Pikavisiitti Ääslinnaan

Äiti oli meillä keväällä kylässä, kun telkkarista tuli Voice of Finlandin finaali. Finaalissa esiintyi Vesterinen yhtyeineen, ja äiti oli ihastuksissaan ja tuntui fanittavan kyseistä bändiä kovasti. Minä en ollut kuullutkaan moisesta yhtyeestä, mutta se ei ole ihmekään, sillä en ole todellakaan mikään suomalaisen musiikin asiantuntija. 

Mieleeni juolahti, että olisipa kiva, jos äiti pääsisi näkemään Vesterisen ihan livenä. Rupesin saman tien googlettamaan bändin keikkapaikkoja, ja meinasin revetä liitoksistani, kun huomasin, että Vesterinen esiintyisi elokuussa Savonlinnassa – ja vieläpä Olavinlinnassa! Miten oivallinen äitienpäivälahja äidille, kun äiti voisi nähdä bändin ihan kotikaupungissaan!

Ostin äidille kaksi gaalapöytälippua läheltä lavaa ja laitoin äitienpäiväkorttiin viestin, että äiti voisi ottaa mukaansa kenet halusi mutta että minäkin voisin lähteä tarvittaessa kaveriksi. Äiti ilmoitti haluavansa minut mukaansa, mikä sopi mainiosti, vaikka en tiennytkään Vesterisen musiikista yhtään mitään. Arvelin, että Olavinlinna olisi keikkapaikkana niin hieno, että kannattaisi lähteä jo sen takia. 

Ajelin Savonlinnaan keikkaa edeltävänä päivänä eli keskiviikkona, ja kerkesimme käymään äidin kanssa testaamassa Kalastajan Kojun muikut. 

Kalastajan Kojun paistetut muikut perunoilla.

Annos oli hyvä, mutta kyllä suuren muikkuvertailun (jossa on siis tällä hetkellä mukana kaksi ravintolaa 😆) voittaa ehdottomasti Muikkuterassin muikut, jotka kävimme testaamassa aiemmin kesällä. 

Muikkuterassin muikut.

Muikkuterassin muikut olivat hieman rapeampia, salaatissa oli erinomainen kastike ja uuniperuna oli kiva lisuke muikuille, ja näistä syistä Muikkuterassi selviytyi voittajaksi.

Löysin Kalastajan Kojusta uuden lempioluen, Kronenbourgin Blancin. 

Äitikin – joka ei juo lainkaan olutta – maistoi ja totesi, että tätä olutta hänkin voisi juoda. 😊

Kalastajan Kojun kiva terassi veden päällä. Terassi hieman heilui välillä, ja pelkäsin tulevani merisairaaksi. 😆

Bongasin myös yhden Savonlinnan uusimmista lintupöntöistä eli alkuperäistä Seurahuonetta jäljittelevän Seurahuone-lintupöntön. 

Alkuperäinen Seurahuone tuhoutui tulipalossa vuonna 1947, ja nyt tilalla on paljon tylsemmän näköinen hotellirakennus.

Sitten koitti kauan odotettu keikkapäivä eli torstai. Lähdimme kohti Olavinlinnaa hyvissä ajoin, ja niin oli tehnyt moni muukin. Linnaa kohti valui semmoinen ihmismäärä, että ihmettelimme, kuinka paljon porukkaa linnaan ylipäänsä mahtuisi.

Vesteristä katsomaan menossa.

Lipputarkastus oli jo linnaa edeltävässä puistikossa, ja linnalle vievän sillan alkupäässä oli vielä toinen tarkastus, nimittäin kassitarkastus. Olin meinannut ottaa mukaani pikkuriikkisen käsilaukkuni, johon ei mahtunut muuta kuin puhelin, mutta olin sitten todennut, että parempi vaan pysyä tyylilleen uskollisena ja raahata perässään hehtaarilaukkua. Sinne mahtui kätevästi äidin villatakkikin. 

Minulla olikin sitten laukun sisällössä esittelemistä, ja meinasi oikein mennä herne nenään, kun vielä tämän ikäisenä pitää joutua laukkutarkastukseen keikalle mennessään. Siksi tivasinkin laukkua tarkastaneelta mieheltä, mitä sieltä laukusta oikein pitäisi löytyä. Kun mies ei vastannut, toistin kysymykseni, jolloin mies vastasi, että "nesteitä lähinnä katellaan". Mietimme äidin kanssa jälkeenpäin, että jos olisi tarve salakuljettaa linnaan omia juomiamme, niin kyllä siihen keinot löytyisi. Meille tuli heti mieleen monta tapaa, joilla viinakset saisi kätevästi salakuljetettua. 😆

The Linna.

