Yksinkertainen elämäni

Äiti kävi pitkästä aikaa kylässä, ja vierailun ensisijainen tarkoitus oli käydä tapaamassa äidin ystäviä ja serkkupoikaani Kotkassa sekä tavata myös täällä pääkaupunkiseudulla asuvaa tätiäni. Kaikki tapaamiset tuli hoidettua, eli ainakin siinä mielessä reissu oli onnistunut. Nyt äitikin on palautettu onnistuneesti Savonlinnaan, ja minä olen palannut omaan arkeeni. 

Olen miettinyt taas näitä arkijuttuja viime aikoina paljonkin. Istanbulin-matkan jälkeen kävi nimittäin niinkin, että tulin tunnustaneeksi ukkelille, että olen onnellisimmillani silloin, kun saan elää ihan normaalia arkea. Minun arkeni toistuu päivästä toiseen samanlaisena (kuten varmasti monen muunkin), ja se on niin yksinkertaista, että joku saattaisi ihmetellä, miten tuollainen elämä voi olla kenenkään mielestä tyydyttävää. Mutta minulle pieni ja yksinkertainen elämäni tuottaa suurta iloa ja levollisuutta.

Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen alkanut huomata, että läsnäolotaidoissa on se huono puoli, että kaikki elämyyshakuisuus katoaa – tai niin on käynyt ainakin minulle. Matkustaminenkaan ei tuota samanlaista tyydytystä kuin joskus ennen, enkä edes kaipaa minnekään. Voin lähteä matkalle muiden seuraksi, mutta sellainen omakohtainen tarve nähdä ja kokea asioita on kadonnut olemattomiin. Kieltämättä hieman kaipaan sitä nälkäistä seikkailijaa, ja siksi yritänkin tavoitella sitä edelleen matkoilla ja tarkastella maailmaa sen silmin. Suurimman osan aikaa matkustelu tuntuu kuitenkin työltä eikä se edes palkitse millään tavalla. Ihan kamalaa sanoa, mutta mieluummin istun kotona meditoimassa kuin olen matkalla. 🙈

Toki kivat kokemukset ilahduttavat mutta eivät enää samalla lailla kuin joskus ennen. Tuntuu kuin päälleni olisi laskeutunut teflon-kuori, johon mikään ei tartu. Uusi kokemus ilahduttaa hetken – hyvin lyhyen sellaisen – mutta sitten sen vaikutus liukuu pois ja katoaa. Miksi yrittäisin tavoitella sellaista, mikä ei ole pysyvää?

Uudet ja jännittävät kokemukset olivat ennen itseisarvo – se, mitä varten elämääni elin – mutta nyt ne ovat vain jonkinlainen mahdollinen lisämauste, jonka tarpeellisuudesta en ole enää varma. Onko tarpeen juosta paikasta toiseen ja kerätä kokemuksia, jos ei koe tarvitsevansa niitä? Tiedän jo vastauksenkin (ei tietenkään ole, vaikka yhteiskunta/some/muiden oletukset sitä tuntuvat edellyttävänkin), mutta muutos entisestä elämäntavastani on niin suuri, etten osaa suhtautua tähän uuteen enkä oikein hyväksyäkään sitä, ainakaan vielä. Ikävöin sitä ihmistä, joka janosi elämää, sillä elämä oli tuolloin hyvin yksinkertaista: odotin aina seuraavaa hetkeä, jotta tapahtuisi jotain kivaa. Elämä kulki niin eteenpäin ja tuntui varsin tyydyttävältä – kunnes tajusin, että elämähän menee kokonaan ohi. Jos en koskaan näe enkä kuule, mitä ympärilläni on juuri sillä hetkellä, en elä todellisuudessa vaan satumaailmassa, jonka olen rakentanut omassa päässäni. 

Muistan hyvin selkeästi sen hetken, kun tajusin, että tämä hetki on kaikki, mitä meillä oikeasti on. Istuin yksinäni olohuoneessa ja sammutin läppärin, jolta olin katsellut jotain videota. Yhtäkkiä olohuoneen todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisesti, ja näin edessäni ison mustan tv-ruudun ja viherkasvit ja kuulin korvissani tv-tasolla olevan kellon raksutuksen. Ymmärsin, että minun elämäni on juuri nyt tätä eikä mitään muuta: minä olen tässä sohvalla ja kaikki nämä tavarat ovat ympärilläni. Mitään muuta minulle ei ole tällä hetkellä olemassa. Menneisyyttä ei ollut, sillä menneisyys oli vain kasa muistoja, jotka sain herätettyä henkiin, jos ajattelin niitä. Muuten menneisyys oli yhtä todellista kuin uni. 

Tulevaisuuttakaan ei ollut olemassa, sillä en voinut mitenkään tietää, miten elämä tästä jatkuisi. Seuraavana hetkenä saattaisi tapahtua mitä tahansa, eikä minulla olisi tapahtumiin välttämättä mitään valtaa. Joku läheiseni saattoi kuolla vaikka juuri tällä hetkellä, ja elämäni muuttuisi siinä silmänräpäyksessä. Miksi ihmeessä siis pyörittelin tulevaisuutta päässäni koko ajan niin kiivaasti – suunnittelin, toivoin ja pelkäsin? Jos menneisyys oli yhtä epätodellista kuin uni, tulevaisuus oli vieläkin epätodellisempaa, kuin kuumeisen houretta. Yhtäkkiä tajusin sen: jos en ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta, ne lakkaavat olemasta. On vain tämä huone, musta tv-ruutu ja tikittävä kello. 

