Kukkapilli: * matkailu: riika

Kävimme viime viikonloppuna ukkelin kanssa Riiassa (tulevat taas vähän jälkijunassa nämä meikäläisen postaukset). Yksi tärkeä syy matkaan oli se, että löysimme Riiasta eteläintialaisen ravintolan, ja sitä piti luonnollisesti käydä testaamassa. Toki Riikaan on muutenkin aina ihana päästä, sillä tykkäämme kaupungista kovasti – paljon enemmän kuin esimerkiksi Tallinnasta. Kerkesimme nähdä ja tehdä pidennetyn viikonlopun aikana taas aika paljon, joten jos luulit, että edelliset Viro-postaukset olivat pitkiä, niin mitähän mieltä olet tämän postauksen jälkeen. 😆

Tämä tyyppi otti rennosti Helsinki-Vantaalla.

Riian-kone ei ollut mikään järin suuri, mutta suurempi kuitenkin kuin Savonlinnan-kone.

Saapumispäivänämme heitimme ensin kamat hotellille (joka oli vanha tuttu Radisson Latvija), ja painelimme sen jälkeen suorinta tietä myöhäiselle lounaalle Banana Leafiin. Ukkeli olisi halunnut vaihteeksi johonkin toiseen hotelliin, mutta minä olen niin tykästynyt Radisson Latvijaan, että sain vängättyä sinne. Tosin hotelli alkaa olla jo sen verran kulahtanut, että ehkä kokeilemme seuraavan kerran jotain toista hotellia.

Banana Leafissä tilasimme kaksi dosaa – minä Mysore masala dosan ja ukkeli masala dosan – ja egg kothu idlejä sekä pooreja chicken chettinadin kanssa. Ukkeli oli taas oikein elementissään, kun hän tenttasi tarjoilijalta tärkeitä tietoja, kuten mistä tarjoilija oli kotoisin, ja oliko kokki intialainen. Selvisi, että tarjoilija oli kotoisin Keralasta (yksi Intian osavaltioista) ja että koko ravintolan henkilökunta oli Intiasta.

Mysore masala dosa.

Poori-leipiä, chicken chettinadia ja jotain perunacurrya, joka tuli kai poorien kanssa.

Henkilökunnan intialaisuus ei kuitenkaan auttanut asiaa, sillä ruoissa oli melkein kaikki pielessä. Dosat olivat kummallisia tuoksusta lähtien (ukkeli epäili, että niissä oli käytetty vanhaa dosa-taikinaa); dosien kanssa tarjottava keltainen liemi oli epäilyttävää (emme edes tunnistaneet, mitä se oli); chicken chettinad oli tosi omituisen näköistä ja vielä omituisemman makuista, ja kananpalojakin oli kastikkeen joukossa kokonaiset viisi kappaletta, ja egg kothu idlejä ei olisi edes tunnistanut idleiksi. Palvelu oli kuitenkin hyvää ja iloista, ja harmitti suuresti, että ruokakokemus oli näin huono, koska olisimme muuten käyneet syömässä tuolla varmasti joka päivä.

Kävimme myöhemmin vielä toisessakin intialaisessa ravintolassa nimeltä Indian Raja. Tämä ravintola oli pohjoisintialainen, joten listalta löytyi paljon suomalaisistakin ravintoloista tuttuja ruokia.

Ravintola oli viihtyisä, ja palvelu oli täälläkin ystävällistä. Tällä kertaa tilasimme methi chickenin, chana masalan, lacha parathan, garlic naanin sekä annoksen riisiä.

Minä en oikein tykännyt ruoista, en varsinkaan chana masalasta (ruoat olivat minusta aika valjun makuisia), mutta ukkelin mielestä ruoka oli "decent", joten tätä ravintolaa voi kai sitten suositella? Ukkeli ei kysynyt tässä ravintolassa mitään kokin alkuperästä, ja oikein huvitti, kun minun piti sitten tiedustella tarjoilijalta, oliko kokki intialainen. Olihan hän – kuulemma Barodasta (Gujaratin osavaltiosta) lähtöisin.

