Katson autiota hiekkarantaa

Pienen rantalomailun jälkeen oli tarkoitus viivähtää vielä hetki Panaman kaupungissa, joten lähdimme ajelemaan uima-altailta takaisin kohti sivistystä. Emme tietenkään malttaneet palata takaisin suorinta tietä, vaan matkalla piti tehdä pari mutkaa.

Panamericana-valtatietä.

Panamericana-valtatietä sanotaan maailman pisimmäksi valtatieksi, ja se ulottuu Alaskasta Argentiinan eteläkärkeen asti. Tie ei ole kuitenkaan ihan yhtenäinen, sillä se katkeaa Panaman ja Kolumbian rajalla viidenkymmenen kilometrin matkalta Dariénissa.

Kuva Wikipediasta.

Darién (kuvassa vihreänä) on suuri ja erittäin vaikeakulkuinen suo- ja sademetsäalue, joten tietä ei sinne noin vain rakennetakaan. Puuttuvaa tieosuutta on yritetty rakentaa monet kerrat, mutta yritykset ovat aina kaatuneet johonkin, kuten ympäristöaktivistien vastustukseen. Ainakin siis toistaiseksi Dariénin läpi pääsee vain jalkaisin tai veneellä. Jos valtatiessä ei olisi tuota Dariénin aiheuttamaa katkosta, tien kokonaispituus olisi noin 48 000 kilometriä.

Yritimme ukkelin kanssa ensimmäiseksi Coronadoon, jonka piti olla Panaman kehittynein rantalomapaikka. Kävi kuitenkin niin, että vastassa oli puomit ja vartijat, ja puomien toiselle puolelle päästäkseen olisi pitänyt olla jonkinlainen kulkukortti. Koska meillä ei luonnollisestikaan sellaista ollut, päätimme poistua suosiolla takavasemmalle.

Seuraavaksi menimme pyörimään Coronadon naapurikylään Nueva Gorgonaan. Googlen kartat toimivat taas oikein mallikkaasti, ja päädyimme jonkun takapihalle.

Tämäpä mielenkiintoinen paikka. Taitaa olla oikein turistinähtävyys.

Olin kuvitellut Nueva Gorgonankin jonkinlaiseksi turistikyläksi, mutta jälkeenpäin ihmettelin, mistä olin moiset kuvitelmat tempaissut. Kylä oli nimittäin niin autenttinen panamalaiskylä, että ukkeli halusi lähteä sieltä mahdollisimman pikaisesti pois.

Valtatie kutsuu taas.

Seuraavaksi päätimme koukata Punta Chamen niemimaalle, jossa tie kulkee kapeaa kannasta pitkin.

Lapset viihtyvät automatkalla, kun he saavat katsella videoita; miehet, kun he saavat juoda kaljaa.

Tienvierustat olivat monessa paikassa mustaksi palaneita, enkä tiedä, onko kyse ollut tahattomista maastopaloista, vai onko maastoa poltettu jostain syystä tarkoituksella.

Tie Punta Chameen.

Pelikaani. ❤

Vajaan kolmenkymmenen kilometrin ajon jälkeen olimme vihdoinkin Punta Chamen kärjessä.

Jotkut näkyivät ajaneen vesirajaan asti autolla, ja mielessäni kävi, että pitäisiköhän meidänkin, kun kerran autokin oli neliveto. Päätimme kuitenkin kävellä rannalle.

Hetkeä myöhemmin totesin, että tulipa tehtyä kerrankin hyvä päätös. Yksi kiinalainen mies yritti nimittäin ajaa rannalle asti autolla, mutta auto jäi hiekkaan jumiin, ja renkaat vain sutivat tyhjää.

Tunsin syvää myötätuntoa miestä kohtaan, sillä en todellakaan tiedä, mitä itse olisin tuossa tilanteessa tehnyt.

Rannalla oli tosi vähän ihmisiä, mikä vähän ihmetytti. Mutta ehkä Punta Chame on sen verran syrjässä, että ihmiset eivät viitsi lähteä sinne, tai sitten nyt ei ollut lomakausi.

Päivänvarjoja à la Panama.

Mie en olekaan mikään rantaleijona vaan rantakarhu.