Kokemus oli samaan aikaan sekä kauhistuttava että lohduttava. Tunsin oloni pohjattoman yksinäiseksi, epävarmaksi ja hämmentyneeksi: Kuka oli se henkilö, joka oli elänyt elämääni? Eikö sitä ollutkaan olemassa? Oliko kaikki vain kuvitelmaa? Eikö millään ollutkaan mitään väliä? Alitajuisesti kuitenkin tajusin, että olin oivaltanut elämästä jotain hyvin olennaista ja että mikään ei olisi tästä lähtien niin kuin ennen. Minulla olisi aina tämä hetki, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Voisin milloin tahansa sulkea pois mielestäni menneisyyden ja tulevaisuuden ja vain olla. Tämä hetki olisi turvasatamani, mielenrauhani ja onneni, ja ympärilläni saisi tapahtua mitä tahansa, eikä sen tarvitsisi horjuttaa minua. Tulkoon tuuli, kaatosade tai ukkonen, mutta minun juureni ovat niin syvällä, että saattaisin huojua mutta en kaatuisi. 

Oloni tuntui jollain lailla puhtaalta, ikään kuin olisi käynyt suihkussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämän kokemuksen valossa en enää kaipaa sitä entistä minääni, joka kuvitteli tulevansa onnelliseksi, jos saisi sitä tai tätä, jos pääsisi sinne tai tänne tai jos saavuttaisi jotain tärkeältä tuntuvaa. Ennemminkin minua harmittaa, että olen tuhlannut elämäni siihen, että olen etsinyt onnea itseni ulkopuolelta ja antanut tapahtumien ja ihmisten kontrolloida sitä, millaiseksi olen oloni milloinkin tuntenut. On hirvittävää tajuta, miten tuuliajolla olen ollut ja miten voimaton olen ollut oman henkisen hyvinvointini suhteen.

Mutta koska 50 vuotta elettyä elämää on pitkä aika, ei ole helppoa päästää irti entisestä elämäntyylistä. Yritän – hieman epätoivoisestikin – tehdä asioita, joita tein ennen, ja takertua siihen, mitä joskus oli – siitäkin huolimatta, että sisimmissäni jo tiedän, että todellinen onni ei tule ulkopuoleltani. Elämäni on kai jonkinlaisessa välivaiheessa, kun mieleni on alkanut jo löytää uusia uria mutta ei ole ihan vielä päässyt perille.

Erityisesti matkustamisen tuottaman ilon katoaminen harmittaa, vaikka voi tietysti myös olla, että matkustamisinto palaa joskus. Pahoin kuitenkin pelkään, että paluuta vanhaan ei ole, ja on joko lopetettava matkailu tai löydettävä uusia tapoja matkustaa. Ehkä voisin yrittää opetella, kuinka löytää mielenrauha ja läsnäolo matkoilta, vaikka ympärillä olisikin nähtävää ja koettavaa ja vaikka se entinen minäni nauttikin kokemuksien keräämisestä. Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille, ja tämähän ei ole millään lailla sidottu paikkaan eikä aikaan. Voisin matkoillakin yrittää kääntää katseeni itsestäni muihin ja siirtyä itsekeskeisestä nautinnon hakemisesta muiden ihmisten ilahduttamiseen.

Minun piti kirjoitella aivan muista asioista, mutta kirjoitus lähti viemään mukanaan. Kuviakaan en jaksa etsiä "viihdykkeeksi".

😘

Tunteiden vuoristorata eli elämä

Kirjoittelin keväällä, että olin alkanut meditoida, ja avasin myös syitä, miksi niin oli käynyt. Kyseisen kirjoituksen aikoihin olin meditoinut reilun kuukauden ajan, ja vaikka toivoin meditoimisen jäävän pysyväksi asiaksi elämääni, pelkäsin, että se olisi taas yksi meikäläisen hullutuksista – asioista, joista innostun ensin kamalasti mutta jotka pian unohtuvat kokonaan.

Ilokseni täytyy kuitenkin todeta, että meditoiminen on tainnut tulla elämääni jäädäkseen, sillä ensi kuussa tulee puoli vuotta siitä, kun aloitin meditoimisen, ja meditoin edelleen säännöllisesti päivittäin. Joskus harvoina päivinä meditoiminen saattaa jäädä välistä, kuten Barcelonan- tai Viron-reissuilla, mutta en ota siitä paineita.

Tuntematon kiinalainen: Rukoileva munkki. (Postauksen kuvat ovat Idän henkisyys -näyttelystä, joka oli kesällä Villa Gyllenbergissä.)

Kirjoittelin aiemmassa postauksessani meditoimisen hyödyistä, jotka olin havainnut, ja allekirjoitan ne kaikki edelleen. Meditoiminen on kuitenkin myös muuttanut elämäni tavalla, jollaista en olisi uskonut tapahtuvan: olen alkanut uskaltaa kohdata ja hyväksyä vaikeimmat kielteiset tunteeni. Tämä kuulostaa jonkun mielestä varmasti naurettavalta ja vähäpätöiseltä asialta, mutta minulle muutos on tosi suuri. 

