Tule hyvä puuro

Nyt on blogipostauksen idealähteenä kännykkä: mitä viime aikoina otettuja kuvia sieltä löytyy. 

Syyskuun 20. päivä otin kuvan Prismassa, kun joulukalenterit olivat ilmestyneet kaupan hyllylle. Jouluun ei ollutkaan enää kuin kolme kuukautta ja neljä päivää, joten olikin jo korkea aika.

Tällä viikolla näin Prismassa lisää joulukalentereita. (Meikäläinenhän asuu Prismassa, jos jollekulle on jäänyt epäselväksi.)

Oli taas se viimevuotinen Foodinin välipalakalenteri, Muumi-välipalakalenteri, teekalentereita, kaakaokalenteri, Piltti-kalenteri sekä pikapuurokalenteri. Puurokalenteri hieman kiinnosteli, ja hypistelinkin pakkausta hyvän tovin, kunnes totesin, että kalenteri on kooltaan aivan liian iso. Onneksi löytyi jokin syy jättää kalenteri kauppaan, sillä olin unohtanut autuaallisesti semmoisen pikku yksityiskohdan, että en syö puuroa. Toisaalta ostin pari vuotta sitten teekalenterin, vaikka en edes juo teetä, ja viime vuonna ostin välipalakalenterin, vaikka en syö välipaloja, joten puurokalenteri olisi sopinut tämän joukon jatkoksi erinomaisesti.

Päätin jättää muutenkin joulukalenterit tänä vuonna ostamatta, mikä johtuu suureksi osaksi siitä, että lähden ensi viikolla pariksi kuukaudeksi Intiaan. Jos haluaisin avata luukut oikeina päivinä, minun pitäisi raahata kalenteri mukanani Intiaan, ja joulukalenteriluukkujen avaaminen motivoi Intiassa vielä vähemmän kuin Suomessa.

Syyskuun loppupuolella kävin myös hyvin suurella todennäköisyydellä tämän vuoden viimeisellä patikkareissulla, joka suuntautui Vaakkoin ulkoilualueelle Espoon laitamille. Vaakkoilla ei ole lainkaan merkittyjä polkuja, vaan aluetta kuvataan "ihanteelliseksi vaihtoehdoksi omatoimiselle ja retkeilytaitoiselle ulkoilijalle". Siis minulle! Minähän olen jo sen verran kokenut eräpirkko, että osaan eksyä metsään kuin metsään, joten Vaakkoikaan tuottaisi tuskin mitään ongelmia. 😆

Suomalaisista sananlaskuista tuttua peruspositiivisuutta keskellä metsää.

Minulla ei ollut Vaakkoille mitään etukäteissuunnitelmaa, vaan ajattelin kulkea vähän sen mukaan, missä näyttäisi olevan jotain kiinnostavaa ja miten pian onnistuisin eksymään. Metsässä oli kuitenkin niin paljon polkuja, ja kännykän maastokartta toimi niin hyvin, että selvisin reissusta yllättävänkin hyvin. Oli itse asiassa tosi kiva liikkua ihan itsenäisesti ilman mitään reittimerkintöjä. Vaakkoin patikasta muodostui lopulta vajaan yhdeksän kilometrin mittainen lampien bongailukierros, sillä näin matkan varrella peräti viisi eri lampea, jotka olivat kaikki kauniita ja keskenään erilaisia. 

Väärä-Musta.

Saaren Musta.

Saaren Musta oli oma suosikkini, sillä sen kallioiset rannat tarjosivat hienot näkymät lammelle.

Iso Lehmälampi.

Kämmenlampi oli lammista pienin.

Kämmenlammen rannalla oli laavu, jossa nuotio savusi vielä jonkun jäljiltä.

Näitä pöllejä kun rupeaa aamulla sahaamaan, niin illalla on ehkä polttopuut valmiit.

Minulla alkoi olla nälkä, mutta Kämmenlammen suomaisemat harmittivat. En halua syödä eväitäni millään kusisella suolammella, vaan vaadin kunnon näköalat! Ei auttanut muu kuin pidätellä nälkäänsä ja kävellä takaisin Saaren Mustan rantaan, jossa tiesin olevan hienoimmat rantakalliot.

