Carol Shields; Kaiken keskellä Mary Swann

 Ontariolainen maatalon emäntä Mary Swann runoilee nipun runoja, jotka julkaistaan ihmeellisen eksentrisinä. Vuosia myöhemmin, kun Mary Swann on jo kuollut, runojen ympärille kerääntyy joukko ihmisiä; tutkijoita, kustantajia, professoreita ja faneja. Järjestetään symposium Mary Swannin runoille. En pitänyt tästä kirjasta. Kaikki henkilöhahmot olivat ikäviä ja loppuratkaisu pitkäpiimäinen ja järjetön. Olen aikaisemmin lukenut kirjan tai pari Shieldsiltä, taisin tykätä niistä hieman enemmin, mutta jotain vaikeasti saavutettavaa hänen kirjoitustavassaan on. Sellaista kalseaa ja väheksyvää.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan: 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme

 Nyt oli kyllä tuskaa lukea tämä kirja läpi. Siihen kului monta kuukautta ja monen monta uusintalainauskertaa, sillä ei ottanut tuulta alleen eikä ollut minun mieleiseni kirja. Tämä oli jonkinlainen selvitymistarina äidistä ja tyttärestä Venäjän vallankumouksen aikaan. Päähenkilöt ovat kyseisenä aikana oikeasti eläneet venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva (1892–1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efron (1912–1975). En ollut kuullutkaan kyseisestä runoilijasta, vähän piti googlettaa kuitenkin. Kirjassa on sekä rakkaustarinaa, että vankeudessa selviämistä, sitten vähän äidin ja tyttären vaikeaa suhdetta ja kasvutarinaa. Kirjan henkilöt ovat hyvin kalseita ja kylmiä ja itsekkäitä, eikä lämpimiä tunteita oikein löydy. Luin kirjan loppuun, sillä halusin tietää miten tässä käy varsinkin vankileirille joutuneille vastavallankumouksellisille. Voin sanoa, että jotain aika ällöttävääkin sieltä sai lukea. Kuten arvata saattaa.

Kirja menee Helmet-haasteen kohtaan: 38. Elämäkertaromaani

Jussi Wahlgren; Miekkaliljojen aikaan

 Miekkaliljojen aikaan on kliseinen miehen tilitys. Kirja on niin huono, etten usko kenenkään muun koko maailmassa lukeneen tätä.  Kukaan ei pysty lukemaan tätä. Varmasti olen ainoa. Päähenkilö tilittää epäonnistunutta avioliittoaan, ex-vaimo on kamala. Kaikki on huonosti. Miehellä on hyvin erikoinen suhde äitiinsä, omituisia naissekoiluja, vihanhallintaongelmia ja päässä vain seksi. Kirja on kuvottava ja vastenmielinen ja sekava. Älkää lukeko tätä, paitsi jos haluatte herkutella ja mässäillä huonolla kirjalla.

Helmet-haasteessa: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru 

Ritva Sarkola; Haamukirjailijan kuolema

 Haamukirjailijan kuolema oli minulle hyvin vaikea ja hidas luettava. En tykännyt  kirjasta, vaan pidin tätä sekavana, mitäänsanomattomana ja turhana. Harmi. Kirjassa tapahtuu nimensä mukaan haamukirjailijan kuolema. Uhrin ympärillä olevia ihmisiä seurataan ja heidän mukanaan eletään arjessa, samalla poliisi yrittää selvittää kuolemantapausta. Kaikki kirjan hahmot olivat vastenmielisiä ja epäaitoja. Kirjalla on varmaan jotain tekemistä Sarkolan oman haamukirjailija-syytöksen ja sotkun kanssa. Kirja on ollut ehkä kirjoittajalle itselleen tärkeä, lukijalle ei niinkään.

Heleena Lönnroth; Kosto

 Siitä onkin jo neljä kirjaa taaksepäin, kun viimeksi luin Kosto-nimisen kirjan. Nyt vähän yksilöllisyyttä näihin nimiin, jos saisin pyytää. Tämä oli masentavan huono dekkari, jota en varmasti olisi lukenut, ellen olisi tarvinnut Helmet-haasteeseen jonkin pienen kustantamon julkaisemaa kirjaa. Vahinko, sillä kirjan juonessa olisi ollut ideaa, se vaan olisi pitänyt osata kirjoittaa hyvin ja vetävästi. Tapahtuu kaksi murhaa, joiden tekijät murhaavat ristiin toistensa puolesta välttääkseen motiivi-epäilyt. Mutta ei siinä vielä kaikki: toinen uhri löytyykin kuolleena jo ennen kuin murhaaja saapuu paikalle tekemään tekosiaan. Olihan tässä. Tekemistä.