Olen nimittäin ollut koko elämäni äärimmäisen taitava välttelemään kielteisinä kokemiani tunteita ja hukuttamaan ne milloin mihinkin – maaniseen tekemiseen, alkoholiin, televisiosarjoihin, you name it. En itse tiedostanut aiemmin mitään ongelmaa olevankaan, vaikka tunnistin kyllä pahan olon ja sitä seuranneen ajatuksen: miten pääsisin tästä tunteesta mahdollisimman pian eroon? Koskaan en pysähtynyt ajattelemaan, mistä paha oloni mahtaisi johtua, puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut mennä vaikeaa tunnetta kohti.  

Meri Genetz: Pää, sydän, halu.

Meditoiminen on kuitenkin antanut minulle rohkeutta kohdata pahan olon ja kielteiset tunteet. Se johtuu varmasti siitä, että meditointi rohkaisee hyväksymään ajatukset – ja elämän yleensäkin – sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Rohkeuden taustalla on tietysti myös ollut toivo siitä, että jos uskallan kohdata vaikeat tunteeni, ne lopulta katoavat tai ainakin menettävät otteensa minusta. Tunteiden pakeneminen kun ei auta kuin hetkellisesti, kuten me kaikki varmasti tiedämme (ja minäkin tiedän nykyään!). 

Olen joskus aiemmassa elämässänikin yrittänyt kohdata kielteisiä tunteitani mutta epäonnistunut siinä pahasti. Nyt tajuan, että syynä on ollut lähestymistapa, joka on ollut liian "älyllinen", kognitiivista psykoloterapiaa muistuttava lähestymistapa. Olen yrittänyt analysoida tunteitani ja ajatuksiani sekä niiden aiheuttamaa käyttäytymistä ja sitten ihmetellyt, kun homma ei ole toiminut. Jos kerran tiedän, että paha oloni johtuu asiasta X, ja tiedän, että tunnen sen johdosta tunnetta Y, niin miksi en kykene pääsemään eroon pahasta olostani?

Meditoimisen ja upeiden YouTube -kanavien avulla olen oppinut, että ikävistä tunteista ei pääse eroon niitä ymmärtämällä tai selittämällä. Niistä voi päästä eroon vain tuntemalla ne. Ajatuksilla ja kielellisillä ilmauksilla ei ole tuntemisessa mitään virkaa, sillä tuntemiseen ei tarvita sanoja. Tunne on puhdas, paljas ja itsenäinen.

Kim Eng selittää asian hienosti (kohdasta 2:55 alkaen):

Häpeä ja suru ovat olleet itselleni aina vaikeimpia tunteita kohdata, koska ne ovat niin kokonaisvaltaisia ja fyysisiä. Häpeä tuntuu koko kehossa niin voimakkaana, että tekisi mieli piiloutua kaappiin (niin kuin se mitään auttaisi!), ja suru saa vajoamaan lattialle kaksin kerroin. Kumpikin tunne on kuitenkin ollut tänä vuonna todella vahvasti läsnä, joten harjoitusmateriaalia on riittänyt. 😆 Enkä tarkoita häpeällä nyt mitään pienestä mokailusta johtuvaa nolotusta, vaan niin voimakasta häpeän tunnetta, että voisi oksentaa.

Ikäviä tunteita olisi kiva paeta, koska sillä tavallahan niistä pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, eikö? Tunteiden pakeneminen on automaattinen reaktio, joka ei vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tunnetta ehtii hädin tuskin havaitsemaan, kun onkin jo ruvennut puuhailemaan huomaamattaan jotain tai etsiytynyt television ääreen tuijottamaan jotakin, mikä vie ajatukset muualle. Kätevää ja kivutonta! Ikävillä tunteilla on vain semmoinen epämiellyttävä tapa, että jos niitä ei kohtaa, ne palaavat pian takaisin, entistä voimakkaampina, ja löytävät tiensä myös käyttäytymiseen: jos itsellä on paha olla, tulee kiukuteltua helposti myös muille.   

Per Stenius: Tiibetiläinen.

Ikävien tunteiden kohtaaminen vaatii valtavasti energiaa ja uskallusta. Jos antaa surun tulla ja olla, niin kauan kuin se haluaa viipyä, pahimman surun poistuttua on aivan voimaton ja tyhjiin imetty olo. Kuka hullu valitsee tällaisen vaihtoehdon, kun voi tarttua esimerkiksi viinipulloon ja työntää ikävät tunteet alkoholin avulla syrjään. Tunteiden kohtaamisessa pelottaa myös se, jos tunteet jäävätkin jotenkin "päälle". Mitä jos annan itseni tuntea surua, enkä pääsekään siitä koskaan eroon? On pelottavaa hypätä tunteiden kyytiin, kun ei tiedä, mihin niiden kanssa joutuu.

