Jännittävä päiväretki

Bolivian nykytilanne on varmaan jo selvinnytkin tiedotusvälineistä, joten en palaa siihen sen enempää. Jatketaan siis Kolumbiasta omilla seikkailuilla.

Turisteilimme ukkelin kanssa viime viikonlopunkin. Kun maanantaikin oli vapaa Cartagenan itsenäisyyspäivän takia, vuokrasimme auton ja retkeilimme hieman lähiseuduilla.

Sunnuntaina suuntasimme Santa Fe de Antioquiaan, joka on suosittu päiväretkikohde Medellínistä. Kuinka suosittu se onkaan, se selvisi vasta perillä. Matkaa Santa Fe:hen ei ole paljon, noin 56 kilometriä, mutta ajomatka venähti kumminkin yli parin tunnin mittaiseksi, sillä liikennettä oli paljon, ja lähes koko matkan tehtiin tietöitä. Muutamassa paikassa oli vain yksi kaista käytössä, ja pitkät odotusajat kiristivät hieman kupolia. Oikein ideaali tapa viettää sunnuntaipäivää: istua autoletkassa, joka ei liiku minnekään.

Kun liikenne seisoo, hedelmämyyjät iskevät.

Tästä vähän kotiinviemisiä.

Ruuhkaa.

Ja taas ruuhkaa.

Maisemissa ei ollut valittamista, sillä tie kulki Andien läntisen haaran syleilyssä.

Olin lukenut jostain, että koska Santa Fe sijaitsee kilometrin alempana kuin Medellín (Santa Fe:n korkeus merenpinnasta on 573 metriä, kun Medellínin on 1538 metriä), Santa Fe:ssä olisi paljon lämpimämpää kuin Medellínissä. Siksi vähän ihmettelinkin, kun kännykän sääappsi näytti, että Santa Fe:ssä olisi sunnuntaina – ja koko tulevalla viikolla – vain 20–21 astetta lämmintä. Sadettakin luvattiin lähes koko päiväksi. Minä fiksuna likkana varustauduinkin sitten asiaankuuluvasti farkuilla, villatakilla ja sateenvarjolla.  

Puente Amarillo eli Keltainen silta.

Cauca-joen ylitys.

Vihdoin Santa Fe:ssä.

Perillä kävi ilmi, että suurin piirtein koko Medellín oli päättänyt lähteä päiväretkelle Santa Fe:hen. Parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä niin mistään, ja pyörimmekin hyvän tovin sitä etsimässä. Kun vihdoin saimme auton johonkin koloseen ja astuin autosta ulos, meinasin pyörtyä. Miten 21 astetta voi tuntua näin kuumalta? Tätä ihmetellen tallustelimme kaupungin mukulakivikatuja kohti keskusaukiota eli plazaa. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kolumbialaiskaupungissa kun on jonkinlainen plaza ja sen vieressä kirkko.

Miekin olen täällä! Ja irtokäsi on myös täällä!

Plazan ympäristö oli täynnä ravintoloita, ja ensimmäiseksi oli saatava tietysti nesteytystä eli kaljaa. Ruokaakin tilasimme, ja ukkeli valitsi pienen napostelulautasen. Se tuotiin isolla tarjottimella.

Tässähän on kasviksiakin.

Juomisen, syömisen ja varjossa istumisen jälkeen jaksoimme taas vähän katsella kaupunkiakin.

Santa Fe oli Antioquian departementin pääkaupunki vuoteen 1826 asti, jolloin pääkaupungiksi valittiin Medellín. Vaikea kuvitella tästä reilun 20 000 asukkaan pikkukaupungista, että se on ollut koskaan minkään pääkaupunki, mutta toisaalta en tiedä myöskään sitä, millainen Medellín oli vuonna 1826. Infrastruktuurin kehittämisrahat käytettiin Medellíniin, ja Santa Fe sai jäädä sellaiseksi kuin se oli. Nykyään Santa Fe:n kaupunki on kansallinen muistomerkki sen kolonialistisen arkkitehtuurin vuoksi.

Santa Fe on kuuluisa muun muassa tamarindistaan, ja elättelin toiveita, että kaupungista saisi myös sitä itseään eli tuoretta tamarindia, eikä vain tamarindimakeisia. Minulta alkoi nimittäin olla tamarindivarastot lopussa, eikä Medellínistä löydy makeuttamatonta tamarindia kuin äärimmäisen hyvällä tuurilla (elikkä yhden kerran on löytynyt). Minun oli pitänyt tuoda Santa Cruzista mukanani tamarindia ja vihreitä chilejä, joita niitäkään ei saa täältä, mutta molemmat olivat jääneet sattuneista syistä hankkimatta.