Helmet-haasteessa: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo 

Ia Genberg; Yksityiskohdat

 Tämä on kirja, josta en tykännyt oikeastaan yhtään. Jos en olisi tarvinnut Helmet-haasteeseeni kirjaa, jossa on bi- tai panseksuaalinen henkilö, olisin jättänyt kirjan kesken. Onneksi kirja oli verrattain lyhyt 159 sivuisena. Voi pojat, se tuntui paljon pidemmältä. Kirjan idea on se, että keski-ikäinen nainen muistelee menneen elämänsä ihmissuhteita. Keitä on tuntenut ja keiden kanssa seurustellut, asunut tai viettänyt aikaa. Kolme tai neljä tällaista menneisyyden henkilöä. Suhteissa ei ollut mitään erikoista eikä heidän kanssa ollut tapahtunut mitään ihmeellistä, osan kanssa oli seurusteltu, osan ei. Jotenkin nämä henkilöt olivat vieläpä vastenmielisiä. Osa oli miehiä, osa naisia. En ymmärrä mitä tarkoitusta tällä kirjalla oli. Jonkin verran tästä on kuitenkin tykätty ja saanut myös ihan positiivisia arvosteluita esim. Goodreadsissa. 

Eli Helmet-haaste: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö 

August Strindberg; Naimakauppoja

 Jep, olinhan kuullut, että August Strindberg on maailman kuuluisin naisvihaaja, mutta en ollut osannut kuvitella, että se olisi näin hm... sanoinkuvaamattoman surkuhupaisaa? koomista? latteaa? Naimakauppoja koostuu kahdesta osasta ja yhteensä ehkä n. 30:stä novellista, jotka ovat (read my lips) Kaikki Samanlaisia. Siis kaikki. Miksi kirjoittaa 30 eri novellia kamalista naisista, kuin saman voi tehdä yhdellä novellilla? Naisethan nyt ovat tietenkin petollisia, ilkeitä, uskottomia, rahanahneita ja vaativat vielä, hitto vie, äänioikeutta, perimisoikeutta ja omaa rahaa! Naisten ei tarvitse tehdä mitään, naiset eivät osaa rakastaa ja naiset ovat heikkoluontoisia. Kaiken lisäksi vuosien karttuessa muuttuvat rumiksi, ryhti kumartuu, uhkeat rinnat alkavat roikkua ja naamaan tulee ryppyjä ja tyttömäisyys häviää. Ja kun mies ottaa eron päästäkseen tällaisesta rumasta ja vaativasta naisenpuolesta ja nai uuden hehkeän tytön, niin eikös se uusikin tyttö ole kohta taas ruma ja roikkuva eikä ollenkaan sitä, mitä mies oli kuvitellut. Siis petosta kaikki. Kirja oli kamala.  En olisi ikinä lukenut sitä loppuun, ellen olisi tarvinnut Helmet -haasteeseen kirjaa: 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta

Hirveä kirja. Lukekaa tämä. Kirja on julkaistu 1886.

KM-lukuhaasteessa: 6. Kirja, joka on yli 100 vuotta vanha.

Matt Haig; Syitä pysytellä hengissä

 

Matt Haigin kirja Syitä pysytellä hengissä on hänen oma tarinansa masennuksesta ja siitä, miten elämä (ehkä) voittaa sen jälkeen. Kirja sisältää omien kokemusten lisäksi listoja ja "ohjeita" masentuneelle, kuten 1. Käy lenkillä. 2. Muista että elämä voittaa. 3. Olet suurempi kuin masennuksesi. jne jne.

Jos nyt oikeasti kertoisin, mitä mieltä tästä kirjasta olen, niin voi hyvää päivää mitä kakkaa. Mutta koska olen kauhean kohtelias ja myötätuntoinen masentunutta Matt Haigia kohtaan, niin en sano. Samasta syystä en voi arvostella tätä Goodreads-sivustolle yhdellä tähdellä (did not like it), sillä kirjasta käy ilmi Haigin tarkistelevan omia arvosteluitaan Goodreads-palvelussa. En uskalla ottaa sitä vastuuta, että masentunut kirjailijamme näkee yhden tähteni ja päätyy epätoivoisiin tekoihin sen takia. Jätän siis kokonaan tähdittämättä. Tietenkin pidän masennusta masentavana ja koen myötätuntoa kaikkia masennukseen sairastuneita kohtaan. En ole itse ollut koskaan masentunut, mutta jos olisin, niin tuskin silti tykkäisin tästä kirjasta.