Pelottavaa tai ei, tarpeeksi vaikea tilanne elämässä saa kai tekemään mitä tahansa, jotta olo helpottuisi – jopa kohtaamaan pimeän puolensa. Näin kävi minullekin, sillä jossain Vietnamin ja Suomen välissä tajusin sen, että en enää pysty pakenemaan itseäni. Oli pakko antautua, luopua vastarinnasta ja opetella kohtaamaan ikävät tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Jos esimerkiksi muistin häpeää aiheuttavan asian, toimin eri tavalla kuin aiemmin, enkä yrittänytkään päästä tunteesta eroon. Sen sijaan annoin häpeän olla ja tuntua siellä, missä se tuntui – kiristävänä tunteena ohimoilla, puristavana tunteena rinnassa ja punana poskilla. En yrittänyt analysoida tunnetta enkä edes nimetä sitä ("voi kamala miten minua hävettää!"), vaan kuuntelin kehoani ja yritin sinnitellä. Minä kyllä kestän tämän!

Eva Bremer: Aamuvoimistelu.

Kun on tottunut siihen, että kaikki pitää ilmaista kielellisesti, on hirveän vaikea vain olla ja tuntea. Mieli lähtee niin helposti selittelemään kaikenlaista, etsimään syitä ja seuraamuksia, pakokeinoja tai pikaisia ratkaisuja. Tunteen kanssa oleminen oli minulle ihan uutta, mutta samalla tiedostin sen, että tämä oli oikea tapa. Minun oli pakko elää tunteet läpi, koska vain niin oli jotain toivoa, että saisin tunteiltani joskus rauhan. Tätä kaikkea on todella vaikea pukea sanoiksi, sillä miten kuvailla asiaa, joka on kielellisen maailman ulottumattomissa?

Joskus tunne menee ohi nopeastikin; joskus siihen menee pidempi aika. Vaikka ikävien tunteiden tunteminen on vaikeaa, jo ihan fyysisestikin, se on myös samalla kovin palkitsevaa. Kun on elänyt koko tähänastisen elämänsä niin, että on ollut tunteidensa vietävissä ja katsellut vain sivusta, kuinka minua heitellään, pienetkin edistysaskeleet ovat tuottaneet suurta iloa. On ollut ihana havaita, kuinka ikävien tunteiden voima pikkuhiljaa heikkenee, olo on pikkuisen vapaampi ja kevyempi, ja vahvistuu usko: en kuole tähän. 

Leena Luostarinen: Buddha.

Meditointia seuranneen tietoisuuden lisääntymisen ansioista osaan myös tarkastella tunteitani paremmin ikään kuin ulkopuolisena – objektiivisemmin – ja kuulostella, missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat. Rintakehä tuntuu olevan minulle jonkinlainen tunteiden noidankattila, sillä suurin osa tunteista tuntuu voimakkaimmin juuri siellä, mutta moni tunne tuntuu myös vatsassa. Se ei ole ihmekään, sillä olen aina reagoinut helposti vatsallani jännitykseen, stressiin ja pelkoon.  

Suhteeni alkoholiin on muuttunut meditoimisen seurauksena vähän varkain, mutta radikaalisti. Äidin kanssa tuli taannoin puhetta siitä, kuinka en enää välitä alkoholista, ja totesin äidille, että "en tarvitse alkoholia enää mihinkään". Jäin jälkeenpäin miettimään, miksi ihmeessä olin ilmaissut asian juuri noilla sanoilla. Mihin olin tarvinnut alkoholia aiemmin? 

Karu totuus on se, että alkoholi oli toiminut aiemmin aivan liian usein joko jonkin asian turruttajana ("paha mieli katoaa, kun ottaa pari lasia viiniä") tai tyhjiön täyttäjänä ("tylsyys poistuu elämästä, kun on pienessä hiprassa"). En tarkoita, että olisin ollut mikään alkoholisti tai edes alkoholin suurkuluttaja, sillä olen pystynyt elämään hyvin ilman alkoholiakin esimerkiksi Intiassa, jossa alkoholi ei kuulu anoppilan elämään. Mutta alkoholi on aina maistunut minulle, ja aivan liian usein vääristä syistä – jos alkoholin juomiseen on edes olemassa oikeita syitä. Nyt kun olen oppinut kohtaamaan itseni, eikä minun tarvitse enää paeta mitään, en tarvitse myöskään alkoholia. Voin toki juoda alkoholia edelleen, mutta vain sopivassa seurassa (en enää koskaan yksin) ja vain silloin, jos on jo valmiiksi hyvä olo.  

Leena Luostarinen: Musta ja valkoinen 2.

Puoli vuotta meditoimista on siis tehnyt hyvää, ja paljon hyviä asioita jäi tässä kertomatta, mutta ehkäpä kirjoittelen niistä joskus toiste. Eihän tämä elämä ole edelleenkään mitään auvoista päivänpaistetta, vaan kamppailen samojen asioiden kanssa miltei joka päivä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä kun on toiminut koko elämänsä tietyllä tavalla, muutos ei tapahdu hetkessä.

Liika yksinolo ei tee myöskään hyvää, sillä yksin ollessani joudun taistelemaan itseni kanssa enemmän, mikä johtuu kai siitä, että on liikaa aikaa ajatella. Vai onko toisten ihmisten seurassa helpompi paeta itseään ja tunteitaan? 