Baari ja fanituotteiden myyntiä.

Hämmästyin, kun näin gaalapöydät, sillä varausjärjestelmän mukaan pöytien piti olla kahden hengen pöytiä, mutta niiden tilalla olikin pitkät pöydät. Moni muukin oli tilanteesta hämmentynyt, ja kävi ilmi, että istumapaikkoja oli muuteltu, eivätkä pöytä- ja paikkanumerot vastanneet lainkaan lipuissa olevia. Moni oli tilanteesta tosi harmistunut, ja muutamalla meinasi mennä suorastaan kuppi nurin. Löysin onneksi nopeasti meidän nimet yhden pöydän päästä, ja pääsimme istumaan. Eipä meidänkään pöytänumero pitänyt paikkaansa, mutta pöydästämme näki kuitenkin lavalle erinomaisesti, joten tilanne ei ollut meille mitenkään harmillinen. Monelle muulle se kuitenkin oli. 

Gaalapöytiin kuului pöytiintarjoilu, ja se olikin ollut suurin syy siihen, että olin semmoiset liput meille varannut. Näin äiti saisi istua väliajallakin rauhassa. Lipun hintaan kuului lasi kuohuvaa sekä sapas-lautanen, mutta kaikesta muusta piti maksaa erikseen. 

Sapas-lautanen ja kakkupala.

Pääkatsomo alkoi heti vierestämme.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki löysivät paikkansa suunnilleen seitsemään mennessä, ja Vesterinen yhtyeineen ilmestyi lavalle.

Showtime!

Nolottaa tunnustaa, mutta ensimmäisen minuutin ajattelin, että ei helvetti: miten mä kestäisin tätä pari tuntia. Sitten show tempaisi mukaansa, ja huomasin istuvani kuin transsissa ja eläväni mukana musiikissa. Kun Vesterinen kysyi, onko teillä hyvä olla, huomasin kiljuvani muiden mukana käsi ojossa, että joo. 😂

Kolme hyvää vinkkiä -biisin alussa yleisön piti aina laulaa "kolme hyvää vinkkiä" -osuus, mutta minä kuulin sanat väärin, ja lauloin pitkän aikaa, että "kolme hyvää merkkiä". Nyt on asiantunteva konserttivieras, kun ei osaa edes yhtyeen yhden tunnetuimman biisin kertosäettä. 😆

Halusin keskittyä keikkaan, joten otin vain joitakin kuvia ja lyhyitä videonpätkiä, ja jälkeenpäin harmitti, että videoni olivat niin lyhyitä. Olisi pitänyt videoida koko keikka! Kokemus oli niin ainutlaatuinen, että sitä oli vaikea pukea sanoiksi. Tunnelma oli jotenkin uskomaton – ihan kuin kaikki olisivat olleet jossakin joukkohurmoksessa. 

Väliajan pituudeksi ilmoitettiin 45 minuuttia, ja olin iloinen, että meidän ei tarvinnut äidin kanssa rynnätä pöydästämme minnekään. 

Melkein kaikki muut lähtivätkin kuka minnekin. Baarissa ja vessoissa oli varmaan melkoiset jonot.

Väliaika meni yllättävän nopeasti, ja toisen puoliskon aluksi Vesterinen ilmestyi lavalle ilman mikrofonia. Hän oli kuulemma väliajalla tuumannut, että mitä jos muutettaisiin keikkaa lennosta, ja hän laulaisi yhden biisin ilman mikkiä. Hienosti kantoi ääni linnassa ilman mikrofoniakin.

Lavalla nähtiin myös toisenlaisia taidonnäytteitä. 

Joskus ennen puolta kymmentä keikka oli tullut päätökseensä, vaikka kukaan olisi tuskin halunnut, että keikka ikinä loppuu.

Kiitos Olavinlinna ja kiitos Vesterinen yhtyeineen!