Matka jatkuu.

Täydellinen eväspaikka!

Hieman kuumotti, kun kalliolta oli äkkijyrkkä pudotus veteen. Kännykkää räplätessä piti pitää kieli keskellä suuta.

Lopuksi kiersin vielä Vaakkoi-lammen, mikä oli ihan turha kierros, sillä lammella ei ollut mitään nähtävää. Aurinkokin oli mennyt pilveen, ja oli hieman vilu.

Parkkipaikalla ihmettelin, kun sinne oli ilmestynyt niin paljon autoja, että siellä oli oikein liikenteenohjaaja. Sitten älysin – ihmisten käsissä olevista kartoista päätellen – että Vaakkoilla oli alkamassa ilmeisesti jokin suunnistustapahtuma. 

Ukkeli palasi Intiasta muutama viikko sitten, ja kävin lentokentän tuloterminaalissa toteamassa, että siellä istutaan edelleen kivillä. 

Kivien lisäksi alueelle oli ilmestynyt ohut kaide, jota vasten saattoi nojailla. Kyllä Helsinki-Vantaa on selkeästi ansainnut paikkansa maailman parhaiden lentokenttien joukossa, kun on tämmöistä luksusta tarjolla! Ensi kerralla otan mukaani oman lepolassen, niin ei tarvitse nojailla kaiteisiin tai kiviin.

Ukkeli oli saanut Bangaloren-lennollaan ylennyksen bisnesluokasta ensimmäiseen luokkaan, ja kun hän oli sanonut stuertille, että hänen vaimonsakin viihtyisi täällä, stuertti laittoi vaimolle vähän tuliaisia kotiin vietäväksi. 😆

Toilettilaukku on niin näppärä, että tätä voisi käyttää vaikka käsilaukkuna.

Käsintehtyä suklaata, jota en ole vielä edes maistellut.

Oikeasti en viihdy ykkösluokassa, sillä niin hienossa ympäristössä oleminen on minusta hirveän vaivaannuttavaa. Olen matkustanut ykkösluokassa yhden kerran, vuonna 2019 Bogotásta Frankfurtiin (postaus siitä täällä). Päällimmäisenä muistona mieleeni jäi tuolta matkalta se, kun minulta ratkesi hameenhelma, jota sitten yritin paikkailla ykkösluokan loungen vessassa hakaneulalla. Minut vietiin lentokoneeseen limusiinilla, ja limusiinissa ajattelin, että tässä on paraskin first class -matkustaja, kun hameenhelmakin on kursittu kasaan hakaneulalla. 😆

Ukkeli on halunnut jo pitkään käydä testaamassa Bronda-ravintolan, mutta ravintola on ollut täynnä aina silloin, kun olisimme mielineet sinne. Nyt kävi kuitenkin tuuri, ja saimme yhtenä lauantai-iltana pöydän Brondasta.

Napuen gin & tonic oli ginilistalla ensimmäisenä. 😊

Napuesta tuli mieleeni, että meinasin pudottaa silmäni yhtenä aamuna Helsingin aamuliikenteessä, kun näin paikallisbussin kyljessä olevan mainoksen. 

Mikäpä muukaan bussin kyljessä komeili kuin Kyrö Distilleryn mainos! Tuntui jotenkin uskomattomalta, että siellä kaukana Isossakyrössä olevaa tislaamoa mainostetaan Helsingin paikallisliikenteessä.

Mutta takaisin Brondaan. Otimme viiden ruokalajin Bronda-menun, kun se tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta (ei tarvinnut säätää annosten valinnan kanssa). 

Tässäpä kaikki annokset tunnollisesti kuvattuna. 

Prawn Cocktail & Smoked Whitefish. Ihan ok, mutta ei mitenkään ihmeellistä.

Beef Tartare. Tämä oli minusta melkeinpä paras annos, jos ei ajatellut syövänsä raakaa lihaa...