Yksi hyvä asia kirjassa oli. Matt Haig luettelee syitä pysytellä hengissä ja yksi niistä on vaniljafudge. Vaniljafudge! Nam. Olen asiasta samaa mieltä Mattin kanssa. 

Helmet-haasteeseen: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

ja KM-haasteeseen: 60. Kirja, jota et normaalisti lukisi.

Sofi Oksanen; Koirapuisto

 Koirapuisto oli minulle aika vastenmielinen kirja. En ole ikinä ollut mikään verraton Sofi Oksas-fani, hänen tavassaan kirjoittaa on jotain kylmänkalseaa ja lukijaa halveksivaa, josta en pidä. Nyt olen jo palauttanut kirjan kirjastoon, mutta muistelen että tässä oli heti ensimmäisellä sivulla kirjoitusvirhe. Kirja kertoo lapsettomuusbisneksestä ja päähenkilö pakenee Ukrainasta Helsinkiin sekavien sattumusten takia. Sattumat olivatkin sitten todella sekavia, eikä niitä valotettu mielestäni tarpeeksi lukijalle, piti arvailla ja lukea rivien välistä. Tuli sellainen tunne, että minun pitäisi tietää asioita ennakkoon, kirja ei niitä kerro. Mutta koska olen äärettömän kiinnostunut esimerkiksi eri kulttuurien ruuista, niin tässä esiintyi sitten sellainen merkillinen ukrainalainen sianihrasta tehty ruoka, kuin salo. Päähenkilö söi salo-viipaleita. Asia piti googlettaa, koska (ärsyttävästi) kirjassa ei voitu kertoa mitä tuo salo on! Mutta se räyjäyttikin sitten tajuntani: salo on suolattua, maustettua ja savustettua sianihraa, jota syödään siivutettuna vaikkapa sipulin kanssa leivän päällä. Sitä myydään myös suklaalla päällystettynä. Että sillä lailla. Kirjassa esitelty ukrainalainen elämä, rikollisuus, korruptoituneisuus, köyhyys... se kaikki oli kovin vastenmieliestä. Nyt Ukrainan sodan aikana haluaisin uskoa, että maa on jollain tavoin "hyvä" ja "kunniallinen", mutta tällainen kirjassa esitetty keinottelu, kaksinaamaisuus ja alatyylinen elämä on aika kuvottavaa, enkä suoraan sanoen halua lukea ja kuulla siitä mitään.

Helmet: 34. Kirja kertoo Ukrainasta

Tuuve Aro; Kalasatama

 Tämän lukeminen oli haastavaa ja aikaavievää, oikeastaan luin kirjan vain, koska tarvitsin Helmet-haasteeseen kohdan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Kirjoittaja kertoo mitä on elää lesbona Suomessa. Kirjoittaja on vähän ilkeä, vähän loukkaava; mutta myös itse loukkaantunut ja vihainen. Ja aivan sekaisin päästään. No tulipa nyt sanottua. Parasta kirjassa oli epäsuhtainen terapia omituisen kielipuolen terapeutin vastaanotolla. Tavallaan tykkäsin tavasta, jolla olemassa olevia ja piireissä tunnettuja taiteilijoita haukuttiin. Olen monessa asiassa samaa mieltä Tuuve Aron kanssa. Vaikka en pitänyt kirjasta ja aiheesta kauheasti, niin olen sitä mieltä, että Aro on taitava kirjoittaja.

KM-lukuhaaste: 21. Kirja, jota et koskaan kuvitellut lukevasi.

Asta Ikonen; Rakkautta rantahuvilassa

 Koska oli mökkimatkalle pakko valita hyvin suppeasta valikoimasta jokin äänikirja. Tämä oli sen verran lyhyt, että ehdin kuunnella sen juuri ennen mökille saapumista. Juuri muuta hyvää kirjasta en sitten löytänytkään. Ei vaan ollut mun juttuni. Lapsellista, täysin epäuskottavaa romantiikkaa. No joo, oli kirjalla toinenkin hyvä puoli: siinä ei ollut seksiä. Juoni on siis se, että kaksi sinkkua päätyy samalle huvilalle kesänviettoon kaksoisbuukkauksen kautta. Ja mitenkäs sitten käykään... 