En ollut pitkään aikaan nähnyt yhtä isoa ja yhtä autiota hiekkarantaa kuin Punta Chamen ranta.

Kävimme vielä katsomassa suosittua leijasurffauspaikkaa Punta Chamen länsipuolella.

Sitten otimme vihdoinkin suunnaksi Panaman kaupungin, mutta ennen hotellille menoa oli käytävä yhdessä tärkeässä paikassa: intialaisessa ruokakaupassa. Medellínissä ei intialaisia kauppoja tietääkseni ole, joten oli käytävä täydentämässä varastoja nyt kun siihen kerran oli mahdollisuus.

Kaupan valikoimat painottuivat kuivatuotteisiin, joten linssejä, mausteita, suolapaloja ja sen sellaisia löytyi kyllä. Huono homma näin matkalaisen kannalta oli se, että kaikki myytiin jumalattoman isoissa paketeissa. Kun ukkeli rupesi ehdottelemaan viiden kilon basmatiriisipaketin ostoa, oli pakko ruveta toppuuttelemaan: ei kyllä varmasti ruvettaisi roudaamaan mitään riisisäkkejä Kolumbiaan.

Jäin kaipailemaan palmusokeria ja tamarindia, ja tuoretuotteitakin (esimerkiksi vihreitä chilejä) olisi ollut ihan kiva saada. Mutta toisaalta niiden kanssa olisi saattanut tulla taas lentokentällä vähän ongelmia.

Olin tykästynyt viime Panaman-käynnillä Sortis-hotelliin, ja halusin nytkin samaan paikkaan, eikä ukkelillakaan ollut mitään sitä vastaan. Sen verran suivaantunut ukkeli oli edelliseen hotelliimme, että hän oli korottanut huoneemme yhden makuuhuoneen sviitiksi. Eipä ollut valittamista, kun kylpyhuoneitakin oli kaksi.

Kas täällä asutaankin jo.

Hotellin brunssi oli vertaansa vailla, mutta en tullut ottaneeksi kuvan kuin jälkiruokalautasestani.

Oikein sopivaa syötävää sellaiselle, jonka vatsa ei toimi.

Niin, se vatsa.

Oli mennyt jo pari päivää ilman sen suurempaa äksöniä, ja oloni oli kuin Shellin tankkiautolla, joten päätin lähteä brunssin jälkeen paikalliseen supermarkettiin.

Ja katsokaapa mitä siellä oli:

Etsivä löytää!

Pitaijoiden hinta oli lievästi sanottuna suolainen (12.38 dollaria eli melkein 11 euroa kilo), mutta hätä ei lue lakia. Nappasin pussiin kolme pitaijaa, ja olo oli oikein voitonriemuinen.

Panamalaista supermarkettia.

Minun mielestäni Panaman kaunein pilvenpiirtäjä, F & F Tower.

Kun pääsin hotellille, vetäisin naamaani kaikki kolme pitaijaa (en tiedä, mitä oikein ajattelin), ja jäin odottelemaan, olisiko pitaijoista tälläkin kertaa jotain apua.

En ollut suunnitellut meneväni salille, mutta kun näin hotellin salin, muutin saman tien mieleni. En ole nähnyt missään hotellissa niin upeaa salia kuin Sortisin sali oli. Sali oli aivan valtavan kokoinen, vapaita painoja ja treenipenkkejä oli ruhtinaallisesti, ja laitteetkin olivat laadukkaita Technogymin laitteita.

Näissä kuvissa on vain osa salia.

Mietin, että minusta on tullut - kaikkien muiden turismin lajien lisäksi - myös salituristi, jonka pitää käydä huseeraamassa jokaisella salilla. (No siellä Sheratonin salilla en käynyt, kun aika meni muihin huvituksiin!). Olen niin iloinen siitä, että uskallan mennä nykyään uusille ja tuntemattomille saleille reippaasti, sillä vielä reilu vuosi sitten minulla oli niin paha salikammo, että uudelle salille meneminen ahdisti ihan hirveästi. Onnistuin silloin myös panikoidessani aina tunaroimaan jotenkin, kuten ensimmäisellä salikäynnilläni Santa Cruzissa, jolloin en päässyt suihkukopista ulos, kun en tajunnut miten ovi avataan.