Onni oli myöten, ja tamarindipalkoja löytyi.

Tättärää!

Ukkeli tunnisti nuo vasemmalla näkyvät pienet vihreät hedelmät, joita kasvaa myös Intiassa, mutta unohdin, mikä niiden nimi on espanjaksi. Googlettamalla selvisi, että suomeksi noita kutsutaan ilmeisesti nimellä karvaslaipikka. Ostimme myös pussillisen niitä, mutta ukkeli sai syödä ne yksin (eli suurin osa homehtui), kun ne olivat minun makuuni niin happamia.

Turistitori.

Santa Fe:ssä oli jotkin ruokafestivaalit, ja maistelimme yhdestä kojusta jälkiruoaksi artesaanijäätelöä.

Ukkelin tamarindijäätelö.

Minun tiramisu.

Ukkeli kokeilee aina uusia jäätelömakuja, mutta minä en uskalla riskeerata jäätelöasioissa yhtään, vaan valitsen aina jotain tuttua, jonka oletan olevan hyvää. Ei tuo tiramisu kyllä mitään järisyttävää ollut (ukkelin tamarindi oli parempaa, ja annoskateus iski). Annokset olivat niin pieniäkin, että melkein olisi tarvinnut suurennuslasin, että olisi ne nähnyt.

Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että Santa Fe:n kaupunki oli nähty, mutta piti vielä ajaa viitisen kilometriä kaupungin ulkopuolelle joen rantaan katsomaan paikkakunnan suurinta nähtävyyttä eli Cauca-joen yli kulkevaa vanhaa riippusiltaa, Puente de Occidentea.

Rattoisa iltapäiväajelu pesukoneen kanssa.

 
Tässä vaiheessa huomasin, että vuokra-autossamme oli ulkolämpömittarikin, joka näytti 35 astetta. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, minkä Santa Fe:n sääennustusta olin katsellut, sillä tässä Santa Fe:ssä päivälämpötilat ovat läpi vuoden yli 30 astetta. Tulipahan nyt kuitenkin ulkoilutettua sitä villatakkiakin.

Silta on rakennettu 1800-luvun loppupuolella (1887–1895), ja se oli aikoinaan Etelä-Amerikan pisin riippusilta. Silta on yhä edelleenkin varsin näyttävä näky.

Sillan yli pääsee vain kävelemällä, moottori- tai polkupyörällä ja autoriksalla (joita kutsutaan täällä kai tuk-tukeiksi, kuten Thaimaassakin). Oli siis jätettävä auto parkkiin ja lähdettävä kävelelemään sillan yli.

Ajorata kulkee keskellä; kävelytiet sillan reunoilla.

Loppu häämöttää.

Sillalla on pituutta 291 metriä, ja ylitys oli ihan kiva kokemus.


Jano tosin oli valtaisa, joten ostimme toiselta puolelta jokea vesipullot. Ukkeli ei kuitenkaan pystynyt olemaan kauan sillan toisella puolella, sillä hänen mielestään siellä haisi niin pahalle (olihan siellä sellainen viemärimäinen haju). Ukkeli on varsin herkkä kaikille hajuille, kun taas minulle hajut eivät tuota yleensä minkäänlaisia ongelmia (paitsi parfyymit!).

(Täysin asiaankuulumattomana sivuhuomautuksena kerrottakoon, että minulle ei myöskään tuota ongelmia käydä yleisissä vessoissa, vaikka ne olisivat miten karmeassa kunnossa tahansa. Silloin kun on hätä, kyykistää mihin vain. Sitä paitsi elämäni karmeimman vessakokemuksen – joka tulee Intiasta, kuinka ollakaan – jälkeen pienet epäsiisteydet eivät tunnu yhtään miltään. Ja se karmein kokemus menee näin: Kerran kun olimme kävelemässä ukkelin serkun kanssa pyhiinvaellusreittiä Tirupatista ylös Tirumalaan, minun oli pakko käydä matkalla vessassa. Järkytys oli suuri, kun avasin rakennuksen oven, sillä koko vessan lattia (siis jo se käsienpesutila eikä vain vessakopit) oli täynnä paskakasoja. Ei auttanut muu kuin yrittää säilyttää tasapaino, yrittää olla astumatta yhdenkään kasan päälle ja suunnata kohti vessakoppia, jossa oli luonnollisesti lisää paskakasoja. Mutta homma tuli hoidettua, ja matka saattoi jatkua.)