Pasta 'Primavera', joka oli aivan törkeän suolaista. Käytän itse normaalisti reippaammanpuoleisesti suolaa, mutta tämä annos oli järkyttävän suolainen minullekin. Rohkenin jopa antaa tarjoilijalle palautetta asiasta.

Iberico Pork. Myös tämä annos oli liian suolainen, muttei sentään yhtä suolainen kuin edellinen annos. Muuten ihan hyvä annos (vaikka toki kovin pieni 😆).

Strawberry Tarte. Kiva ja raikas, mutta torttupohjaa oli hieman vaikea saada nyherrettyä lusikalla palasiksi.

Bronda-kokemus ei ollut missään nimessä pitkän odotuksen arvoinen, eivätkä hinta ja laatu oikein kohdanneet. Nyt olemme kuitenkin käyneet Brondassa, eikä toista kertaa tarvitse mennä – elleivät kaikki muut Helsingin ravintolat sulje jostain syystä yhtäkkiä oviaan.

Loppuun vielä pari päivää sitten Hesarista bongaamani Fingerpori, joka nauratti.

Kivaa loppuviikkoa!

😘

Tyyntä myrskyn jälkeen

Kalajoella päätin hieman pitkin hampain, että matkani päättyisi tähän, ja palaisin seuraavana päivänä kotiin. Niin kivaa kuin päämäärätön paikasta toiseen ajelu olikin, en voinut jatkaa sitä ikuisesti. En kuitenkaan aikonut todellakaan palata suorinta tietä kotiin, sillä paluumatkalle oli löytynyt kivasti nähtävää. Kun sääkin oli suosiollinen, ulkoilmajuttuja oli taas kiva tehdä.

Ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Lohtaja, tarkemmin sanottuna Vattajanniemi, joka sijaitsee suunnilleen Kokkolan ja Kalajoen puolivälissä. Vattajalla on Euroopan havumetsävyöhykkeen suurin dyyniranta, joka on samalla myös yksi Pohjoismaiden pisimmistä hiekkarannoista (15 kilometriä). 

Nolona täytyy tunnustaa, etten ollut tätä ennen kuullutkaan Vattajasta, vaikka tuommoisen ison dyynirannan luulisi olevan suosittu matkailukohde. Vattajasta lueskeltuani ymmärsin, että paikka on haluttukin pitää vähän salassa. Vattajanniemi on nimittäin valtakunnallisesti merkittävä puolustusvoimien ampuma- ja harjoituskohde, ja liikkuminen alueella on rajoitettua. Sen lisäksi myös alueen herkkää luontoa on haluttu suojella. Mitään suuren luokan turistipalveluja – tai oikeastaan minkäänlaisia palveluja – Vattajalta on turha hakeakaan. 

Vattajanniemen kärjessä sijaitsee Ohtakarin kalastuskylä, jonka maisemissa kiertää parin kilometrin mittainen luontopolku. 

Ohtakarin kalastuskylä.

Ohtakariin rakennettiin mantereelta pengertie vuonna 1972, joten paikka on nykyään varsin helposti saavutettavissa. Ohtakarissa on noin 50 vapaa-ajan asuntoa, vierasvenesatama, kalastusmuseo, leirikeskus, grillikatos ja kesäkahvila, mutta juuri muuta siellä ei sitten olekaan. Kauppa-asiat täytyy hoitaa yhdentoista kilometrin päässä Lohtajan kylässä.

Tervetuloa Karihin!

Luontopolun alkupäässä on näkötorni, joka olikin kiinnostavan näköinen rakennelma. 

Portaiden alapäässä oli varoitus, että kiipeä varoen, ja minä ihmettelin, että mitä tässä muka pitää varoa – ja samassa iskin pääni poikittaispuuhun. 

Syyllinen.

Näköalat tornista olivat hienot.

Kuvan keskellä näkyy saarelle johtava pengertie.

Luontopolku kulki välillä metsässä, välillä kanervikossa, ja opastaulut matkan varrella esittelivät alueen luontoa.

Kiinnostavin kohde polun varrella oli minusta jatulintarha, sillä en ollut koskaan aiemmin nähnyt semmoista.

Tässä jatulintarhan kuvaus opastaulusta: 

Jatulintarhaa oli vähän vaikea vangita kokonaan kuvaan, kun se oli niin iso. 