Salin jälkeen seurasi sitten hieman toisenlaista jumppaa. Vessa nimittäin kutsui. Ja se kutsui koko illan ja vielä seuraavan aamunkin, joten saatoin jälkiviisaana todeta, että kolme pitaijaa taisi olla pikkuisen liikaa. Pitaijoiden annosteluohje kuuluu siis seuraavasti: Yksi pitaija - todennäköisesti auttaa. Kaksi pitaijaa - jos haluat pelata varmaan päälle. Kolme pitaijaa - en suosittele, ellet pidä erityisen paljon pöntöllä istumisesta.

Ukkeli oli haaveillut jo edellispäivästä lähtien illallisesta jossakin Panaman intialaisista ravintoloista, joten olihan ravintolaan lähdettävä ukkelin seuraksi, vaikken itse jaksanut syödä oikein mitään.

Masala dosa.

Seuraavana päivänä palautimme auton lentokentälle ja palasimme Medellíniin. Autoa luovuttaessamme ihmettelin, miksi autovuokraamon mies potki oikeaa takarengasta, ja menin katsomaan lähemmin. Huomasin vasta siinä vaiheessa, että kumi oli aika luto. En ollut huomannut ajaessani autossa mitään erikoista! Epäselväksi jäi, oliko rengas mennyt puhki vai olivatko ilmat karanneet muusta syystä.

Tässä oli tämä Panaman reissu.

P. S. Kirjoittaessani tätä postausta tänään neljän jälkeen tuli taas maanjäristys. Säikähdin todella, sillä talo heilui ihan selvästi, ja ovenkarmit natisivat järistyksen voimasta. Sydän rupesi hakkaamaan, kun mietin, kuinka kauan järistys kestäisi, ja muuttuisiko se vielä voimakkaammaksi. Pikkuisen nyt kyllä ahdistaa. Olisi ehkä pitänyt valita asuinpaikaksi vähän matalampi talo.

Ja siitä huolimatta: tiedättekö, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun maanjäristys tuli? Että pitäisiköhän minun mennä pukemaan rintaliivit, jos tässä joutuu vaikka lähtemään jonnekin kokoontumispaikalle. 😂

Pitaijan metsästystä Panamassa

Kirjoittaminen on ollut taas pienellä katkolla, mikä johtuu siitä, että pukkasi pientä road tripin tynkää Panamassa. Ukkeli ehdotti matkaa joko Peruun tai Panamaan, ja Peru olisi ollut ehkä järkevämpi valinta siitä syystä, että emme ole koskaan käyneet Perussa. Minä olen kuitenkin jostain syystä kovin ihastunut Panamaan, joten halusin mieluummin sinne, eikä ukkeliakaan tarvinnut ylipuhua.

Kohta myö lennetään!

 
Ukkeli lensi Panamaan Boliviasta ja minä Kolumbiasta, ja teimme treffit Tocumenin lentokentälle Panaman kaupunkiin. Tulipahan todistettua taas sekin, ettei meikäläisen pitäisi koskaan touhuta monta asiaa kerralla, tai muuten voi käydä köpelösti.

Olin tullut Medellínin lentokentälle Uberilla, ja lähtöselvitystiskillä ollessani kännykkääni tuli Uber-viestejä, että arvostele matkasi ja maksa kuljettajalle halutessasi ekstraa. Lähdin lähtöselvitystiskiltä puhelinta räpläten, ja kun olin jo melkein turvatarkastuksessa, ajattelin, että nyt täytyy laittaa kännykkä käsilaukkuun. Silloin huomasin, että eihän minulla edes ollut käsilaukkua. Missä minun käsilaukkuni oli?!

Ei muuta kuin hirveää ravia takaisin lähtöselvitystiskille, ja siellähän se minun käsilaukkuni nököttikin - totuttuun tapaan auki leuhottaen, koska laukkuni on aina niin täynnä, ettei vetoketju mene kiinni. Lähtöselvitystiskin työntekijä oli hieman kummastuneen näköinen, kun ilmestyin tiskille, vaikka siinä oli jo toisia asiakkaita, ja hieman nolona esittelin unohtunutta käsilaukkuani.