Menneisyydestä ei pääse eroon ja tulevasta ei tiedä, mutta matkalla ollaan. Se on kai tärkeintä. 😊

Rudolf Koivu: Elämään mieltynyt Dirai Radsha 4.

Mitä tapahtui

Pidemmittä puheitta palatkaamme ajassa vajaat kolme kuukautta taaksepäin. Lähdimme silloin Intiasta Vietnamiin ja Thaimaahan, ja olin lähtöpäivänä ruokamyrkytyksen takia aika heikossa hapessa (tyyliin ripuloinut 14 kertaa kyseisen päivän aikana). Jotenkin kummassa selvisin kuitenkin Ho Chi Minh Cityyn (entinen Saigon), jossa meidän oli määrä viettää ensimmäiset viisi yötä. Postauksen kuvat ovatkin matkaltamme.

Rakastan matkoilla sitä, että saan tutkiskella uusia paikkoja, pällistellä ihmisiä ja tutustua uusiin makuelämyksiin. Hotellihuoneessa tuleekin vietettyä yleensä todella vähän aikaa, kun pitää nähdä loman aikana kaikki mahdollinen. HCMC:ssä mikään ei kuitenkaan huvittanutkaan. Elämä tuntui jotenkin hirveän tyhjältä, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla omassa elementissäni. Nyt kuitenkaan millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä – kaikkein vähiten jollain typerällä turistipällistelyllä – ja kaikki mitä tein, tuntui vain kehnolta yritykseltä tuoda elämääni jonkinlaista sisältöä. Tyhjyys tuntui riipaisevalta, ja vaikeinta oli, kun en tiennyt, mistä tyhjyyden tunne johtui tai miten pääsisin siitä eroon. 

Muistan kuinka katselin hotellihuoneestamme alapuolellamme näkyvää vietnamilaista suurkaupunkia ja mietin, että olisin tällä hetkellä sata kertaa mieluummin Hyderabadissa ja anoppilassa kuin täällä. Arkielämä anoppilassa tuntui sillä hetkellä jotenkin paljon tyynnyttävämmältä ja tyydyttävämmältä kuin merkityksetön haahuilu Vietnamissa. En ollut muistaakseni koskaan aiemmin asunut hotellissa niin korkealla kuin nyt (kerroksessa 63), mutta minulle oli ihan sama, vaikka ikkunasta olisi näkynyt kaatopaikka.

Luulin ensin, että oloni johtui ruokamyrkytyksestä, joka vaivasi vielä loman ensimmäiset kolme päivää, mutta kun sama fiilis jatkui taudin mentyä jo ohi, totesin, että kyse taitaakin olla jostain muusta. Ukkelin takia pakotin itseni ulos hotellista, ettei matkamme olisi mennyt ihan hukkaan. Hävetti ja harmitti, että minulla oli tämmöiset fiilikset. Minunhan olisi pitänyt olla vain kiitollinen, että sain olla täällä.

Thaimaan Phuketissa oloni vain paheni, sillä paikan turistimaisuus korosti irrallisuuden ja tyhjyyden tunnettani. Kun saavuimme Phuketin toiseen majapaikkaamme – suureen lomaresortiin, jonne ihmiset tulevat rentoutumaan ja nauttimaan auringosta ja merestä – ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä selviäisin siellä hengissä kolme päivää. Minua ahdisti ihan hirveästi, kun mietin tulevia päiviä ja kaikkia niitä tunteja, jotka pitäisi täyttää jollakin jonninjoutavalla tekemisellä. 

Ainoat paikat, joissa minulla oli hyvä olla koko loman aikana, olivat pagodat eli buddhalaistemppelit, joissa kävimme Ho Chi Minh Cityssä. Niissä minut valtasi ihmeellinen rauha. Olen nähnyt monenlaista temppeliä ja kirkkoa elämäni aikana, mutta en ole koskaan kokenut samanlaista tunnetta missään muussa uskonnollisessa paikassa kuin pagodassa. (Tosin monen mielestä buddhalaisuus ei edes ole uskonto vaan ennemminkin elämänfilosofia, mutta ainakin pagodat tuntuivat puhtaasti uskonnollisilta paikoilta.) Ihmisten käyttäytyminen pagodoissa oli jotenkin niin eleetöntä, keskittynyttä ja kokonaisvaltaista, että se rauhoitti minutkin. 

Olisin voinut viettää pagodassa ongelmitta vaikka kokonaisen päivän, ja rupesinkin jo haaveilemaan Vietnamin-matkasta, johon kuuluisi pelkästään vierailuja eri pagodoissa. Minua harmitti, etten tiennyt buddhalaisten uskonrituaaleista mitään enkä voinut siis itse osallistua niihin, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään muuta kuin itseäni, sillä kaikki olivat niin keskittyneitä omaan toimintaansa. Minä ja ukkeli saimme ihan rauhassa istua paikallisten vieressä ja leikkiä nalleilla. 😇 

Viimeisenä Thaimaan iltanamme tuli sitten stoppi bloggaamisellekin. Olotilastani johtuen en ollut kirjoitellut matkalla mitään, vaikka tarkoituksenani oli ollut päivittää blogia matkallakin. Ristiriita omien tuntemusteni ja ympäröivän maailman välillä oli niin suuri, että oli vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Olin toki valokuvannut tunnollisesti kaiken mahdollisen matkan aikana, vaikka en edes tiennyt, miksi. Itseäni varten vai blogia varten? Jotta voisin kirjoitella matkastamme ja teeskennellä, että Vietnam oli ihana ja Thaimaa vielä ihanampi ja että täydelliseen lomaelämykseen riittää se, että puitteet ovat kohdallaan? Minusta tuntui, että olin kadottanut itseni, enkä enää tiennyt, kuka olin. Ketä varten minä edes elin tätä elämää? 