Sillan edustalla parveili tuk-tukeja, ja päätimmekin ottaa paluumatkalle tuk-tukin.

Ja sitten mennään!

Luulin ottaneeni ajomatkasta videonkin, mutta kameralta löytyi vain kahden sekunnin mittainen pätkä, johon oli tallentunut tuk-tukin lattiaa. 

Ajomatka takaisin kotiin kesti yhtä kauan kuin tulomatkakin, ja päätäni alkoi jomottaa matkalla. Kun pääsimme kotiin, minulla oli niin karmea päänsärky, etten muista vastaavanlaista kokeneeni. Oli myös oksettava olo, ja valotkin kävivät silmiin. Ukkeli sanoi, että olin saanut auringonpistoksen, ja saattoihan se niinkin olla. Onneksi kylmä kääre (otsalla siis), pimeässä oleskelu ja särkylääke auttoivat, ja olin pian taas entiselläni. 

Oli tarkoitus kirjoitella vielä maanantain ajeluistakin, mutta koska tuli jaariteltua jo tästä yhdestä päivästäkin näin paljon, jätän ne jutut johonkin toiseen kertaan.

MERI

Viime viikonloppuna pääsin paikkaan, jonne olen hinkunut siitä asti, kun tulin ensimmäisen kerran Kolumbiaan: Cartagena de Indiasiin Kolumbian pohjoisrannikolle.

Cartagena oli näyttänyt kuvissa erityisen värikkäältä, mikä oli yksi syy, miksi Cartagena houkutteli, ja toinen syy oli meri. Sisämaassa oleskelu kun on hieman ahdistavaa tällaiselle meri-ihmiselle, eivätkä mitkään ikkunoista näkyvät vuoret aja samaa asiaa kuin meri (vaikka olen tietysti kiitollinen vuoristakin, koska saattaisihan ikkunoista näkyä myös esimerkiksi kaatopaikka).

Cartagenan kaupunki siintää taustalla.

Pelikaanit kuuluvat näillä leveysasteilla oleellisena osana merimaisemaa.

Laiva, joka oli näyttänyt kauempaa katsottuna ihan tavalliselta laivalta, osoittautuikin tarkemmin zoomailtuna joksikin ihan muuksi.

Sinnikäs googlettelukaan ei paljastanut, mikä tämmöinen ilmaan nostettu laiva mahtaisi olla. 

Cartagena-postaukseni on oikeastaan varsin ajankohtainen, sillä maanantaina 11.11. vietetään Cartagenan itsenäisyyspäivää, joka on kansallinen vapaapäivä Kolumbiassa. Päivämäärä on merkityksellinen Kolumbialle sen takia, että Cartagena oli ensimmäinen kolumbialainen kaupunki, joka julistautui itsenäiseksi espanjalaisten vallasta (vuonna 1811). Sitä ennen Cartagena oli tärkeä satamakaupunki espanjalaisille, ja Cartagenan satamasta lähti Espanjaan lasteittain muun muassa perulaista hopeaa. Arvokkaiden lastien takia Cartagena oli jatkuvasti alttiina merirosvojen hyökkäyksille, minkä takia kaupungin ympärille päätettiin rakentaa paksut muurit bastioneineen.

Cartagenan vanhankaupungin yhdentoista kilometrin mittaiset muurit ovat yksi parhaiten säilyneistä maailmassa, ja ne kuuluvatkin nykyään UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

UNESCOn maailmanperintökohde.

Yksi Cartagenan – ja ehkä koko Kolumbian – tunnetuimmista symboleista ovat värikkäisiin asuihin pukeutuneet tummaihoiset naiset, palenquerat, jotka tasapainottelevat päänsä päällä hedelmäkoreja. Nämä naiset ovat afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, ja nimensä he ovat saaneet San Basilio de Palenquen kaupungista, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Cartagenasta. Kaupungin väestö koostui vielä 1600-luvulla yksinomaan afrikkalaisista orjista, mutta vuonna 1691 Espanja vapautti kaupunkilaiset orjuudesta, ja palenquelaisista tuli Amerikan ensimmäisiä vapaita afrikkalaisia.