Olemme käyneet Riiassa jo aika monta kertaa ja löytäneet sieltä suosikkipaikkamme. Yksi niistä on Galleria-ostoskeskuksen kattoterassi, jossa pitää käydä joka reissulla ainakin kerran drinkeillä. Terassi oli laajentunut edellisestä käynnistämme, mutta kesä 2020 olikin ensimmäinen koronakesä, ja oli ihme, että terassi oli silloin edes auki.

Terrace d'arte.

67 Grill & Lounge, jota ei kaksi vuotta sitten vielä ollut.

Missäs ne drinkit viipyvät? Pöytä on tyhjä!

Hotellihuoneenkin pitää olla näköjään aina samanlainen. Yritimme tällä kertaa pärjätä pienemmässä huoneessa, mutta eihän se onnistunut, vaan piti palata respaan kyselemään, olisiko isompia huoneita vielä jäljellä. Olihan niitä.

Varpaat näkyy, hyi!

Näkymä huoneesta.

21:nnen kerroksen hissiaulan ikkuna on kuin taulu.

Jurmala on myös sellainen paikka, jossa käymme mieluusti joka Riian-matkalla, jos vain säät sallivat. Nyt säät olivat enemmän kuin otolliset meren rannalla käyskentelyyn, sillä koko viikonlopun ajan oli 30 astetta lämmintä. Kuumuus ei kuitenkaan haitannut, sillä hotellihuoneessa oli ilmastointi, joka toimikin kohtalaisesti. 😆

Miekin olen Jurmalassa – eikä ole muuten eka kerta!

Tällä papalla oli hauska projekti.

Rannalla oli tosi paljon porukkaa, mikä ei ole mikään ihme, sillä kuten sanottu, oli lämmin – ja todennäköisesti kesän viimeinen kaunis viikonloppu.

Jurmala on tosi viehättävä pikkukaupunki, ja siellä pitäisi kyllä käydä joskus ihan yökunnissa eikä vain pikaisella päiväretkellä.

Matkalla tuli käytyä useammassa museossakin, vaikka ei ollut oikeastaan edes aikomus. Kävin yksinäni kahdessa museossa ukkelin viettäessä siestaa hotellissa (minähän en pysty makoilemaan hotellihuoneessa, kun tiedän, että ulkona odottaa jännittävä maailma), ja kolmanteen sain houkuteltua ukkelinkin puolivahingossa.

Luulin nimittäin, että Pyhän Pietarin kirkko avautuisi sunnuntaina vasta kello 12, mutta teki mieli lähteä hotellista jonnekin jo ennen sitä. Karttaa katsellessani huomasin, että kirkon lähellä oli kaksi kiinnostavan oloista museota, Mentzendorffin talomuseo ja muotimuseo. Voisimme käydä niistä jommassakummassa ja odotella samalla kirkon avautumista! Annoin ukkelin päättää, kumpaan hän halusi mieluummin, ja ukkeli valitsi muotimuseon.

Museo oli kivan kompakti (lue: ukkelikin jaksoi koko kierroksen tylsistymättä 😆), eikä ryysistä tosiaankaan ollut, sillä olimme ainoat vieraat. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja saimme täyden opastuksen museoon, ennen kuin opasnainen jätti meidät kiertelemään museota kaksistaan.

Museo oli kellarikerroksessa, ja tunnelma oli siitä syystä ihan erityinen.

Museo oli kivan interaktiivinen, ja siellä sai kokeilla kaikenlaisia juttuja.

Tästä lokerikosta sai poimia itselleen viisauden sanoja. Ensin piti heittää noppia, laskea noppien antama silmäluku yhteen, ja sen jälkeen tuli ottaa lukemaa vastaavasta lokerosta lappu.