Lensimme Thaimaasta takaisin Intiaan ja anoppilaan ja olimme anoppilassa vielä viikon verran, ennen kuin palasimme Suomeen. Anoppilassa tyhjyyden tunne ja huono olo hävisivät, sillä arkielämä toi mukanaan turvalliset rutiinit, ja koko ajan läsnä olevat ihmiset takasivat sen, että minun ei tarvinnut olla ajatusteni kanssa kaksin. Suomessa todellisuus oli kuitenkin taas vastassa entistä karumpana, ja tyhjä koti ja hiljainen maailma (Intiaan verrattuna!) tekivät ahdistuksen kiusallisen näkyväksi. 

Olin alkanut lukea Hyderabadista ostamaani, buddhalaisen munkin kirjoittamaa kirjaa (Don't Worry – 48 Lessons on Achieving Calm) paluulennolla Suomeen, ja heti ensimmäisistä lauseista tajusin, että tämä on juuri sitä, mitä tarvitsen ja kaipaan. Se, että täytin päiväni tekemisellä ja kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä touhottamisella, ajoi minut vain kauemmaksi itsestäni. Kukaan tai mikään ei pystyisi poistamaan tyhjyyden tunnettani kuin ehkä hetkellisesti, joten oli tullut aika pysähtyä ja luopua kaikenlaisesta onnen tavoittelusta. Kuulostaa ehkä surulliselta, mutta tämän minä olin tajunnut jo aiemmin: kärsimys lakkaa, kun ei halua mitään. 

Muistin buddhalaisen munkin, jonka video (tämä) oli tehnyt minuun vaikutuksen ja jonka olin postannut blogiinkin. Pienen googlettamisen jälkeen löysin Nick Keomahavongin, jonka videoita rupesin katselemaan oikein antaumuksella. Muistelin myös kirjoittaneeni jokin aika sitten blogiin, että kaipasin elämääni jonkinlaista henkisyyttä mutta etten oikein tiennyt, mitä. Hassua, miten selvästi viitoitettu tieni buddhalaisuuden pariin oli ollut jo jonkin aikaa, ja kuitenkin olin onnistunut sinnittelemään omassa kuplassani näinkin pitkään.

Videoiden katselu ja kirjojen lukeminen eivät kuitenkaan riittäneet, vaan rupesin myös meditoimaan. Meditointi on sellainen aihe, että se voi aiheuttaa hyvinkin vahvoja reaktioita puolesta ja varsinkin vastaan, ja siksi mietin, kirjoittaisinko aiheesta lainkaan. Mutta koska itsellänikin oli meditoimisesta ihan väärä käsitys (luulin, että meditoimisen pyrkimyksenä on istua mahdollisimman hiljaa, tyhjentää pää ajatuksista ja päästä jonkinlaiseen transsitilaan) ja koska meditoimisen hyödyt ovat olleet niin selvät, päätin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, jos se vaikka innostaisi jotakuta muutakin kokeilemaan.

Alun perin rupesin meditoimaan vähän vahingossa, ja syynä oli se, että fyssari (siis täällä Suomessa) oli suositellut minulle rentoutusharjoituksia, jotka tuntuivat kovin tylsiltä ja pitkäveteisiltä. Mietin, miten saisin itseni motivoitua tekemään niitä, ja keksin, että voisin kokeilla samalla meditointia, ja saisin näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Buddhalaista tehokkuusajattelua (not). 😆 En ole koskaan pitänyt itseäni minään meditoijana, päinvastoin: olin ajatellut olevani viimeinen ihminen maapallolla, joka kyseistä puuhaa rupeaisi harjoittamaan. Siksi minulla ei ollutkaan minkäänlaisia toiveita meditoimisen "onnistumisen" suhteen, mutta ihme kyllä, homma tuntui heti ensimmäisestä kerrasta alkaen jotenkin luontevalta ja omalta. Ehkä se oli vain merkki siitä, että olin oikealla tiellä?

Minulla on päässä aina hirveä ralli – ajatukset tulevat ja menevät ilman että pystyn vaikuttamaan asiaan juuri mitenkään – ja kärsin siitä välillä kovastikin. Yleensä kun ajatukseni eivät ole mitään iloisia ja elämänmyönteisiä, vaan usein huomaan märehtiväni jotain mennyttä tapahtumaa, syytteleväni itseäni tai tuomitsevani omaa käytöstäni, tai sitten pyörittelen päässäni jotain tulevaa tapahtumaa ja kehittelen siitä päässäni erilaisia versioita. Tällainen on niin turhauttavaa ja hyödytöntä, sillä mennyttä ei voi enää muuttaa, eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Aika usein huomaan myös, että olen ollut ihan iloisella mielellä, mutta yhtäkkiä minulla onkin maailmanlopun tunnelmat – ihan vain siksi, että olen saanut luotua itselleni synkän olotilan omilla ajatuksillani.  