James Bowen; Bobin pieni viisauskirja

 Valitettavasti totean, ettei Bobin pieni viisauskirja vakuuttanut. Ehkä se ensimmäinen katukatti-Bobista kertova kirja olisi parempi? En ole lukenut sitä. Tämä oli vähän niin kuin peräkkäin laitettuja elämän aforismeja onnellisuudesta ja elämässä pärjäämisestä. Niin kliseistä, ettei kyllä mikään. Siis suorastaan lässyn-lässyn. Kissat on ihan kivoja, mietin olisiko sillä mitään merkitystä, kuvailisiko kirjailija elämän viisauksia kissansa, koiran, papukaijan, kämppäkaverin vai rönsyliljan kautta. Ei. Mutta nämä tällaiset "Jokainen tarvitsee myös omaa tilaa" ja "Nauti tästä päivästä" -tyyppiset haihattelut oli kyllä jotain todella noloa. Kirjan piti olla nimensä mukaan pieni. Voi taivas miten pitkältä se tuntui, kun kaikki luvut ja kaikki osat toistivat sitä samaa. Kaikki kunnia toki kirjailijalle ja Bobille, joka tänä päivänä elää kissojen taivaassa.

Helmet-haasteessa: 23. Pieni kirja

Silvia Hosseini; Pölyn ylistys

 

Tätä en taatusti olisi lukenut ollenkaan, ellen olisi tarvinnut Helmet-haasteeseen kirjaa, jonka kirjoittaja on kotoisin Lähi-Idästä. Iranista kotoisin oleva ja Tampereella asuva Silvia Hosseini on. Pölyn ylistys oli riman alittaja. Se koostui kourallisesta esseitä aiheista, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan. Yleensäkään en ole essee ihminen, mutta ehkä sietäisin lukea esseitä mielenkiintoisista aiheista. Näitä ei ollut pahoinpitely-seksi, Leonard Cohenin musiikkituotannon huonoimmat kappaleet, Dubain kaupunkikuvaus, joku lastenlaulu, joka on esiintynyt Leijonakuningas -elokuvassa (?).. ja ... oli siellä varmasti vielä, jotain, mutta en muista mitä. Sääli, sillä Silvia Hosseini olisi selvästi todella hyvä kirjoittaja. Hyvin paljon parempi, kuin monet muut joita luen. Tässä essee-kokoelmassa Hosseinin ote oli hyvin ylimielinen, elitistinen ja muita ihmisiä dissaava. Mikä ettei, onhan kaikilla siihen oikeus, itsekin olen sellainen, huomaan kun luen joskus vanhoja kirjamietteitäni. 

Eli Helmet-haasteen kohtaan: 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

Metropoliitta Panteleimon; Kohtalokas Leningradin-matka

 Tekisi mieleni sanoa, että rajansa se on naiivisuudellakin. Kohtalokas Leningradin-matka ylitti (vai pitääkö sanoa alitti?) sen rajan reippaasti. Cosy crimekaan ei saa olla liian cosy, äärimmäisessä päässä se kun menee jo koomisuuden puolelle. Liika herttaisuus herättää korkeintaan myötähäpeää. Vaikka kirja kuinka sijoittuu 60-luvulle ja maaseutukaupunkiin ja sen asukkaisiin, jotka pyörivät pienessä piirissä. Tämä on sarjan kolmas osa, en ole lukenut niitä aikaisempia. En ole vielä varma, luenko sarjaa enemmän. Tavallaan kiinnostaa kauheasti, että onko tämä oikeasti näin... tällaista. Vai onko tämä vain sarjan keskellä oleva vähemmän vetävä tarina. Herää halu ottaa selvää asioista. Ei kannata lytätä kirjasarjaa ensimmäisen kirjan vuoksi.

No kirjassa joka tapauksessa käy niin, että Koskijärven pitäjästä lähtee seuramatka Leningradiin. Yksi matkalaisista murhataan. Komisario Palokoski saa apua suoraan kentältä: reissussa mukana ollut eläkeläisrouva Elisabet Urhonen on näpsäkkä apuri. Olihan tämä, oli. Mutta jos oikein todella leppoisaa kesädekkaria kaipaa, eikä haittaa epäuskottava romaanihenkilöiden käyttäytyminen ja dialogi, niin miksikäs ei.