Tämä tuli mulle.

If there's no style, invent it. 😁 (Kas, henkarikin roikkuu siinä kuvassa kivasti.)

Museossa sai myös kokeilla tatuointihihoja, jotka sujautettiin käteen. Samanlaisia hihoja myytiin myös museon myymälässä, ja hetken aikaa harkitsin, pitäisikö ostaa itselleni tatuointihiha. Sitten tulin kumminkin järkiini: mitä helkkaria minä tekisin tatuointihihalla?

Joitakin vaatteita sai kokeilla päälleen, ja tilaisuus piti tietysti käyttää hyväkseen.

Huomasin vasta jälkeenpäin kuvaa katsellessani, että multahan roikkuu haarovälistä jokin riekale.

Kierros päättyi museon kahvilaan, joka olikin varsin viihtyisä paikka.

Museokierroksen jälkeen oli aika suunnata isolle kirkolle, eli Pyhän Pietarin kirkkoon, josta oli kuuleman mukaan vanhankaupungin paras näköala. Ihmettelin, miten olimme aiemmin missanneet kyseisen kirkon, mutta toisaalta se oli hyväkin: oli jotain uutta katsomista tälläkin matkalla! Siellä kävi ilmi, että kirkko olikin auennut jo kymmeneltä, mutta se ei haitannut: muotimuseovierailu oli ollut kiva eikä lainkaan turha!

Tuonne pitäisi päästä.

Näkymissä ei ollut todellakaan valittamista!

Jostain syystä en fanita vanhojakaupunkeja samalla lailla kuin monet muut, vaikka ovat ne minustakin toki ihan söpöjä (ainakin useimmiten). Riian vanhakaupunki on eittämättä yksi viehättävimmistä, jonka olen nähnyt.

Tarkalleen Mersun levyinen katu.

Seuraavaksi voisinkin turista niistä kahdesta museosta, joissa kävin itsekseni (jälkimmäisestä ei tosin huvita juurikaan turista).

Ensimmäinen museo oli jugend-museo (Riga Art Nouveau Centre), joka oli interiöörimuseo, vuoden 1903 jugendtyyliä täydellisesti jäljittelevä kaupunkiasunto. Rakastan museoita, joissa voi kuvitella siirtyvänsä ajassa taaksepäin, joten odotukset olivat korkella (ja ne todellakin täyttyivät).

Museon sisäänkäynti.

Henkilökunta oli jälleen ylitsevuotavan ystävällistä, ja mietin, että kylläpä latvialaisten ja unkarilaisten välillä on iso ero.

Vessa-asiat kiinnostavat aina, enkä ollut edes ajatellut, milloin vesivessat oikeastaan ilmestyivät elämäämme. Museo tiesi kertoa, että vesiklosetit tulivat Länsi-Eurooppaan 1800-luvun lopulla ja että 1900-luvun alussa Jaksch & Co. -niminen firma mainosti Riiassa pönttö+bidee -yhdistelmää. Kuvan pönttö on myös 1900-luvun alusta, ja se on siirretty museoon toisesta saman rakennuksen asunnosta.

Kun olin kerran näillä kulmilla (en käytä sanaa huudeilla, koska inhoan sitä 😆), piti kuvailla taas Alberta ielan jugendtaloja, joita olen kuvaillut jo aiemminkin. Alberta iela, eli Albert-katu, taitaa olla Riian kuuluisin jugendtalokatu, mutta en muistanut rakennusten olevan näin komeita (tosin en taaskaan osannut ottaa sellaisia kuvia, jotka tekisivät oikeutta talojen kauneudelle).

Alberta ielaa.

Tämä talo taisi tosin olla jossain muualla kuin Albert-kadulla.

Sitten se toinen museo, johon päädyin vanhassakaupungissa kävellessäni. Kyseessä oli sotamuseo, ja rakennus oli niin massiivinen, että näyttelyä oli ainakin viidessä kerroksessa. (Menin sekaisin laskuissa, koska en osaa laskea kuin viiteen.)