Köyhyys vaivasi kaupungin asukkaita, joten naiset päättivät hyödyntää ympärillä olevan luonnon antimia ja lähteä Cartagenaan myymään hedelmiä. Matka Cartagenaan oli pitkä ja uuvuttava, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Vuosien saatossa yhä useampi ja useampi palenquelainen matkasi Cartagenaan, ja pikkuhiljaa hedelmämyyjistä tuli niin tavallinen näky Cartagenan kaduilla, että heistä tuli yksi Kolumbian näkyvimmistä symboleista.

Palenquerat myyvät yhä edelleenkin hedelmiä, mutta hedelmiäkin tärkeämpi tulonlähde on turisteille poseeraaminen. Palenquerat näkevät kyllä jokaisen salakuvausyrityksen (elleivät satu nukkumaan!), eikä niitä katsota hyvällä.

On siis vain parempi maksaa kiltisti kuvaamisesta, jolloin kuvia saa ottaa useammankin. 

 

Cartagenan itsenäisyys julistettiin Trinidad-aukiolla Getsemanin kaupunginosassa, jonka ympäristö miellyttää värien ystävän silmää.

Ei pettänyt muurien sisällä oleva vanhakaupunkikaan. Yksi Cartagenan suositeltavimmista ajanvietteistä onkin antautua kuljeskelulle ja tutkiskella vanhankaupungin katuja ja kujia ajan kanssa. Kaikkialta löytyy jotain katsottavaa (ja kuvattavaa).

Upea Santa Teresa -hotelli.

 

Cartagenan kostea kuumuus yllätti totaalisesti, ja ensimmäinen aamupäivä kaupungilla menikin hikeä pyyhkiessä ja ihmetellessä, jäämmekö henkiin vai emme. Nopeasti kuumuuteen kuitenkin tottui. Toki lounaalla nautittu puolentoista litran kannu olutta saattoi myös auttaa asiaan.

Cartagenan itsenäisyyttä juhlitaan kaupungissa ilmeisen näyttävästi, sillä itsenäisyyspäivän kulkueita harjoiteltiin jo viime viikonloppuna ihan tosissaan.

Asuimme kaupungin ulkopuolella olevassa hotellissa, jossa oli kiva ranta-alue. Kaupungin rannoissa kun ei ole oikein kehumista.

Rannalle pääsi hotellin omalla kuljetuspalvelulla, vaikka toki rannalle olisi jaksanut kävelläkin.

Nysse tulee!

En normaalisti pidä merivedessä uimisesta, mutta nyt meri oli niin tyyni ja vesi niin lämmintä, että minäkin innostuin kastautumaan meressä. Asiaan myötävaikutti myös se, että rannalla oli suihku, jolla sai huuhtoa suolat pois iholta.

Ranta-alue mereltä päin katsottuna.

Uima-allasalueessakaan ei ollut valittamista, ja isoin uima-allas oli sen mittainen, että siinä pystyi ihan oikeasti uimaankin. 

Tarkoituksenamme oli ollut tehdä myös retki Cartagenan eteläpuolelle Isla Barun upeaksi kehutulle rannalle, mutta ruuhkat olivat niin valtaisat, että jätimme suosiolla autossa istumisen vähemmälle ja kurvasimme ylös kukkulalla olevalle luostarille.

Tie kulki aluksi hieman huonomaineiseksi mainitun asutusalueen läpi, ja eteemme syöksyi mennen tullen poikajoukko. Minulla ei ole tapana pysähdellä näillä kulmilla kyselemään auton eteen hyppiviltä tyypeiltä, että mitäs herroille saisi olla (rahat vai henki), vaan ajan porukan läpi vaikka väkisin. Niin tein nytkin. Toinen samankaltainen tilanne tuli eteen kerran hotellille mentäessä, ja silloin jo hieman pelotti, kun autoa yritti pysäyttää lauma varsin aggressiivisen oloisia ukkoja. Ukkeli arveli, että miehet yrittävät vain saada meitä menemään läheiseen ravintolaan syömään, mutta en halunnut jäädä ottamaan asiasta selvää.

Näkymät luostarikukkulalta alas kaupunkiin olivat hienot.

Löysimme Cartagenasta myös La Serrezuela -nimisen ostoskeskuksen, joka oli avannut ovensa tämän vuoden kesäkuussa neljä vuotta kestäneiden muutostöiden jälkeen. Emme ehtineet muuta kuin ihastella paikkaa, mutta ensi kerralla (jos siis vielä joskus pääsen Cartagenaan) täytyy ehkä hieman shoppaillakin, sillä keskuksessa näytti olevan paljon kivoja kauppoja.