Seuraavana päivänä ajellessani kohti Espoota laitoin Vesterisen parhaat biisit soimaan Spotifysta. Biisit olivat tunnistettavasti samoja kuin Olavinlinnassakin, mutta jotenkin ne tuntuivat laimeilta keikalla kuultuun verrattuna. Keikalla biiseistä oli tehty erilaisia sovituksia, ja musiikki oli ollut yllätyksellistä, mutta nämä Spotify-versiot olivat sellaista tasaista rallatusta, joka ei vetoa minuun yhtään. Biiseistä puuttui Olavinlinnassa kuullun musiikin mahtipontisuus, koko kropassa tuntunut jytke, upea valoshow, vuorovaikutus bändiin, yleisö ja Olavinlinna. 😆

Seuraavana päivänä luin Vesterisen Facebook-sivuilta Olavinlinnan-keikasta, ja oikein sydämessä läikähti. 

Ilmeisesti keikka oli ollut erityinen niin yleisölle kuin yhtyeellekin. 💜

Karvainen aurinko ja muita ihmeellisyyksiä

Hyvää, onnellista ja kaikin puoli antoisaa alkanutta vuotta 2016 kaikille!

Kukkapilli päivittyi viime vuonna yleisesti ottaen harvakseltaan, joskus useammin, joskus harvemmin. Silloin kun on muussa elämässä kiirettä, blogi on ensimmäinen, joka ajanpuutteesta kärsii. Välillä on ollut motivaatiokin vähän kadoksissa. Pelkäänpä, että sama tyyli jatkuu tänä vuonnakin: välillä postauksia tulee harvemmin ja välillä useammin. Kiitos teille lukijoille, jotka olette jaksaneet pysyä matkassani ja jättäneet käynnistänne myös viestin. Olette minulle kovin tärkeitä. ♥

Viime postauksen kuvat olivat niin kertakaikkisen rumia, että nyt on pakko yrittää vähän skarpata. Nämä kuvat ovat suurimmaksi osaksi viime maanantailta, jolloin taisi olla näillä leveysasteilla ensimmäinen varsinainen talvinen päivä.

Venus aamutaivaalla.

Kuu sitten vähän myöhemmin.

Venus ja kuu aamulla. Tämä ei ole maanantailta, vaan kuva on otettu 8.12.

Venus näkyy aamutaivaalla tammikuussakin, joten jos taivas on selkeä, niin kannattaa katsella taivaalle (kaakon suuntaan). Venus on niin kirkas, että siitä ei voi erehtyä.

En yleensä tapaa tehdä uudenvuodenlupauksia - en siksi, että minulla olisi niitä jotain vastaan vaan siksi, että en ole kokenut lupausten tekemisille mitään erityistä tarvetta. Olen muutenkin ollut aina semmoinen "katsotaan, mitä eteen tulee" -ihminen. Tai olenhan minä joka vuosi aina sen saman "lupauksen" tehnyt: olen luvannut olla lupaamatta mitään.

Tänä vuonna uudenvuoden lupaukselle oli kuitenkin erityinen tilaus. En viime vuonna pitänyt huolta itsestäni, vaan laiminlöin moniakin juttuja, ja tänä vuonna olenkin päättänyt ruveta kohtelemaan itseäni paremmin. Se ei ole mitään ihan kovin helppoa: kun on tietynlaiset ajattelumallit omaksunut, niistä on kovin vaikea päästä eroon. Yritän motivoida itseäni sillä ajatuksella, että mitä paremmin itseäni kohtelen, sitä kauemmin ja sitä terveempänä saan elämästä nauttia.

Olen nauttinut lomasta täysin siemauksin - lomalla parasta on se, että silloin voi tehdä juuri sitä mitä haluaa, juuri siihen kellonaikaan kuin huvittaa. Esimerkkinä mainittakoon omituinen mieliteko toissa-aamuna puoli seitsemältä aamukahvia juodessani: minulle tuli äkillinen halu lähteä uimaan. Kun kerran lomalla olin, ja uimahallikin oli auennut sopivasti kuudelta, saatoin lähteä hallille siltä istumalta. Ei mennyt kuin reilut puoli tuntia, ja olin jo altaassa pulikoimassa.