Helmet-haasteessa: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

Catherine Cookson; Äidin silmäterä

 

Voi äiti. Mitä minä oikein luinkaan. Tämä oli kaamea. Miten voi olla? Nuorena muistan lukeneeni todella hyviä kiehtovia Cooksoneita, joissa elettiin huikeita raastavia, kiehtovia, pöyristyttäviä, säälittäviä, ahdistavia ja rujoja ihmiskohtaloita. Kamalista kansikuvistaan huolimatta kirjat olivat kaikkea muuta kuin romanttisia rakkaustarinoita. Ne olivat selviytymistarinoita. Tai järkyttäviä köyhälistökuvauksia ja rääsyistä rikkauksiin -kuvauksia. Mutta mikä tämä oli? Kuin jollekin koululaisluokalle annettaisiin ohje, että kirjoittakaa nyt joku jännittävä ihmissuhdesoppa, jossa on vaikeita perhesuhteita. Silloin syntyisi tällaisia tarinoita. Kerronta ja juoni oli niin nolo ja myötähäpeää nostattava, että tätä oli melkein vaikea lukea. En tiedä vaikuttiko asiaan se, että kuuntelin tämän äänikirjana. Lukijassa ei ollut mielestäni vikaa.

Koko kirja tapahtui lähes yksinomaan Masseyn perheen kodissa, mikä sai tämän vaikuttamaan näytelmäkäsikirjoitukselta. Samaa tunnelmaa vahvisti se, että kirjassa oli todella paljon dialogia. Ja miten kömpelöä sellaista. Perheenjäsenet puhuivat aivan irrationaalisia asioita keskenään ja käyttäytyivät muutenkin päättömästi. Perheen pää oli Hannah Massey, täysin sekopäinen suurperheen äiti. Hänellä 10 lasta, joista noin puolet asui vielä vanhempiensa luona siitä huolimatta, että olivat aikuisia. Rosie, ainoa tytär, palaa kirjan alussa lapsuudenkotiinsa kantaen kauhistuttavaa salaisuutta. Koko perhe oli kyllä todella omituinen, suorastaan sairas. 

Kirjan tapahtuma-aikaa ei mainittu, mutta sen on täytynyt olla n. 60-lukua, sillä perheen suosimalla Klubilla tanssittiin twistiä. Aluksi häiritsi se, että kuvaillut vaatteet ja kengät eivät kuulostaneet aikakauteen sopivilta.

Helmet -lukuhaasteessa tämä passaa kohtaan: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

ja

Popsugar -haasteessa kohtaan: 35. A book in a different format than what you normally read (audiobooks, ebooks, graphic novels)

Jojo Moyes; Kuinka painovoimaa uhmataan

 Vanhana hevostyttönä olisi voinut luulla, että tämän kirjan hevosmainen tarina iskisi minuun oikein täysillä, mutta kävikin päinvastoin. Hevos-osuus oli ärsyttävä ja keinotekoinen. Murrosikäinen Sarah on kuin Peppi Pitkätossu ja Boo-hevonen on Pepin Pikku-Ukko. Kaksikko on kaikin puolin ärsyttävä. Hevosen hoito ja pito on ihan toiselta planeetalta. Tai paremminkin hevosen hoitamattomuus ja kaikki - ihan kaikki. 

Pariskunta Natasha ja Mac ovat puolestaan kirjan pääpariskunta, eronnut sellainen, joka joutuu yllättäin uudestaan yhteen ryhtymällä huolehtimaan Sarahista. Juoni on ennalta arvattavissa.

Aiemmat Moyesin kirjat ovat olleet parempia ja jatkossa varman luen niitä lisää, tämä yksi täällä välissä taisi nyt olla pohjanoteeraus.