Meditoinnin pyrkimyksenä ei ole päästä eroon ajatuksista, koska se ei edes onnistuisi mitenkään. Ajatukset kun eivät tottele käskyjä. Kaikkihan me varmaan tiedämme, että jos päätämme olla ajattelematta jotakin asiaa, ajattelemme tasan tarkkaan vain sitä "kiellettyä" asiaa. Meditoinnilla ei pyritä myöskään kontrolloimaan ajatuksia, vaan tarkoituksena on oppia hyväksymään ne sellaisina kuin ne ovat. Ajatuksia tulee ja menee, ja se on ihan fine. Se nyt vain on elämän perusfakta, että ihmisen päässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Meditoimisen seurauksena omat ajatukset oppii kuitenkin huomaamaan herkemmin, ja se antaa mahdollisuuden valita, millaisten ajatusten kelkkaan hyppää. 

Meditoidessa toki istutaan hiljaa ja keskitytään (esim. omaan hengitykseen), mutta meditointi on paljon muutakin. Meditoimiseen kuuluu kolme vaihetta: hengitykseen keskittyminen, ajatusten huomaaminen ja hengitykseen palaaminen. Hengitykseen keskittyminen on eräänlainen perustila, jolloin ihminen on täysin läsnä tässä hetkessä eikä mieli harhaile tulevassa eikä menneessä. Pystymme olemaan täysin läsnä kuitenkin vain rajallisen ajan, sillä hetken päästä ajatukset ovatkin lipsahtaneet johonkin kauppalistaan, huomiseen työpäivään tai siihen, mitä ruokaa tänään laittaisi. Keskittymisen herpaantuminen ja ajatusten huomaaminen on täysin normaalia ja itse asiassa välttämätön osa meditointia. Se kertoo vain siitä, että tietoisuutemme on herännyt. Näin voimme palauttaa mielen taas tähän hetkeen ja hengitykseen. Meditoiminen perustuu juuri tähän vuorotteluun näiden kolmen vaiheen – hengityksen (eli läsnäolon), ajatusten huomaamisen ja hengitykseen palaamisen – välillä, eikä päätä ole todellakaan tarkoitus pitää tyhjänä ajatuksista.

Meditoiminen auttaa siis ennen kaikkea suhtautumaan omiin ajatuksiinsa lempeästi ja hyväksyen (ei niitä kieltäen tai tuomiten, kuten tavallisesti tulee tehtyä), ja sitä kautta myötätunnon ja lempeyden myös muita ihmisiä kohtaan pitäisi lisääntyä. Toki meditoiminen on myös erinomainen keino rentoutua ja rauhoittua, mutta rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat oikeastaan vain meditoimisen sivuvaikutuksia; eivät itsetarkoituksia.

Olen meditoinut nyt joka päivä reilun kuukauden ajan, tavallisesti kaksi kertaa päivässä ihan vain siksi, että koen meditoimisen niin miellyttäväksi. Tuntuu, että se kehittää minussa jotain puolta, joka on ollut piilossa koko elämäni ajan ja joka saa minut voimaan paremmin. Kertaakaan en ole saanut itseäni kiinni ajatuksesta, että nyt minun pitää meditoida, vaan koko ajan on tuntunut siltä, että saan meditoida. Jopa muuton keskellä, kiireisimpinä pakkauspäivinä (niin tosiaan, mehän muutimme pois Jätkäsaaresta) löysin itselleni aikaa meditoida, koska se tuntui minusta niin tärkeältä. Toki minua ovat motivoineet myös meditoimisen (ja buddhalaisten ajatusten) aiheuttamat hyödyt, joita rupesin havaitsemaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Ehkä merkittävin muutos on ollut se, että en enää kiihdy nollasta sataan niin herkästi kuin aiemmin. Toki tämän ja muidenkin asioiden kanssa tulee välillä takapakkia, mutta suuret muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä vaan pikkuhiljaa. Se on jo iso asia, että voin sanoa jotain muutosta (yllättävän isoakin itse asiassa) tapahtuneen. Sekin on jännä juttu, että kun en heti itse kilahda, pystyn tarkastelemaan tilannetta ja toisten ihmisten käyttäytymistä jotenkin objektiivisemmin ja jopa päättämään, miten itse reagoin. On ollut kyllä ihan hemmetin voimaannuttava (inhokkisanani, sori) kokemus! Muutenkin pystyn pysymään stressaavassa tai jännittävässä tilanteessa rauhallisempana kuin aiemmin, mistä on siitäkin iso apu elämässä. Kun saan pidettyä itseni rauhallisena, pää pysyy niin sanotusti kylmänä eikä tule säntäiltyä ja poukkoiltua hätääntyneenä sinne tänne. 

