaisuudellaan. Preesensin käyttö. Kliseiset ihmiset. Eleettömyys ja värittömyys (mieskirjailijat!). Olihan näitä häiritseviä tekijöitä.

Olli Jalonen; Kenen kuvasta kerrot

Joo nyt ei uponnut, ei ollenkaan. Kenen kuvasta kerrot jäi kesken jo sivulla 34. En ymmärrä miten erehdyin tällaiseen. Kuvittelin tätä ehkä yhtä osuvaksi ja nerokkaaksi kuin Jalosen Poikakirjaa, johon ihastuin ihan hiusjuuria myöten.
Mutta sitten tämä alkoi ihan sekavasti merkillisellä rakenteella, päähenkilö oli koko ajan vain HÄN, eikä edes kerrottu mikä on hänen nimi ja miksi hän lähtee (mistä? kenen luota? miehensä? miksi? miksi paljain jaloin lumihankeen?) ja menee Anun luokse ja masturboi kylvyssä. Kuka hitto on Anu? Kuulostaa sekavalta. En nyt lukijana ymmärtänyt tuosta alusta yhtään mitään.
Hän varaa etelänmatkan, johon Anu Hänet suorastaan passittaa. Hän menee etelään ja masturboi meressä. Ja sitten kuuntelee naapurista kun tyttö ja poika harrasaa seksiä. Minä inhoan näitä seksikirjoja ja masturbointeja ja sormettamisia ja lirputteluja.
Ei voi olla totta, että jos nainen jättää miehensä (väkivaltaisen? paljain jaloin pakkaseen?), niin sama nainen alkaisi puolen tunnin päästä masturboida ystävättärensä kylvyssä. Lukea ystävättären seksitarinoita vihosta. Jatkaa masturbointia meressä. Ei ole todellista. En jaksanut.

Matti Yrjänä Joensuu; Harjunpää ja kiusantekijät

Joo, kyllä nyt vähän kävi niin, että tämä kirja jäi kesken. En vaan jaksanut jauhaa tällaista. En osaa sanoa yhtä tarkkaa syytä, mutta monia pieniä sellaisia on. Luin puoleen väliin, kun olin kaksi kertaa uusinut tälle laina-aikaa, mutta sitten luovutin ja hain paremmat kirjat kirjastosta tilalle.

Juoni olisi aika herkullinen: menestyvän yrittäjän pihalle tulee kuorma-autolavoittain multaa, oven taakse tilataan kymmeniä parketin asennusmiehiä, kahviautomaatin asentajia jne. Joku on ottanut Jari Lehikoisen silmätikukseen ja keksii tälle kaikenlaista kiusaa soitellessaan Lehikoisen nimissä mitä merkillisimpiin firmoihin ja tilatessaan niistä palveluita.

Mutta miksi en sitten jaksanut. Hm. Yksi tekijä on ainakin itse Harjunpää. En ole koskaan päässyt sisään tuohon poliisiin, hän ei vaan tule minulle tutuksi eikä aukea. En pääse näkemään, mitä hän ajattelee. Toinen on sellainen... ei nyt ihan alamaailman kuvaaminen, mutta... tätä on tosi vaikea selittää: huonosti koulutetut, huonohampaiset asunnottomat, työttömät miehet, jotka ehkä juovat ja käyvät harvoin suihkussa. Se elämä on jotenkin niin kurjaa, rumaa ja vastenmielistä, että en halua lukea siitä. (Olenhan kaksi kertaa yrittänyt aloittaa Juoppohullun päiväkirjaakin, mutta en ole kestänyt. Ehkä vielä joskus pystyn lukemaan sen, siellä se odottaa ärsyttävästi mökin kirjahyllyssä. Eikö se olekin ällöttävää viinaa juovien likaisten miesten rasvaista kieltä ja muutenkin vastenmielistä!?)

Ja kolmas on se, että dialogi kirjoitetaan puhekielellä; Mä ja Sä. Tottakai normaalissa puheessa käytetään puhekieltä, mutta olen vaan niin tottunut kirjakielellä kirjoitettuun tekstiin, että mikään ei auta. Itsekin nuorena ollessani ja kovana kirjoittajana kirjoitin omia novelleja puhekielellä, silloin se tuntui oikealta ja istui suuhuni. Mutta kasvoin siitä ulos.

Jätän Harjunpäät toistaiseksi, nämä eivät ole minun kirjojani.

Marian Keyes; Naura, Clare, naura

Voi apua tätä paskaa. Kyllä nyt homman nimi on niin, että melkein kaikkea minä olen pystynyt lukemaan, huonojakin kirjoja vaikka väkisin hampaat irvessä, mutta Naura, Clare, Naura -romaanissa olen kohdannut voittajani. Tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää, olen aikaisemmin lukenut yhden Keyesin, mutta kuvittelin tämmöisen löyhäpäisen kesähötön sopivan lomapäiviin. Ainahan romanttinen rakkaustarina naisen kesään mahtuu? No nyt ei mahtunut. En ole varmaan kymmeneen vuoteen jättänyt kirjaa kesken, joten tämän täytyy olla huonoin kirja ainakin kymmeneen vuoteen.

Ja mikä kirjassa ärsyttää?

Pahin kaikista on Keyesin tapa kirjoittaa ns. nokkelasti. En inhoa mitään muuta niin kovasti, kuin nokkelaa, viisastelevaa ja nopeaa ilkikurista tekstiä. Se on niin kuvottavaa lukijan kosiskelua ja itsensä esille tuomista, että alan voida pahoin. Kirjoittaja tekee itsestään nolon ja säälittävän. Minulle tulee sellainen tunne, että kirjoittaja kuvittelee olevansa jotenkin ainutlaatuisen terävä sukkelasanaisuudessaan. Mitä hän ei mielestäni ole. Tosin tämä on Keyesin ensimmäinen romaani, mahdollisesti jälkimmäiset ovat parempia.

Toinen vastenmielinen seikka on kirjailijan tapa puhutella lukijaa, tämä onnistuu minä-muodossa (joka jo itsessään on yksi turn-off) tyyliin: ”olin ollut Hirmuvalta-Clare, mutta kerron siitä teille joskus toiste”.

Kolmas häiritsevä asia on epäuskottavuus. Clare on juuri synnyttänyt vauvan ja sitten aviomies jättää hänet. Clare vauvoineen muuttaa vanhempiensa luokse suremaan. Vauva on siis vastasyntynyt, mutta tästä huolimatta vauva unohtuu arjesta kokonaan. Perhe laittaa ruokaa keittiössä, käy kaupassa, juopottelee, riitelee yms, mutta vauvasta ei puhuta mitään. Vauva jää jonnekin toiselle puolelle taloa yksin nukkumaan (!) kun muu perhe kestitsee päivällisvieraita. Onkohan Keyes itse äiti, onko hän hoitanut vastasyntynyttä vauvaa...

En jaksa. Aloitin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten ja jätin sen kesken lukeakseni ensin Matti Rönkää, sitten Ihmeiden kabinetin … nyt kun kolmannen kerran tartuin keyesiin, niin pääsin sivulle 130. Enempään en kykene.

Tsekkasin nopeasti jonkun muun blogin läpi ja totesin, että jossain tätä kirjaa on ihan oikeasti kehuttu. Niin erilaisia lukijoita meitä on, mikä on tietenkin rikkaus! Olisikin tylsää ja yksitoikkoista, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Mitä ruokaa tämä kirja sitten olisi? No silliä ja perunaa tietysti. Kuulostaa varmalta ja turvalliselta kotiruualta ilman temppuilua, mutta sillihän on ihan kamalan makuista!!