Täälläkin oli jonkinlainen pirunpelto. 

Maankohoamista Vattajanniemellä.

Meri oli niin lempeä, että eipä olisi uskonut, että edellispäivänä oli ollut semmoinen tuuli.

Luontopolku oli äkkiä kierretty, ja sen jälkeen tutkiskelin Vattajanniemeä hieman lisää. 

Ajelin Kalsonnokkaan, jossa näkyi olevan myös jonkinlainen näkötorni. 

Torni oli kuitenkin ympäröity verkkoaidalla, ja myöhemmin kävikin ilmi, että kyseessä oli ilmeisesti puolustusvoimien vartiotorni ja että olin eksynyt vahingossa puolustusvoimien alueelle. Tien alkupäässä oli toki ollut jonkinlainen kieltomerkki, mutta puomi oli ollut auki, joten... 

Vielä ennen poislähtöäni pysähdyin Vattajan uimarannalla, joka hurmasi. 

Vattajanniemeltä Lohtajaa kohti ajallessani näin tien vieressä erikoisen kyltin, ja oikein piti peruuttaa takaisin varmistaakseni, olinko tosiaan lukenut oikein. Kyllä olin. 

Mitä ihmettä. 😂

Tämä piti oikein googlettaa, ja kävi ilmi, että Virtsa & kikkare on ilmeisesti lohtajalaisen jätekuljetusfirman nimi, ja kuvassa näkyvä alue on saman liikemiehen omistama pelto. Tietolähde tosin on eräs keskustelupalsta, joten suhtautuisin tietoon varauksella.

Lounastettuani Kokkolassa seuraava pysähdyspaikkani oli Menkijärven sotaperinnealue. Alue rakennettiin 1980-luvun lopulla, ja siitä tehtiin mahdollisimman autenttinen, jotta ihmiset saisivat hyvän kuvan siitä, millaista rintamalla on ollut. 

Juoksuhaudat, jotka olivat 150 metriä pitkät, olivatkin hienoimmat näkemäni. 

Korsu.

Matka jatkui kauniissa syyssäässä.

Alavudella ihmettelin lentokoneiden varalaskupaikkaa, että mitähän varten näitäkin pitää olla.

Ilmeisesti varalaskupaikkoja käytetään lähinnä lentosotaharjoituksissa, mutta muuta virkaa en niille tiedä. Ihan pari päivää sitten näin lehdessä uutisen, että kaksi norjalaista monitoimihävittäjää oli laskeutunut maantietukikohtaharjoituksen aikana Tervon varalaskupaikalle.

Kaasujalka saa huilata hetken aikaa. 😆

Alavudella piti käydä tutustumassa paikalliseen nähtävyyteen, Tusan lasikotaan. 

Kotia on tullut nähtyä monenlaisia, mutta ei vielä yhtään lasista rakennettua! 

Kota sijaitsee hienolla paikalla Kirkkojärven rannalla.

Kodan järven puolella on tulipaikka ja istuskelualue, ja kodan sisällä on lasiseinäinen huone, josta voi ihastella järvimaisemaa. 

Aurinkoisena päivänä kodassa oli aika kuuma.

Kota rakennettiin vuonna 2018, ja se on avoinna vuoden ympäri kello 6–22. Talvella järven jäällä kulkevat hiihtoladut ja luistinrata, ja voisin kuvitella, että kota on silloin ihan mahtava paikka lämmitellä ja levätä. Harvemmin muuten kodassa näkee taulu-tv:tä, mutta täällä oli semmoinenkin.

Kierreportaita pitkin pääsee kodan ylätasanteelle.

Olipa hieno ja ainutlaatuinen paikka!

Totesin taas tällä matkalla moneen otteeseen sen, että kebabit ja pizzat näyttävät olevan Suomen kansallisruokaa. Melkein jokaisessa kyläpahasessa oli kebab- ja pizzaravintola.

Alavuden Milano.