Toinen iso ja tärkeä juttu on ollut se, että pystyn nykyään elämään paremmin nykyhetkessä ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Ennen pystyin keskittymään vain sellaiseen tekemiseen, johon tempaisi kiinnostavuutensa takia täysin mukaansa (kuten blogipostauksen kirjoittaminen tai treenaaminen), mutta nykyään pystyn olemaan läsnä myös ihan arkisissa puuhissa. Toki ajatukseni vaeltavat välillä edelleen missä vaeltavat, mutta pystyn – niin halutessani – palauttamaan itseni takaisin nykyhetkeen. Olen huomannut, että sillä on ihan valtava vaikutus omaan olotilaan, onko läsnä kulloisessakin tekemisessä, vai miettiikö sitä, milloin tämä homma on valmis tai mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. On ihan ihmeellistä, miten niinkin arkipäiväinen asia kuin jokin kaappien ovien pyyhkiminen voi olla niin voimaannuttava ja onnea tuottava asia, jos sen tekee ajatuksella ja keskittyen. Läsnäolosta tulee sellainen olo, että elämä on minun hallinnassani, ja se puolestaan tuo sellaista onnea, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Olin ajatellut tulleeni vanhaksi ja jotenkin tyhmistyneeni (liiallisen tosi-tv:n katsomisen seurauksena?!), mutta nyt meditoinnin myötä vaikutan saaneen muutaman aivosolun takaisin. 😝 Olen yllättänyt itseni usemmankin kerran sillä, että olen saanut jonkin ongelman ratkaistua yllättävän näppärästi, ja on pitänyt oikein ihmetellä, olinko se tosiaan minä, joka tämän ratkaisi. Ehkä rauhallisuus myötävaikuttaa tähänkin jollakin tavalla?

Yksi merkittävä parannus elämässäni on ollut myös se, että olen oppinut "lukemaan" itseäni paremmin, ja pystyn erottamaan nykyään varsin hyvin, mistä mikäkin olotilani johtuu. Ennen minulla saattoi olla kärttynyt tai ärtyisä olo, mutta en tiennyt itsekään, miksi. Sen seurauksena rupesin kiukuttelemaan ukkelille jostain naurettavasta syystä, ja show oli valmis. Nykyään tunnistan, johtuuko olotilani fyysisistä tekijöistä (esimerkiksi nälästä, väsymyksestä tai kivusta), vai onko taustalla esimerkiksi jonkin tapahtuman aiheuttama ajatusketju ja siitä seurannut paska fiilis.

Lisäksi olen oppinut hyväksymään paremmin sen, että elämässä on asioita, joille en voi kerta kaikkiaan mitään. Ei auta yhtään, jos annan sellaisten asioiden mennä tunteisiini tai jos rupean oikein vellomaan niiden aiheuttamassa pahassa olossa. Minun on ihan turha kiusata itseäni sellaisilla asioilla, ja on parempi vain antaa semmoisten asioiden olla ja keskittyä itse vaikkapa iloitsemaan jostain muusta.

Viimeisimpänä mutta ei vähimpänä on todettava, että uneni laatu on parantunut huimasti. Olen nukkunut viime aikoina paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan, ja leposykkeenikin on laskenut sellaisiin lukemiin, joissa se ei ole ollut vuosikausiin. En keksi näille mitään muuta selitystä kuin meditoinnin, ja onhan näistä (tai ainakin tuosta unen laadun paranemisesta) ihan tieteellistä tutkimusnäyttöäkin.

Entä se elämääni vaivannut tyhjyyden tunne? Pysähdyin ajattelemaan sitä nyt tätä kirjoittaessani pitkästä aikaa ja tajusin, että elämäni ei ole tuntunut pitkään aikaan yhtään tyhjältä tai merkityksettömältä. Ei ole tullut edes mieleeni ajatella niin. Toki jos lähden miettimään, mitä hyvää olen tehnyt yhteiskunnan hyväksi tai miten monta euroa olen tuonut valtion verokassaan, tunnen itseni ihan nollaksi, mutta ymmärrän jo olla lähtemättä tuolle tielle. En tiedä, mihin tyhjyyden tunne on kadonnut (ehkä se on vain piiloutunut väliaikaisesti jonnekin!), mutta elämä tuntuu merkitykselliseltä jo ihan sen takia, että saan olla elossa. Kuulostaa kovin ylevältä, mutta noin oikeasti tunnen. Ehkä koko merkityksellisyyden käsite on muuttunut, ja kun ennen esimerkiksi matkat ja sen semmoiset toivat merkitystä elämään, nykyään elämän merkityksellisyys löytyy yhä pienemmistä asioista. 

Tämmöistä siis tänne kuuluu nyt. Jos siellä vielä on joku lukija, niin ihanaa kevään jatkoa ja kesän alkua sinulle! Toivottavasti tapaamme pian. 😍

Loppuun vielä meditoinnista kiinnostuneille kaksi videota, joita suosittelen lämpimästi. 

Gelong Thubten on suosikkini, sillä hän on valloittavan rehellinen ja läsnäoleva – kuten buddhalaisen munkin voi olettaa kai olevankin.  

Toisessa, Andrew Hubermanin, videossa on vähän tieteellisempi lähestymistapa, ja vaikka video on pitkä, se on myös ihan huikea. Vakuutti ainakin minut! Kannattaa aloittaa katsominen suunnilleen kohdasta 8min25s, koska alussa on tosi paljon mainoksia. 

😘