Jäätävän pitkän lennon (kesto 50 minuuttia) jälkeen laskeuduin Tocumenille, ja siellä ukkeli jo odottelikin. Vuokrasimme kentältä auton ja lähdimme ajamaan Panaman kaupungista länteen päin. Tarkoitus oli viettää pari päivää rantahotellissa parin tunnin ajomatkan päässä Panaman kaupungista.

Panaman kaupungin siluetti ilahduttaa aina. (Tuulilasin läpi otetut kuvat ovat jotenkin oudon sinertäviä.)

Amerikoiden silta, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan.

Pari vuotta sitten alitimme Amerikoiden sillan, kun olimme Panaman kanavan risteilyllä, mutta nyt ajoimme sillan yli. Onpahan tullut nähtyä silta kummaltakin puolelta. 😆

Olimme varanneet hotellin varsin pikaisella päätöksellä (kuten aina). Hotelli oli näyttänyt kuvissa oikein kivalta, ja olin ruvennut lukemaan hotellin arvosteluja Tripadvisorista vasta lähtöä edeltävänä iltana. En yleensä luota hirveästi Tripadvisorin arvosteluihin, koska ihmisillä on niin erilaiset odotukset ja erilaiset kokemukset matkustamisesta, joten arvostelutkin ovat yleensä varsin subjektiivisia ja joskus vähän värittyneitäkin. Mutta kyllähän se jonkinlaista osviittaa antaa, jos enemmistö on sitä mieltä, että paikka on aivan kaamea ja että kenenkään ei pitäisi matkustaa sinne.

Hotelli oli saanut niin paljon kielteistä palautetta, että suorastaan kauhistuin. Hotellialueella oli kävijöiden mukaan kamala (latinomusiikista johtuva) melu aamukahdeksasta iltakymmeneen, ruoka oli aliarvoista, koko paikka oli todella kulahtanut ja pikaisen remontin tarpeessa, ja varikset parveilivat varastamassa ruokaa ihmisten lautasilta. Ja paljon muuta. Hotellin vaihto kävi mielessä, mutta sitten ajattelin, että antaa olla. Ainakin olimme nyt varautuneita pahimpaan, eikä hotelli voisi enää tuottaa pettymystä. Kai sitä pari päivää pystyisi sinnittelemään missä tahansa.

Ensimmäinen varikkopysähdys huoltoasemalla.

Maaston kuivuus tienvarsilla hämmästytti. Varsinkin Medellínin vehreyden jälkeen Panaman luonto näytti todella kuivalta. En tiedä, onko Panamassa ollut viime aikoina poikkeuksellisen kuivaa vai onko tuommoinen kuivuus tyypilllistä siellä tähän aikaan vuodesta.

Hotellialueelle ajettiin paikallisen golfresortin läpi. Nurmikot olivat niin vihreitä, että silmiä melkein särki.

Hotelli (Sheraton Bijao) osoittautui onneksi paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Hotelli ei ollut läheskään niin kulahtanut kuin olin kuvitellut, vaikka toivomisen varaa (erityisesti kylpyhuoneessa) tietysti oli. Meluakaan ei ollut oikeastaan kuin tapahtumien, esimerkiksi karaoken ja vaahtobileiden, aikaan.

Näkymä hotellihuoneestamme. Ei huono.

Hotellin rantaa.

Panamalla on rantaviivaa sekä Karibianmeren että Tyynenmeren puolella, ja Tyynenmeren puolen rannat Panaman etelärannikolla ovat usein mustan ja vaaleamman hiekan sekoitusta, mikä johtuu vulkaanisesta toiminnasta. Karibianmeren puoleiset rannat ovat yleensä paljon vaaleampihiekkaisia, ja vesikin on siellä paljon kirkkaampaa.