Mieliteko oli siksi kummallinen, että normaalisti inhoan uimahallissa uimista. (Olen asiasta joskus avautunutkin.) Tämä aamu-uintikokemus oli kuitenkin aivan ihana, kun väkeäkin oli suhteellisen vähän. Ehkä se, miksi en ole uinnista pitänyt, onkin johtunut uinnin ajankohdasta. Jos menee uimaan heti aamusta, ei tarvitse pestä meikkejä (kun ei niitä yön jäljiltä ole), ja joka-aamuinen hiustenpesukin tulee suoritettua uimahallilla. Kaiken lisäksi pääsee aamusaunaan! Täysin ongelmitta ei tämäkään reissu tosin sujunut. Pukuhuoneessa tuli taas törttöiltyä: ensin en löytänyt ovea pesutiloihin (miten se onkin aina piilotettu niin kummalliseen paikkaan), ja sitten en löytänyt pukukaappiani, kun olin unohtanut kaapin numeron. Ystävälliset ihmiset onneksi auttoivat. Harmillista, että en pääse normaaliaamuina aamu-uinnille, koska kokemus oli kaiken kaikkiaan mukava. Toisaalta tämä saattoi olla sellaista uutuudenviehätystäkin: aamu-uinti oli kiva, koska en ole sitä koskaan ennen kokeillut. Voi olla, että kyllästyisin aamu-uinteihinkin aika pian, jos ottaisin ne tavakseni.

Nyt olen saanut päähäni, että minun tekee mieli kylpylään, mikä on aika erikoista, sillä inhoan kylpylöitäkin. En ole koskaan ymmärtänyt sitä vedessä lillumista.

Onkos tämä nyt sitten jonkinlainen kangastus? Näyttää aivan siltä kuin laiva olisi haukannut tuon saaren.

Olin aiemmin miettinyt, pitäisikö minun järjestellä kaappeja ja muita rojupesiä vai ei, ja ilmeisesti tuosta aamu-uinnista virkistyneenä päätin, että siivoan yhden lipaston. No. Eihän se taas siihen yhteen lipastoon jäänyt. Monesti päätän tehdä asioita pikkuhiljaa niin, että siivoan esimerkiksi tänään sen lipaston, huomenna vaatehuoneen ja ylihuomenna sitten jotain muuta. Yleensä siinä käy kuitenkin niin, että työt tulee tehtyä kertarykäyksellä, ja joko A) siivoan niin kauan, kunnes kaikki aiottu on siivottu; B) siivoan niin kauan, että en enää kerta kaikkiaan jaksa enempää tai C) päivä loppuu. Nyt kävi niin, että nämä kaikki vaihtohdot toteutuivat aika lailla samaan aikaan, ja illalla olin siinä pisteessä, että hyvä että jaksoin suihkussa seisoa.

Toisaalta on ihanaa, kun kaikki työt on yhden päivän aikana tehty, eikä seuraavaksi päiväksi ole mitään odottamassa. Minulla on tämmöisten siivousurakoiden jälkeen vähän hassu tapa käydä aukomassa kaappien ovia ja ihastelemassa, kuinka kaikki on hienosti järjestyksessä ja kuinka kaikilla tavaroilla on oma paikkansa. Suuri mysteeri on se, mihin se järjestys ja tavaroiden paikat taas jonkin ajan päästä katoavat. Ei tarvitse olla ennustaja, kun voi sanoa, että muutaman kuukauden päästä tuossakin eteisen kaapissa on taas rojua niin paljon, ettei peräseinää näy. Jospa tekisinkin toisen uudenvuoden lupauksen ja päättäisin pitää paikat tänä vuonna järjestyksessä?

Ja sitten vihdoinkin: 

Tadaa! Siinä se nyt vihdoin on!

Olin koko syksyn miettinyt kosketinsoittimien ostamista, jotta voisin taas elvyttää soittoharrastukseni. Olin siirtänyt ja siirtänyt ostoa, koska olin pelännyt, että en sitten enää muuta tekisikään kuin soittaisi. Mutta vihdoinkin maanantaina, kun tuli liikuskeltua lentokentän suunnalla taas muutenkin, kävin lähistöllä sijaitsevassa musiikkiliikkeessä soittimenhakumatkalla.

Kovin innokas en kuitenkaan ollut soittimen kimppuun pääsemään, sillä pari ensimmäistä päivää soitin virui laatikossa, kun en jostain syystä halunnut avata laatikkoa. Toiseksi meillä ei ollut soittimelle mitään paikkaakaan, minkä olin tajunnut vasta siinä vaiheessa, kun olin roudannut soitinta sisään. Ei kannata miettiä tämmöisiä asioita etukäteen, koska sillä tavallahan saattaisi säästyä ongelmilta, ja ongelmathan pitävät mielen virkeänä. Lopulta oli pakko ottaa soitin esille, kun ukkeli soitteli jatkuvasti Intiasta ja kyseli, joko olin kokeillut soitinta.