Nicholas Sparks; Hääjuhla

No olipas imelä tarina. Luin loppuun sujuvasti, koska oli niin huolella ja kauniisti kirjoitettua kieltä, mutta tarina oli aivan hirveä. Suorastaan ällöttävän siirappimainen. Ihmettelen, miten joku mies kirjoittaa tällaisesta rakkaushömpästä ja kirjan päähenkilökin on mies. Onhan kirjailija oikeasti mies, onhan? Ettei vaan joku naiskirjailijan salanimi?
Päähenkilö on juristi Wilson Lewis, joka unohtaa 29. hääpäivän. Ja päättää muuttua romanttisemmaksi mieheksi, liehitellä enemmin vaimoaan ja harjoittaa enemmin kaikkea rakkaus-söpöstelyä niin että lukijalta kyllä irtoaa jo paikatkin hampaista. Huh-huh. Ällöttävää. Jotenkin niin amerikkalaista ja amerikkalaisethan ovat selvästi huomiohakuisia ja läheisriippuvaisia.
Erikoisesti suututti vaimon isä, joka syötti joutsenta lammella. Antamalla tälle valkoista paahtoleipää!  Neljä palaa aamulla ja kolme illalla. Ei ihme, ettei joutsen koskaan lähtenyt muiden joutsenten matkaan, kun tuolla ruokavaliolla sen siivillä ei lennetä metriäkään. Eläinrääkkäystä. Olisin halunnut kuristaa joutsenta syöttävän Noahin.

Mutta kirjailija tosiaan on taitava käyttämään kieltä, voisin lukea näitä lisää, kun vaan aihe nappaisi vähän paremmin. Yhden aikaisemman olenkin lukenut, se oli ihan ok. Muistan silloinkin ihmetelleeni, miten mies voi kirjoittaa tällaisia romanttisia höttöromaaneita.


Helmet 2017 -haasteen kohtaan:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Eero Huovinen; Äitiä ikävä

Jos ikinä minun pitäisi jättää joku kirja kesken, niin se olisi ollut tämä Äitiä ikävä. Luin kirjan loppuun vain sen takia, että haluan haastaa itseäni lukemaan kirjoja joista en pidä ja toiseksi siksi, että tarvitsin Helmet 2017 -haasteeseen muistelmateoksen/elämäkerran. Kolmanneksi siksi, että mielestäni luen liikaa ja vauhtia hidastamaan sopii tällainen kirja, josta en pidä. Tekisi koko ajan mieli kirjoittaa "huono kirja", mutta en halua haukkua kenenkään kirjoittajan taiteellista työtä. Onko mikään kirja oikeastaan huono, jos se on tärkeä kirjoittajalleen. Olisi yhtä törkeää sanoa jollekin, että hän laulaa huonosti, hänen piirroksensa on huono tai käsityönsä huonosti tehty. Olkoon taiteelliset teokset tällaisen arvostelun ulkopuolella.

No miksi en sitten valinnut jotain muuta muistelmateosta? Siksi, että en usko pitäväni mistään muustakaan muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Ehkä erakkomainen introverttiyteni vaikuttaa siihen, että en vaan ole kiinnostunut ihmisistä. Ehkä siksi en ollut kiinnostunut Eero Huovisen äitiä muistelevasta teoksestakaan. Tämä oli tervanjuontia ja hikistä työtä. Yllättävää kyllä, olin kuullut tätä kirjaa kehuttavan jossain Facebookin kirja-palstalla ja siksi valitsin sen.

Eero Huovinen oli minulle ihan vieras; joku pappi, piispa. Suomen evankelinen liike. Siis mikä liike? Joku uskonlahkoko siis? Mikä on liikkeen ja lahkon ero? Ahaa - siis joku naispappeustakin vastustanut liike. No tämä jo selittää paljon, ajattelen.

Kirja kuvaa jo 75-vuotiaan piispan muistelmat lapsuudestaan ja äidistään siihen saakka, kun äiti kuoli Eeron ollessa vain 9-vuotias. Niin ja sen jälkeisestäkin elämästä. Perhe eli niin omituista elämää, sen dynamiikka oli melkein sairasta ja isä-hahmo jotenkin vastenmielinen, että tunsin välillä lievää, välillä syvempää vastenmielisyyttä koko perhettä kohtaan. Eikä veljesparvikaan ollut kovin miellyttävä. Ilmeisesti oltiin syvän uskonnollisia ja ankaria. Toisaalta kirjassa esitetyt kirjeet menneisyydestä olivat nekin jotenkin... ei-niin-terveitä. Mielestäni. En millään pysty samaistumaan tähän maailmaan enkä näihin tunteisiin. Onpahan luettu. Kirjalla ei ollut taiteellisia ulottuvuuksia eikä mielestäni mitään tarkoitustakaan. Se oli täysin turha. Voisin kuvitella, että tällaiset muistelmat olisivat hauskoja luettavaksi perheen sisällä, sukulaisten kesken, mutta miten kukaan ulkopuolinen saa tästä mitään.