Olemme kai tulleet ukkelin kanssa mukavuudenhaluisiksi (lue: vanhoiksi), kun päädyimme tuollaiseen all-inclusive -hotelliin. Mutta on se vaan niin mukavaa, kun voi mennä uimalla hakemaan allasbaarista drinksuja, eikä maksa mitään. Ainakaan sillä hetkellä. 😆

Tuollaisessa all-inclusivessa olisi mielenkiintoista olla töissä, koska siellä näkisi varmasti kaikenlaista. Yksikin arviolta 50-55-vuotias nainen oli tainnut nautiskella useammankin drinksun, sillä hän bailasi aivan estottomasti yksinään altaalla ja kuvasi samalla itseään kännykän videokameralla. Minusta jo pelkkien selfieiden ottaminen julkisella paikalla on niin noloa, että minulle tuli hirveä myötähäpeä naisen touhuja katsellessani. Mutta mikäs siinä - jokainen pitää hauskaa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Olen merkitty.

Ruoka oli kelvollista mutta ei mitenkään erityisen hyvää. Toisena iltana varasimme pöydän japanilaisesta ravintolasta, joka olikin yllätykseksemme teppanyaki-tyylinen paikka, jossa istutaan kokkauspaikan ympärillä.

Vielä suurempi yllätys oli se, että neljän ruokalajin menu oli kiinteä, ja ainoastaan pääruoalle saattoi valita kanan, lohen tai merenelävät.

Nämä ovat juuri niitä kuivia susheja, joista en tykkää.

Olemme ukkelin kanssa kaikkiruokaisia, joten asia ei tuottanut meille ongelmia, toisin kuin kanssamme samassa pöydässä istuneelle amerikkalaispariskunnalle. Naisella oli äyriäisallergia, ja hän seurasi kauhistuneena, kuinka kokki käytti samoja lastoja kaikkien ruoka-aineiden - myös merenelävien - käsittelyyn. Tarjoilijat osasivat englantia varsin huonosti, eivätkä he meinanneet millään ymmärtää, kun nainen yritti selittää, että hänen ruokaansa ei saa koskea samalla lastalla, jolla on käsitelty mereneläviä. Onneksi asia tuli kuitenkin lopulta selväksi.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan muuten mielenkiintoinen tapa olettaa, että kaikki maailmassa osaavat englantia. Vaikka amerikkalaiset matkustaisivat Kiinan pienimpään kylään, niin kyllä sielläkin ihmisten pitää osata englantia. Niin kauan jankutetaan englantia, että vastapuoli ymmärtää, ja jos vastapuoli ei ymmärrä, niin omapa on häpeänsä.

Koiria pyöriskeli alueella kerjäämässä ruokaa, mikä ei ole ihmekään, sillä näin useammankin turistin antavan koirille ranskanperunoita tai hampurilaispihvin palasia. Niitä lintujakin riitti, eikä aamiaisella voinut jättää lautasta hetkeksikään ilman valvontaa, tai muuten pitkänokkaiset kävivät heti ryöväämässä aamiaisherkkuja.

Lauantaina lähdimme käymään Valle de Antonissa, tuttavallisemmin El Vallessa, joka on pieni kaupunki noin kuudensadan metrin korkeudessa. Kaupunki sijaitsee arviolta noin 200 000 vuotta sitten purkautuneen kerrostulivuoren, El Vallen, allasmaisessa kraatterissa, kalderassa, joka on halkaisijaltaan noin kuusi kilometriä. 

Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat siis El Valle -tulivuoren seinämiä, ja korkeimmat niistä yltävät noin kilometrin korkeuteen. 7 600 asukkaan Valle de Anton on suurin asutettu tulivuoren kraatteri maailmassa.

Kaupungin pääkatua.

Koska El Valle sijaitsee ylhäällä vuorilla, sää on siellä paljon vaihtelevampaa kuin rannikolla, ja lämpötilakin on huomattavasti alhaisempi. En ollut huomioinut tätä ollenkaan, vaan olin lähtenyt rannikon 34 asteen lämmöstä minihame ja hihaton toppi päälläni. El Vallen 22 asteessa tuli pikkuisen vilu, mutta jäin sentään henkiin.

Paikallinen tori piti tietenkin katsastaa.

Vihannekset ja hedelmät näyttivät tosi hyviltä ja tuoreilta, mutta pitaijoita ei näkynyt. Olin yrittänyt metsästää niitä aamusta asti, ja täällä jos missä niitä olisi luullut olevan.