Noin minuutissa tajusin, että se, että olen osannut soittaa joskus 20 vuotta sitten, ei tarkoita sitä, että voisin alkaa tuosta vain soittamaan. Nuottien lukutaito oli kyllä tallella, joten melodian soittaminen onnistui aika vaivatta, mutta vasemman käden soinnut olivatkin sitten vähän eri asia. En muistanut yhtäkään sointua, ja jos opinkin yhden muistamaan, se ei paljon auttanut, kun yhdessä kappaleessa saattoi olla kymmenenkin sointua. Sointujen vaihtamisen tulisi tapahtua nopeasti, ettei musiikkiin tulisi katkoja, ja kaiken huipuksi oikealla kädelläkin pitäisi soittaa koko ajan! Niinpä jouduin nöyränä toteamaan, että Coldplayn A Sky Full Of Stars on harjoittelukappaleeksi aivan liian hankala, ja kaivoin vanhasta nuottivihosta esiin Maijan karitsan.

Sointujen muistamisongelman ratkaisin niin, että kirjoitan ylös ne soinnut, joita soittamassani kappaleessa tarvitaan ja kiinnitän lapun nuottien viereen. Näin ei tarvitse koko ajan plarata sointuja soitto-oppaasta.

Toiveena on tietenkin, että jossakin vaiheessa oppisin muistamaan soinnut, etten tarvitsisi noita lappusia enää.

Siivotessani löysin myös vanhoja nuottejani. Voitteko uskoa, että olen ollut joskus niin viitseliäs, että olen kopioinut kappaleiden nuotteja nuottivihoista - käsin!

Ei voi uskoa! Ja nyt olen niin laiska, etten viitsinyt edes piirtää koskettimia sointukarttoja varten, vaan tulostin netistä valmiit kuvat, jotta saatoin vain värittää sormien oikeat paikat kuviin tussilla.

Tässä vaiheessa siis tuntuu, että soittamisessa on melkoinen opetteleminen, mutta onneksi opettelu on niin kivaa. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kappale menee noin sadannen yrityskerran jälkeen vihdoin suunnilleen oikein! Nyt pitäisi harjoitella jokin kappale niin hyvin, että voin sitten pitää ukkelille konsertin, kun hän palaa kotiin.

Maanantaina tuli tehtyä sellainenkin huomio, että meidän parvekkeelta näkee tähän aikaan vuodesta auringonlaskun. Vastahan tässä on 13 vuotta asuttukin, että oli korkea aika havaita tämmöinenkin asia.

Kun täti kuolalapun unohti

Yksi syksyn odotetuimmista - ellei odotetuin - tapahtuma koitti sunnuntaina, kun kävimme Lenny Kravitzin keikalla. Vähän nolostellen täytyy tunnustaa, että en ole käynyt aiemmin yhdelläkään keikalla, vaikka festareita on tullut aikoinaan kierrettyä hyvinkin paljon. Mutta tämmöisen suuren artistin "omalla" live-keikalla en ole koskaan käynyt, mutta nyt on sekin aukko sivistyksessä tullut paikattua.

Mikään suuri Lenny Kravitz -fani en ole koskaan ollut, vaikka hänellä monia hyviä kappaleita onkin. Yksi kappale on kuitenkin ollut aina erityisen lähellä sydäntäni, ja jännäsinkin koko illan, soittaisiko Lenny kappaleen, vai jäisinkö nuolemaan näppejäni.

Samalla tuli korjattua toinenkin aukko yleissivistyksessä, nimittäin käynti Hartwall Arenalla. Kovasti olen Arenasta puhetta kuullut, ja sellainenhan se oli: jättimäinen jääkiekkoareena täynnä olutbaareja.

Jos musiikki ei ollutkaan minulle se ykkösmotiivi tulla paikalle, niin oli minulla kumminkin ihan asiallinen syy tulla keikalle: herra Kravitz itse. Suomeksi sanottuna olin siis paikalla silmänilon vuoksi. Keikka oli tässä mielessä - ja muutenkin - oikein onnistunut kokemus, vaikka vielä tunti ennen keikkaa olin miettinyt, että mieluummin jäisin kotiin nukkumaan, kun aamulla olisi kuitenkin aikainen herätys. Milloin minusta tuli tällainen - ihminen, joka ajattelee ensisijaisesti nukkumista?

Väki on valunut pikkuhiljaa olutbaareista odottamaan konsertin alkua.