Olin huomannut aamulla, että hyvänen aika, Helvetinjärven kansallispuisto on ihan matkani varrella! Olin aina halunnut nähdä Helvetinkolun, ja nyt siihen olisi tuhannen taalan paikka, eikä kansallispuistossa poikkeaminen pidentäisi matkaani kuin 15 kilometrillä. Seuraava osoite oli siis Helvetti.

Helvetinkoluun ja Helvetinjärven upeisiin järvinäkymiin pääsee tutustumaan näppärästi neljän kilometrin pituisella Helvetistä itään -kierroksella. Reitti tuntuu olevan äärimmäisen suosittu, ja se on myös erinomaisen hyvin merkitty maastoon. 

Ilahduin, kun lähtöpisteessä oli postilaatikko, josta sai ottaa mukaansa lainakartan.

Kartat olivat kuitenkin sen mallisia, että päätin jättää ne laatikkoon.

Helvetinkolu on suunnilleen reitin puolivälissä, mutta matka sinne tuntui pidemmältä kuin kaksi kilometriä, sillä reitin alkupuoli oli ihan helvetin tylsä. 😆

Helvetinkolulle saavuttuani heräsin.

Polku näköalatasanteelle.

Näköalatasanne.

Iso Helvetinjärvi.

Itse Helvetinkolu on pari metriä leveä ja noin 40 metriä pitkä sola, joka on syntynyt parisataa miljoonaa vuotta sitten kallioperän halkeillessa. Olin luullut, että Helvetinkolua pitkin pääsisi kävelemään ja laskeutumaan järven rantaan, mutta sola olikin aidattu, eikä solaan meneminen ollut sallittua sortumavaaran vuoksi. 

Helvetinkolu.

Hetken aikaa katselin Helvetinkolua ja mietin, kiipeäisinkö aidan yli, mutta järki voitti tällä kertaa. Joskus saattaa käydä näinkin. 😆 Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis laskeutuminen järven rantaan portaita pitkin. 

Alhaalla oli taukotupa tulipaikkoineen ja huusseineen. 

Sitten keksin, että menenpä katsomaan, miltä Helvetinkolu näyttää alhaaltapäin. Ehkä sitä voisi kiivetä ylös, vaikkei alaspäin saanut tullakaan?  

Mutta täälläkin oli vastassa aita varoituksineen.

Sortumavaara, liukastumisvaara ja putoamisvaara. Näin monta vaaraa!

Kiipesin kuitenkin aidan yli, koska piti tarkistaa, millaiselta tilanne Helvetinkolulla näytti.

Helvetinkolu alhaaltapäin.

Seisoskelin siinä solaa katsellen ja pohtien, lähtisinkö kiipeämään ylös vai en. Jostain kuitenkin ilmestyi taas se ärsyttävä järjen ääni, joka sanoi, että jospa et nyt kumminkaan tällä kertaa kiipeilisi. Palasinkin sitten samaa tietä (niitä portaita) ylös, vaikka pikkuisen jäi harmittamaan.

Myöhemmin luin, että Helvetinkolua pitkin on päässytkin aiemmin kapuamaan mutta että tänä kesänä sen ympärille rakennettiin aidat turvallisuussyistä. Solassa olevat kivenlohkareet kun ovat irtokiviä, jotka saattavat vieriä alempana rotkossa olevien päälle. Lisäksi kallioseinämästä putoilee irtokiviä, jotka saattavat olla pudotessaan vaarallisia. Oli siis ehkä ihan hyvä, että se järjen ääni kävi pitämässä puheenvuoron.

Helvetistä itään -reitin loppupuoli oli hieman alkupuolta kiinnostavampi, ja matkan varrelle osui pari suotakin.

Valitettavasti vain nämä suot eivät oikein sykähdyttäneet, sillä Kauhanevan suo oli vielä liian tuoreessa muistissa. 

Helvetinjärveltä ajelin yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin ja saavuin Espooseen hieman ennen yhdeksää. Iltapimeässä motarilla ajellessani tunsin nöyrää kiitollisuutta siitä, että olin saanut nähdä ja kokea niin paljon ja että kaikki oli mennyt niin hyvin.

Jatkukoon syksynne aurinkoisissa merkeissä! 

😘