Syön yleensä kotioloissa aika säännöllisesti, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Huono asia se on siksi, että vatsani on tottunut säännöllisyyteen eikä tykkää muutoksista. Jos tulee suuria muutoksia, vatsani herkeää toimimasta. Tämä on ongelma, koska vatsan toiminta on minulle niin tärkeää, että jos vatsani ei toimi, päiväni on suurin piirtein pilalla. (Ukkelin mielestä minulla on psykologinen ongelma, mutta se on hänen mielipiteensä. 😆)

Pari viikkoa sitten muuton aikana oli kiirettä, ja ruokarytmi meni vähän sekaisin, joten ummetushan siinä iski. Silloin muistin, että sen taannoisen hedelmäkierroksen opas oli kertonut pitaijan olevan erittäin voimakas laksatiivi. Auttaisikohan pitaija? Päätin tehdä pienen ihmiskokeen ja kokeilla, mitä tapahtuisi (ja tapahtuisiko mitään), jos söisin pari pitaijaa. Oli minulla ummetukseen toki lääkkeitäkin, mutta toki tämänkin väitteen todenperäisyys piti testata. Vetäisin kaksi isoa pitaijaa ennen lounasta tyhjään vatsaan, ja parin tunnin päästä tulikin sitten kiire vessaan. Suoli tyhjeni sen verran railakkaasti, että arvelin, että ehkä yksikin pitaija olisi riittänyt!

Olin jo etukäteen arvannut, että vatsani alkaisi oikutella nyt matkallakin, koska niin on käynyt monesti ennenkin. Olin jättänyt lääkkeet kotiin ja päättänyt luottaa pitaijoiden ihmeelliseen voimaan, mutta nyt niitä ei löytynytkään mistään. Hemmetti sentään.

Paikallisia makeisia. Ostimme sekä tuota kuvassa oikealla näkyvää manjar blancoa että paketin noita makeisia, jotka osoittautuivat kookosmakeisiksi.

Kävimme myös Las Mozas -vesiputouksilla, jotka osoittautuivat pieneksi koskeksi, sekä vuorilla ihmettelemässä maisemia.

Mie tulin vaan sanomaan, että mie en mene uimaan!

Yksi nainen oli perustanut kosken rannassa ilmeisen tuottoisan bisneksen: hän myi isosta padasta jonkinlaista riisi-lihahässäkkää, jota kaikki näyttivät ostavan.

Eihän siinä auttanut muu kuin liittyä joukon jatkoksi. Lautasellinen maksoi 2.5 dollaria eli noin 2.2 euroa. Panamassahan on käytössä USA:n dollari, vaikka paikallisia balboa-kolikoita näkee myös.

Ruoka ei varsinaisesti hivellyt makuhermoja, sillä se ei maistunut miltään (ylläri). Onneksi olin varautunut tällaisia tilanteita varten ja jemmannut käsilaukkuuni pizzan kotiinkuljetuksen mukana tulleita pieniä pusseja chilihiutaleita ja pippuria. Suolapussejakin oli tarttunut mukaan hotellin aamaispöydästä. Kai se on vain suosiolla ruvettava kuljettamaan omaa maustearsenaalia mukana näissä maissa.

No nyt tässä on jotain makuakin.

Tie ylös vuorille oli varsin mutkainen, vaikka on sitä mutkaisempiakin teitä nähty.

Huipulta löytyi sympaattisen näköinen hautausmaa.

Jossakin tuolla kaukana siintää meri.

Coca-Cola -rekka löytää tiensä Panaman perukoillekin.

Ilma oli muuttunut sen verran epävakaiseksi, että päätimme lähteä takaisin rannikolle, ja pysähdyimme enää kahvilla El Vallen laidalla hauskassa kahvilassa.

Ja taas mennään.

Rannikolla paistoi aurinko niin komeasti, että oli pysähdyttävä taas kuvaamaan niitä hotellin golfkenttiä.

Hää antoi meille hyvää kyytiä.

Nyt on pakko lopettaa tähän, tai en saa tätä postausta ikinä valmiiksi.

Matka (ja pitaijoiden metsästys) jatkuu...