Ne olutbaarit olivat muuten tupaten täynnä ennen keikan alkua, mutta kai ihmiset tarvitsevat hieman tunnelman nostatusta, jotta jaksavat sitten heilua keikalla. Ilmankos minä sitten istuinkin koko keikan ajan kuin tikku paskassa. Olin ottanut mukaani myös korvatulpat, kun olin jostain lukenut sellaisia suositeltavan, ja olipahan hyvä, että semmoiset toin. Meteli oli nimittäin aivan järkyttävä - en ole eläessäni ollut sellaisessa melussa. Tuntui, että sisuskalutkin tulivat ulos. (Täti se täällä taas valittaa.)

No mutta. Kymmentä yli yhdeksän sammuivat valot, ja tuli tunne, että kohta tässä saattaa tapahtuakin jotain.

Toki pimeydestäkin piti ottaa kuva.

Enkä ihan väärässä ollutkaan. 

Jippii, Lenny on lavalla!

Olin kyllä ihan jumalattoman hieman pettynyt, kun Lennyllä oli päässään aurinkolasit ja yllään pitkä palttoo. Tuliko tästä nyt ihan turha reissu?

Onneksi tilanne korjaantui pian.

Lennyn lisäksi ihastelin shown valoja, jotka alkoivat kyllä jossakin vaiheessa käydä hieman silmiin (ja valoista johtuen - seli, seli - kuvatkin ovat vähän omituisia).

Eikös tämä mene jo melkein taiteesta?

Ja kuultiinhan illan aikana tosiaan sitä musiikkiakin. Olen vähän jäävi arvioimaan showta, kun minulla ei ole (muun konserttikokemuksen puutteessa) minkäänlaista vertailukohtaa, mutta minusta show oli räväkkä - Lenny osaa todellakin laulaa ja esiintyä - mutta ehkä jollakin tapaa tasapaksu ja yllätyksetön. Ehkä odotukseni olivat olleet liian korkealla, ja olin odottanut, että Lenny laskeutuisi lavalle helikopterilla tai että hän riisuisi paitansa kokonaan. (Kyllä elämä on pettymyksiä täynnä.) Asiantuntevamman katsojan mielestä keikka oli kuitenkin "huikea ja mieleenpainuva konserttielämys":

"Viime huhtikuussa 50 vuotta täyttänyt Kravitz veti parituntisen hittikimaran lävitse kokeneen keikarin ottein: maskuliinista uhmakkuutta luontaisiin diivan elkeisiin yhdistellen. Välistä huippukuntoon treenattu kroppa vilkkui näkyvästi löysän hihattoman paidan alta."

"Parituntinen show reviteltiin lävitse ilahduttavan röyhkeällä itsevarmuudella. Kravitzin kaikkivoipaisen rocktähden pinta säröili oikeastaan vain niinä harvoina hetkinä, kun hän avasi yleisölle sanaisen arkkunsa. Väkinäiset ja tylsänpuoleiset lavaspiikit paljastivat, ettei Kravitz karismaattisesta lavapreesenssistään huolimatta ole Robbie Williamsin kaltainen kokonaisvaltainen showmies, joka kykenisi ottamaan yleisön hyppysiinsä pelkän verbaaliikan avulla."

(Iltalehti/Ville Hartikainen)

En minäkään kyllä millään lailla valita: upea kokemushan tuo oli (vaikka en ehtinyt tarpeeksi nukkuakaan ).

Strut-biisin aikana Lenny heitteli juomapullostaan yleisön päälle vettä.

Musiikin ystävää ilahduttivat varmasti myös kitaristi Craig Rossin ja saksofonisti Harold Toddin soolo-osuudet.

Kimppakivaa Craig Rossin kanssa.

Ja sitten Toddin kanssa.

Myös Kravitzin rumpali, Cindy Blackman, oli aika huikea (huomatkaa, että naisella on ikää 55 vuotta!).

Viimeinkin parituntisen keikan loppupäässä se tuli - se minun biisini. Sitä piti oikein jo videoida (en nauhoittanut biisiä kokonaan, kun käsi väsyi).



Yleisö tuntui lämpenevän loppua kohden, ja keikan päätteeksi nähdyn Are You Gonna Go My Wayn aikana yleisö oli jo hyvin messissä.


Kun keikka sitten tuli päätökseensä, oli sellainen tunne, että kyllä tätä olisi enemmänkin jaksanut.

Näkemiin, Helsinki!

Taidanpa ruveta käymään keikoilla useammin. Seuraava sopiva tilaisuus olisi Hartwall Arenalla marraskuun viidestoista päivä. Silloin siellä konsertoivat Matti ja Teppo.