La Serrezuela toimi ennen härkätaisteluareenana, ja se on ehkä upein ostoskeskus, jonka olen koskaan nähnyt. Valokuvani eivät tee lainkaan oikeutta paikalle.

Terassilta näkyi kivasti myös San Felipen linna, joka on yksi Kolumbian seitsemästä ihmeestä.

Toisenlaista linnaakin ihmettelimme, nimittäin San Diegon naisvankilaa, joka sijaitsee sekin vanhassakaupungissa, aivan La Serrezuelan läheisyydessä.

Vankilaan ei ole otettu enää moneen kuukauteen uusia vankeja, sillä rakennus on aivan aliarvoisessa kunnossa. Osa katostakin romahti kesäkuussa alas. Nykyiset vangit odottavat siirtoa muualle, ja rakennuksen tuleva kohtalo on vielä auki. Rakennus on toiminut vankilana vasta vuodesta 1994, sillä se rakennettiin alun perin viinatislaamoksi vuonna 1938.

Vierailijoilla ei saa olla esimerkiksi lakkia tai silmälaseja.

Tarkoitus oli ollut käydä myös Barranquillan kaupungissa, mutta koska se ei tuntunutkaan enää kovin mielenkiintoiselta ajatukselta, piipahdimme ihmettelemässä Totumon mutatulivuorta.

Kolumbialaiset eläimistä varoittavat liikennemerkit ovat erittäin yksityiskohtaisia. En tunnistanut tuota kuvassa näkyvää eläintä, ennen kuin ukkeli sanoi sen olevan muurahaiskarhu. Näimme varoituksia myös iguaaneista, taskuravun näköisistä eläimistä sekä viiruhäntäisestä eläimestä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Yhden iguaanin päälle meinasin ajaakin, mutta onneksi kerkesin jarruttamaan, ja eläin ehti alta pois.

Seudun kuuluisin nähtävyys.

Pysäköimisen jälkeen auton tuulilasin päälle heitettiin tuommoinen olkimatto, ettei aurinko päässyt porottamaan sisään.

Legenda kertoo, että Totumo oli ennen tavallinen tulivuori, joka sylki uumenistaan tulta ja laavaa. Erään papin mielestä laavaa puhiseva tulivuori oli kuitenkin paholaisen tekosia, joten pappi heitti tulivuoreen pyhää vettä, jolloin laava muuttui mudaksi.

Turisteja oli paikalla bussilasteittain.

Itse epäilin koko tulivuoren autenttisuutta, sillä minusta tulivuori vaikutti vain turisteille rakennetulta kukkulalta. Mutta mistä sitä koskaan tietää – saattaahan tuo olla ihan oikeakin.

Kraatterissa olevalla mudalla sanotaan olevan parantavia ominaisuuksia, ja ilmeisen moni tähän uskoikin, sillä paikalla oli yllättävän paljon myös iäkkäitä ja huonosti liikkuvia ihmisiä. Kaikilla oli sama motiivi eli käydä tulivuoren laella ottamassa parantava mutakylpy.

En tunne minkäänlaista vetoa tämänkaltaisia kokemuksia kohtaan (ukkeli vielä vähemmän), joten minulla ei ollut aikomusta käydä mutakylvyssä, vaan halusin käydä laella vain katsomassa paikkaa ja ottamassa kuvia. Mutakylvyssä saa lukemani mukaan myös hierontaa paikallisilta "hierojilta", ja hieronta on joskus vähän liian tuttavallista, ja olipa joku saanut mudasta jonkin loisenkin. Siis kiitos ei.

Portaat tulivuoren laelle eivät olleet mitkään maailman helpoimmat kiivetä, mutta alastuloportaat ne vasta haasteelliset olivatkin. Portaat olivat täynnä mutaa, jota mutakylvystä tulleet ihmisiset tiputtelivat, eikä portaita ollut puhdistettu vähään aikaan.

Katselin kauhulla varsinkin niitä vanhempia ihmisiä, jotka yrittivät tulla alas kaiteista tukea ottaen. Kuinkakohan moni on lentänyt portaissa persiilleen? Päätinkin tulla alas samoja portaita kuin olin mennyt ylöskin, vaikka asiasta tulisi sanomistakin (ei tullut).

Leppoisa kylpytuokio.

 
 Cartagena-kooste olikin sitten tässä. Hyvää syntymäpäivää Cartagenalle ensi maanantaina!