Museo oli toki hieno paikka Latvian sotahistoriasta kiinnostuneille, mutta suuri osa näyttelyn teksteistä oli vain latviaksi, ja jo se hieman rajoitti näyttelyyn tutustumista. Ulkona oli upea kesäinen päivä, mutta minä olin tutkimassa maamiinoja, kiväärejä ja kaikenlaisia sotimisvehkeitä, ja heräsi ajatus, että onkohan minulla ihan kaikki muumit laaksossa. Valokuvia tuli otettua "muutama" kappale, mutta jätetään ne kuvat omiin arkistoihin paria lukuun ottamatta.

Olipa kiva päästä museosta ulos ja tallustelemaan jokirantaan. Museossa haisikin semmoiselle vanhalle – sodalle?

Tuommoisella jokiristeilyllä kävimme muistaakseni vuonna 2016 (en jaksa etsiä postausta siitä), ja risteily oli ukkelille ihan liian pitkä, kun se taisi kestää yli tunnin. Ukkeli ei missään nimessä halunnut risteilylle uudestaan. 😂

Yritin ottaa katu-uskottavaa selfietä, johon tulisi tuommoinen skeittarinuorukainen taustalle (olin siis sellaisessa skeittipuistossa – itsekin skeittaamassa, totta kai 😆), ja onnistuinkin vihdoin saamaan skeittipoikakuvan noin sadannen yrityksen jälkeen. Tosin olin tavoitellut lähinnä sellaista hienoa hyppykuvaa enkä tuommoista amatöörien seisoskelukuvaa.

Loppuun vielä (juu, alamme todellakin olla postauksen lopussa 😆) muutama ravintolakeissi.

Meidän lemppariravintolat Riiassa ovat Aqua Luna ja Koya, jotka sijaitsevat molemmat jokirannassa vanhan satama-alueen kaltaisella alueella. Menimme Aqua Lunaan lauantai-iltana ilman pöytävarausta, mutta onnistuimme jotenkin saamaan pöydän, kun lupasimme lähteä ajoissa menemään.

Ravintolat eivät ole ulkoapäin kovin kummoisen näköisiä, mutta ruoka ja tunnelma varsinkin kauniina kesäiltana ovat vertaansa vailla.

Aqua Lunan terassia.

Koya sijaitsee ihan Aqua Lunan vieressä.

Aqua Lunassa on pakko syödä aina mereneläviä, koska ne ovat siellä niin hyviä.

Red prawn a la plancha.

Grilled octopus – ihan järisyttävän hyvää.

Aqua Luna joelta päin nähtynä.

Rimpsalta tulossa.

Viimeisenä iltana emme oikein tienneet, mihin menisimme syömään, mutta sitten ukkeli keksi, että mennään kokeilemaan Grand Hotel Kempinskin Stage 22:ta. Sinne siis suunnistimme.

Ravintola oli hotellin katolla (miten me päädymmekin aina jonnekin katolle?), ja hotellimmekin (kuvan korkein rakennus) näkyi terassille. Olisin voinut vilkutella Nallelle, mutta Nalle oli jo nukkumassa.

Mie nukun silmät auki, koska pelkään mursuja.

Vieressä oli Latvian kansallisoppera, ja siellä taisi olla jokin esitys meneillään, kun yhtäkkiä rakennuksesta purkautui väkeä ulos, ja jonkin ajan kuluttua porukka meni taas takaisin sisälle. Kysyin tarjoilijalta, oliko kyseessä jonkinlainen väliaika, ja jouduin oikein keskittymään, että sanoin varmasti intermission enkä intercourse, kuten olen joskus vahingossa möläyttänyt (taisi olla jokin intialainen leffakäynti, kun intialaisissa leffoissahan on aina väliaika).