Helmet 2017 haasteessa kohtaan: 

36. Elämäkerta tai muistelmateos

Anna Burns; Maitomies

Maitomies sijoittuu kuvitteelliseen kylään ilmeisesti Pohjois-Irlantiin ja noin 70-luvulle. Päähenkilö on 18-vuotias minä-kertoja, jonka nimeä ei mainita. Nimeä ei mainita myöskään päähenkilön ehkä-poikaystävälle, jonka kanssa hänellä on ehkä-suhde. Eikä päähenkilön siskoille, veljille, tai atomipommipojalle, Tablettitytölle, Tablettitytön siskolle tai irtautujille. Minua valinta risoi koko kirjan ajan. Onhan se toki lukijalle helpompaa, kun ei tarvitse muistaa kuka kukin oli, vaan puhuttiin keskisiskosta, pikkusiskoista, ja kolmannesta siskosta tai kolmannesta langosta.

Maitomies itse on irtautuja. En tiedä vieläkään mitä irtautujat olivat. Jonkinlaisia puolisotilaallisia joukkoja, mutta mistä he irtautuivat ja miksi? Jotenkin se saattoi liittyä katolisessa Pohjois-Irlannissa esiintyvään uhkaan, autopommeihin, vakoiluun, kiellettyihin paikkoihin, nimiin, kauppoihin, ravintoloihin. En ymmärtänyt tästä paljon mitään. Ja valitettavasti asia ei oikein edes kiinnostanut minua.

Kirjan päähenkilö joutuu tämän Maitomiehen ihailun kohteeksi ja tuntee siitä ääretöntä inhoa, pelkoa ja häpeää, mutta ei tee asialle juuri mitään. Hän vain ajelehtii. Päähenkilön äiti ei usko tytärtään ja muutkin tuntuvat tietävän juorut hänestä paljon paremmin. Raivostuttavaa oli päähenkilön mitäänsanomaton uhriutuvuus. 

Kyllä oli outo tarina, en pitänyt kirjasta. Pituuttakin tuntui olevan liikaa siihen nähden, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään. En tiedä millä ansioilla tuo brittiläinen Man Booker -palkinto joka vuosi jaetaan, mutta tosiaan; tämä taisi olla ainoa lukemani kyseisen palkinnon saanut kirja. Minun täytyy olla väärää kohderyhmää. Kirjan kansi on kyllä todella kaunis.

Helmet 2017-haasteessa kohtaan: 

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Zane Grey; Tuliharja

Tuliharja oli hyvin vastenmielinen kirja, jossa ei ollut mitään uskottavaa. Onko menneiden vuosikymmenien (vuosisadan) nuoria poikia (uskon tämän kirjoitetun sellaisille?) oikeasti viilattu niin linssiin, että heille on tarjoiltu näin luokatonta kirjallisuutta? Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 1910. Minun suomennoskappaleeni oli vuodelta 1935.

En ole tietenkään ollut villihevosmetsästäjä enkä elänyt villin lännen kulta-aikaa, mutta tiedän jonkin verran hevosista vanhan ratsastusharrastukseni ansiosta. Kirjan hevosen käsittelytaidot ja -tavat ovat aivan järjettömiä. En viitsisi edes sanoa mitään. Mutta sanon nyt kuitenkin sen verran, että kun Lin Sloane pyydystää aron hienoimman tulenpunaisen villihevosoriin, niin ei hän eikä hänen morsmaikkunsa Lucy todellakaan ratsasta sillä parin viikon päästä hevoskilpailuissa, vaikka kirjassa niin tapahtui. Ja hevonen ei ole tappaja, murhaaja eikä hehku kostonhimoa ja vihaa. Kirja kertoi tästä Tuliharjaksi nimitetyn villihevosen tarinan ja Lin Sloanin ja Lucy Bostillin rakkaustarinan.

Oli tämä aivan uskomaton kokemus. Tietenkään en olisi lukenut tätä kirjaa muuten, ellen olisi tarvinnut sitä Popsugar -haasteen suorittamiseen. Kaikkeen sitä sitten päiviään tuhlaakin, hohhoijaa. 

Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 

37. A Western